Nukun vielä hetken

1.

Kadulla roskaa, pölyä, pudonneita lehtiä,
väljähtäneen oluen lemua,
tunkkaista ilmaa, liikkumatonta,
pikkukiviä potkittaviksi.

Talon vihreässä betonipinnassa on
aina ollut halkeamia
ja alaoven ikkunan tilalla vanerilevy.
Portaat ovat narisseet samalla nuotilla
ja tuntuneet pehmeiltä, kuin niiden
kellertävän, kuluneen pinnan alla
olisi hiljalleen lahoavaa lihaa.

Avaan oven ja astun sisään.
Olen asunut täällä kauan,
mutta tämä ei ole minun kotini.

Sisällä huoneessa tuoli,
pöytä, sänky
ja rikkinäinen peili,
kaappien ovissa räikeän punaista maalia
jota on mahdoton hioa pois.

Mutta laatikossa on kolikoita,
yksi sieltä,
toinen täältä,
jokaisessa unelman alku.

Kämmenelle mahtuvat haaveet,
sopivan kokoiset,
kevyet kantaa, helpot kadottaa,
ja jos puristaa kätensä nyrkkiin
humalasta tai vihapäissään
ne päästävät hiljaisen huudon
ja valuvat sormien välistä.

Alakerran nainen on kuollut.
En tuntenut häntä, en kovin hyvin,
mutta viime yönä kuulin ääntä
ja kun avasin oven näin portaissa verta.

Hän makasi siellä kai aamuun saakka.
”Vainaa on”, sanoi joku ja nainen vietiin pois.

En tuntenut häntä, en kovin hyvin,
mutta minulla on kolikoita,
yksi sieltä,
toinen täältä,
jokaisessa unelman alku.

Toisaalla on toisin.
Ei paremmin, mutta toisin.
Outoja, kirkkaita unia
lasitaloissa korkealla.

Minä viihdyn matalalla
sillä täällä ei tuule
ja kun katson maahan
näen kenkieni kärjet
harmaata asvalttia vasten.

Onni etten syntynyt rikkaaksi:
Olisin jäänyt paitsi niin paljosta.

Kadulla roskaa, pölyä, pudonneita lehtiä,
pikkukiviä potkittaviksi.
Olen asunut täällä kauan,
mutta tämä ei ole minun kotini.

Jostain kuuluu musiikkia
ja ruosteisten saranoiden kitinää.
Sinäkö se olet?
Sinäkö?
Oletko asunut täällä kauan?



2.

Herra Johansson istui jalkakäytävällä
kun kävelin ohitse.
Hänen silmänsä oli musta
ja huulensa halki.
”Kaikki kauniin kaunistaa”, hän sanoi
ja joi taas pullostaan.
Mutta minulla ei ollut aikaa puhua
sillä minulla oli tapaaminen.

Clairvius asui tupakkakaupan yläkerrassa
ja oli ollut kuolleena viisitoista vuotta.
Hän oli tehnyt työtä sokeriruokopellolla,
herännyt ja palannut kotiin.

Clairvius otti korttipakan
ja ravisteli luita kädessään.
Hän heitti ne pöytään
ja ne kalisivat kauan,
pienet luut,
valkeat luut.
Clairvius tutki niitä ja sanoi:
”Ystäväni, sinä lähdet matkalle”.
Repliikki kuin huonosta elokuvasta
mutta tiesin sen olevan totta
sillä siinä oli totuuden paino.

Hän tarjosi minulle teetä, makeaa ja vahvaa.
Millaista oli kuolla, elää kuolleena,
herätä ja elää jälleen elävänä?
Ja kaikki oli johtanut tähän:
Luiden ja teekannun ääreen.
Ehkä Clairviuskin oli matkalla.
Ehkä kuolema oli ollut vain välilaskupaikka
ja ruokopelto tienvarsimotelli.

Tupakkakaupan yläkerrassa oli hämärää
ja siellä tuoksui vanhalle tomulle,
sellaiselle joka on levännyt liikkumatta pitkään.
Sivuhuoneen ovella oli punainen verho
jonka takaa kajasti valoa,
himmeää ja varjot
liikehtivät sekoittaen sitä kuin teetä emalimukissa.
Oliko huoneessa joku? En kysynyt,
mutta haistoin muutakin kuin teen ja tomun.



3.

Seuraavalla viikolla oli joulu
ja valomainos vastapäätä
loisti aamusta iltaan.

Ihmiset kulkivat ympäriinsä
kantaen kasseja,
kinkkuja,
joulukuusia,
kaksi kertaa itsensä mittaisia
ja toiveitaan ja haaveitaan,
kaksi kertaa itsensä mittaisia.

Minäkin menin ulos
ja kadunkulmassa kohtasin herra Johanssonin
yllä rypytön puku,
kasvot parantuneina,
mukana pikku tyttö tikkukaramelleineen.

”Olen päättänyt aloittaa uuden elämän”, hän sanoi.
”Niin minäkin”, vastasin. Tyttö
katsoi minuun tikkukaramelli kädessään,
silmin jotka olivat kuin pienet kivet.

Soittokunta marssi ohitsemme,
kärjessä trumpetinsoittajat,
viimeisenä rummunlyöjät,
saappaat kiiltäen,
kasvot totisina pyhässä tehtävässään.
Heidän jalkansa polkivat loskaa
tahdissa, yksi, kaksi, kolme,
ja valomainos vastapäätä heijastui vaskesta kuin tähtitaivas.

Sitten he olivat poissa, mutta
ihmiset kulkivat yhä
kantamuksineen,
kasseineen,
kuusineen.

”Menemmekö, Helena”, kysyi herra Johansson
joka oli päättänyt aloittaa uuden elämän.
Ja niin he menivät, käsi kädessä
jonnekin, en tiedä minne,
sillä en tuntenut heitä, en kovin hyvin.

”Minuakin odotetaan”, sanoin enkä valehdellut,
en tarkalleen ottaen,
sillä meitä jokaista odotetaan
jonnekin, en tiedä minne,
ehkä uuteen välilaskupaikkaan
tai seuraavaan tienvarsimotelliin,
välähdykseen valkoista maailman kirkkainta valoa
tai harmainta harmaata, syvintä mustaa.



4.

Aamulla en jaksanut nousta.
”Nukun vielä hetken”, mietin
ja kun heräsin oli jo hämärää.
Peitto ylläni tuntui raskaalta
ja huoneen ilmassa tuoksuivat pöly
ja vanhat luut,
kelmeät luut,
haudoista esiin kaivetut luut.

Katsoin ikkunasta. Ihmiset olivat poissa
ja valomainos vastapäätä sammunut.
”Hoh”, sanoin ääneen. ”Mitähän nyt”?
Vaikka se olikin vain näytelmää,
teatteria näkymättömälle yleisölle
sillä tiesin että paikkani oli nyt tässä,
kellon ja vuoteen välissä.

Niinpä istuin tuoliini ja odotin.
Vain silloin tällöin vilkaisin
vuoteessa makaavaa miestä
joka muistutti jotakuta
jonka joskus tunsin.
Hän ei hengittänyt enää, vain kello
seinällä raksutti osoittaen aikaa
jota en enää tarvinnut.

Minä odotin, koska en osannut muutakaan,
ja yön kynnyksellä hän saapui luokseni.
”Enkelikö olet”, kysyin. ”Vai paholainen”?
”Piruko on tullut minua noutamaan”?
”Olen opas”, hän vastasi
ja katsoi minuun huppunsa alta.

”Olemmeko tavanneet”, minä tiedustin.
”Nyt olemme”, hän sanoi.
”Voisin olla äitisi tai sisaresi etkä tuntisi minua.
Ja sinä voisit olla poikani tai veljeni enkä tuntisi sinua”.
”Hyvä on”, sanoin.
”Minne johdatat minut, oi opas”?

Hän oli hetken vaiti.
”Ainoaan paikkaan jonne löydän”,
hän vastasi sitten,
vailla ylpeyttä tai surua.
Ja kun hän tarttui käteeni
näin hänen ranteissaan haavat,
helakanpunaiset,
joista veri yhä tihkui.



5.

Me seisomme matalalla kukkulalla,
oppaani ja minä,
takanamme vaalea utuseinä,
edessämme näkymä laaksoon.
Laakson pohjalla virtaa joki,
veden liike on hidas ja vakaa,
virran kulku pyörteilemätön.
Kaiken ylle on maalattu taivas, violetinsävyinen.

Kukkulan alla on tie,
sileäksi poljettu,
ihmisiä täynnä.
Heitä on niin paljon!
Niin monta!
Tuhansittain!
Kaukaisuuteen katsovina,
kaikki vaiti kulkien.

Tuossa iso mies, vailla toista jalkaa,
kyynärsauvaan nojaten,
luodinreikiä vartalossa
kuin madonkoloja omenassa.
Nukkavieru muori, pöhöttynyt,
poika myrkkyvaahto huulillaan,
sinerrystä poskillaan,
hieno nainen köysi kaulassaan,
kieli suusta työntyvänä,
ukko aivan runneltuna,
nokijäljet vaatteissaan.
Ja kas, tässä lapsi,
tyttönen vasta, silmät kuin pienet kivet,
tikkukaramelli kädessään,
mekko revenneenä,
mustelmia kasvoissaan ja veitsenpisto rinnassaan.

”Minne he menevät”, kyselen,
mutta oppaani kohauttaa olkiaan.
”Seuraavaan paikkaan”, hän vastaa
ja lähtee sitten,
tehtävänsä täyttäneenä,
rinnettä alas hän kulkee
viitta perässään hulmuten
ja jättää minut,
opastettavansa,
katsomaan katoamistaan joukkoon.

Tiedän pian liittyväni heihin,
matkalle seuraavaan paikkaan,
mutta tahdon istua paikoillani hetken,
vihreässä ruohossa
ja kenties muistaa kuin unessa
unelmieni alut,
kämmenelle mahtuvat haaveet,
sopivan kokoiset,
kevyet kantaa ja helpot kadottaa.