Hessie Millanin taikavoimat

1.

Hessie Millan oli ainoa elossa oleva Cooper`s Bodyn asukas joka oli ollut mukana kun saarnaaja Reggie Cooper oli johdattanut pienen mutta uskollisen kannattajajoukkonsa tähän metsäiseen kolkkaan perustamaan ”jumalista ja vanhurskasta sijaa Herran valituille”. Hessie oli ollut tuolloin kolmivuotias eikä muistanut saarnamiehestä mitään (tämä oli kuolla kuukahtanut keuhkokuumeeseen pian ensimmäisten huterien mökkien valmistumisen jälkeen), mutta se ei estänyt kyläläisiä kohtelemasta häntä kuin elävää pyhäinjäännöstä.

Hessie oli vanhuudessaan yhtä erakkomainen kuin nuoruudessaan. Syrjäänvetäytyneisyydestään huolimatta hän oli aikoinaan rakastunut ja mennyt sydämensä valitun kanssa naimisiin kylän pienessä kirkossa, jonka lattian alla kiviholvissa makasi saarnaaja Cooperin pyhitetty ruumis. Sulhanen oli ollut nimeltään Preston, Hessietä viisitoista vuotta vanhempi valtavan kookas mies joka oli ollut niin hiljainen että toisinaan häntä luultiin mykäksi. Mutta Preston oli kuollut espanjantautiin jo kauan sitten ja Hessie asui nyt yksin pienessä talossa arviolta mailin päässä kylästä.

Hän oli ikivanha ja kumara mutta pirteä ja melko hyväkuntoinen, ja talonsa lisäksi hänellä oli kaksi lehmää, kanoja ja muutama sika. Erakonluonteestaan huolimatta Hessie piti kyläläisten vierailuista, sillä heillä oli usein mukanaan tuomisia: Sämpylöitä tai muita leivonnaisia sekä kirjoja tai lehtiä joita hän luki innokkaasti.

”Tuolla tytöllä on aivan liian vilkas mielikuvitus”, oli Hessien äiti sanonut usein, mutta Hessie itse oli sitä mieltä että hänen mielikuvituksensa oli juuri sopiva. Hän ei ollut milloinkaan ollut kovin kiinnostunut ihmisistä eikä välittänyt juoruilusta tai muusta sellaisesta. Prestonin kanssa viettämäänsä aivan liian lyhyttä aikaa lukuunottamatta hän oli aina viihtynyt parhaiten yksinään, tehdessään askareitaan, lukiessaan ja ajatellessaan. Mutta siitä huolimatta hän myönsi ainakin itselleen, että toisinaan hänen ajatuksensa olivat hiukan kummallisia ja muistuttivat pikemminkin valveilla nähtyjä unia.

Siksi Hessie olikin vakuuttanut itselleen nähneensä unta kun oudot tapahtumat olivat alkaneet muutamaa kuukautta aiemmin. Oli ollut aivan tavallinen keväinen iltapäivä, ja hän oli istunut kamarinsa nojatuolissa lukien Valittujen Palojen numeroa jonka Belle Parkins oli tuonut hänelle muutamaa päivää aiemmin. Lehdessä oli kerrottu lentokoneella matkustamisesta ja Hessie oli lukenut artikkelin suurella mielenkiinnolla - lentäminen oli nimittäin aina ollut hänen salainen haaveensa ja unelmansa.

Hessie ei kuitenkaan ollut milloinkaan edes nähnyt lentokonetta, ja vaikka lehtijuttu olikin kiinnostava, taivaan halki jyristävän metalliputkilon sisällä istuminen ei vastannut hänen kuvitelmiaan ja haaveitaan lentämisestä. Hän olisi halunnut lentää kuin lintu, ilman apuvälineitä, sulavasti ja kevyesti... Hessie oli nukahtanut lehti kädessään tuoliinsa ja nähnyt unta jossa hän leijaili Cooper`s Bodyn yllä keveänä kuin höyhen.

Herättyään hän ei ollut käsittänyt heti että asiat olivat kummallisesti. Kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi näkevänsä pienen, ainokaisen kamarinsa aivan eri kulmasta kuin aiemmin. Hessien silmät laajenivat ja hän huudahti kauhusta, ja silloin hän rymähti nojatuoleineen alas kolmen jalan korkeudesta jossa oli leijunut. Jysäys oli kauhea ja sattui kipeästi hänen selkäänsä.

Hessie istui kauan aloillaan uskaltamatta liikahtaa. Lopulta hän nousi varovasti ylös ja tolkutti itselleen että koko juttu oli ollut pelkkää unta. Hän onnistui jopa uskomaan omaan valheeseensa ainakin puoliksi, vaikka näkikin tuolinjalkojen jättämät painaumat lautalattiassa.

Tätä eriskummallista sattumusta seurasi sarja muita, pienempiä mutta aivan yhtä hämmentäviä tapauksia. Hessie ei sentään enää kohonnut ilmaan nukkuessaan, mutta toisinaan hän havaitsi herättyään esineiden siirtyilleen itsekseen. Ja kerran kun hän oli hakemassa polttopuita liiteristä, suuri pölkky nousi ilmaan ja asettui kauniisti Prestonin aikoinaan rakentamiin puisiin kottikärryihin Hessien katsellessa näkyä suu ammollaan.

Nyt Hessie ei enää voinut valehdella itselleen. Monet olisivat voineet kuvitella moisten kykyjen olevan peräisin joko Jumalalta tai Paholaiselta, mutta Hessie ajatteli ”selvä on, minulla on taikavoimia”, ja hyväksyi asian. Sitäpaitsi hänen kykynsä helpottivat huomattavasti hänen elämäänsä ja tekivät sen paljon mielenkiintoisemmaksi, kunhan hän viimein oppi käyttämään niitä.

Se ei ollutkaan helppoa tai yksinkertaista. Taikavoimien tietoinen hallinta oli jotakin aivan muuta kuin esineiden siirtely nukkuvan tajunnan kautta. Liika keskittyminen ja pinnistely tekivät kaiken vain vaikeammaksi, ja Hessie huomasi että hänen voimansa eivät toimineet ollenkaan jos niitä hoputti ja käski.

Hän teki läpimurron istuessaan nojatuolissaan (samassa jolla oli lentänyt) ja yrittäessään saada Nathaniel Hawthornen teoksen nousemaan pöydältä ja leijumaan syliinsä. Hessie mutisi ”nouse” ja ”lennä” kunnes alkoi tuskastua, mutta kirja pysyi järkähtämättä paikoillaan. Viimein hän luovutti, nojautui taaksepäin ja pyyhki hikistä otsaansa esiliinallaan. Sitten hän vilkaisi kirjaa, kuvitteli ojentavansa kätensä ja nappaavansa sen pöydältä... Ja silloin kirja kohosi sulavasti kuin painovoima olisi lakannut vaikuttamasta siihen ja Hessie saattoi ”nostaa” sen syliinsä.

Hessie oli innoissaan. Hän teki monenlaisia kokeita ja oppi pian ymmärtämään kykyjensä rajat. Hän pystyi paitsi nostamaan esineitä ilmaan (niiden painolla ei tuntunut olevan mitään merkitystä, valtavatkin kivenjärkäleet nousivat kevyesti), myös ompelemaan, laittamaan ruokaa ja jopa kaatamaan puita vain ajatustensa voimalla. Puun kaataminen olikin melkoinen taidonnäyte: Hessie kuvitteli mielessään kirveen ja rakkaan Prestonin heiluttamaan sitä, ja pian männyn kyljestä alkoi sinkoilla sälöjä jokaisen kuvitellun iskun myötä. Viisi minuuttia myöhemmin mänty rojahti kumoon, ja puolen tunnin jälkeen se oli karsittu, pilkottu ja viety puuliiteriin. Hessie oli niin tohkeissaan että olisi voinut tanssia ja kiljahdella riemusta.

Taikavoimista ei kuitenkaan ollut hyötyä, mikäli tehtävä toimenpide oli Hessielle vieras. Hän ei osannut korjata rikkinäistä radiotaan eikä parantaa sikaa, joka sairastui ja kuoli. Mutta vaikka possun kohtalo surettikin Hessietä ja hän manasi voimattomuuttaan, uudet kyvyt antoivat hänelle niin paljon iloa että pettymys haihtui pian. Ja lopulta, paria päivää puunkaatourakan jälkeen, Hessie valvoi myöhään ja meni yöllä ulos. Hän seisahtui talon eteen pihamaalle, kuvitteli eteensä portaat ja lähti kiipeämään hyvin varovasti. Yksi porras, toinen, kolmas... Hessien vanha sydän läpätti raivokkaasti kun hän kiipesi ja kiipesi, pyörällä päästään mutta haltioissaan onnistumisestaan. Puunlatvojen tasalla hän pysähtyi, katseli ympärilleen ja alaspäin ja ylöspäin ja nauroi. Ehkä hän oppisi vielä lentämään!

Lentoharjoitukset jäivät kuitenkin pian sikseen, sillä Cooper`s Bodyssä ja lähistöllä alkoi tapahtua muutakin omituista. Ensin paloi Alec Bowersin lato, sitten Nelly Binghamin kanala ja kesän korvalla huomattiin että joku oli yrittänyt sytyttää tuleen niityn kylän pohjoispuolella. Heinikko oli onneksi ollut kosteaa ja tuli oli sammunut hyvissä ajoin ennen ehtimistään metsän laitaan. Mikäli olisi syttynyt metsäpalo ja tuuli olisi puhaltanut pohjoisesta, koko kylä olisi ollut vaarassa.

Hessie oli kauhuissaan. Hän oli lukenut lehdistään ihmismielen osasesta jota kutsuttiin ”alitajunnaksi”, ja pelkäsi nyt että hänen alitajuntansa tuhosi latoja ja kanaloita ja uhkasi jopa koko Cooper`s Bodyä sytyttelemällä tulipaloja. Pian hän kuitenkin käsitti ettei voinut olla syyllinen: Hän ei ollut milloinkaan edes nähnyt Alec Bowersin latoa tai Nelly Binghamin kanalaa. Ja sikäli kuin hän tiesi, hänen voimansa eivät ulottuneet kovin etäälle.

Syypää oli siis joku muu, ja Hessiellä oli melko hyvä käsitys siitä kuka se saattaisi olla. Toisinaan kylän naiset lähettivät lapsiaan vierailulle hänen luokseen ja joskus he kävivät myös omin päin, sillä Hessien pienessä talossa oli omituisia vanhoja esineitä joista lapset pitivät ja joilla he mielellään leikkivät. Hessie puolestaan ei liiemmin pitänyt lapsista, mutta ei viitsinyt ajaa heitä poiskaan sillä se olisi saattanut tyrehdyttää leivonnaisten ja kirjojen ja lehtien virran. Myös Clara ja Roger Hamiltonin poika Bobby oli käynyt Hessien luona muutaman kerran, ja siinä pojassa oli jotain omituista.

Clara ja Roger olivat molemmat vaaleita, mutta Bobby oli tumma. Lisäksi hän oli Hessien mielestä melko lailla saman näköinen kuin Zeke Petrie, jonka kanssa Clara oli heilastellut ennen Rogeria. Ja Zeken isoisä Lucas puolestaan oli ollut hullu - varsinainen piru miehekseen, joka äkkivilkaisulla näytti mukavalta ja miellyttävältä, mutta joka oli sisältä täysin mätä. Hessie muisti oikein hyvin että Lucas Petrietä oli epäilty paitsi monenlaisista muista tihutöistä, myös tulipalojen sytyttämisestä ennen kuin mies oli häipynyt kylästä ja jättänyt kovia kokeneen vaimoparkansa yksin lasten kanssa.

Hessie muisti myös kuinka Bobby oli käynyt kevättalvella tuomassa hänelle muutaman sanomalehden sekä Claran leipomia kanelipullia. Poika oli käyttäytynyt hyvin, mutta puhunut omituisia. Hän oli kysellyt Hessieltä, eikö tätä pelottanut asua yksin ja miltä tuntui olla niin vanha ja tietää kuolevansa pian, ja entäpä jos jonain yönä murhaaja tai raiskaaja hiipisi paikalle ja murtautuisi sisään? Hessie ei ollut kiinnittänyt juuri huomiota pojan höpinöihin, lapsethan puhuivat aina omituisia ja heillä(kin) oli vilkas mielikuvitus, mutta nyt häntä puistatti kun hän mietti Bobbyä ja tämän puheita murhaajista ja raiskaajista.

Mitä hän saattoi tehdä? Jos hän ryhtyisi avoimesti syyttämään poikaa, tämä kieltäisi kaiken ja häntä pidettäisiin höperönä. Hessie tiesi että kukaan muu ei enää muistanut hullua Lucas Petrietä ja sitä kuinka vakuuttava ja lipevä tämä oli saattanut olla. ”Se mies puhuisi itsensä ulos vaikka hirttosilmukasta”, Cooper`s Bodyssä oli sanottu. Ja jos Bobby oli samaa maata, niin...

Hessie makasi monta yötä valveilla ja mietti. Ja sitten saapui heinäkuu ja Cooper`s Bodyssä alkoi käsittämätön tuhotöiden sarja: Ensin ramman Mottonin ukon kotiin murtauduttiin, hänet iskettiin tajuttomaksi ja hänen vähät rahansa vietiin. Seuraavalla viikolla paloi Whitfordin perheen navetta. Osa eläimistä saatiin pelastettua, mutta kymmenen lehmää kuoli liekkeihin. Ja aivan kuun lopulla taannoin kanalansa menettäneen Nelly Binghamin pieni tytär katosi yöllä pinnasängystään. Hänet löydettiin metsästä verille hakattuna ja henkitoreissaan. Tyttöön oli ”kajottu intiimisti”, selitti Belle Parkins joka saapui juoksujalkaa tuomaan uutista Hessielle.

Koko kylä oli kauhuissaan ja raivoissaan, mutta kenelläkään ei tuntunut olevan mitään käsitystä tekijästä. Ainoa jolla oli, oli Hessie. Ja nyt hän kirosi saamattomuuttaan ja ryhtyi laatimaan suunnitelmaa.

2.

Kun Belle Parkins, viisikymppinen ikäneito ja Hessien uskollisin vieras, saapui seuraavan kerran kyläilemään vanhan ja yksinäisen ystävättärensä luo, hän säikähti nähdessään kuinka hoitamattomalta pienen tuvan ympäristö näytti. Sikalasta kantautui vertahyytävää kiljuntaa. Belle kiiruhti ovelle ja koputti.

- Hessie? Onko jokin vialla, hän huhuili.

- Belle, sinäkö siellä? Tule sisään vain. Olen hiukan heikossa kunnossa, kuului käreä-ääninen vastaus.

Belle harppoi keittiön läpi kamarin ovelle ja kurkisti sisään. Hessie makasi vuoteessa ja näytti kauhean kalpealta.

- Oletko sairas, Belle kysyi. -Pitäisikö minun hakea lääkäri?

- Ei sentään, Hessie vinkui peiton alta. -Tämä on vain kesäflunssaa. Jaksoin juuri ja juuri lypsää lehmät, mutta siat ovat ruokkimatta... Minusta kyllä tuntuu siltä että alan pikkuhiljaa parantua. Oloni on jo parempi kuin eilen, hän vakuutteli.

- Minä ruokin siat, Belle ehdotti reippaasti.

- Kiitoksia, mutta ei tarvitse. Jaksan ruokkia ne itsekin, kunhan pääsen tästä jalkeille. Kunpa minulla olisi Clara Hamiltonin puolukkamehua! Se on paras flunssalääke jonka tiedän, Hessie niiskutti.

- Minä voin käydä pyytämässä sitä Claralta, vastasi Belle.

- En millään viitsisi vaivata sinua, Hessie mumisi.

- Pöh! Kyllä minä tiedän että sinä olet itsenäinen luonne, mutta avun pyytämisessä ei ole mitään väärää. Käyn mielelläni, Belle sanoi ja taputti ystäväänsä olalle.

- Kiitos, Hessie vastasi. -Voisitko kysyä Bobbyltä toisiko hän mehun? En ole nähnyt sitä poikakultaa pitkään aikaan.

- Minä kysyn, Belle lupasi hymyillen. -Lähden heti. Tulen huomenna katsomaan onko mehu tehonnut, hän sanoi ja lähti.

Hessie huokaisi. Belle oli kiltti ja auttavainen, mutta hänellä oli edessään työtä jossa kukaan ei voinut auttaa. Ja nyt hänen oli odotettava, vaikka kaameat ajatukset laukkasivat hänen mielessään ja nälkiintyneiden sikaparkojen kiljunta kylmäsi sydäntä.

Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauan. Noin tunnin kuluttua oveen kolkutettiin jälleen, ja Hessie huusi ”sisään” äänellä jonka hän toivoi kuulostavan sopivan heikolta ja värisevältä. Ovi avautui naristen, askeleet kulkivat keittiön poikki ja Bobby Hamiltonin hahmo ilmestyi oviaukkoon.

- Toin mehua, poika sanoi ilmeettömällä äänellä.

- Kiitos, sanoi Hessie. -Olet kunnon poika, hän jatkoi ja tarkasteli vierastaan. Tämä oli kasvanut sitten viime näkemän. Bobby oli aina ollut iso ikäisekseen. Hän oli vasta kolmen- tai neljäntoista, mutta näytti jo melkein aikamieheltä. Hessie oli rohkea ja sitkeä nainen ja hänellä oli taikavoimansa, mutta häntä pelotti silti.

- Hassu juttu, Bobby sanoi. -Olin aivan unohtanut teidät. Jos olisin muistanut, olisin voinut käydä jo aiemmin.

Varmasti olisitkin käynyt, ajatteli Hessie. Olisit lyönyt minua päähän, polttanut taloni tai tehnyt jotakin vielä kauheampaa, senkin hirviö, hän mietti. Poika tuijotti häntä kiinteästi. Hessie pakottautui olemaan pohtimatta sitä mitä Bobby mahtoi kuvitella, työnsi peitteen syrjään ja nousi istumaan.

- Olen ollut sairaana, hän totesi.

- Niin neiti Parkins sanoi, Bobby vastasi ja nuoli huuliaan. -Näytitte hänen mielestään kuolonkalpealta.

- Ei ole mukava olla sairas, Hessie jatkoi kuin ei olisi kuullut. -Etenkin nyt kun on tapahtunut kaikkea kauheaa. Minunlaiseni vanha nainen ei pääsisi pakoon, jos joku murtautuisi tänne.

- Niin, vastasi Bobby yhä tuijottaen.

- Onko kenelläkään tietoa siitä kuka olisi voinut tehdä ne kaikki hirveydet, Hessie kysyi.

- Ei, tokaisi Bobby ja kohautti olkapäitään. -Kukaan ei tiedä mitään. Hän ei varmaankaan jää koskaan kiinni.

- Niinkö, ihmetteli Hessie. -Minä en oikein usko tuohon.

- Miksette, kysyi poika terävästi.

- Siksi että minä tiedän kuka se on, Hessie vastasi. Bobby nauroi.

- Ette te tiedä mitään. Te olette vain vanha nainen joka kuolee pian.

- Se on totta, irvisti Hessie. -Mutta en minä tyhmä ole. Olen ainakin tässä asiassa viisaampi kuin ne kaikki hölmöt kyläläiset.

- No, kuka sitten on syyllinen, kysyi Bobby. -Kertokaa nyt jos tiedätte.

- Sinä, vastasi Hessie tyynesti ja tuijotti poikaa suoraan silmiin. Hän näki tämän säpsähtävän, mutta pian järkytys oli ohi ja Bobby oli jälleen tyyni.

- Hyvä vitsi, rouva Millan, hän sanoi ja nauroi kireästi.

- Ei se ollut mikään vitsi, sanoi Hessie. Hän alkoi suuttua ja kiukku työnsi pelon tieltään. -Olet aivan samanlainen kuin isoisäsi, Lucas Petrie. Yhtä hullu ja mätä kuin hänkin.

- Ei minulla ole sen nimistä isoisää, vastasi poika ja mulkoili Hessietä häijysti.

- Niinhän sinä luulet, Hessie töksäytti takaisin. -Oletko koskaan miettinyt miksi sinä olet tumma vaikka sinun äitisi ja ”isäsi” ovat vaaleita?

- Pidä suusi kiinni, murisi Bobby silmät vihaisina viiruina. -Suu kiinni tai-

- Tai mitä, keskeytti Hessie. -Lyötkö minua päähän kuten herra Mottonia, vai hakkaatko minut samoin kuin sen pienen tytön? Tai poltatko taloni? Miten on, Bobby? Uskallatko? Koska ethän sinäkään tyhmä ole. Jos minulle tapahtuu jotakin, Belle ja sinun äitisi kyllä muistavat että sinun piti tulla käymään täällä. Sitten ihmiset alkavat puhua, ja joku kertoo poliisille, ja sitten sinä jäät kiinni ja sinut hirtetään.

Bobby seisoi paikoillaan. Raivokas hehku sammui vähitellen hänen katseestaan ja leveät kasvot saivat jälleen mitäänsanomattoman perusilmeensä.

- Toivottavasti pidätte mehusta, poika sanoi ja poistui.

Hessietä huimasi. Hänen oli pakko käydä joksikin aikaa makuulle. Jos Bobby tulisi nyt takaisin, hänestä ei ehkä olisi tälle vastusta vaikka hän pystyisikin käyttämään voimiaan.

Mutta Bobby ei tullut. Viimein Hessie nousi ylös ja meni keittiöön. Hän kaatoi kannusta vettä vatiin ja pesi kasvonsa, joihin hän oli hieronut jauhopölyä saadakseen ne näyttämään kalpeilta ja sairailta. Se esitys oli mennyt täydestä, ja Bobbykin tarttuisi syöttiin. Siitä Hessie oli aivan varma.

3.

llalla Hessie makasi vuoteellaan öljylampun himmeässä valossa ja odotti. Hän yritti lukea, muttei kyennyt keskittymään. Siat olivat vaienneet, joten hän kuuli kaikki ympäristönsä äänet niin hyvin kuin vanhoilla korvillaan saattoi. Muutaman kerran hän säpsähti luultuaan kuulleensa jonkun koputtavan oveen, mutta se oli vain kuvittelua.

Jatkuva hälytystilassa oleminen ja stressi alkoivat vaatia veronsa, ja viimein Hessie torkahti. Hän säpsähti hereille kun kirja putosi lattialle hänen kädestään. Hessie suhautti hiljaisen voimasanan ja nosti kirjan yöpöydälle. Hänen selkäänsä jomotti ja jalat olivat aivan puutuneet. Hänen olisi pakko nousta ylös ja jaloitella hieman...

Samassa Hessie luuli jälleen kuulleensa ääntä ulko-ovelta. Saranat olivat narisseet, eikö vain? Vai kuuliko hän taas omiaan? Olivatko nuo askelia? Hiipikö joku keittiössä? Pian hän ymmärsi että talossa todella oli hänen lisäkseen joku muukin. Joku joka hiipi hyvin hitaasti kamariin ja hänen vuodettaan kohti...

Hessie kääntyi ja näki Bobbyn. Poika jähmettyi paikoilleen kesken askeleen. Hänellä oli suuri veitsi kädessään.

- Ai, te olettekin hereillä, Bobby sanoi välinpitämättömästi. -Eipä sillä toisaalta ole väliä. Kukaan ei kuule vaikka huutaisitte kuinka. Se pieni tyttökin huusi, eikä kukaan kuullut sitäkään.

Silloin painava valurautainen silitysrauta nousi yöpöydältä ja lennähti kohti Bobbyn päätä. Poika oli nopea ja ennätti väistää niin että isku ei osunut kunnolla. Silitysrauta raapaisi häntä ohimoon ja putosi kolahtaen lattiaan. Poika astui taaksepäin ja ulvoi. Hän piteli päätään.

- Sinä se tässä huutamaan joudut, sähisi Hessie. Silitysrauta kävi uuteen hyökkäykseen. Se kohosi ilmaan ja syöksyi Bobbyä kohti. Tällä kertaa isku osui paremmin: Suoraan otsaan. Poika ähkäisi tukahtuneesti ja putosi polvilleen. Veitsi tipahti lattialle.

Sängyn alla odottanut köysi kiemurteli näkyviin kuin käärme. Se kietoutui Bobbyn yläruumiin ja käsien ympäri ja sitoi hänet tiukkaan pakettiin. Sitten köyden päät kiepsahtivat näppärästi umpisolmuun. Poika tuijotti köyttä huumaantuneena.

- Noita, hän sanoi. Hessietä nauratti. Niin, hän saattoi hyvinkin olla noita. Sitä hän ei ollut tullut itse edes ajatelleeksi.

- Ylös, Hessie komensi. Hän ojensi mielikuvituskätensä tarttumaan Bobbyä hiuksista ja kiskoi tämän pystyyn. Poika rääkyi ja huusi. Veitsi nousi lattialta ja asettui tämän kasvojen eteen, terävä kärki suunnattuna suoraan oikeaan silmään.

- Mitä... mitä sinä teet, Bobby mutisi. Haava hänen ohimossaan tihkui verta. -Mitä tämä on? Miten tällaista voi tapahtua?

- Minulla on taikavoimia, Hessie vastasi ylpeästi.

- Mitä sinä aiot tehdä minulle, Bobby änkytti.

- Minä syötän sinut sioille, Hessie sanoi. -Ne ovat paastonneet monta päivää ja niillä on kauhea nälkä. Ne syövät sinut kokonaan, enkä minä usko että sinusta löydetään koskaan edes luunkappaletta. Ja entä sitten vaikka löydettäisiinkin? Sinähät olit vain ilkeä ja paha poika joka aikoi polttaa sairaan vanhan naisen sikalan. Mutta jokin meni pieleen...

Bobbyltä kesti jonkin aikaa ymmärtää että kyseessä ei ollut vitsi. Kun hän käsitti Hessien olevan tosissaan, hän valahti kalmankalpeaksi ja puhkesi kauheaan raivoon.

- Senkin noita! Saatanan NARTTU! Minä poltan sinun perkeleen talosi ja tapan sinut ja työnnän sinulle puukon pilluun, Bobby karjui. Hessie ei halunnut kuunnella moista, joten hän kuvitteli mielessään neulan ja vahvaa lankaa ja ryhtyi ompelemaan pojan suuta kiinni.

Kun työ oli valmis, hän kuljetti ähisevän, puuskuttavan ja itkevän Bobbyn ulos talosta. Bobby leijui hänen edellään noin kymmenen tuuman korkeudella lattiasta. Ovet aukenivat heidän tieltään, ja siinä vaiheessa kun he pääsivät ulos pojan ääntely oli laantunut hiljaiseksi niiskutukseksi.

Pieni sikala oli pihan perällä. Kun sen ovi aukesi nirskuen, eläimet havahtuivat tokkurastaan ja alkoivat kiljua vaatien ruokaa.

- Tässä on, hymisi Hessie. -Oikea herkkuateria. Olen kovin pahoillani että olen pitänyt teitä nälässä, hän sanoi. Bobby kohosi ylemmäs maasta ja kääntyi makaavaan asentoon, kasvot alaspäin. Vaikka sikalassa oli hämärää, Hessie saattoi nähdä pojan silmissä paistavan mielipuolisen kauhun kun hän leijui karsinan ylle.

Silloin Hessie antoi Bobbyn pudota ja siat rynnistivät kiljuen hänen kimppuunsa. Hessie käveli ulos ja sulki oven takanaan. Hän kulki hitaasti metsän laitaan ja odotti kunnes sikalasta kantautuva meteli vaimeni. Sitten hän levitti kätensä ja nousi lentoon, sujuvasti ja kevyesti kuin perhonen.