Antiikkikauppiaan iltapäivä

En edelleenkään ymmärrä miten se hemmetin pummi sai päähänsä polttaa aivan väärän talon. Minä annoin sille niin selkeät ohjeet että keskivertoa tyhmempi kolmivuotiaskin olisi kyennyt seuraamaan niitä, mutta siitä huolimatta se hortoili bensakanisterin kanssa yli puolen mailin päähän oikeasta paikasta.

No, sitähän minä en tietenkään tiennyt vielä silloin kun paska alkoi vasta lähestyä vinhasti pyörivää tuuletinta. Minä suljin liikkeeni tasan kello 15 kuten aina torstaisin, hyppäsin Stutziini ja ajoin kotiin. Ja siellä, minun omalla hyvin hoidetulla pihatielläni, seisoi valtava Daimler ja kaksi melkein yhtä valtavaa miehenkörilästä.

Stutzin leveä etuovi avattiin minun puolestani ja minut kiskottiin ulos. Kiukkuisesta (ja kauhistuneesta) protestoinnista ei ollut mitään hyötyä, sillä massiivinen nyrkki tömähti päälakeeni kuin Bud Spencerin leffoissa ikään ja minut nakattiin Daimlerin samettiverhoillulle takaistuimelle. Sitten gorillat istuutuivat etupenkille, ovet napsahtivat lukkoon ja minua vietiin.

Matka ei kestänyt kauan, sen tiesin pökkyräisestä olostani ja päässäni pyörivistä tähtikuvioista huolimatta. Noin parinkymmenen minuutin kuluttua auto kääntyi möykkyiselle soratielle ja päätepysäkki seurasi pian. Toinen jättiläinen avasi takaoven, tarttui nahkatakkini kaulukseen ja kantoi minut kartanon pääsisäänkäynnille johtavia portaita ylös kuin postimies paketin. Ovesta minut vietiin hulppeasti sisustettuun halliin ja hallista vielä hulpeammin sisustettuun saliin. Siellä mies tyrkkäsi minut istumaan tuoliin (se oli ymmärtääkseni 1700-luvun loppupuolelta, erittäin tyylikäs ja arvoltaan ainakin viisitoista tuhatta puntaa) ja köytti minut siihen kiinni arviolta kymmenessä sekunnissa. Köriläs ei puhunut sanaakaan koko operaation aikana eikä sen jälkeenkään, vaan poistui salista vähin äänin ja siniharmaa univormumainen asu moitteettomassa järjestyksessä.

Minulla ei tietenkään ollut muuta vaihtoehtoa kuin jäädä kököttämään tuoliin ja odottamaan milloin Alistair Kenzie saapuisi saliin ilkkumaan häviötäni ja todennäköisesti myös ampumaan minua päähän. Ihmettelin sekavasti, kuinka asiat olivat luisuneet näin vakavalle tolalle niin nopeasti. Oli tietenkin totta että olin palkannut sen pummin tuikkaamaan Alistairin kesäasunnon tuleen, mutta sen oli pitänyt olla pelkkä varoitus vetäytyä reviiriltäni. Kuinka Alistair oli saanut tiedon niin nopeasti? Minun käsittääkseni ukon piti olla matkoilla Guatemalassa tai Nicaraguassa tai muualla helvetin kuusessa...

Kun pääni alkoi hiljalleen selvitä, aloin oivaltaa että koko jutulla ei välttämättä ollut mitään tekemistä vanhan Alistairin kanssa. Tämä kartano ei ollut hänen, vaan sen omisti joku jolla oli käsittämättömän paljon rahaa. Edes Alistairin ja minun yhteenlasketut varat eivät olisi riittäneet sen hankkimiseen, irtaimistosta puhumattakaan. Kaikkialla ympärilläni oli esineitä joista henki vuosisatojen paino ja arvokkuus, huonekaluja joiden kaltaisia ei enää osattu tehdä ja taide-esineitä joiden näkemisestä Sotheby`sin asiantuntijat olisivat saaneet sydänkohtauksen. Minua hämmästytti etten tuntenut paikkaa, sillä olin sentään alan asiantuntija ja tämä aarreaitta sijaitsi aivan oman kotini lähettyvillä. Oliko kaupungissa kolmaskin peluri? Joku TODELLA rikas ja mahtava, jonka varpaille olin sattunut astumaan?

Otsalleni oli kohonnut kylmä kauhun hiki ja sydämeni hakkasi kiitolaukkaa, kun saliin astui nainen. Hän oli hiukan keskimittaa lyhyempi ja hänellä oli yksinkertaisesti leikatut kastanjanruskeat hiukset ja yllään yksinkertainen (mutta taatusti julmetun kallis) tummanvihreä puku. Kädessään hänellä oli, yllättävää kyllä, vaaleanpunainen pölyhuiska.

Nainen ei luonut minuun silmäystäkään vaan alkoi kierrellä salissa. Hän suoristi paria taulua ja pyyhkäisi silloin tällöin huiskalla patsasta tai rintakuvaa tai muuta esinettä. Lopulta hän vaikutti tyytyväiseltä ja asteli kiireettömästi luokseni. Absurdin hetken ajattelin että hän käyttäisi pölyhuiskaa minuunkin, mutta hän vain tarkasteli minua ohut ja hivenen ilkikurinen hymy kasvoillaan. Minä esitin vastalauseita kohteluni johdosta ja sopertelin kaikenlaista sekavaa, mutta nainen pysyi vaiti ja hymyili. Kun lopulta suljin suuni, hän taputti terävästi käsiään kuin aplodeiksi suoritukselleni.

Suosionosoitusten sijaan kyseessä oli kutsu. Toinen köriläs saapasteli saliin raahaten mukanaan taakkaa, jonka hän viskasi eteeni. Vääristyneestä suustani purkautui paniikin ja perustavanlaatuisen järkytyksen aikaansaama refleksinomainen huuto ja tunsin hiusteni kohoavan pystyyn, sillä salin lakatulla tammilattialla lojui palkkaamani pummin kammottavasti raadeltu ruumis. Vasen käsi oli lähes irti ja kaikkialla vartalossa oli syviä viiltohaavoja. Kasvojen toinen puoli näytti siltä kuin tiikeri olisi yrittänyt haukata siitä palan ja melkein onnistunut.

Kastanjahiuksinen nainen katseli minua yhä pää kallellaan.

- Tunnistatteko te tuon miehen, hän kysyi. Ääni oli hiljainen ja pehmeä ja siinä oli aavistuksenomainen itäeurooppalainen korostus. Minä en saanut sanaa suustani, sillä katseeni ja sen myötä koko tietoisuuteni oli keskittynyt lattialla makaavaan hirvitykseen joka oli joskus ollut elävä ihminen. Tosin surkea juoppo, mutta siitä huolimatta elävä ja hengittävä ihminen. Ja jos hänelle oli käynyt noin, mitä minulle olisi luvassa?

Nainen huokaisi.

- Aivan, te olette järkyttynyt. Mutta niin olin minäkin kun näin tuon miehen bensiinikanisterin kanssa. Minä menetin malttini, kuten voitte nähdä. Valehtelu on toinen asia, joka saa minut menettämään malttini... Pitäkää se mielessänne, kun lopulta kykenette vastaamaan kysymykseeni, hän jatkoi. Minä nielaisin. ”Menetin malttini”? Mitä helvettiä? Tuo nainenko muka oli tappanut pummin?

- Jjoo, kuulin kähiseväni. -Kyllä minä sen tunsin.

- Hienoa! Mehän edistymme, sanoi nainen kuin olisi kehunut pikkulasta. -Mikä hänen nimensä oli?

- Nimensäkö, minä häkellyin. -En minä tiedä.

- Hänen nimensä oli Danny, nainen (olin jo alkanut mielessäni nimittää häntä Kastanjaksi) tiuskaisi. Nyt hänen äänensä oli niin kylmä että sillä olisi voinut muuttaa typen nestemäiseksi. Ja pelottava. Hirvittävä, suorastaan.

- Minä kysyin tuolta mieheltä kolme asiaa silloin kun hän vielä kykeni puhumaan, Kastanja ilmoitti tovin kuluttua. -Ensinnäkin nimen, ja sen hän kertoikin. Toiseksi kysyin miksi hän yritti polttaa meidän kotimme. Hän kertoi senkin. Ja viimeinen kysymys oli se, kuka hänet palkkasi. ”Se antiikkikauppias, sen nimi taitaa olla Sinclair”, oli vastaus. Ja sitten... No, minä menetin malttini kuten jo sanoin, nainen jatkoi. Köriläs ilmaantui jälleen saliin ja kantoi pummi-Dannyn murheelliset jäännökset pois näkyvistäni. Armelias teko, sanoisin.

Sitten Kastanja kääntyi minun puoleeni ja hänen silmissään oli ilme jollaista en ollut nähnyt koskaan aiemmin. Se oli täysin epäinhimillinen. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mikä minua katsoi, enkä halunnut tietääkään sitä.

- Ja nyt, antiikkikauppias Sinclair, Kastanja sanoi. -Miksi te haluatte tuhota meidän kotimme?

Minä puristin silmäni tiukasti umpeen ja nielaisin entistäkin kuuluvammin. Vaikka jostain tajuntani perukoilta piipittävä pieni ääni yrittikin väittää koko kuvaelman olevan pelkkää painajaisunta, käsitin olevani hereillä. Ja käsitin myös että vastauksesta riippui paljon. Jos vastaus olisi väärä tai ei muuten miellyttäisi edessäni seisovaa naishahmoista paholaista, menettäisin varmasti henkeni. Luultavimmin sanoinkuvaamattoman kauhealla ja kivuliaalla tavalla.

En kuitenkaan kyennyt muodostamaan järkevää lausetta.

- Väärä talo, kähisin silmät yhä suljettuina.

- Anteeksi kuinka, kysyi Kastanja-paholainen.

- Väärä talo, sanoin hieman kuuluvammin.

- Niin tosiaan oli, kuului vakava vastaus.

- Se yritti polttaa väärän talon, sain mumistua.

Pakotin silmäni auki. Nainen näytti mietteliäältä.

- Yritättekö te väittää että palkkasitte edesmenneen Dannyn polttamaan jonkin muun talon, hän kysyi epäuskoisesti.

- Juu, juuri niin, minä hönkäisin ja nyökkäilin innokkaasti.

- Ahaa, tokaisi Kastanja ja hänen äänensä kammotti minua entistäkin enemmän. Nyt siinä oli hirviömäisen hilpeä sävy. Jos saaliillaan leikkimiseen kyllästynyt kissa osaisi puhua, se varmaankin kuulostaisi samantapaiselta juuri ennen armoniskua.

- Tosi se on, minä rääkäisin. -Piti polttaa Alistair Kenzien kesähuvila! Mutta jostain syystä se perhanan pummi eksyikin tänne ja... voi Jeesus, en minä tiedä, lopetin ja purskahdin itkuun.

- Ja kukahan tämä Alistair Kenzie sitten mahtaa olla, tiedusteli Kastanja viileästi. Minä sopersin tyrskien ja räkä nenästä valuen sekavan lyhennelmän minun ja Alistairin yhteisestä historiasta, joka oli alkanut jo silloin kun IRA oli vielä ollut voimissaan ja edennyt eräänlaisesta kumppanuudesta välirikkoon ja bisnesten laajetessa syntyneeseen reviirikiistaan.

Tarinani ei tuntunut tekevän mainittavampaa vaikutusta Kastanjaan, joka ilmoitti kylmästi ettei hän uskonut siihen. Ja vaikka olisikin uskonut, sillä ei olisi ollut merkitystä. Tosiasiaksi jäi joka tapauksessa se, että minun palkkaamani mies (”edesmennyt Danny”) oli yrittänyt polttaa heidän kotinsa.

Kastanjan esitettyä lausuntonsa salin massiivisen takan edustalle sijoitetusta mahtavan korkeaselkänojaisesta tuolista nousi vaalea hahmo. Luulin hetken näkeväni aaveen, mutta kyseessä olikin toinen nainen joka oli tähän saakka istunut hiiskumatta paikoillaan.

- Riittää jo, hän sanoi ja asteli Kastanjan luo. Ei ollut ihme että olin erehtynyt luulemaan naista kummitukseksi: Hänellä oli yllään valkea puku ja pitkät, lähes reiden puoliväliin ulottuvat hiukset olivat vaaleanharmaat. -Leikki on nyt loppu.

Kastanja mulkaisi vanhempaa naista häijysti.

- Ei tämä ole mitään leikkiä, hän sihahti.

- Eipä uskoisi, tämä töksäytti takaisin. Jos Kastanjan ääni olisi voinut muuttaa typen nesteeksi, valkopukuisen naisen (mieleni oli heti alkanut kutsua häntä Aaveeksi) sävy puolestaan lähestyi absoluuttista nollapistettä. - Ja minä sattumoisin uskon hänen puhuvan totta.

- Niinkö, kysyi Kastanja pilkaten. -Taidat olla tulossa vanhaksi.

Silloin Aave liikahti nopeasti kuin iskevä salama. Noin nanosekunnissa hän oli tarrannut Kastanjan kurkkuun ja nostanut hänet yhdellä kädellä ilmaan kuin mikäkin toimintasankari. Hämmästys työnsi paniikin pois mielestäni, sillä näky oli lähes surrealistinen. Aave oli iältään ainakin kuudenkymmenen ja painoi arviolta viisikymmentä kiloa, mutta siitä huolimatta hän piteli nuorempaa naista kuin teräspihdeissä välittämättä vähääkään tämän pyristelyistä ja potkimisesta.

- Luulitko että minä en ottanut asioista selvää ennen kuin toin meidät tähän kaupunkiin, Aave sähisi ja ravisteli Kastanjaa kuin terrieri rottaa. -ÄLÄ SINÄ KYSEENALAISTA MINUN ARVOSTELUKYKYÄNI!

Silloin tapahtui jotakin entistäkin hämmästyttävämpää ja kauheampaa. Sen sijaan että Kastanjan kasvot olisivat punehtuneet hapenpuutteesta, ne muuttuivatkin kellanvihertäviksi ja näyttivät venyvän kuin muovailuvaha. Naisen suu avautui groteskin suureksi ja esiin tulivat valtavat torahampaat. Ääni, joka tuosta ruumiinaukosta kuului, muistutti jättiläiskäärmeen sihinää. Jostain syystä aivoni, joita oli jo piinattu vähintään riittävästi, tuntuivat hyväksyvän tuon näyn (ja kuuloaistimuksen) täytenä totena ja mielipuolisen paniikin sijaan ajattelin jokseenkin viileästi, että Aaveen pää haukattaisiin pian irtipoikki.

Niin ei käynyt, vaan Aaveen kasvot kokivat vastaavan muutoksen. Ennätin juuri ja juuri huomata sen ennen kuin hänen kätensä heilahti ja viskasi Kastanjan salin poikki. Nainen lensi ilman halki kuin lapsen kiukuspäissään paiskaama nukke ja tömähti pähkinäpuupaneelin peittämään seinään. ”Ding dong, noita on vainaa”, soi päässäni kun Kastanjan veltto keho valui mytyksi lattialle. Mutta kuin ihmeen (jälleen yhden, päivään oli mahtunut enemmän ihmeitä kuin Raamattuun) kaupalla hän kompuroikin jaloilleen, loi Aaveeseen jokseenkin kauhistuneen katseen ja nilkutti ulos salista. Jos Kastanja oli paholainen, Aave oli itse Lusifer... tai Jumala.

- No niin, sanoi Aave kuin itsekseen ja irrotti köydet ympäriltäni. Hänen ei tarvinnut vaivautua avaamaan solmuja, vaan nainen yksinkertaisesti veti köydet poikki kuin lakritsinauhan. Hänen kasvonsa näyttivät jälleen aivan tavanomaisilta. Vai olivatko ne näyttäneet siltä koko ajan? - Mitä me oikein teemme teidän kanssanne, herra Sinclair?

Minä yritin ehdottaa että minut voisi hyvinkin päästää menemään, mutten saanut toimeksi pihaustakaan. Äänihuuleni kerta kaikkiaan kieltäytyivät yhteistyöstä.

- Teissä vaikuttaisi olevan tiettyä tyyliä, Aave totesi ja mitteli minua sotkuisen hiusten peittämästä päästä hikisiin varpaisiin, jotka tosin oli työnnetty viininpunaisiin italialaisiin puuvillasukkiin ja Vivienne Westwoodin solkikenkiin. - Ja tehän olette antiikkialalla, eikö vain?

- Jjoo, sain ähistyksi.

- Meidän suvullamme on aina ollut viehtymys vanhoihin esineisiin, ilmoitti Aave jokseenkin esitelmöivään tyyliin. -Ajan kuluessa niitä on kertynyt paljon. Kaikki eivät tosin ole täällä, vaan osa on muissa... tuota, asumuksissamme ja osa varastoissa. Työtä riittää tietenkin melkoisesti. Etenkin maalausten kanssa, sillä ne ovat niin kovin herkkiä olosuhteiden muutoksille ja ilmankosteudelle ja lämpötilan vaihteluille ja muulle vastaavalle. Tiedättekö te mitään maalausten konservoinnista, herra Sinclair, aave kysyi. Hänen äänensä ei ollut enää kylmä, vaan se kuulosti kohteliaan kiinnostuneelta.

- Aika paljonkin, mumisin. Enkä edes valehdellut, sillä olin nuorena istunut kaksi vuotta taideväärennöksistä.

- Hienoa, huudahti Aave aidon ilahtuneesti. Hän ojensi kätensä (se näytti nyt aivan tavalliselta ohuelta ja kalpealta keski-ikäisen naisen kädeltä eikä siltä suomuiselta liskonkouralta jonka olin ollut näkevinäni sekunnin tuhannesosaa ennen kuin Kastanja oli singahtanut salin halki) ja auttoi minut ylös tuolista. Nainen nipisti minua leikkisästi poskesta kuin täti suosikkisisarenpoikaansa ja hymyili. - Meillä on varmasti teille käyttöä!

Nukun vielä hetken

1.

Kadulla roskaa, pölyä, pudonneita lehtiä,
väljähtäneen oluen lemua,
tunkkaista ilmaa, liikkumatonta,
pikkukiviä potkittaviksi.

Talon vihreässä betonipinnassa on
aina ollut halkeamia
ja alaoven ikkunan tilalla vanerilevy.
Portaat ovat narisseet samalla nuotilla
ja tuntuneet pehmeiltä, kuin niiden
kellertävän, kuluneen pinnan alla
olisi hiljalleen lahoavaa lihaa.

Avaan oven ja astun sisään.
Olen asunut täällä kauan,
mutta tämä ei ole minun kotini.

Sisällä huoneessa tuoli,
pöytä, sänky
ja rikkinäinen peili,
kaappien ovissa räikeän punaista maalia
jota on mahdoton hioa pois.

Mutta laatikossa on kolikoita,
yksi sieltä,
toinen täältä,
jokaisessa unelman alku.

Kämmenelle mahtuvat haaveet,
sopivan kokoiset,
kevyet kantaa, helpot kadottaa,
ja jos puristaa kätensä nyrkkiin
humalasta tai vihapäissään
ne päästävät hiljaisen huudon
ja valuvat sormien välistä.

Alakerran nainen on kuollut.
En tuntenut häntä, en kovin hyvin,
mutta viime yönä kuulin ääntä
ja kun avasin oven näin portaissa verta.

Hän makasi siellä kai aamuun saakka.
”Vainaa on”, sanoi joku ja nainen vietiin pois.

En tuntenut häntä, en kovin hyvin,
mutta minulla on kolikoita,
yksi sieltä,
toinen täältä,
jokaisessa unelman alku.

Toisaalla on toisin.
Ei paremmin, mutta toisin.
Outoja, kirkkaita unia
lasitaloissa korkealla.

Minä viihdyn matalalla
sillä täällä ei tuule
ja kun katson maahan
näen kenkieni kärjet
harmaata asvalttia vasten.

Onni etten syntynyt rikkaaksi:
Olisin jäänyt paitsi niin paljosta.

Kadulla roskaa, pölyä, pudonneita lehtiä,
pikkukiviä potkittaviksi.
Olen asunut täällä kauan,
mutta tämä ei ole minun kotini.

Jostain kuuluu musiikkia
ja ruosteisten saranoiden kitinää.
Sinäkö se olet?
Sinäkö?
Oletko asunut täällä kauan?



2.

Herra Johansson istui jalkakäytävällä
kun kävelin ohitse.
Hänen silmänsä oli musta
ja huulensa halki.
”Kaikki kauniin kaunistaa”, hän sanoi
ja joi taas pullostaan.
Mutta minulla ei ollut aikaa puhua
sillä minulla oli tapaaminen.

Clairvius asui tupakkakaupan yläkerrassa
ja oli ollut kuolleena viisitoista vuotta.
Hän oli tehnyt työtä sokeriruokopellolla,
herännyt ja palannut kotiin.

Clairvius otti korttipakan
ja ravisteli luita kädessään.
Hän heitti ne pöytään
ja ne kalisivat kauan,
pienet luut,
valkeat luut.
Clairvius tutki niitä ja sanoi:
”Ystäväni, sinä lähdet matkalle”.
Repliikki kuin huonosta elokuvasta
mutta tiesin sen olevan totta
sillä siinä oli totuuden paino.

Hän tarjosi minulle teetä, makeaa ja vahvaa.
Millaista oli kuolla, elää kuolleena,
herätä ja elää jälleen elävänä?
Ja kaikki oli johtanut tähän:
Luiden ja teekannun ääreen.
Ehkä Clairviuskin oli matkalla.
Ehkä kuolema oli ollut vain välilaskupaikka
ja ruokopelto tienvarsimotelli.

Tupakkakaupan yläkerrassa oli hämärää
ja siellä tuoksui vanhalle tomulle,
sellaiselle joka on levännyt liikkumatta pitkään.
Sivuhuoneen ovella oli punainen verho
jonka takaa kajasti valoa,
himmeää ja varjot
liikehtivät sekoittaen sitä kuin teetä emalimukissa.
Oliko huoneessa joku? En kysynyt,
mutta haistoin muutakin kuin teen ja tomun.



3.

Seuraavalla viikolla oli joulu
ja valomainos vastapäätä
loisti aamusta iltaan.

Ihmiset kulkivat ympäriinsä
kantaen kasseja,
kinkkuja,
joulukuusia,
kaksi kertaa itsensä mittaisia
ja toiveitaan ja haaveitaan,
kaksi kertaa itsensä mittaisia.

Minäkin menin ulos
ja kadunkulmassa kohtasin herra Johanssonin
yllä rypytön puku,
kasvot parantuneina,
mukana pikku tyttö tikkukaramelleineen.

”Olen päättänyt aloittaa uuden elämän”, hän sanoi.
”Niin minäkin”, vastasin. Tyttö
katsoi minuun tikkukaramelli kädessään,
silmin jotka olivat kuin pienet kivet.

Soittokunta marssi ohitsemme,
kärjessä trumpetinsoittajat,
viimeisenä rummunlyöjät,
saappaat kiiltäen,
kasvot totisina pyhässä tehtävässään.
Heidän jalkansa polkivat loskaa
tahdissa, yksi, kaksi, kolme,
ja valomainos vastapäätä heijastui vaskesta kuin tähtitaivas.

Sitten he olivat poissa, mutta
ihmiset kulkivat yhä
kantamuksineen,
kasseineen,
kuusineen.

”Menemmekö, Helena”, kysyi herra Johansson
joka oli päättänyt aloittaa uuden elämän.
Ja niin he menivät, käsi kädessä
jonnekin, en tiedä minne,
sillä en tuntenut heitä, en kovin hyvin.

”Minuakin odotetaan”, sanoin enkä valehdellut,
en tarkalleen ottaen,
sillä meitä jokaista odotetaan
jonnekin, en tiedä minne,
ehkä uuteen välilaskupaikkaan
tai seuraavaan tienvarsimotelliin,
välähdykseen valkoista maailman kirkkainta valoa
tai harmainta harmaata, syvintä mustaa.



4.

Aamulla en jaksanut nousta.
”Nukun vielä hetken”, mietin
ja kun heräsin oli jo hämärää.
Peitto ylläni tuntui raskaalta
ja huoneen ilmassa tuoksuivat pöly
ja vanhat luut,
kelmeät luut,
haudoista esiin kaivetut luut.

Katsoin ikkunasta. Ihmiset olivat poissa
ja valomainos vastapäätä sammunut.
”Hoh”, sanoin ääneen. ”Mitähän nyt”?
Vaikka se olikin vain näytelmää,
teatteria näkymättömälle yleisölle
sillä tiesin että paikkani oli nyt tässä,
kellon ja vuoteen välissä.

Niinpä istuin tuoliini ja odotin.
Vain silloin tällöin vilkaisin
vuoteessa makaavaa miestä
joka muistutti jotakuta
jonka joskus tunsin.
Hän ei hengittänyt enää, vain kello
seinällä raksutti osoittaen aikaa
jota en enää tarvinnut.

Minä odotin, koska en osannut muutakaan,
ja yön kynnyksellä hän saapui luokseni.
”Enkelikö olet”, kysyin. ”Vai paholainen”?
”Piruko on tullut minua noutamaan”?
”Olen opas”, hän vastasi
ja katsoi minuun huppunsa alta.

”Olemmeko tavanneet”, minä tiedustin.
”Nyt olemme”, hän sanoi.
”Voisin olla äitisi tai sisaresi etkä tuntisi minua.
Ja sinä voisit olla poikani tai veljeni enkä tuntisi sinua”.
”Hyvä on”, sanoin.
”Minne johdatat minut, oi opas”?

Hän oli hetken vaiti.
”Ainoaan paikkaan jonne löydän”,
hän vastasi sitten,
vailla ylpeyttä tai surua.
Ja kun hän tarttui käteeni
näin hänen ranteissaan haavat,
helakanpunaiset,
joista veri yhä tihkui.



5.

Me seisomme matalalla kukkulalla,
oppaani ja minä,
takanamme vaalea utuseinä,
edessämme näkymä laaksoon.
Laakson pohjalla virtaa joki,
veden liike on hidas ja vakaa,
virran kulku pyörteilemätön.
Kaiken ylle on maalattu taivas, violetinsävyinen.

Kukkulan alla on tie,
sileäksi poljettu,
ihmisiä täynnä.
Heitä on niin paljon!
Niin monta!
Tuhansittain!
Kaukaisuuteen katsovina,
kaikki vaiti kulkien.

Tuossa iso mies, vailla toista jalkaa,
kyynärsauvaan nojaten,
luodinreikiä vartalossa
kuin madonkoloja omenassa.
Nukkavieru muori, pöhöttynyt,
poika myrkkyvaahto huulillaan,
sinerrystä poskillaan,
hieno nainen köysi kaulassaan,
kieli suusta työntyvänä,
ukko aivan runneltuna,
nokijäljet vaatteissaan.
Ja kas, tässä lapsi,
tyttönen vasta, silmät kuin pienet kivet,
tikkukaramelli kädessään,
mekko revenneenä,
mustelmia kasvoissaan ja veitsenpisto rinnassaan.

”Minne he menevät”, kyselen,
mutta oppaani kohauttaa olkiaan.
”Seuraavaan paikkaan”, hän vastaa
ja lähtee sitten,
tehtävänsä täyttäneenä,
rinnettä alas hän kulkee
viitta perässään hulmuten
ja jättää minut,
opastettavansa,
katsomaan katoamistaan joukkoon.

Tiedän pian liittyväni heihin,
matkalle seuraavaan paikkaan,
mutta tahdon istua paikoillani hetken,
vihreässä ruohossa
ja kenties muistaa kuin unessa
unelmieni alut,
kämmenelle mahtuvat haaveet,
sopivan kokoiset,
kevyet kantaa ja helpot kadottaa.