Nuhruisiin vaatteisiin pukeutunut mies poukkoili torin poikki kuin tuulen kuljettama roska. Hän pälyili ympärilleen, kurkisteli kaikkiin suuntiin ja valui lopulta hiljalleen kohti penkkiä jolla minä istuin. Olin käynyt lounaalla läheisessä ravintolassa, kuten päivärutiineihini kuului, ja kävellyt sitten torin laidalle polttamaan sikarin. Mies hidasti vauhtiaan, vilkaisi jälleen olkapäänsä yli ja istuutui viereeni. Hän riisui hattunsa ja pyöritteli sitä käsissään.
- Te ette taida olla paikallisia, minä sanoin. Olin käynyt tällä paikalla polttamassa sikaria jo kymmenen vuoden ajan eikä yksikään ihminen ollut milloinkaan istuutunut viereeni.
- Olette oikeassa, hän vastasi. -Olen vain läpikulkumatkalla. Ja voin kertoa teille, että matkoillani minulla on ollut aikaa ajatella... Olen tullut siihen tulokseen, että jokaisella kaupungilla ja kylällä on jokin synkkä salaisuus. Jokin seikka, jonka ihmiset väittävät haluavansa unohtaa kokonaan, mutta jota he hautovat ja vatvovat lakkaamatta kykenemättä lopettamaan.
- Vai niin, minä totesin. -Ja minkähänlainen salaisuus tällä kaupungilla mahtaa olla?
- Sitä minä en tiedä, nuhruisiin vaatteisiin pukeutunut mies vastasi. -Tiedättekö te?
- En, minä vastasin.
- Niin arvelinkin, mies nyökkäsi. -Mutta he epäilemättä tietävät, hän jatkoi ja osoitti kolmea keski-ikäistä naista, jotka seisoivat keskustelemassa orkesterilavan edustalla.
- Saattaa olla, minä myönsin. Katselin sikariani, jonka hehkuva pää savusi hiljalleen, ohuiden pilvien peittämää siniharmaata taivasta sekä torin mukulakiviä, jotka pistivät esiin murenevan betonin, katupölyn sekä linnunulosteiden seasta.
Mies kertoi syntyneensä eräässä koillisrajan tuntuman pikkukaupungissa. Kun hän oli ollut noin kaksikymmenvuotias, paikkakunnalla oli tapahtunut hirmuteko, jonka tarkkaa laatua kukaan ei pystynyt muistamaan. Kyse ei ollut pelkästä ajan kuluessa vääjäämättömästi tapahtuvasta yksittäisten henkilöiden kokemasta henkisten kykyjen rappeutumisesta, vaan siitä että jäljet tuosta tapahtumasta olivat todellakin pyyhkiytyneet seudun asukkaiden kollektiivisesta muistista. Mutta sikäli kuin nuhruisiin vaatteisiin pukeutunut mies ymmärsi, pikkukaupungin ja sen lähiseudun asukkaat olivat tragedian jälkeen läpikäyneet kaikki ne vaiheet, joita kyseisenlaiset sattumukset aina jättävät jälkeensä. Välittömästi tuon hirviömäisen teon (mikä se sitten olikin ollut) jälkeen oli seurannut suunnaton järkytys ja sitten yleinen surumielisyys, joka sekoittui irrationaaliseen vihaan sekä pakonomaiseen unohtamisen tarpeeseen.
Järkytyksen muuttaessa muotoaan kaupunkilaisten mielissä mies oli lähtenyt paikkakunnalta. Hän oli päässyt opiskelemaan kansatieteitä sekä filosofiaa yliopistoon, eikä ollut muutamaan vuoteen uhrannut ajatustakaan kotipaikkakunnalleen. Mutta kun hän viimein sai opintonsa päätökseen ja päätti lähteä käymään kotiseudullaan, hän huomasi että kukaan ei muistanut tragediasta mitään. Hänen omatkin muistikuvansa olivat hyvin epämääräisiä, mutta hän muisti sentään sen henkilön nimen joka oli ollut vastuussa kaikesta. Kun hän puhui kotikaupunkinsa ihmisille, hän sai havaita että yksikään heistä ei ollut millään tavalla tietoinen tuon henkilön olinpaikasta eikä edes siitä että hän oli joskus ollut olemassa.
Tämä kaikki oli miehen mielestä hyvin eriskummallista. Suoritettuaan eräitä tutkimuksia ja kyselyjä lääninhallituksen arkistoissa hän löysi viimein jäljennöksen asiakirjasta, joka kertoi murhenäytelmän alullepanijan kotitalon osoitteen. Mutta kun hän palasi kaupunkiin ja meni asiakirjan osoittamalle paikalle, hän löysi pelkän kaistaleen koskematonta maata jolla kasvoi paitsi ruohoa ja heinikkoa, myös pensaita ja jopa puita, jotka olivat niin suuria että ne olivat varmaankin olleet paikoillaan jo viisikymmentä vuotta tai enemmänkin.
Lopulta, kertoi mies yhä hattuaan käsissään pyöritellen, hän oli tullut väistämättömään johtopäätökseen. Jokin normaalin aistitoiminnan ulottumattomissa oleva entiteetti, jota saattoi nimittää vaikkapa kaupunkilaisten joukkohengeksi, oli tullut siihen tulokseen että pelkkä pahantekijän nimen ja muiston kieltäminen sekä hänen tekojensa aktiivinen unohtaminen eivät riittäneet vaan hänen koko olemassaolonsa oli peruutettava. Oli lähes sietämätöntä ajatella, jatkoi mies, että yleensä tiedostamattomina vellovat alitajuiset ajatukset saattoivat toisinaan ottaa niin konkreettisen suunnan ja omaksua tarkoituksen joka muovasi paitsi historiaa, myös todellisuuden elävää kudosta. Millaisia tunteita siihen vaadittiin? Kuinka syvää vihaa, kuinka polttavaa häpeää ja kuinka suunnatonta katumusta?
Noihin kysymyksiin ei ollut vastausta, päätti mies synkästi. Hän kertoi poistuneensa kotipaikkakunnaltaan masennuksen vallassa ja asettuneensa asumaan erääseen lounaisrannikon kaupunkiin, jossa hänen elämänsä oli vuosien ajan soljunut urassaan yllätyksettömänä ja tasaisena. Mutta viimein hän oli tullut tietoiseksi eräistä muutoksista, jotka herättivät hänen sisimpäänsä koteloituneen pelokkaan hämmennyksen. Kyse oli pienistä asioista, jotka herättivät hänessä tunteen siitä että suunnaton käsi kurottautui taivaalta ja poimi maan pinnalta ihmisiä, rakennuksia ja esineitä jättäen jälkeensä pelkän onton tyhjiön, eräänlaisen näkymättömän mustan aukon jonka olemassaoloa kukaan muu ei tuntunut havaitsevan.
Lopulta hän oli päättänyt paeta. Muutokset olivat kiihtyneet ja tulleet lähemmäs - sekä fyysisessä että psyykkisessä kontekstissa. Toisinaan nuhruisiin vaatteisiin pukeutunut mies kertoi tunteneensa ympäristönsä välkkyvän silmissään ja himmenevän sitten valtavaksi, valottomaksi huoneeksi jonka painovoimattomassa tilassa hän leijui vailla mitään kiinnekohtaa tai aistihavaintoa johon olisi voinut tukeutua. Lopulta, kun hänen mielensä oli jo horjunut hajoamisen partaalla, hänet oli kiskaistu takaisin meidän tuntemaamme maailmaan. Mutta hän uskoi että pian, kenties jo seuraavalla kerralla, muutos olisi peruuttamaton ja hän jäisi ikuisiksi ajoiksi tuon suunnattoman tyhjyyden vangiksi. Ehkä joku havaitsisi hänen jälkeensä jäävän oudon, onton mustan aukon... tai ehkä ei.
Minä tumppasin sikarini kenkäni pohjaan ja heitin sen penkin vieressä seisovaan vihreään roska-astiaan. En keksinyt mitään sanottavaa, joten olin hiljaa ja tyydyin katselemaan miehen hermostuneesti vatvovia käsiä, pälyilevää katsetta sekä rohtuneiden huulten ilmeisen loputonta nykimistä.
- Nähkääs, hän jatkoi viimein. -Minä uskon, että saatan olla kaukaista sukua tuolle muinaiselle pahantekijälle. Ja koska hänen olemassaolonsa on kielletty, sama koskee tietenkin myös minun olemassaoloani...
Nuhruisiin vaatteisiin pukeutunut mies nousi seisomaan, huojui hetken paikoillaan, vilkaisi hätäisesti olkapäänsä yli ja lähti liikkeelle. Hän pujotteli kömpelösti toripöytien lomitse ja hävisi kävelykadun ihmisvilinään.
- Te ette taida olla paikallisia, minä sanoin. Olin käynyt tällä paikalla polttamassa sikaria jo kymmenen vuoden ajan eikä yksikään ihminen ollut milloinkaan istuutunut viereeni.
- Olette oikeassa, hän vastasi. -Olen vain läpikulkumatkalla. Ja voin kertoa teille, että matkoillani minulla on ollut aikaa ajatella... Olen tullut siihen tulokseen, että jokaisella kaupungilla ja kylällä on jokin synkkä salaisuus. Jokin seikka, jonka ihmiset väittävät haluavansa unohtaa kokonaan, mutta jota he hautovat ja vatvovat lakkaamatta kykenemättä lopettamaan.
- Vai niin, minä totesin. -Ja minkähänlainen salaisuus tällä kaupungilla mahtaa olla?
- Sitä minä en tiedä, nuhruisiin vaatteisiin pukeutunut mies vastasi. -Tiedättekö te?
- En, minä vastasin.
- Niin arvelinkin, mies nyökkäsi. -Mutta he epäilemättä tietävät, hän jatkoi ja osoitti kolmea keski-ikäistä naista, jotka seisoivat keskustelemassa orkesterilavan edustalla.
- Saattaa olla, minä myönsin. Katselin sikariani, jonka hehkuva pää savusi hiljalleen, ohuiden pilvien peittämää siniharmaata taivasta sekä torin mukulakiviä, jotka pistivät esiin murenevan betonin, katupölyn sekä linnunulosteiden seasta.
Mies kertoi syntyneensä eräässä koillisrajan tuntuman pikkukaupungissa. Kun hän oli ollut noin kaksikymmenvuotias, paikkakunnalla oli tapahtunut hirmuteko, jonka tarkkaa laatua kukaan ei pystynyt muistamaan. Kyse ei ollut pelkästä ajan kuluessa vääjäämättömästi tapahtuvasta yksittäisten henkilöiden kokemasta henkisten kykyjen rappeutumisesta, vaan siitä että jäljet tuosta tapahtumasta olivat todellakin pyyhkiytyneet seudun asukkaiden kollektiivisesta muistista. Mutta sikäli kuin nuhruisiin vaatteisiin pukeutunut mies ymmärsi, pikkukaupungin ja sen lähiseudun asukkaat olivat tragedian jälkeen läpikäyneet kaikki ne vaiheet, joita kyseisenlaiset sattumukset aina jättävät jälkeensä. Välittömästi tuon hirviömäisen teon (mikä se sitten olikin ollut) jälkeen oli seurannut suunnaton järkytys ja sitten yleinen surumielisyys, joka sekoittui irrationaaliseen vihaan sekä pakonomaiseen unohtamisen tarpeeseen.
Järkytyksen muuttaessa muotoaan kaupunkilaisten mielissä mies oli lähtenyt paikkakunnalta. Hän oli päässyt opiskelemaan kansatieteitä sekä filosofiaa yliopistoon, eikä ollut muutamaan vuoteen uhrannut ajatustakaan kotipaikkakunnalleen. Mutta kun hän viimein sai opintonsa päätökseen ja päätti lähteä käymään kotiseudullaan, hän huomasi että kukaan ei muistanut tragediasta mitään. Hänen omatkin muistikuvansa olivat hyvin epämääräisiä, mutta hän muisti sentään sen henkilön nimen joka oli ollut vastuussa kaikesta. Kun hän puhui kotikaupunkinsa ihmisille, hän sai havaita että yksikään heistä ei ollut millään tavalla tietoinen tuon henkilön olinpaikasta eikä edes siitä että hän oli joskus ollut olemassa.
Tämä kaikki oli miehen mielestä hyvin eriskummallista. Suoritettuaan eräitä tutkimuksia ja kyselyjä lääninhallituksen arkistoissa hän löysi viimein jäljennöksen asiakirjasta, joka kertoi murhenäytelmän alullepanijan kotitalon osoitteen. Mutta kun hän palasi kaupunkiin ja meni asiakirjan osoittamalle paikalle, hän löysi pelkän kaistaleen koskematonta maata jolla kasvoi paitsi ruohoa ja heinikkoa, myös pensaita ja jopa puita, jotka olivat niin suuria että ne olivat varmaankin olleet paikoillaan jo viisikymmentä vuotta tai enemmänkin.
Lopulta, kertoi mies yhä hattuaan käsissään pyöritellen, hän oli tullut väistämättömään johtopäätökseen. Jokin normaalin aistitoiminnan ulottumattomissa oleva entiteetti, jota saattoi nimittää vaikkapa kaupunkilaisten joukkohengeksi, oli tullut siihen tulokseen että pelkkä pahantekijän nimen ja muiston kieltäminen sekä hänen tekojensa aktiivinen unohtaminen eivät riittäneet vaan hänen koko olemassaolonsa oli peruutettava. Oli lähes sietämätöntä ajatella, jatkoi mies, että yleensä tiedostamattomina vellovat alitajuiset ajatukset saattoivat toisinaan ottaa niin konkreettisen suunnan ja omaksua tarkoituksen joka muovasi paitsi historiaa, myös todellisuuden elävää kudosta. Millaisia tunteita siihen vaadittiin? Kuinka syvää vihaa, kuinka polttavaa häpeää ja kuinka suunnatonta katumusta?
Noihin kysymyksiin ei ollut vastausta, päätti mies synkästi. Hän kertoi poistuneensa kotipaikkakunnaltaan masennuksen vallassa ja asettuneensa asumaan erääseen lounaisrannikon kaupunkiin, jossa hänen elämänsä oli vuosien ajan soljunut urassaan yllätyksettömänä ja tasaisena. Mutta viimein hän oli tullut tietoiseksi eräistä muutoksista, jotka herättivät hänen sisimpäänsä koteloituneen pelokkaan hämmennyksen. Kyse oli pienistä asioista, jotka herättivät hänessä tunteen siitä että suunnaton käsi kurottautui taivaalta ja poimi maan pinnalta ihmisiä, rakennuksia ja esineitä jättäen jälkeensä pelkän onton tyhjiön, eräänlaisen näkymättömän mustan aukon jonka olemassaoloa kukaan muu ei tuntunut havaitsevan.
Lopulta hän oli päättänyt paeta. Muutokset olivat kiihtyneet ja tulleet lähemmäs - sekä fyysisessä että psyykkisessä kontekstissa. Toisinaan nuhruisiin vaatteisiin pukeutunut mies kertoi tunteneensa ympäristönsä välkkyvän silmissään ja himmenevän sitten valtavaksi, valottomaksi huoneeksi jonka painovoimattomassa tilassa hän leijui vailla mitään kiinnekohtaa tai aistihavaintoa johon olisi voinut tukeutua. Lopulta, kun hänen mielensä oli jo horjunut hajoamisen partaalla, hänet oli kiskaistu takaisin meidän tuntemaamme maailmaan. Mutta hän uskoi että pian, kenties jo seuraavalla kerralla, muutos olisi peruuttamaton ja hän jäisi ikuisiksi ajoiksi tuon suunnattoman tyhjyyden vangiksi. Ehkä joku havaitsisi hänen jälkeensä jäävän oudon, onton mustan aukon... tai ehkä ei.
Minä tumppasin sikarini kenkäni pohjaan ja heitin sen penkin vieressä seisovaan vihreään roska-astiaan. En keksinyt mitään sanottavaa, joten olin hiljaa ja tyydyin katselemaan miehen hermostuneesti vatvovia käsiä, pälyilevää katsetta sekä rohtuneiden huulten ilmeisen loputonta nykimistä.
- Nähkääs, hän jatkoi viimein. -Minä uskon, että saatan olla kaukaista sukua tuolle muinaiselle pahantekijälle. Ja koska hänen olemassaolonsa on kielletty, sama koskee tietenkin myös minun olemassaoloani...
Nuhruisiin vaatteisiin pukeutunut mies nousi seisomaan, huojui hetken paikoillaan, vilkaisi hätäisesti olkapäänsä yli ja lähti liikkeelle. Hän pujotteli kömpelösti toripöytien lomitse ja hävisi kävelykadun ihmisvilinään.
