Rukoilijasirkka

1.

Josif Crimaldi oli tavallisen näköinen mies, jolla oli tavalliset kasvot, tavalliset vaatteet ja tavallinen ääni. Hän sulautui huomaamattomasti väkijoukkoihin eikä kukaan hänet tavannut osannut jälkeenpäin kertoa hänestä mitään merkittävää. Hänen ulkoinen tavanomaisuutensa teki hänestä lähes näkymättömän. Mikäli hän olisi syntynyt johonkin muuhun sukuun, hänestä olisi kenties tullut kirjanpitäjä tai insinööri. Mutta hän oli Crimaldi ja Crimaldien ammatti oli kuolema.

Syyskesän aamun aurinko oli jo nousemaisillaan Dorchesterin ylle kun Josif pysäköi autonsa Mattan Streetin varteen ja lähti kävelemään kiireettömästi kohti Savin Hilliä. Hänen autonsa oli yhtä huomaamaton kuin hän itsekin - vihreä Toyota Camry, jonka puskureissa ei ollut tarroja eikä pelleissä lommoja. Josif itse oli tänään pukeutunut khakinväriseen kauluspaitaan sekä tummanharmaisiin housuihin. Päässään hänellä oli vaalea lakki ja kädessään kulunut, musta nahkasalkku. Häntä olisi hyvinkin saattanut luulla mittarinlukijaksi tai myyntimieheksi.

Josif toimi mieluiten iltaisin, joten hän tunsi olonsa hieman epämukavaksi aamun kirkkaassa säässä. Dorchesterinlahdelta puhalsi viileä tuuli, joka sai hänen pisamaisen ihonsa kohoamaan kananlihalle, mutta hän hillitsi halunsa liikkua ripeämmin ja tyytyi tavanomaiseen kävelyvauhtiin. Turhaa huomion herättämistä oli syytä välttää, etenkin nyt kun kadut olivat täynnä työmatkalaisia ja kouluihinsa kiirehtiviä lapsia.

Kokemus oli opettanut Crimaldeille että verityöt oli parasta suorittaa iltahämärällä mutta ennen yötä. Mikäli heillä olisi ollut jonkinlainen käsikirja tai opas, se olisi neuvonut toimimaan kello kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenkahden välisenä aikana. Silloin ihmiset olivat yleensä rentoutuneimmillaan eikä kaduilla yksinäisenä kävelevä kulkija herättänyt mitään epäilyksiä.

Mutta tämä keikka oli erilainen. Normaalit säännöt eivät päteneet. Jo työn kohde oli poikkeava; yleensä Crimaldit saalistivat liikemiehiä, poliitikkoja ja virkavallan edustajia, mutta tällä kertaa kohteena oli ikäloppu vietnamilaiseukko jonka nimeä Josif ei edes osannut lausua. Mikäli hänellä olisi ollut tapana miettiä toimeksiantajien vaikuttimia, hän olisi hämmästellyt toden teolla kenen varpaille mokoma mummeli muka oli astunut. Myöskään tavanomainen aikataulutus ei sopinut kuvioon. Seuratessaan mummon tekemisiä kuukauden verran Josif oli havainnut, että iltaisin tämän talo oli aina täynnä väkeä. Hänen oli pakko iskeä aamulla jolloin olisi rauhallista.

Josif kääntyi Mattanilta Allnut Streetille ja lähti etenemään kohti potilaansa (kuten Crimaldit uhrejaan nimittivät) asuintaloa, joka sijaitsi aivan kadun päässä Savin Hillin uumenissa. Savin Hillin alueella asui paljon vietnamilaisia kuten Dorchesterissa yleensäkin, ja Josif tunsi erottuvansa joukosta suorastaan kiusallisen selvästi. Hänen ihoaan kihelmöi ja otsalle oli kohonnut nihkeä hiki, jota lahdelta puhaltava viimakaan ei onnistunut haihduttamaan. Mutta hänen huolensa oli turhaa. Kukaan ei edes vilkuillut häntä, epäilevästä tuijotuksesta puhumattakaan.

2.

Suuri, kolmikerroksinen talonrötiskö oli hautautunut puutarhan kätköihin kuin synkkä salaisuus. Tontti oli ympäröity matalalla kiviaidalla, jossa oli musta rautaportti ja portissa merituulen sekä kosteuden syömä nimikyltti.

- Phun Bian Am, Josif luki vaivalloisesti silmiään siristäen. Sikäli kuin hän tiesi, vietnamilaisissa nimissä sukunimi oli ensimmäisenä. Josif työnsi portin auki ja lähti kävelemään kivettyä pihatietä kohti taloa, salkku iloisesti heiluen.

Talon siniseksi maalatussa ovessa oli lohikäärmeenpään muotoinen kolkutin. Itämaalaiset ja heidän iänikuiset lohikäärmeensä, ajatteli Josif ohimennen tarttuessaan kolkuttimeen. Sen kumina kaikui hyvin vahvana aamun kuulaassa ilmassa.

Ovi avautui ja valjut, kellertävät kasvot kurkistivat ulos.

- Mitä te haluatte, mies kysyi.

- Lähettipalvelu Pallosalamasta päivää, vastasi Josif kohottaen salkkuaan miehen nähtäväksi. -Paketti rouva Phunille.

- Ei äiti puhunut mistään paketista... Sitäpaitsi hän on vielä aamutoimillaan, selitti mies. Hänen nyrpeä suunsa vetäytyi tiukaksi viivaksi.

- Voisitteko te kuitata lähetyksen, kysyi Josif. -Minun on oltava kymmenen minuutin päästä Mattanissa.

Mies irrotti varmuusketjun ja Josif toimi välittömästi. Hänen kätensä sujahti taskuun ja veti sieltä kynän ja kuittilehtiön sijasta pienikokoisen karambit -veitsen. Hän kiskaisi oven auki, iski veitsen miehen kurkkuun ja astahti kevyesti eteishalliin. Toinen, syvempi ja tarkempi viilto katkaisi kaulavaltimon ja Josif jätti miehen vuotamaan kuiviin. Tämä korisi hiljaa ja kouristeleva käsi säesti rummuttaen vaimeasti hallin lattiaa. Josif kulki varovasti sisemmälle talon sekavaan pohjakerrokseen. Hänen kädessään oli nyt veitsen sijasta äänenvaimentimella varustettu pistooli, joka oli odottanut hänen salkussaan.

Alakerta oli tyhjä. Josif kiipesi seuraavaan kerrokseen. Portaat olivat kiveä, joten hänen ei tarvinnut pelätä niiden narisemista. Toisen kerroksen käytävää peitti punainen, upottava matto, mutta Josifin ei myöskään tarvinnut olla huolissaan jättämistään jäljistä. Hänellä oli jaloissaan kaksi numeroa liian suuret kengät joissa oli täysin sileät puolipohjat. Josif kurkisteli huoneisiin, muttei nähnyt ketään.

Lopulta jäljellä oli vain yksi ovi. Se sijaitsi käytävän päässä ja oli kaikkia muita suurempi. Josif hiipi lähemmäs ja painoi korvansa ovea vasten. Kuunnellessaan tarkasti hän saattoi erottaa vaimean, hankaavan äänen. Josif oli kasvanut suuressa perheessä, jossa riitti sisaria, tätejä, isotätejä ja muuta naispuolista väkeä, joten hän tunnisti äänen heti. Se syntyi hiusten harjaamisesta.

Hän potkaisi oven auki ja tulitti välittömästi nähdessään vanhanaikaisen, peilillä varustetun pukeutumispöydän ääressä istuvan hahmon. Luoti osui vanhan naisen hartiaan ja tämä putosi tuolilta vaimeasti ähkäisten. Hiusharja lennähti ohuesta, kalpeasta kädestä ja kolahti lattiaan. Josif katsoi käytävään varmistuakseen siitä että se oli tyhjä ja astui sitten sisään huoneeseen työntäen oven kiinni jäljessään.

Josif ojensi kätensä ja ampui vielä kahdesti. Ensimmäinen laukaus osui päälakeen, toinen rintaan. Eukko oli kuollut, entinen, finito. Potilaan tila oli vakaa. Josif astui lähemmäs ja potkaisi kyljellään retkottavan ruumiin selälleen. Vanhuksen iho oli kurttuinen ja näytti ohuelta kuin paperi. Auki rävähtäneet silmät olivat tummat ja kirkkaat, mutta kuoleman syleily sumentaisi ne pian. Josif otti puhelimensa taskustaan. Toimeksiantajat vaativat aina todisteita ja valokuva oli varsin pitävä sellainen.

Etsiessään mahdollisimman hyvää kuvakulmaa Josif havaitsi ruumiin suun liikkuvan. Hän manasi yllättyneenä ja otti pistoolin jälleen käteensä. Perhana, hän ajatteli. Mummelillahan taitaa olla yhdeksän henkeä kuin kissalla. Mutta kun hän oli ampumaisillaan vielä kerran, vainajan huulet suipistuivat kummallisesti ja niiden välistä ryömi esiin rukoilijasirkka.

Josif rääkäisi kauhusta. Hän hoiperteli taaksepäin ja ampui kunnes lipas oli tyhjä. Lopulta hänen selkänsä tömähti suljettuun oveen ja hän lysähti lattialle iskien kyynärpäänsä kipeästi sen kovaan, kiviseen pintaan. Tunto pakeni hänen kädestään ja tuskan kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Rukoilijasirkka, kailotti hänen vauhkoontunut mielensä.

Rukoilijasirkat olivat Josifin salainen fobia, hänen oma yksityinen kammonsa. Nuo hyönteiset olivat ainoa asia jota hän pelkäsi koko värittömän luonteensa voimalla. Ne herättivät hänessä suorastaan silmitöntä inhoa ja kauhua. Rukoilijasirkat olivat pahempia kuin kaikki kirjailijoiden ja elokuvantekijöiden luomat hirviöt yhteensä: Niillä oli pitkä, ohut ja vastenmielinen ruumis, kammottavasti koukistuvat eturaajat ja ennenkaikkea kuvottavan groteski pää jonka piirteet olivat tyystin vieraat ja luonnottomat. Jo pelkkä rukoilijasirkan kuvan näkeminen riitti saamaan Josifin tolaltaan, mutta elävä yksilö aiheutti paniikin jota järki ei kyennyt hillitsemään.

Josif makasi pitkään aloillaan kuolemannäyttämöksi muuttuneen makuuhuoneen lattialla, uskaltamatta avata silmiään. Rukoilijasirkka saattoi kömpiä lattialla, se saattoi juuri nyt lähestyä häntä - luoja paratkoon, ehkä se ryömi jo hänen vaatteillaan matkalla kohti kasvoja! Kun hän katsoisi eteensä, hän näkisi noiden hirvittävien pallosilmien tuijottavan omiinsa... Lopulta Josif kuitenkin käsitti ettei hän voisi jäädä taloon kauemmaksi aikaa. Hän kompuroi jaloilleen hiljaa vaikeroiden, silmät yhä suljettuina ja hapuili ovenkahvaa kunnes viimein löysi sen ja saattoi poistua takaisin käytävään.

Alakerrassa hän sulloi pistoolinsa takaisin salkkuunsa ja tarkisti ulkomuotonsa eteishallin peilistä. Hän vapisi ja hänen silmänsä seisoivat päässä kuin aaveen nähneellä, mutta vaatteilla ei sentään ollut verta. Hän harppasi ovella makaavan ruumiin yli ja häipyi aamuisen Dorchesterin vilinään.

Saapuessaan autolleen hän tuijotti sitä pitkään. Autohan oli väriltään vihreä, samoin kuin rukoilijasirkkakin... Josif seisoi kauan kadun varressa uskaltamatta nousta autoonsa. Hän tutki vaatteensa ja kurkisti salkkuunsa varmistuakseen että rukoilijasirkka oli jäänyt taloon. Viimein hän keräsi rohkeutensa, tarttui rukoilijasirkanvihreään ovenkahvaan, nousi autoon ja ajoi pois.

3.

Seuraavien vuorokausien aikana Josif tunsi mielenterveytensä horjuvan ja lopulta murenevan kuin laasti auringon paahteessa. Murhapäivän iltana hän istui olohuoneensa nojatuolissa katsellen TV-uutisia, kun hän yhtäkkiä oivalsi uutistenlukijan muistuttavan rukoilijasirkkaa. Tällä oli pyöreälinssiset silmälasit, kapea leuka ja kookkaat kädet jotka lepäsivät pöydällä hänen edessään valmiina iskemään arvaamatta. Josif yritti nauraa hölmöydelleen, mutta ääni joka pääsi hänen suustaan muistutti pikemminkin tuskaista voihketta. Hänen sydämensä hakkasi puistattavaan epätahtiin ja paita oli liimautunut hänen hikiseen selkäänsä.

Josif meni baarikaapilleen ja kaatoi itselleen tukevan annoksen Galliano-likööriä. Alkoholi ei kuitenkaan helpottanut hänen oloaan, vaan pahensi sitä. Pian hän harppoi ahdistuneena ympäri huoneistoaan ja yritti ajatella rauhoittavia asioita: Auringonlaskua meren rannalla, hiljaisena soljuvaa musiikkia, öistä tähtitaivasta. Mikään ei auttanut. Minne hän katsoikin, hän näki edessään jotakin joka muistutti häntä rukoilijasirkoista. Josif ei kestänyt ajatella edes omia piirteitään. Hänen hoikat raajansa ja lyhyiden hiusten peittämä pyöreä päälakensa olivat vastaansanomattoman, kammottavan rukoilijasirkkamaisia. Lopulta hän sulki silmänsä ja vajosi polvilleen lattialle.

Kului epämääräisen mittainen ajanjakso, jonka aikana Josif vajosi tylsään, väsyneeseen tokkuraan. Hänen mielensä oli ylirasittunut ja hänen kehonsa huusi unta. Viimein hän nousi, horjui lääkekaapille ja söi kaksi unitablettia. Sitten hän meni vuoteeseen sammuttamatta valoja ja nukahti pian, mutta uni ei tuonut hänelle rauhaa. Hän näki taukoamattomia painajaisia joissa vilahteli ohuita, vihreitä raajoja ja harovia raatelukynsiä.

Muutaman unettoman yön jälkeen Josif alkoi harkita vakavasti psykiatrille menoa. Hän käsitti paremmin kuin hyvin, ettei kestäisi enää pitkään romahtamatta täydellisesti. Asiassa oli vain yksi mutta: Hän ei uskaltanut mennä ulos. Niinpä hän istui tuolissaan hikisenä ja säpsähdellen, yrittäen turhaan keskittyä lukemaan kirjaa tai kuuntelemaan musiikkia.

Olennainen, vavahduttava kysymys kohosi Josifin kiusattuihin aivoihin vasta pitkän ajan kuluttua. Mikäli hän ei olisi ollut niin tolaltaan, hän olisi varmaankin ajatellut asiaa jo aiemmin. Josif oli keittiössä etsimässä jotain syötävää lähes tyhjästä jääkaapistaan, kun ajatus yhtäkkiä iskeytyi hänen mieleensä kuin salamanisku. Miten oli mahdollista, että rukoilijasirkka saattoi ryömiä kuolleen naisen suusta?

Josif oli niin kiihdyksissään että unohti kammonsa hetkeksi. Ja vaikka hän kuinka mietti, hän ei keksinyt vastausta. Hänhän oli katsonut naista herkeämättä koko ajan. Sirkka ei ollut kömpinyt tämän suuhun tullakseen sieltä ulos. Siitä Josif oli täysin varma. Hän olisi nähnyt rukoilijasirkan vaikka kahdenkymmenen metrin päästä.

Josif läimäisi jääkaapin oven kiinni ja istuutui keittiön pöydän ääreen miettimään. Hänen ajatuksensa askartelivat keskittyneesti ongelman kimpussa ja työnsivät fobian ja hysterian syrjemmälle. Lopulta Josif tuli siihen tulokseen, että asia oli liian omituinen ollakseen yhteensattuma. Sen takana oli oltava jotain muuta... Josif ei yleensä uhrannut työnsä kohteille ajatustakaan sen jälkeen kun homma oli hoidettu, mutta nyt hän mietti kuumeisesti vanhaa vietnamilaista. Hän muisti jopa tämän nimen - Phun Bian Am. Hän muisti eukon pitkät, harmaat hiukset, tummat silmät, lyttynenän, suonikkaat kädet ja niiden punaisiksi lakatut kynnet. Kuka nainen oikein oli ollut? Miksi hänen oli pitänyt kuolla?

Muiden asioiden miettiminen antoi Josifille voimia. Hän tunsi olevansa lähes oma itsensä. Vapisevasta rauniosta oli jälleen tullut mies. Josif ymmärsi, että hänen oli saatava vastauksia säilyttääkseen mielenrauhansa. Hän kiirehti puolijuoksua eteiseen ja otti autonavaimensa puhelinpöydältä. Hän punnitsi niitä kädessään, asetti ne sitten takaisin ja soitti itselleen taksin.

4.

Perheen päämies, Anton Crimaldi, asui Hyde Parkin Fairmount Hillillä komeassa viktoriaanisessa talossa. Josif nousi taksista Cable Streetillä ja käveli loppumatkan. Hän oli yhä voipunut ja vapiseva, muttei sentään hysteerinen eikä jatkuva pelko sumentanut hänen ajatuksiaan.

Hovimestari-henkivartija Lugo avasi oven ja viittasi äänettömästi Josifia tulemaan sisään. Lugo oli pitkä, laiha, ilmeetön kuikelo ja tarpeen tullen säälimätön tappaja. Josif kiitti Lugoa ja käveli marmorilattian poikki Antonin työhuoneen ovelle. Anton oli Josifin eno, mutta heidän välillään ei ollut tietoakaan sukulaisrakkaudesta. Josif oli aina pitänyt Anton-enoa työnantajanaan ja mitä ilmeisimmin tämä suhtautui asiaan aivan samalla tavoin.

- Sisään, kuului vaimea murahdus työhuoneesta. Josif työnsi oven auki ja hämmästyi havaitessaan huoneen olevan pimeänä.

- Eno, hän sanoi. -Oletko sairas?

- En. Olen aivan kunnossa, eno vastasi kärsimättömästi. -Tule sisään sieltä kyselemästä typeriä. Mitä oikein haluat?

Josif astui epäröiden peremmälle hämärään huoneeseen ja alkoi tehdä selvää asiastaan, mainitsematta kuitenkaan rukoilijasirkkafobiaansa. Hän oli harjoitellut puhettaan mielessään taksimatkan aikana, mutta nyt se kuulosti varsin hölmöltä ja onnettoman hapuilevalta. Eno kuunteli aikansa ääneti ja keskeytti sitten.

- Puhut pötyä, poika, hän ärähti. -Tiedät oikein hyvin että sinun tehtäväsi ei ole kyseenalaistaa toimeksiantoja eikä puhua niistä jälkikäteen. Painu nyt kotiisi ja yritä saada itsesi kokoon. Näytät siltä kuin et olisi nukkunut viikkoon, hän lopetti.

Josif poistui huoneesta ja talosta entistä hämmentyneempänä. Hän tunsi päässeensä yllättävän vähällä. Eno oli kuulostanut uupuneelta ja riutuneelta. Ja miksi tämä istui pimeässä huoneessa?

Josif käveli takaisin Cable Streetille pyydystämään itselleen taksia. Kulkiessaan hän näki linja-autopysäkin roskakorissa sanomalehden. Hän poimi sen hyppysiinsä ja alkoi lukea. Lehti oli pari päivää vanha Dorchester Reporter ja Josif oli varma, että löytäisi siitä maininnan rouva Phunin ja tämän pojan murhasta. Pian hän sai kuitenkin havaita erehtyneensä. Lehdessä ei lukenut tapauksesta sanaakaan.

Kun Josif viimein onnistui saamaan kyydin, hän käski itäeurooppalaisella korostuksella puhuvan kuljettajan ajaa Dorchesteriin. Rikollinen palaa aina rikospaikalle, hän ajatteli.

Elämä näytti jatkuvan Allnut Streetillä entiseen tahtiin. Mistään ei olisi voinut päätellä, että sen varrella oli vastikään tehty raakoja veritöitä. Josif tiesi kokemuksesta, että murha jätti joksikin aikaa jälkensä koko naapurustoon. Ihmiset puhuivat hiljaa kuin kunnioituksesta vainajia kohtaan ja surmapaikalle jätettiin kukkia, kynttilöitä sekä kortteja. Rouva Phunin talon edustalla niitä ei kuitenkaan näkynyt. Aidan ja rautaportin edusta oli tyhjä. Suuri, ränsistynyt talo uinui puutarhan vehreässä pimennossa yhtä rauhaisana kuin ennenkin.

5.

Seuraavat päivät Josif kulutti hienovaraisiin tiedusteluihin. Hänellä ei ollut harrastuksia tai ystäviä, vaan hänen elämänsä koostui lähes yksinomaan toimeksiantojen valmistelusta ja suorittamisesta. Loppuaika oli pelkkää odottelua kirjojen sekä television parissa. Nyt Josif ei kuitenkaan voinut eikä edes uskaltanut olla jouten. Hänen oli puuhattava jotakin estääkseen pelkoa valtaamasta ajatuksiaan.

Vaikka Josifilla ei ollut ystäviä, hänellä oli tuttavia ja kontakteja. Enolleen Antonille hän oli pelkkä asiamies ja juoksupoika, mutta Crimaldien lonkerot ulottuivat lähes joka sopukkaan Bostonin kaupungissa ja koska Josifin asema suvun jäsenenä oli melko turvallinen, hän saattoi hyvinkin kysellä hieman. Suvun palkkalistoilla oli poliiseja, toimittajia ja poliitikkoja. Josif kuitenkin tiesi, että tärkeimmät ja paikkansapitävimmät tiedot saatiin yleensä aivan muualta. Niinpä hän kierteli ympäriinsä ja puhutti kauppiaita, ilotyttöjä, vedonvälittäjiä, diilereitä ja kaduilla luuhaavia pikkurikollisia.

Tiedot olivat hajanaisia ja epämääräisiä, mutta lopulta niistä muodostui jonkinlainen kuva. Vähitellen Josif alkoi käsittää että Phun Bian Am ei tosiaankaan ollut mikään harmiton eläkeläismummeli, vaan pahansuopa hahmo jota pelättiin ja kunnioitettiin ja jolla sanottiin olevan yhteyksiä sekä Kaukoidän salakuljettajiin että itärannikon ikivanhoihin kultteihin. Useampi kuin yksi Josifin jututtamista häviäjistä kutsui häntä noidaksi. Eräs lehtikojua hoitava vanha kiinalaismies sylki maahan ja julisti Phunin eukon "mustan lohikäärmeen sikiöksi".

Josif olisi suhtautunut mokomaan höpinään ivallisesti ja pilkaten, ellei vaaniva kauhu olisi väijynyt jatkuvasti hänen ajatustensa reunamilla. Hän havaitsi myös lähes välittömästi erään puistattavan ja käsittämättömän tosiseikan: Yksikään kaupungin alamaailmassa ja sen liepeillä oleilevista hämärätyypeistä ei tuntunut tietävän että rouva Phun oli kuollut. Ainoat jotka tiesivät olivat Josif ja eno Anton. Ja salaperäinen toimeksiantaja - mikäli tätä oli edes olemassa.

6.

Viimein Josif sai kerättyä niin paljon rohkeutta että uskalsi lähteä käymään uudelleen enonsa puheilla. Normaalitilanteessa moinen niskoittelu ja utelu ei olisi tullut kysymykseenkään, mutta tilanne oli kaikkea muuta kuin normaali.

Taivaalta satoi hiljalleen lunta kun Josif kulki jälleen Fairmount Hillin katuja. Ilta oli hämärtymässä ja alueen suurissa, arvokkaissa rakennuksissa loistivat kirkkaat pihavalot. Hänen enonsa talo muodosti kuitenkin poikkeuksen. Se oli lähes pimeänä. Vain yhdestä alakerroksen ikkunasta kantautui himmeää valoa. Josif tunsi levottomuuden kouraisevan vatsanpohjaansa.

Lugo oli sentään ennallaan. Pitkä, laiha mies avasi kookkaan ulko-oven ja astui sitten syrjään Josifin tieltä päästääkseen hänet peremmälle. Mutta kun Josif harppoi kohti enonsa työhuonetta, Lugo kiirehti hänen luokseen ja tarttui häntä olkapäästä. Josif räpytteli hämmentyneenä silmiään.

- Hän ei ole siellä, kuiskasi Lugo käheästi.

- Mitä ihmettä? Missä hän sitten on, kysyi Josif. Hän rypisti kulmiaan huomatessaan että Lugon kasvot olivat vielä tavallistakin kalpeammat ja että miehen ääni vapisi. Harmaat silmät verestivät ja niissä oli säikähtänyt katse.

- Makuuhuoneessaan, Lugo vastasi.

- Onko hän sairas, Josif tiukkasi. Mutta Lugo ei vastannut enää. Valju mies teki ristinmerkin ja perääntyi sitten Josifin luota kuin tällä olisi ollut jokin tarttuva tauti.

Josif kiipesi portaita kolmanteen kerrokseen. Enon makuuhuoneen ovi oli visusti kiinni, joten hän koputti siihen.

- Eno, hän sanoi matalalla äänellä. -Josif täällä. Voinko tulla sisään?

Vastausta ei kuulunut, mutta Josif työnsi oven auki. Huone oli valoton ja siellä leijui inhottava, tunkkainen haju. Kun Josif viimein alkoi erottaa yksityiskohtia hämärän keskeltä, hän näki että kookas makuuhuone oli myllätty lähes ylösalaisin. Hänen enonsa oli järjestystä rakastava mies, mutta nyt vuodevaatteet oli viskelty lattialle, huonekaluja oli kumossa ja joka paikassa oli likaisia astioita ja roskia. Ei ollut ihme että huone löyhkäsi. Josifin mieleen kohosi kuva eläintarhan häkistä, jossa sairas eläin piehtaroi ja valitti.

Eno itse istui pimeimmässä nurkassa nojatuolissaan.

- Sinä olet sairas, Josif totesi.

- Niin kai voisi sanoa, kuului vaimea vastaus. Sitä säesti soinniton nauru. Josif ojensi kätensä ja sytytti valon kattokruunuun. Anton-eno nosti kätensä kasvoilleen ja varjosti silmiään kiivaasti hengittäen. Josif haistoi vanhasta miehestä uhoavan lemun ovelle asti.

- Mikä sinua oikein vaivaa, Josif kysyi.

- Hyvä kysymys, eno tokaisi. Hänen silmänsä kiiluivat rypistyneissä kasvoissa. Josifin mielestä eno näytti täysin riutuneelta ja sen lisäksi jotenkin kumman kutistuneelta. Eno oli ennen huolehtinut ulkomuodostaan säntillisesti, mutta nyt tällä oli takkuinen parta ja likaiset, hartioille laskeutuvat hiukset.

- Onko sinulla syöpä, Josif kysyi ennenkuin edes huomasi avanneensa suutaan. Hän ei voinut kuvitella mitään muuta sairautta joka saisi aikaan tuollaisia oireita.

- Syöpä, toisti eno kammottavasti hihittäen. -Tavallaan.

Josifin kärsivällisyys loppui. Hän oli läpikäynyt henkisen helvetin eikä jaksanut enää leikkiä arvoitusleikkejä enonsa kanssa, vaikka tämä olikin vakavasti sairas. Hän puhkesi puhumaan ja teki selkoa kuluneiden viikkojen tapahtumista, ja päätti puhetulvansa kysymykseen Phun Bian Amista. Eno kuunteli hänen sanojaan ja nousi sitten vapisevana tuolistaan, kuihtunutta nyrkkiään heristäen.

- Taidat luulla että sinulla on ollut vaikeaa, eno huusi särkyneellä äänellä. Katso minua, senkin finocchio! Olet oikeassa siinä, että minä tapatin Phunin eukon omaan laskuuni - hänestä oli vaarassa tulla kilpailijamme. Mutta Jumala taivaassa tietää, että minä olen maksanut siitä.

Eno vaikeni ja astui lähemmäs Josifia jäykin, laahustavin askelin. Hänen silmänsä pyörivät kuumeisina kuopissaan. Hapan löyhkä kulki hänen edellään kuin myrkkypilvi.

- Syöpä, sinä sanoit, vanhus nauroi. -Olet melkein oikeassa. Mutta tällaista syöpää eivät lääkärit tunne. Se alkoi hieman ennen kuin kävit täällä viimeksi - silloin en vielä tiennyt tarkalleen mistä on kyse. Aluksi tunsin kyhmyn takaraivossani, ja sitten muutos etenikin nopeasti.

- Mikä muutos, kysyi Josif vapisevalla äänellä. Hän perääntyi kauhuissaan vanhan miehen edestä.

- Katso itse, eno käkätti ja kääntyi ympäri. Nyt Josif saattoi nähdä hänen selkäänsä kohonneet muhkurat jotka saivat vaatteet pingottumaan. Enon laihtuneet, omituisen vääntyneet kädet kohosivat ja tarttuivat hiuksiin. Takkuiset, rasvaiset suortuvat vedettiin syrjään. Josifista tuntui siltä kuin häntä olisi lyöty moukarilla sydänalaan.

Enon takaraivosta toljotti kaksi tummaa silmää. Ne seurasivat Josifin liikettä kun hän kääntyi ja ryntäsi suinpäin ulos huoneesta. Silmien lisäksi noissa kammottavissa Januksenkasvoissa oli lattanenä sekä kapea, ohuthuulinen suu joka vääntyi hymyyn. Josif oli tietenkin tunnistanut piirteet, sillä ne kuuluivat Phun Bian Amille.

Jälkikäteen Josif ei muistanut kuinka hän oli matkannut Hyde Parkista jollekin sivukadulle, jonka varrella sijaitsi rähjäinen ravintola. Ravintolasta hän päätyi poliisiasemalle umpihumalaisena ja käsittämättömästi sopertavana. Kun humalan katoaminen ei saanut häntä rauhoittumaan sellissään, poliisit ottivat yhteyttä lääkäriin ja Josif vietiin mielisairaalaan.

*

EPILOGI

Sairaala kotiutti Josifin seuraavan vuoden huhtikuussa. Hän otti lääkkeensä ja oli jokseenkin rauhallinen, joten hänen oli tehtävä tilaa akuuttitapauksille, jotka olivat itsetuhoisia tai psykoosin kourissa. Josif pärjäsi melko hyvin, kunhan oli valoisaa ja ympäristöstä kuului muiden ihmisten ääniä. Yöt ja hiljaiset hetket olivat pahimpia.

Hän astui ulos sairaalan portista yllään rypistynyt puku, jonka takin taskussa oli lääkkeitä seuraavien parin viikon tarpeisiin sekä uuden asunnon osoite paperilapulle raapustettuna. Hänellä oli myös muutama kolikko, jotka riittäisivät bussimatkaan - Josifin entisen asunnon vuokrasopimus oli umpeutunut aikoja sitten, mutta hänen tilillään oli melkoisesti rahaa ja sairaalan sosiaalityöntekijä oli auttanut häntä hankkimaan pienen huoneiston kaupungin keskustasta. Bostonin sydämen sammumaton sykintä ja hälinä olisivat hänelle hyväksi.

Josif ei kuitenkaan noussut keskustaan menevään linjuriin, vaan autoon joka matkasi Hyde Parkiin. Hän istui vaitonaisena bussin penkillä ja katseli ulos näkemättä mitään. Kun auto viimein kiipesi Fairmount Hillille, hän poistui kyydistä ja käveli viimeiset korttelinvälit huomaamatta nuhjuiseen ulkomuotoonsa kiinnittyviä katseita.

Enon talon pihassa oli nyt lasten leluja, polkupyöriä sekä uutuuttaan kiiltelevä tila-auto. Eno ja Lugo olivat poissa. Josif ei tiennyt minne he olivat joutuneet. Hän töllisteli näkymää aikansa ja lähti sitten laahustamaan poispäin.

Dorchesteriin oli pitkä matka. Josifin rahat olivat lopussa ja hänen oli käveltävä. Hän yritti nostaa rahaa pankkiautomaatista, mutta hänen korttinsa oli vanhentunut. Niinpä hän jatkoi matkaansa jalan, kaupungin ikuisen tuulen piiskatessa hänen ruumistaan.

Josif saapui perille kun iltapäivä oli jo edennyt pitkälle. Allnut Street ja Savin Hill olivat ennallaan, samoin tonttia reunustava aita, sen portti ja nimikyltti. Hän seisahtui portin edustalle ja tähysi taloa, jonka ympärillä puutarha oli vasta heräämässä uuteen elämään talven jäljiltä. Hän katsoi pitkään ja näki viimein pienen ja kumaran vanhan naisen hahmon joka ilmestyi toisen kerroksen makuuhuoneen kaari-ikkunaan. Hahmo seisoi hetken paikoillaan ja koukisti sitten kätensä kuin rukoilijasirkka.