Nika

1.

Sinä iltana seisoin ullakkohuoneeni ikkunan äärellä ja katselin miten sade piiskasi kapean Gavrochekadun kivistä pintaa. Sää oli kurja, mutta tuttu synkkyys ahdisti mieltäni ja tiesin oloni vain pahenevan mikäli en hankkiutuisi ihmisten ilmoille. Sitäpaitsi huoneessani oli kammottavan kylmä, ja kulmakapakan suuressa, luonnonkivistä muuratussa takassa sentään palaisi miellyttävästi lämmittävä ja iloisesti räiskyvä tuli.

Niinpä puin ylleni pitkän, kovia kokeneen takkini ja painoin homburg-hatun päähäni. Kiirehdin kapeita kierreportaita alakertaan ja nyökkäsin vanhalle ovenvartijalle, joka nuokkui ala-aulassa virttyneeseen univormuunsa pukeutuneena.

Sade löi vasten kasvojani, kun avasin kodiksi kutsumani rakennuksen raskaan ulko-oven ja astuin jalkakäytävälle, jonka pinnasta törrötti mukulakiviä kuin huonosti haudattujen lasten päitä. Myrskyn vettä vihmova, armotta iskevä piiska ja Gavrochekadun synkeä harmaus painoivat ryhtini kumaraan, kun harpoin kiireimmän kaupalla kohti korttelin kulmaa.

Tuuli oli kova ja siinä oli selvästi lähestyvän talven tuntu. Kapakan kömpelösti veistetty kyltti, joka mitä ilmeisimmin esitti jonkinlaista lohikäärmettä tai muuta siivekästä taruolentoa, heilui ankarasti nitisevien, ruosteisten ketjujensa varassa. En edes tiennyt paikan nimeä, ja tuskinpa tiesi moni muukaan, mutta eipä se sitä kaivannutkaan. Se oli vain pieni kulmakapakka, samanlainen kuin kaikki muutkin tuossa kaupungissa siihen aikaan, eikä se tarvinnut komealta kalskahtavaa titteliä tai värikkäästi emaloitua kylttiä houkutellakseen asiakkaita luokseen.

Riisuin läpimärän takkini ahtaan eteisen naulakkoon mutta jätin hatun päähäni. Hatun ja pukeutumisessani suosimani mustan värin vuoksi (vaatteideni toivottomasta vanhanaikaisuudesta puhumattakaan) harvoilla tovereillani oli tapana nimittää minua Viiltäjä-Jackiksi. En suinkaan myöntänyt sitä heille, mutta jollakin kummallisella tavalla olin mielissäni korkonimestäni. Ehkä kuvittelin, että joku sen vuoksi saattaisi erehtyä luulemaan minua salamyhkäisemmäksi ja kiinnostavammaksi olennoksi kuin mitä itse asiassa olinkaan. Täällä sellainen haihattelu oli kuitenkin silkkaa ajanhukkaa, sillä kaikki Gavrochekadulla tiesivät todellisen karvani aivan yhtä hyvin kuin minä itsekin. Mutta vaikka olinkin pelkkä epäonnistunut kirjailijanalku, vastaanotto oli aina lämmin ja sydämellinen. Olinhan sentään vakioasiakas.

Tuona sateisena iltana pienen ja kapean baaritiskin takana seisoi rouva Dumont, oikea matami naisekseen. Hänen häkellyttävän leveät, erehdyttävästi rupista perunaa muistuttavat kasvonsa levisivät hymyyn, kun hän näki minun astuvan sisään.

- Jacques poikaseni, hän hinkui kimakalla äänellään. -Kuinka hauska nähdä sinua!

- Hyvää iltaa, rouva Dumont, vastasin minä. -Kaunis ilma tänään, lisäsin muka nokkelasti ja kohotin hattuani muutamalle tutulle miehelle, jotka istuivat nurkkapöydässä vaahtoavat kolpakot edessään. Rouva Dumont hihitti kuin pikkutyttö.

- Mitä saisi olla, hän kysyi. -Se tavallinenko, kenties?

- Kyllä vain, minä vastasin ja rouva kurotti hyllyltä vaniljalikööripullon. "Se tavallinen" ei ollut mitään sen kummempaa kuin kolme sormenleveyttä vaniljalikööriä, johon ripoteltiin hienoinen määrä sokeria. Koska en ollut mikään juoppo, saatoin nauttia vain yhden tai kaksi lasillista illassa. Toisinaan ihmettelin, miksi minuun suhtauduttiin kapakassa niin suopeasti. Juomatapani olivat varsin maltilliset, eikä taloon virrannut kauttani järin merkittäviä rahamääriä. Toisaalta minua ei koskaan tarvinnut herätellä pöydän alta tai kantaa riehuvana ja potkivana ulos.

Rouva Dumont ojensi minulle lasin, jossa kullankeltainen juoma kimmelsi houkuttavasti. Minä kiitin ja kohotin lasin huulilleni. Taivaallista.

- Melko hiljaista tänään, eikö vain, totesin ympärilleni katsellen.

- Sää sen tekee, vastasi rouva Dumont nyökytellen tarmokkaasti päätään. -Jahka sade lakkaa, väki lisääntyy.

- Näin varmasti on, sanoin minä. -Entä herra Dumont? Viettääkö hän rokulipäivää?

- Ei suinkaan, tyrskähti rouva. -Sairaana hän on, luoja paratkoon. Kuumeessa jo kolmatta päivää. Syyssäiden kanssa ei ole leikkimistä. Sitä minä olen hänelle sanonut jo ties kuinka monen vuoden ajan, mutta ikinä hän ei vain suostu ottamaan opikseen...

- Aivan, aivan, mutisin vastaukseksi. Katselin kaipaavasti takassa leiskuvaa tulta ja sen edustalla olevaa tyhjää pöytää, joka tuntui odottavan juuri minua.

Lopulta onnistuin irrottautumaan rouva Dumontista ja pääsin istumaan omaan rauhaani. Tuijotin tuleen, siemailin hiljakseen likööriäni ja kuuntelin puolella korvalla nurkkapöydässä istuvien miesten jutustelua. Takasta hohkaava elävä lämpö sai minut vajoamaan miellyttävään, lähes horrosmaiseen olotilaan ja pian olin huomaamattani juonut lasini tyhjäksi. Ajatukseni kiertelivät laiskasti vastikään aloittamani novellin parissa ja havahduin niistä vasta kun palvelustyttö, jonka nimi oli Erica, tuli kohentamaan tulta ja lisäämään siihen muutamia halkoja. Erica oli kiltti, nuori olento, jolla oli sievät joskin pitkänomaiset kasvot ja varsamaisen hoikat sääret. Mikäli olisin ollut viisikin vuotta nuorempi, olisin saattanut ryhtyä kosiskelemaan häntä hyvinkin innokkaasti, mutta ikäeron levittäytyessä välillämme maaperässä ammottavan rotkon tavoin tyydyin silloin tällöin vaihtamaan hänen kansaan jokusen sanan ja korkeintaan kiusoittelemaan häntä ystävällisesti.

Olin juuri aikeissa nousta ja lähteä tekemään taivalta kotiinpäin, kun kapakan ovi aukeni. Sen yläkulmaan kiinnitetyt tiu`ut ja helistimet rämähtivät tavallistakin riitasointuisemmin, ja sekä rouva Dumontin, Erican että miltei kaikkien muidenkin katseet kiinnittyivät tulijaan. Yksin minä, joka istuin salin perimmäisessä pöydässä, en nähnyt asemapaikaltani ulko-ovelle. Niinpä tyydyin katselemaan kummissani muiden reaktioita. Rouva Dumont näytti siltä kuin ei olisi tiennyt pitäisikö hänen niiata vai kumartaa. Erica tähyili pitkät kasvot punaisina ympärilleen kuin merihädässä, niiasi niin syvään että hetken ajan luulin hänen keikahtavan kumoon ja keskittyi sitten tuijottamaan puukenkiensä kärkiä. Nurkkapöydän vakiokalustoon kuuluvat miehet näyttivät yhtä lailla häkeltyneiltä. Koukkunenäinen Pierre päästi pitkän vihellyksen, ja kepin kanssa vaivalloisesti liikkuva Urban nielaisi olutta väärään kurkkuun. Hän sai hirvittävän yskänkohtauksen ja hänen toveriensa täytyi hakata häntä selkään oikein olan takaa, ennenkuin hillitön yskiminen asettui.

Minäkin kohottauduin uteliaana ryhdikkäämpään asentoon. Kylmälle ja sateen piiskaamalle Gavrochekadulle oli varmaankin saapunut oikea ihmeolento, kun hänen tulonsa kerran herätti näin suuren hälinän. Kukahan mahtoi olla kyseessä? Pormestariko kenties? Vaiko peräti kansalliskokouksen ministeri? Tuskinpa sentään. Ehkä joku tunnettu ja arvostettu taiteilija? Pohdintani keskeytyi alkuunsa, kun kuulin äänen joka oli kuin pehmeän sametin kosketus kuuttomassa yössä. Hänen äänensä.

- Hyvää iltaa, se sanoi.

- Hyvää iltaa, madame, hinkui rouva Dumont vastaukseksi. Rouvaparka puristi esiliinansa helmaa aivan kuin olisi ollut aikeissa kuristaa sen hengiltä. Ja silloin tuon ihanan pehmeän äänen omistaja astui maurilaistyylisenä kaartuvan oviaukon varjosta baaritiskin ääreen ja näkyviini, ja yhtäkkiä koko maailmani tuntui pysähtyvän. Varmaankin tiedätte tunteen, joka syntyy ihmismielessä silloin, kun hän näkee jotain sanoinkuvaamattoman hirvittävää tai ylimaallisen kaunista? Juuri se nimenomainen tunne valtasi mieleni tuolla hetkellä. Kapakan valkoisiksi kalkitut kiviseinät, nurkkapöydän karkeat miehet, rouva Dumont ja Erica ja kaikki muukin -kenties jopa minun oma olemukseni- tuntui kutistuvan merkityksettömäksi, häviävän, katoavan, tulevan puhalletuksi avaruuden ikuisiin äärettömyyksiin.

Katselin äänettömän hurmion vallassa, miten rouva Dumont etsi tiskin alta pullon, jossa juoman väristä päätellen oli parasta konjakkia ja miten nainen sen jälkeen kohotti lasin notkeasti ja elegantisti kuin hienoista hienoin aatelinen, joka suutelee kuningattaren kättä. Kun hän asteli kiireettömästi pöytään, hänen askelissaan oli kissamaista joustavuutta ja notkeutta. Kun hän hymyili ja nyökkäsi nurkkapöydässä istuville miehille, hänen katseessaan oli kerrassaan jumalatarmaista lämpöä, johon sekoittui aimo annos perinaisellista itsevarmuutta. Ja kun hän kiinnitti merenvihreiden silmiensä katseen minuun, saatoin vain punastua ja laskea katseeni samalla tavalla kuin Erica hetki sitten.

Kun vihdoin sain kursittua itseni kokoon, ensimmäinen ajatukseni oli kirkas ja selkeä. Mitä ihmettä hänen kaltaisensa nainen teki tällaisessa paikassa? Ulkonäöstä ja vaatetuksesta päätellen hän olisi ollut parhaiten kotonaan aatelisten palatseissa, hienoston tanssiaisissa tai korkea-arvoisille henkilöille varatuissa teatteriaitioissa. Mutta tuossa hän vain istui, kalsean ja vähäpätöisen Gavrochekadun nurkkakapakan pöydässä konjakkilasi edessään - ja näytti vieläpä olevan aivan kuin kotonaan. Se oli kertakaikkiaan hämmästyttävää. Jokaikinen silmäpari kapakassa oli kiinnittynyt häneen, mutta hän ei näyttänyt piittaavan siitä vähääkään. Myös minä, istuessani suoraan häntä vastapäätä, saatoin vain olla ääneti ja tuijottaa tulen luomien varjojen leikkiä hänen kalpeilla kasvoillaan ja ihmeellisen kiiltävillä, mustilla hiuksillaan. Siitä huolimatta hän ei hymyillyt eikä edes tuijottanut närkästyneenä takaisin.

Lopulta onnistuin karistamaan lumouksen yltäni. Sanoin itselleni, että minun oli aivan turha tuijottaa tuota naista opettajattarestaan haaveilevan koulupojan lailla. Hän oli timantti kuningataräidin tiarassa ja minä känsä katukaupustelijan varpaassa. Se siitä ja sillä hyvä. Minun olisi huomattavasti järkevämpää lähteä kotiini työskentelemään kirjoitusteni parissa kuin istua haaveilemassa jostakusta, joka oli yhtä tavoittamaton kuin kointähti taivaalla. Mutta juuri, kun olin jo toisen kerran nousemaisillani huteralta jakkaraltani, toimeni keskeytyivät ja ajatukseni ammuttiin alas. Nainen näet nousi pöydästään määrätietoisin liikkein ja käveli luokseni. En rohjennut edes katsoa häneen.

- Iltaa, hän sanoi. Hänen äänensä helisi korvissani kuin enkelin näppäilemä harppu.

- Hyvää iltaa, arvon madame, kähisin minä takaisin äänellä, joka muistutti pikemminkin epämääräistä pihinää, jonka joku lapsi voisi saada aikaan nokkahuiluineen.

- Saanko liittyä seuraanne, kysyi nainen. Ja ennenkuin huomasinkaan, hän oli jo istuutunut viereeni.

- Toki, änkytin vastaukseksi, vaikka puheellani ei tainnut olla enää juuri mitään merkitystä.

Tuosta hetkestä alkaen olin täysin hänen lumoissaan. Hän oli taitava ja älykäs keskustelija, ja hänellä oli taito saada puhekumppaninsa rentoutumaan ja vapautumaan. Jopa minä, joka yleensä olen yhtä luonteva kuin aidanseiväs, puhua papatin pian kuin pikkupoika. Nainen kuunteli tarkkaavaisesti, tehden leikkisiä ja älykkäitä huomautuksia. Ja ennen kuin oli ehtinyt kulua puoltakaan tuntia, ymmärsin olevani toivottomasti, peruuttamattomasti ja perinpohjaisesti rakastunut. Olin toki luullut olevani rakastunut monta kertaa aiemminkin, mutta en ollut koskaan tuntenut mitään tähän edes etäisesti verrattavaa. Sisimmässäni myllersi niin käsittämätön kaipauksen, ihailun ja ruumiillisen himon yhdistelmä, että olin menettää itsehillintäni kokonaan. Ja miksipä en olisi ollut rakastunut? Vieressäni istuva nainen oli älykäs, viehättävä, tavoiltaan miellyttävä ja ennenkaikkea kaunis. Mutta hänessä oli muutakin. Jotain huomattavasti syvempää kuin pelkkä tyylikkäiden vaatteiden, sirojen piirteiden ja moitteettomien käytöstapojen tuoma ulkoinen viehätysvoima - seikka jonka hän mitä ilmeisimmin tiesi itsekin ja jota hän käytti siekailematta hyväkseen. Hän ei suinkaan herättänyt halpahintaisen viettelijätärmäistä vaikutelmaa, vaan hänestä välittyi täydellisen itsevarmuuden tuntu.

En tiedä kauanko me istuimme pöydässä vierekkäin. Ajantajuni oli hämärtynyt täydelleen. Seinien takorautaisissa telineissä palavat kynttilät paloivat tyngiksi ja takassa räiskynyt tuli ehti hiipua hiillokseksi, ennenkuin me nousimme ja haimme takkimme eteisen naulakosta. Olimme viimeiset asiakkaat; jopa nurkkapöydän miehet olivat häipyneet matkoihinsa hyvän aikaa ennen meitä. Kellon täytyi olla reippaasti yli puolenyön. Minä autoin takin kumppanini ylle (takki oli hienointa kangasta ja leikkauksesta päätellen maksanut melkoisesti), toivotin rouva Dumontille hyvää yötä ja astuin Gavrochekadun hämärään. Sade oli lakannut ja ilma viilentynyt entisestään. Kapakan raskaan puuoven yllä oli ruosteinen koukku, josta roikkui öljylamppu. Sen valossa minä katsoin tuota salaperäistä naista ensi kerran syvälle silmiin. Hän katsoi tyynesti takaisin.

- Tapaammeko vielä, kuulin kysyväni. Ääneni oli ihmeen vakaa.

- Tapaamme, Jacques, nainen henkäisi takaisin. Hän astui lähemmäs, ojensi kätensä ja puristi minua itseään vasten. Myös minä rohkaisin mieleni ja vastasin syleilyyn. Saatoin tuntea hänen vartalonsa lämmön ja pehmeyden. Painoin huuleni hänen pitkiä, mustia hiuksiaan vasten ja hengitin syvään hänen tuoksuaan. Olisin halunnut sen hetken kestävän ikuisesti.

Samassa jostain alkoi kuulua suuren moottorin ääntä ja kirkkaat valokiilat häikäisivät silmäni.

- Kyytini saapuu, sanoi nainen ja vetäytyi kauemmas. Kookas automobiili, jossa oli suunnattoman korkea jäähdyttimen säleikkö ja epämääräisesti veneen kokkaa muistuttava perä, pysähtyi kadun laitaan. Kuljettajan paikalla näkyi istuvan järkälemäisen kookas mies, jolla oli koppalakki päässään.

- Gavrochekatu kahdeksantoista, änkytin minä. Nainen kallisti kysyvästi päätään. - Osoitteeni siis, jatkoin nolona.

- Tietenkin, hän vastasi nauraen. -Tulen tapaamaan sinua, hän sanoi, avasi auton oven ja astui sisään. Auto oli jo kiihdyttämäisillään liikkeelle, kun heräsin halvaannuksestani ja ryntäsin sen viereen. Koputin kiivaasti rystysilläni ikkunaan. Nainen raotti ovea sanomatta mitään.

- Kuulkaa... mikä teidän nimenne on, kysyin minä kuten rakastunut hölmö ainakin. Vastauksena oli pehmeä nauru ja kuiskaus.

- Nika, hän sanoi. Sitten ovi sulkeutui, auton voimakas moottori ärjäisi ja pian koko illasta oli jäljellä pelkkä perävalojen aikaansaama punainen juova pimeässä.

2.

Odotin häntä turhaan seuraavana iltana. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Neljäntenä iltana olin jo kaipauksesta puolikuollut, viidentenä täysin epätoivoinen. Kuullessani ääniä porraskäytävästä syöksyin ovelle sydän pamppaillen, ja illat kulutin seisomalla ikkunassani odottaen tuon suuren auton pysähtyvän taloni edustalle. Kun tapaamisestamme oli kulunut parin viikon verran aikaa, tunteideni kuohu oli kuivunut pettymyksensekaiseksi masennukseksi. Tuo kaikki olisi ollut paljon helpompaa kestää mikäli olisin tuntenut loukatulle miehuudelle tyypillistä vihaa, mutta siihen olin kerta kaikkiaan kykenemätön. Olin kuitenkin kokenut pettymyksiä ennenkin, ja vähitellen onnistuin keräämään itseni ja keskittymään jälleen työhöni.

Eräänä iltana, kun ohut lumikerros jo peitti Gavrochekadun, olin syventynyt muokkaamaan viimeisintä novelliani. Se oli melko synkeä tarina nuoresta opiskelijasta joka löytää sattumalta tiensä muinaisaikaisiin katakombeihin ja jää lopulta niiden lumouksen vangiksi. Olin erittäin tyytyväinen työhöni ja viimeistelin sitä innokkaasti. Työmoraaliani kasvatti se, että eräs pääkaupunkiseudulla ilmestyvä lehti oli ottanut muutaman runoni julkaistavakseen. Tulevaisuuteni väikkyi ajatuksissani valoisampana kuin koskaan, ja Nikan vuoksi tuntemani pettymys oli laantunut mieleni perukoilla vain toisinaan tuntuvaksi hiljaiseksi jomotukseksi. Ollessani täysin uppoutuneena luomaani mielikuvitusmaailmaan oveltani kuului hiljainen koputus.

Sysäsin harmissani paperit syrjään ja suin kiukustuneena paksuja, lähes valkoisia hiuksiani. Tunsin oloni olevan kuin Coleridgellä, jonka oopiumiunen inspiroima luomisvimma keskeytyi tylysti vakuutusasiamiehen höpinään. Olin maksanut vuokrani hyvissä ajoin, joten tuskinpa vuokraisäntäkään oli tullut kiusaamaan minua vaatimuksillaan, enkä voinut kuvitella ketään muutakaan jolla olisi voinut olla minulle asiaa niin myöhäiseen vuorokaudenaikaan. Samassa oveen koputettiin uudelleen, tällä kertaa vaativammin.

- Hyvä on, minä tulen, huudahdin ja työnsin paperiliuskat työpöytäni laatikkoon. En halunnut kenenkään näkevän keskeneräistä työtäni. Harpoin ovelle ja tempaisin sen kiukkuisesti auki.

-Nika, henkäisin minä. Kiukkuni häipyi sekunnin murto-osassa tiehensä jättämättä jälkeäkään muistoksi itsestään.

- Hyvää iltaa, Jacques, hän sanoi kujeilevasti ja astui sisään.

- Luulin jo, ettet tulisikaan, minä sopersin.

- Niinkö, hän vastasi hymyillen. -Minähän lupasin, muistatko, hän sanoi, riisui takkinsa yltään ja heitti sen puolihuolimattomasti oven vieressä seisovan tuolin selkänojalle. Minusta ei ollut muuhun kuin toljottamaan, kun Nika otti käsilaukustaan pienen pullon (se oli tietenkin suosimaani vaniljalikööriä), ojensi sen minulle ja kävi taloksi aivan kuin olisimme olleet vanhat ystävät. Mieltäni varjostaneet pettymyksen ja epätoivon pilvet katosivat jonnekin, ja pian löysin itseni aivan samojen tunteiden vallasta kuin silloin, kun olin pidellyt häntä sylissäni himmeää valoa ympäröivään pimeyteen luovan öljylampun alla.

Hän ei viipynyt pitkään. Kelmeä kuu oli tuskin kohonnut Gavrochekadun talojen jyrkkien taitekattojen ylle, kun kadulta kantautui tuttu moottorin ääni. Nika nousi vierestäni sohvalta, jossa olimme istuneet käsikkäin, ja tiesin että minun oli aivan turhaa yrittää pidätellä häntä. Minun oli mukauduttava hänen tahtiinsa. Hän otti takkinsa käsivarrelleen, avasi oven ja seisahtui sitten.

- Minä pidän sinusta, hän sanoi päättäväisesti, seisten selin minuun.

- Niinkö, kysyin typerästi.

- Juuri niin, Jacques, hän vastasi hymyillen tuota outoa puolihymyään, jota olin jo oppinut rakastamaan. -Minä tosiaankin pidän sinusta.

- Mistä sinä tarkalleen ottaen pidät minussa, minä jatkoin tavoitellen ääneeni kepeää sävyä.

- Kaikesta, senkin hölmö, Nika sanoi pehmeästi. Hän kääntyi hitaasti ympäri ja kosketti poskeani viileällä kädellään. -Minä pidän sinun hiuksistasi. Ne ovat yhtä vaaleat kuin minun hiukseni ovat tummat. Ja minä pidän sinun silmistäsi, joita harmaampia en ole koskaan nähnyt. Ja sinun äänestäsi, joka on miellyttävän pehmeä, ja siitä miten sinä kuuntelet minua. Sinä olet herkkä, ihana mies ja sellaiset ovat tässä maailmassa vähissä, hän päätti ja syleili minua miltei ujosti.

- Minäkin pidän sinusta, vastasin minä äänellä, joka vapisi pahemman kerran.

- Tiedän sen, sanoi Nika. Hän astui porraskäytävään ja sulki oven takanaan jättäen minut kahden hämmennykseni kanssa.

Meistä tuli rakastavaiset, kun hän seuraavan kerran saapui luokseni. Se tapahtui kuin itsestään; aivan kuin olisimme olleet vanha aviopari. Yhtenä hetkenä istuimme sohvalla keskustellen vilkkaasti uusimmasta novellistani, toisena syleilimme kiihkeästi ja kolmantena olin jo hänen sisällään. Hänen ihonsa oli kauttaaltaan viileä ja yhtä sametinpehmeä kuin hänen äänensä, kun hän toisteli nimeäni yhä uudelleen ja uudelleen.

3.

Nikasta tuli pian erottamaton osa elämääni. Hän oli sisko, muusa, ystävä, rakastajatar. Toisaalta hän oli lapsenomaisen avoin, toisaalta täysin tavoittamaton ja saavuttamaton. Hän tuli ja meni miten mieli, mutta kun hän saapui luokseni, hän oli olemassa vain minua varten. Nikan ansiosta myös kirjoitustyöni heräsi aivan uuteen eloon. Tein novelliini hänen ehdottamansa korjaukset ja lähetin sen erään arvostetun kustantajan nähtäväksi. Kului vain viikko, kun sain kustantajalta vastauksen, jossa ilmoitettiin työni olevan erinomaista - ja että mikäli saisin aikaiseksi lisää vastaavantasoista tekstiä, he olisivat enemmän kuin halukkaita julkaisemaan nimeäni kantavan novellikokoelman. Kun kerroin uutiset Nikalle, hän taputti innoissaan käsiään kuin lapsi.

Olin niin onnellinen ja huumaantunut rakkaudestani, etten ymmärtänyt ihmetellä Nikan omituisia tapoja ja niistä juontuvia suhteemme kummallisuuksia. Hän kävi luonani vain iltaisin, eikä jäänyt koskaan yöksi vaikka kuinka pyysin ja rukoilin. Toisinaan hän halusi rakastella, toisinaan hän kieltäytyi ehdottomasti. Eikä hän suostunut kertomaan osoitettaan. Se sai minut pelästymään ja ajattelemaan, että hän olisi naimisissa, mutta kertoessani epäilyistäni Nika vain nauroi. Kerroin hänelle myös että rakastin häntä ja että halusin viettää loppuelämäni hänen kanssaan, mutta silloin hän katsoi minuun surullinen ilme vihreissä silmissään. Tuo kaikki sai minut ennen pitkää uumoilemaan, ettei onneani kestäisi kovinkaan kauaa, mutta mitä saatoin tehdä? Olin kiitollinen jokaisesta silmänräpäyksestä, jonka saatoin viettää hänen kanssaan.

Niihin aikoihin, kun talvi toden teolla saapui Gavrochekadulle, aloin jo luulla kaiken päättyneen. En ollut tavannut Nikaa kolmeen viikkoon, ja viime aikoina hän oli käynyt oudon etäiseksi. Mieltäni jäyti pohjaton suru, joka toisinaan yltyi lähes raivokkaaksi mustasukkaisuudeksi. Kuvittelin hänen makaavan toisen miehen sylissä ja vaeltelin levottomana pienen huoneeni hämärässä. En saattanut uskoa, että Nika olisi sittenkin pelkkä huikentelevainen naikkonen joka nautti kietoessaan miehiä pikkusormensa ympärille, eikä se jumalattaren kaltainen olento joksi olin hänet mielikuvissani kohottanut. Talven viima viuhui kattojen yllä ja kasasi lunta kinoksiksi Gavrochekadun mukulakivien peittämälle pinnalle, mutta sen raivo ei ollut mitään verrattuna kylmyyteen joka piti majaa minun sydämeni kellareissa.

Nikan poissaolon myötä kirjoitustyöni liekki sammui kokonaan. En tehnyt työtä, en syönyt, en tehnyt mitään. Päivisin tuijotin huoneeni harmaata kiviseinää ja yöt vietin levottomassa horteessa kapealla sängylläni, jonka lakanoissa tuntui vielä aavistus hänen tuoksuaan. Olin ruokkoamaton ja likainen, ja aloin ymmärtää mitä entisaikojen runoilijat olivat tarkoittaneet puhuessaan ihmisistä jotka riutuivat toivottoman rakkauden kurimuksessa. Toisinaan haudoin suunnitelmia siitä miten lähtisin etsimään Nikaa, mutta käsitin niiden olevan pelkkää mielipuolisuutta. Minulla ei ollut mitään tietoa hänen asuinpaikastaan enkä tiennyt edes hänen sukunimeään - ja etunimikin saattoi olla vain valhetta. Sitäpaitsi ulkona oli hirvittävän kylmä ja liikkuminen lumentulon vuoksi vaikeaa. Jos lähtisin hortoilemaan kaupungin kaduille Nikaa etsien, saisin luultavasti vaivojeni palkaksi vain keuhkokuumeen. Niinpä tyydyin odottamaan, päivä ja ilta toisensa jälkeen.

Lopulta hän saapui jälleen luokseni. Hän näytti suorastaan hehkuvan sisäistä paloa syleillessään minua heti astuttuaan ovesta sisään. Olisin halunnut mennä ajamaan partani ja siistiytymään, mutta Nika esti minua. Hänen otteensa oli raudanluja, kun hän tarttui vaativasti käteeni.

- On aika, Jacques, hän sanoi ja katsoi minua tiukasti silmiin. Ja minä unohdin epäilykseni, pelkoni ja mustasukkaisuuteni yhtä helposti kuin kaiken muunkin. Tuossa tuokiossa olimme alasti, ja Nika sysäsi minut selälleni lattialle. Hän kiipesi ketterästi päälleni ja voihkaisi, kun upposin häneen. Sinä iltana me rakastelimme kunnes minulla ei ollut enää hitustakaan voimia jäljellä. Vaivuin raskaaseen uneen, ja kun aamulla heräsin, Nika oli lähtenyt tiehensä.

Sama toistui seuraavana iltana. Nika ei halunnut puhua, hän ei halunnut syödä, hän ei halunnut mitään muuta kuin raahata minut sänkyyn. Aiemmin hän oli ollut hellä, leikkisä ja huomaavainen, mutta nyt hän toimi kuin täysin kyltymätön kurtisaani ja kiemurteli allani kuin kimppu käärmeitä. Hänen ihonsa oli hämmästyttävän kuuma ja hänestä lähti omituinen tuoksu. Lauetessaan hän mourusi kuin kiimainen kissa ja iski kyntensä syvälle ihooni. Kun seuraavana aamuna katsoin itseäni peilistä, näin selkäni olevan täynnä ilkeitä naarmuja. Olin täysin ymmälläni, ja tunsin epämääräistä pelkoa kun kuulin hänen jälleen koputtavan ovelleni.

Se ilta oli kuitenkin erilainen. Aiempien iltojen outo Nika oli hävinnyt yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin ja kaikki tuntui olevan aivan ennallaan. Me juttelimme, laskimme leikkiä ja nauroimme. Ja kun lopulta päädyimme vuoteeseen, Nika makasi tyynenä allani ja piteli minua hellästi otteessaan.

Aamu oli jo miltei valjennut, kun Nika nousi vuoteesta ja puki vaatteensa ylleen. Teeskentelin nukkuvaa hänen painaessaan suudelman poskelleni. Hän sulki asuntoni oven hiljaa jäljessään, ja minä tunsin itkun polttavan silmiäni. Minulla oli vahva tunne siitä, että Nika oli jättänyt minulle viimeiset jäähyväiset.

Niin ei kuitenkaan ollut asian laita. Aikaa oli kulunut kuukauden verran, kun oveltani kuului jälleen tuttu koputus. Avasin oven ja säikähdin toden teolla. Jokin Nikassa oli muuttunut. Hänen mustien hiustensa kiilto oli tyystin kadonnut ja ihonsa muuttunut entistäkin kalpeammaksi. Ainoastaan poskilla paloivat kuumeiset läikät. Mutta hänen silmiensä vihreä välke oli ennallaan, kun hän nauroi ja vakuutti olevansa paremmassa kunnossa kuin koskaan. Minä pyysin hänet sisään ja laitoin hänelle pienellä kaasuliedelläni ruokaa, jonka hän söikin hyvällä halulla. Myöhemmin luin hänelle ensimmäisen luvun uudesta novellistani, ja hän kuunteli yhtä kiinnostuneena ja tarkkaavaisena kuin aina ennenkin. Lopulta me makasimme sohvalla vierekkäin, ja saatoin tuntea hänestä hehkuvan kuumuuden, kun hän painautui minua vasten.

- Oletko sairas, minä kysyin hyväillen häntä hellästi.

- En, rakkaani, hän vastasi päätään pudistaen. -En todellakaan.

- En voi käydä luonasi yhtä usein kuin ennen, hän sanoi tuona yönä ennen lähtöään. -Ja saattaa olla, ettemme voi enää rakastella, ainakaan joka kerta. Ymmärrän hyvin, jos haluat... jatkaa elämääsi, hän sanoi katse maahan luotuna.

- Ei, Nika, minä vastasin lujasti. -Minä odotan sinua. En halua ketään muuta. Ehkä vielä joskus koittaa aika, jolloin voit luottaa minuun niin paljon että voit kertoa kaiken itsestäsi.

- Ehkä... joskus vuosien ja vuosien kuluttua, hän vastasi kaukainen ilme silmissään.

Seuraavien viikkojen aikana Nika kävi luonani joitakin kertoja. Me puhuimme ja nauroimme kuten ennenkin, mutta jokin oli kuitenkin muuttunut. Nika tuntui levottomalta ja näytti yhä väsyneemmältä, sairaammalta ja kuluneemmalta. Lopulta hän ilmoitti, että hänen oli lähdettävä pois kaupungista. Hän ei suostunut kertomaan, minne menisi, mutta poissaoloa kestäisi kenties kolmen kuukauden ajan. Sitten hän palaisi takaisin, ja kaikki olisi välillämme aivan kuten ennenkin.

- Aivan kaikki, hän kuiskasi ja hänen katseessaan oli sellainen polte, että poskeni lehahtivat punaisiksi ja käteni alkoivat vavista silkasta odotuksen kiihkosta.

- Minulla on tärkeitä asioita hoidettavanani, Jacques-kulta, sanoi Nika vastaukseksi kyselyihini ja painoi huulilleni lempeän suudelman kuin merkiksi siitä, että vastaväitteet ja utelut olivat turhia. Sitten hän oli poissa.

4.

Vaikka Nika olikin mennyt, henkinen olotilani säilyi hämmästyttävän valoisana. Olihan minulla sentään jotain, mitä odottaa. Ehkä kaikki olisi hänen paluunsa jälkeen toisin. Toiveikas mieli antaa ihmiselle voimia, ja niinpä minäkin palasin jälleen uudella innolla kirjoitustyöni pariin. Lähetin lisää tekstejäni kustantajan nähtäväksi, eikä kulunut kauaakaan kun sain kutsun pääkaupunkiin allekirjoittamaan sopimuksen novellikokoelman julkaisemisesta. Kun saavuin matkaltani, olin niin innoissani, että tarjosin kulmakapakassa kaikille kierroksen. Minut otettiin siellä sankarina vastaan, eivätkä juorut tuntemattoman aatelisnaisen kanssa kokemastani lemmenseikkailusta ainakaan vähentäneet ihmisten minua kohtaan tuntemaa mielenkiintoa. Voisi jopa sanoa, että vähäksi aikaa minusta tuli jonkinlainen kuuluisuus - ainakin Gavrochekadun ahtaassa elämänpiirissä.

Tuo iloinen odotuksen aika oli elämässäni ainoaa, jonka voin sanoa olleen todella onnellista. Jopa itse Gavrochekatu tuntui hetken valoisammalta ja lämpimämmältä kuin ennen. Päivisin tein ahkerasti töitä, ja illat istuin kapakassa yleisen mielenkiinnon kohteena. Puhuin mielelläni kirjailijantyöstäni, mutta Nikaa koskeviin uteluihin vastasin vältellen ja salaperäisesti. Se tuntui vain kiihdyttävän vastakkaisen sukupuolen uteliaisuutta, ja naisväkeä suorastaan pörräsi ympärilläni. Mikäli olisin halunnut, olisin saanut heistä helposti yöseuraa, mutta torjuin ystävällisesti kaikki tuohon suuntaan tähtäävät ehdotukset. Olin luvannut Nikalle odottaa häntä ja olla hänelle uskollinen, ja tuosta lupauksesta olin myös päättänyt pitää tiukasti kiinni. Uskoin vakaasti, että kun hän saisi asiansa hoidettua, elämämme järjestyisi aivan uudella tavalla. Kun Nikan lähdöstä oli kulunut kuukauden päivät, marssin Gavrochekadun toisessa päässä sijaitsevaan kultasepänliikkeeseen ja ostin sieltä hienon hopeasormuksen. Olin päättänyt kosia Nikaa, kun hän palaisi matkaltaan.

Kevät saapui Gavrochekadun synkkyyteen kuin lupauksena minun ja Nikan yhteisestä onnesta. Eräänä iltana, kun talvesta oli enää pelkkä muisto jäljellä, astelin jälleen kulmakapakkaan paetakseni yksinäisyyttäni. Taskussani kannoin rasiaa, jonka sisällä kimalteli ostamani hopeinen sormus. Se oli minun talismaanini ja taikaesineeni, joka oli vakuutena siitä, että kaikki sujuisi täsmälleen suunnittelemallani tavalla. Olin huojentunut myös siksi, että ihmiset olivat löytäneet lukuisia uusia puheenaiheita eivätkä enää jaksaneet olla niin kiinnostuneita minusta. Sain jälleen istua rauhassa peräpöydässäni ja siemailla hiljakseen vaniljalikööriäni. Vain hontelo palvelustyttö Erica istui toisinaan seurassani. Tunsin itseni kovin vanhaksi ja hämmentyneen huvittuneeksi katsellessani hänen silmiensä välkettä, joka kertoi nuorelle tytölle tyypillisestä ihastuksesta. Myös tuona iltana Erica viipyi hetken pöydässäni, ja viihdytin häntä kertomuksillani, joissa vilisi noitia, paholaisia ja muita pimeyden olentoja. Illan päätteeksi hyvästelin hänet ja rouva Dumontin (herra Dumont oli jälleen sairaana) ja kävelin kepeästi Gavrochekadun hämärtyvään kevätyöhön.

Kulkiessani kotiinpäin kuulin jotain, joka sai minut seisahtumaan niille jalansijoilleni. Tunnistin tuon äänen! Ja toden totta: Kirkkaana hohtavat valokiilat leikkasivat pian hämärän, ja tuttu auto pysähtyi jarrut kirskuen kohdalleni.

- Nika, minä huudahdin ja riensin auton luo. Odotin, että Nika astuisi ulos ja tulisi syleilemään minua, mutta niin ei käynyt.

- Mikä hätänä, minä kysyin ja koputin kärsimättömästi auton ikkunaan. Samoin olin tehnyt eräänä syysiltana kauan, kauan sitten.

Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen ovi avautui hitaasti. Olin säikähtää puolikuoliaaksi. Nika retkotti auton ylellisesti verhoillulla etupenkillä kuin olisi ollut vakavasti sairas. Hänen vartalonsa oli turvonnut hirvittävästi ja hänen kasvoillaan hohtava puna oli voimakkaampi ja syvempi kuin koskaan ennen.

- Minun oli pakko tulla kertomaan sinulle, hän sanoi vaivalloisesti. Kuumeinen kiilto sai hänen silmänsä näyttämään elottomilta ja lasimaisilta.

- Kertomaan mitä, minä kuiskasin. Tunsin miten hiukseni törröttivät pystyssä silkasta kauhusta.

- En voi palata luoksesi, Jacques, hän vastasi. -En kerta kaikkiaan voi. Luulin jo olevani vapaa, mutta erehdyin... Ne ovat minun jäljilläni. Minun täytyy kadota...

- Ketkä, minä älähdin pelon ja järkytyksen vallassa. -Ketkä ovat sinun jäljilläsi? Vastaa minulle, Nika, huusin minä kuin riivattu. Ja riivattu minä olinkin, aina tuosta hetkestä lähtien.

- Hyvästi, Jacques, hän sanoi hiljaa. Sitten ovi vedettiin kiinni, ja auto kiihdytti raivoisasti liikkeelle.

Minä ponkaisin juoksuun ja ryntäsin sen perään. Hetkeksi sain otteen auton veneen keulaa muistuttavan perän päällä olevasta ritilästä, mutta minun oli päästettävä irti. Lysähdin polvilleni maahan ja itkin katkerasti. Hopeasormus tuntui painavan taskussani kuin lyijy. Onnellisuus ja valo olivat iäksi mennyttä. Gavrochekatu levittäytyi jälleen ympärilläni yrmeänä ja hiljaisena.

5.

Maailmani iskettiin pirstaleiksi tuona keväisenä yönä. Sen jälkeen mikään ei ollut ennallaan. Minusta tuli kurja, pakkomielteen riivaama olento, jonka elämällä ja olemassaololla oli yksi ja ainoa tarkoitus. Minun oli pakko löytää Nika. En osaa vieläkään sanoa miksi. Ehkä kuvittelin voivani jotenkin suojella häntä "niiltä", jota olivat hänen perässään. Ehkä kuvittelin rakkauteni voivan pelastaa meidät molemmat. Tai ehkä en vain kyennyt luopumaan hänestä ja siitä, mitä hän minulle edusti. En tiedä tänäkään päivänä totuutta perimmäisistä vaikuttimistani. Tiedän vain sen että minua ajoi eteenpäin polte, joka saattoi sammua vasta kun saisin jälleen olla yhdessä hänen kanssaan.

Kulutin kaiken aikani ja kaikki rahani etsintöihin. Jouduin myymään sormuksen takaisin juutalaiselle kultasepälle, joka kiskurimaisesti suostui maksamaan minulle vain kaksi kolmasosaa sen alkuperäisestä hinnasta. Otin rahat vastaan hampaitani kiristellen ja tuskanhiki otsaltani valuen. Juoksin vuorokaudet ympäriinsä pitkin kaupunkia toivoen näkeväni vaikkapa vain kaukaisen vilahduksen Nikasta, hänen suuresta autostaan tai edes sitä kuljettavasta koppalakkipäisestä, jättiläismäisestä miehestä. Minä kyselin kauppiailta, jotka myivät nahistuneita hedelmiä rähjäisissä kojuissaan. Minä kyselin poliiseilta, jotka partioivat kaduilla ryhdikkäinä ja kunnioitusta herättävinä. Minä kyselin kerjäläisiltä, jotka nuokkuivat hylättyjen talojen edustoilla. Minä kyselin töihinsä kiiruhtavilta moitteettomasti pukeutuneilta herrasmiehiltä. Minä kyselin tuhrunaamaisia lapsiaan kaitsevilta äideiltä, joita parveili kaupungin puistoissa. Ja minä kyselin ilotytöiltä ja rattopojilta, jotka nousivat illan tullen koloistaan kuin rotat. Kävin lihakaupoissa, leipomoissa, ompelimoissa, vaateliikkeissä, kauneussalongeissa, tupakkakaupoissa ja kaupungin virastoissa, mutta kaikki oli turhaa. Kukaan ei tiennyt mitään. Päivä toisensa jälkeen palasin tyhjin toimin huoneeseeni, ja päivä päivältä sisälläni korventava polte hehkui yhä kuumempana.

Sitten muistin, miten Gavrochekadun kulmakapakan asiakkaat olivat pitäneet Nikaa aatelisena. Menin kirjastoon ja kahlasin läpi kaikki aatelismatrikkelit jotka suinkin löysin, mutta ilman tulosta. Otin yhteyttä kaupungin arvostetuimpiin porvareihin ja hienoimpiin seurapiirirouviin, mutta kukaan heistä ei tiennyt Nikasta mitään. Lopulta kirjoitin kaukaiselle sukulaiselleni joka työskenteli ulkoasiainministeriössä ja pyysin häntä auttamaan etsinnässäni. Jonkin ajan kuluttua sain häneltä melko kylmäkiskoisen vastauksen, jonka mukaan yksikään ihminen koko ministeriössä ei ollut millään tavalla tietoinen kuvailemani naisen olemassaolosta. Aloin jo olla täysin toivoton, kunnes ymmärsin että olin kysellyt aivan vääriltä tahoilta. Jos halusi tietää, mitä kaupungissa oli meneillään, oli otettava yhteyttä aivan toisenlaisiin henkilöihin kuin korkea-arvoisiin virkamiehiin tai poroporvarillisiin tehtailijoihin.

Etsintäretkeni suuntautui nyt kaupungin pahamaineiseen ja hämärään alamaailmaan. Maailmaan, jonka olemassaolosta kaikki tiesivät, mutta jonka kanssa harva halusi tekemisiin. Minä kuitenkin halusin. Lyöttäydyin sellaisten tyyppien seuraan, joilla äidit pelottelivat lapsiaan. Hiivin öisin hämärillä syrjäkujilla ja koputtelin autioina pidettyjen talojen oville. Kävin salaisissa oopiumiluolissa ja ilotaloissa ja laskeuduin kellareihin, joissa harjoitettiin niin riettaita ja iljettäviä nautintoja, että tavallinen ihminen ei osaisi kuvitella sellaisia edes pahimmissa painajaisissaan. Kaulalleni painettiin puukko monta kertaa ja muutamaan otteeseen sain katsella revolverinpiippua silmästä silmään. Kerran minut lyötiin tajuttomaksi ja raahattiin ikkunattomaan, tiiliseinäiseen koppiin jossa minua kidutettiin polttamalla ihooni reikiä palavalla savukkeella. Lopulta kuulustelijani uskoivat etten ollut urkkija ja poliisin kätyri ja päästivät minut menemään. Ehkä liasta kankea, kauttaaltaan pystyssä törröttävä valkoinen tukkani ja silmissäni palava mielipuolinen tuli auttoivat vakuuttamaan heidät.

Pian koko kaupungin saastainen alamaailma tunsi tarinan Nika-nimistä naista etsivästä hullusta miehestä. En enää vaivautunut menemään Gavrochekadun huoneeseeni yöksi, vaan nukuin missä loukossa milloinkin. Jaoin yösijani rottien, kodittomien ja roistojen kanssa, ja valveillaolon hetkinä kuljin paikasta toiseen jatkaen toivotonta etsintääni. Ja lopulta, vihdoinkin, minua onnisti. Eräs todella kammottava mies jolla oli tilillään ryöstöjä, murhia ja ties mitä muita hirveyksiä, antoi minulle vihjeen hämäriä kauppoja ja veronkiertoa harrastavasta kiinteistönvälittäjästä jolla saattoi olla minua kiinnostavia tietoja. Koska en todellakaan halunnut jäädä tuolle murhamiehelle kiitollisuudenvelkaan, maksoin hänelle tiedosta avokätisesti. Siinä meni sormuksen hinta lähes kokonaisuudessaan.

Lopulta, monen mutkan kautta, onnistuin tapaamaan miehen josta murhaaja oli puhunut. Hänen toimistonsa oli kaupungin huonomaineisimmassa osassa, ja minun oli toimitettava asiani pyssynpiippu päätäni vasten painettuna. Kiinteistönvälittäjä istui jykevän työpöytänsä takana ja kuunteli tarinaani ilmeisen välinpitämättömänä. Hän oli äärettömän vastenmielisen näköinen turpea mies, jolla oli yllään kallis silkkipuku ja suussaan pikkulapsen ranteen paksuinen sikari. Kun lopetin, hän mainitsi rahasumman joka oli niin suuri, että polveni olivat pettää.

- Ei minulla ole sellaisia rahoja, minä änkytin.

- Tieto maksaa, hyvä herra. Eikä tämä ole mikään huutokauppa. Jos haluatte tietää, niin maksatte myös, ärjäisi mies. Ja kuin vakuudeksi minua pyssyllä uhkaava korsto viritti aseensa hanan.

- Hyvä on, sanoin raivokkaasti. Ilmeeni täytyi olla kuin paholaisella, sillä kiinteistönvälittäjä katsoi minuun entistä kunnioittavammin. - Maksan mitä haluatte. Mutta jos tieto on väärä, tulen takaisin ja tapan teidät. Onko selvä?

- Minun tietoni ovat aina oikeita, vastasi mies ja katsoi minuun uteliaasti. - Olen kuullut teistä. Taidatte todella olla mielipuoli, hän jatkoi keskustelusävyyn. Minä nauroin vastaukseksi. Ilmeisesti se riitti hänelle, koska hän nyökkäsi.

Minä kaivoin repeilleen ja likaisen paitani alta kangaspussin, joka roikkui narusta kaulassani. Se oli kuin ihmeen kautta pysynyt tallella, ja se sisälsi kaikki ne rahat jotka kustantaja oli maksanut minulle ennakkona. Viskasin pussin miestä kohti, ja hän nappasi sen hämmästyttävän ketterästi kiinni. Sitten hän avasi sen ja laski rahat kiireettömästi.

- Hyvä on, hän sanoi. -Olen vastikään vuokrannut talon naiselle, jota etsit. Osoite on Montcriffkatu 271.

- Kiitos, vastasin minä. En voinut mitään sille että kyyneleet alkoivat virrata silmistäni. Kiinteistönvälittäjä tuijotti minua tyrmistyneenä.

- Mielipuoli, todellakin, hän mutisi itsekseen.

Montcriffkatu oli kaupungin toisella laidalla. Koska minulla ei ollut rahaa, minun oli käveltävä. Kenkäni olivat hukkuneet jonnekin ja minua palelsi riekaleisissa vaatteissani. Jatkoin kuitenkin sitkeästi taivallustani, ja aamuauringon ensi säteiden valaistessa kaupungin Montcriffkatu aukeni viimein edessäni. Lähes kaikki rakennukset sen varrella olivat autioita ja hylättyjä. Jotkut niistä olivat romahtaneet. Erään talon lahonneella kuistilla istui valtavan lihava nainen, joka keinutti itseään edestakaisin hymisten samalla monotonisesti. Toisen talon edustalla seisoi arviolta seitsenvuotias tyttö. Hän oli ilkosen alasti ja punaiset ruvet peittivät hänen tuskaisen laihaa vartaloaan. Kun kävelin ohi, hän tuijotti minua tylsä katse silmissään ja pitkä kuolarihma suusta valuen. Montcriffkatu ei todellakaan ollut mikään mieltäylentävä paikka asua ja elää. Aloin jo olla varma, että kiinteistönvälittäjä oli sittenkin huijannut minua, kunnes saavuin kadun päähän. Seisahduin korkean muurin eteen ja katsoin takorautaisen portin ruostuneiden tankojen välistä edessäni kohoavaa valtavaa, synkkää kivirakennusta. Tiilimuuriin, joka ympäröi taloa kauttaaltaan, oli kiinnitetty umpiruostunut kyltti josta erottui vaivoin numero 271.

Olin siis saapunut oikeaan paikkaan. Mieltäni alkoi kuitenkin varjostaa pelko siitä, että olin löytänyt Nikan liian myöhään. Ehkä hän oli ehtinyt jo lähteä. Mutta kun katsoin portilta valtavan talon hoitamattomaan puutarhaan, saatoin selvästi nähdä heinikkoon painuneet urat. Ne olivat autonrenkaiden jälkiä. Heinät olivat niin laonneet, että auton oli täytynyt ajaa tästä aivan äskettäin. Minulla siis oli vielä toivoa.

Vietin koko tuon päivän tuijottamalla talolle. Ruumiini oli kauttaaltaan jäykkä ja kipeä. Rasitus ja syömättömyys alkoivat vaatia verojaan toden teolla. Silkka tahdonvoima ja hulluus pitivät minua pystyssä kun vaanin takorautaportin edustalla ja kiersin taloa ympäröivää valtavan korkeaa tiilimuuria. En keksinyt mitään keinoa kiivetä sen päälle. Minun oli pakko tyytyä odottamaan ja tarkkailemaan. Kerran annoin epätoivolleni vallan ja huusin Nikan nimeä kunnes ääneni käheytyi, mutta se oli tyystin turhaa.

Läsnäoloni ei tuntunut herättävän Montcriffkadulla juuri mitään huomiota. Muutama likaisiin rääsyihin puettu lapsi saapui töllistelemään minua, mutta heidän yhtä kehnosti vaatetetut äitinsä hakivat heidät äkkiä pois hermostuneesti vilkuillen ja pälyillen. Sen jälkeen sainkin olla aivan rauhassa. Ilta saapui, mutta talolla ei näkynyt mitään liikettä. Edes sen ikkunoista ei loistanut valoa. Lopulta oli niin pimeää etten nähnyt enää kunnolla eteeni. Minun olisi pakko odottaa huomiseen ja yrittää aamun tultua keksiä jokin keino, jolla pääsisin kiipeämään muurin yli. Niinpä hapuilin vaivalloisesti lähimmälle talolle jonka olin todennut olevan autio. Potkaisin sen lahonneen oven sisään ja käperryin uupuneena nukkumaan roskien ja pölyn peittämälle lattialle.

6.

Säpsähdin hereille. Jokin oli havahduttanut minut rauhattomasta unestani. Kohottauduin istumaan ja kuuntelin. Autiotalossa oli säkkipimeää, ja oman hengitykseni vinkuna kuulosti korvissani uskomattoman kovalta. Homeen ja lahoamisen kuvottavan voimakas löyhkä täytti sieraimeni. Aloin jo olla varma että olin kuullut harhoja, mutta sitten ulkoa todella kuului jotain. Puhetta, jossa oli omituinen, vieras nuotti.

Kavahdin seisomaan ja sydämeni alkoi takoa rinnassani. Yritin pidätellä hengitystäni, jotta kuulisin paremmin ja pian ymmärsin, että ulkona puhuvat miehet olivat hyvin kiihtyneitä jostain. Heidän äänessään oli kiivas sävy, josta ei kuitenkaan erottunut epätoivoa tai paniikkia. Päinvastoin; nopeasta, minulle vieraankuuloisesta puheensorinasta henki raudanluja päättäväisyys. Lopulta puhe kiihtyi tiukasti lausutuiksi komentosanoiksi ja seurasi äänettömyyden hetki, joka kuitenkin pirstoutui pian kovaan, metalliseen kalahdukseen. Sitä puolestaan seurasi ääni, jonka minä tunnistin. Se syntyi raudoitettujen saappaiden iskeytyessä Montcriffkadun halkeilleeseen kivipintaan. Askelissa oli kova ja päättäväinen kaiku, joka kylmäsi sydäntäni. Mieleeni kohosi kuva sotilasosastosta, joka marssii kohti varmaa kuolemaa.

Yhtäkkiä pelon ja hämmennyksen valtaamaan mieleeni jysähti moukarin lailla kuva auton etupenkillä retkottavasta Nikasta. "Ne ovat perässäni", hän oli sanonut. Olivatko nämä niitä miehiä, jotka ajoivat häntä takaa? Tuo kaamea ajatus sai sydämeni kouristumaan pelosta ja vatsani kääntymään ympäri. Mistä ihmeestä tässä kaikessa oikein saattoi olla kyse? Mihin käsittämättömään asioiden vyyhtiin minut oli sotkettu? Lopulta sain itseni riuhtaistuksi liikkeelle. Syöksyin kömpelösti ulos talosta kalpean kuun valaisemalle Montcriffkadulle. Minun oli pakko tehdä, mitä tehtävissä oli... ja ennen kaikkea minun oli pakko saada tietää.

Suuri rautaportti longotti avoimena. Sen jykevä lukko oli varmaankin tiirikoitu auki. Hiivin varovasti portille ja terästin kaikki aistini äärimmilleen. En voinut nähdä mitään, mutta talolta alkoi kuulua voimakasta jyminää. Ilmeisesti sen ovea murrettiin parhaillaan.

- Nika, minä huusin ja syöksyin portista sisään. Matkani katkesi kuitenkin alkuunsa, sillä jostain varjoista eteeni työntyi mustan saappaan verhoama jalka. Lensin päistikkaa nurin, ja samassa kaulalleni painettiin miekanterä. Yläpuolellani häälyvä tumma hahmo sanoi jotain kielellä, jota en ymmärtänyt. Puheen sävy oli kuitenkin selvä: minulla ei ollut mitään asiaa tämän pidemmälle.

Varjoista ilmaantui toinenkin mies, joka tarrasi rautavahvikkeisella hansikkaallaan kaulukseeni ja kiskoi minut pystyyn. Kuun himmeässä valossa tylysti kiiltelevät miekanterät kertoivat, että pakoon pyristely olisi turhaa.

- Mitä te haluatte, kysyin minä epätoivoisesti. -Keitä te olette? What do you want? Was wollen sie, tankkasin kömpelösti ainoilla vierailla kielillä joita osasin. Mutta miehet vain pudistivat päitään ja ja lausuivat jotain tuntemattomalla kielellään. Sanat olivat lyhyitä ja teräviä, ja heidän puheessaan oli kalsea sävy.

Talolta kuuluva jytinä oli jatkunut kaiken aikaa. Yhtäkkiä pimeyden halkaisi kovaääninen räsähdys. Ovi oli vihdoin antanut periksi. Olin vaipua maahan ajatellessani kauhun vallassa, mitä siitä seuraisi. Oliko Nika tuomittu rikollinen, karkulainen, jota oli tultu noutamaan ulkomailta saakka? Vaiko kenties vieraan vallan vakooja? Villinä laukkaavat ajatukseni keskeytyivät, kun talolta alkoi kuulua hirvittävää karjuntaa. Siihen sekoittui terästä vasten iskeytyvän teräksen kalsketta, joka kieli hurjana raivoavasta taistelusta.

Huudot, kolina ja pauke jatkuivat, kunnes yöhön kantautui tuliaseen pamahdus. Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten kajahti villi taisteluhuuto, jota säesti tuskainen karjahdus. Se kuulosti aivan kuolevan villieläimen rääkäisyltä. Minusta alkoi tuntua, että tämä kaikki olisi mielenterveydelleni aivan liikaa ja että suistuisin pian pysyvästi hulluuden mustiin kuiluihin. Siitä huolimatta oivalsin myös, että minua vartioivat miekkamiehet olivat niinikään kiihdyksissään - näennäisestä tyyneydestään huolimatta. Uskon, että he olisivat mieluummin olleet mukana taistelussa kuin seisseet kaiken ulkopuolella vahtimassa rääsyistä miestä josta ei ollut heille mitään vastusta. Heidänkin tyyneytensä kuitenkin järkkyi, kun talosta kantautui kirkaisu, joka kylmetti veren ja sai kasvot vääntymään kauhun irvistykseen.

Tuo ääni oli hirvittävintä mitä olin ikinä kuullut. Se oli yhtä aikaa inhimillinen ja epäinhimillinen, ja se herätti kammottavia mielikuvia nurkkaan ahdistetusta pedosta joka on valmis taistelemaan kuolemaansa asti. Kaikkein pahinta oli kuitenkin se, että jokin tuon äänen sävyssä kertoi minulle kuka huutaja oli.

- Nika, minä karjaisin, riuhtaisin itseni irti minua vartioivien miesten otteesta ja säntäsin epätoivoiseen juoksuun.

Talon piha oli ränsistynyt ja hoitamaton. Pensaat, pitkiksi kasvaneet heinät ja maassa kiemurtelevat juuret hidastivat menoani kun kompuroin sen halki. Taivaalla yksinäisenä purjehtiva pääkallokuu valaisi kurjuuteni näyttämön kuin rähjäisen varieteeteatterin kohdevalo. Talosta kuulunut huuto ja karjunta oli vaiennut. Kuulin korvissani oman puuskutukseni lisäksi vain takaa-ajajieni aikaansaaman metelin. Pimeys ja kasvillisuus hidastivat heitä yhtä lailla, joten ehdin talon edustalle reilun etumatkan turvin. Tuttu, suuri auto seisoi kauempana puiden varjossa kuin hylättynä. Jykevä ulko-ovi oli selkoselällään ja sisältä talosta kajasti himmeää valoa. Kompastelin leveät kiviportaat ylös miltei nelinkontin ja törmäsin valtavaan eteishalliin. Sisällä talossa löyhkäsi home, rappio... ja kuolema.

Valtavan suuri mies makasi selällään hallin lattialla. Tunnistin hänet Nikan autonkuljettajaksi, vai henkivartijako hän lie ollut. Hänen vatsastaan törrötti miekan kahva ja hänen kurkkunsa oli viilletty auki korvasta korvaan. Haava näytti virnistävän minulle pilkallisesti. Kuollut mies puristi tiukasti kädessään kookasta revolveria. Kauempana hämärän hallin kivilattialla retkotti toinen mies, joka oli pukeutunut samalla tavalla kuin ulkona kohtaamani miekanheiluttajat. Hänellä oli yllään musta viitta, uskomattoman vanhanaikainen rengaspaita, mustat paksusta nahasta tehdyt housut ja raskaat, raudoitetut saappaat joissa oli omituisen suippo kärki. Rinnan kohdalla oleva ilkeännäköinen reikä kertoi kuolinsyyn yksiselitteisesti. Rengaspaita ei ollut kyennyt pysäyttämään suuren revolverin luotia. Huonekalut ja muut tavarat olivat pirstoutuneet ja kaatuneet kumoon taistelun melskeessä. Valtavan hallin vanhuuttaan virttyneet seinävaatteet ja kosteuden laikuttamat puupaneelit tuntuivat katselevan veristä näkymää kylmän välinpitämättömästi.

Ruumiiden näkeminen jarrutti vauhtiani vain hetkeksi. Olin jo kokenut niin paljon järkytyksiä, että ne olivat vain pieni lisä kaiken jo tapahtuneen jatkoksi. Hallin peräseinällä oli pieni ja kapea ovi, joka oli tempaistu saranoiltaan. Oviaukosta hohti valoa, ja olin syöksymäisilläni sen takana oleviin portaisiin, kun vahvat kädet tarttuivat minuun takaapäin ja kiskaisivat minut tylysti kumoon.Takaa-ajajani olivat vihdoin saavuttaneet minut.

Käännyin hitaasti ympäri ja kohtasin heidän katseensa. Ilmeettömiltä kasvoilta ei kuvastunut mitään tunnetta. He olivat lyhyenjänteviä, sileäksi ajeltuja, kovapiirteisiä miehiä jotka olisivat voineet ulkonäkönsä perusteella olla vaikka veljeksiä. Silmien muoto viittasi itämaiseen alkuperään, mutta mielestäni heidän kielensä ei kuulostanut siltä miltä kuvittelin japanin tai kiinan kuulostavan. Keitähän he mahtoivat olla? Sotilaita, poliiseja, vieraan vallan hallituksen asiamiehiä, tuomareita, teloittajia? Loppujen lopuksi sillä ei tainnut olla paljonkaan merkitystä. Minä olin myöhästynyt, epäonnistunut. Samoin kuin Nikakin. Hän ei sittenkään ollut ehtinyt pakoon. Loppukin mielenlujuus pakeni minusta. Ryhtini lysähti kasaan ja vajosin tahdottomana kylmälle, veren tahrimalle kivilattialle.

En tiedä kauanko kyyhötin paikoillani noiden omituisten, ilmeettömien miesten vartioidessa minua liikkumattomien kivipatsaiden tavoin. He olivat työntäneet lyhytteräiset, tappavannäköiset miekkansa huotriin joita he eivät kantaneet vyöllään vaan selässään siten että miekan saattoi kiskaista esiin olkapään yli. Lopulta murretun oven takana avautuvasta, kellariin johtavasta portaikosta alkoi kuulua raskaita askelia. Minä tuijotin tylsänä, miten neljä vartijoideni tapaan varustautunutta miestä saapui portaiden yläpäähän ja astui halliin. Taistelun kiihko hehkui yhä heidän silmissään. Yksi noista neljästä miehestä piteli velttona roikkuvaa kättään, jossa oli hirvittävä haava.

Ensimmäisenä asteleva mies oli samankaltaisesta vaatetuksestaan huolimatta selkeästi joukon johtaja. Hänen jäntevä, ryhdikäs olemuksensa suorastaan hehkui auktoriteettia ja rautaista omanarvontuntoa. Tuo mies astui eteeni ja kyykistyi niin, että katseemme kohtasivat. Hänen silmänsä olivat pistävän vaaleansiniset, mutta niistä kuvastui lämpö ja huumorintaju. Kasvot olivat kapeat ja juonteikkaat. Paksuissa harjasmaisissa hiuksissa oli enemmän kuin aavistus harmaata. Ymmärsin heti, että mies oli teräksenkova ja tappavan vaarallinen. Minun ei tarvinnut edes katsoa hänen olkapäänsä yli pilkistävää miekankahvaa tai hänen vyölleen kiinnitettyä kummallisen näköistä, kolmipiikkistä atrainta muistuttavaa teräasetta käsittääkseni millainen mies edessäni oli. Tunteikas ja älykäs katse, jonka hän suuntasi minuun, tuntui vain vahvistavan kuolettavaa vaikutelmaa.

Mies tutki kasvojani huolellisesti. Hänen silmiinsä syttyi hetkeksi hämmästynyt pilke, mutta se katosi nopeasti. Sen sijaan astui ilme, jossa tuntui olevan ymmärrystä ja jopa osanottoa. Hän riisui niitein ja eräänlaisin teräksisin suomuin vahvistetut hansikkaansa ja ojensi ne eräälle tovereistaan, jotka olivat kerääntyneet ympärillemme äänettömien todistajien tapaan. Sitten mies tarttui käteeni ja viittasi minut nousemaan ylös. Minä tottelin, vaikka jalkani tutisivat niin että olin kaatua. Tuo kummallinen mies tarttui käsipuoleeni ja johdatti minut portaisiin. Ne veivät kellarihuoneeseen, jossa vallitsevaa hävitystä en voi sanoin kuvailla.

Pienessä huoneessa löyhkäsi vereltä ja kuolemalta. Ruumiita oli ainakin puolenkymmentä ja ne kaikki olivat kammottavasti silvottuja. Huoneen seinällä palava öljylamppu oli jäänyt ehjäksi, ja veri ja hurme kiilsivät valjusti sen himmeässä valossa. Minä peräännyin polvet notkuen tuon kauhunäyn edestä, mutta käsivarttani raudanlujassa otteessa pitelevä mies ei sallinut minun paeta. Hän odotti, kunnes olin rauhoittunut ja osoitti sitten huoneen nurkassa makaavaa veristä ja vääntynyttä myttyä.

Se oli Nika. Vaikka hän makasikin vatsallaan enkä nähnyt kasvoja, tiesin että nuo pitkät, mustat hiukset eivät voinut kuulua kenellekään muulle kuin hänelle. Minä kompuroin nyyhkyttäen hänen luokseen, lattiaa maton lailla peittävän veren pursutessa varpaideni välistä.

- Nika, minä kuiskasin ja vajosin polvilleni lattialle. Minä silitin hänen hiuksiaan ja itkin. Lopulta rohkaisin mieleni ja käänsin hänen runnellun ruumiinsa hellästi selälleen. Halusin antaa Nikalle jäähyväissuudelman. Epäusko ja viha jäytivät piinattua mieltäni. Mitä rakkaani muka oli tehnyt ansaitakseen tällaisen kohtalon? Käänsin katseeni takanani seisovaan mieheen, mutta hän ei kavahtanut silmissäni leiskuvaa vihaa vaan katsoi tyynesti takaisin. Hänen kovilta kasvoiltaan kuvastuva myötätunto sai minut voimaan pahoin.

Tunnekuohun vallassa pyyhkäisin vereen sotkeutuneet hiukset pois rakastamieni kasvojen edestä. Samassa suustani pääsi alkukantaisen kauhun rääkäisy. Ponkaisin pystyyn ja olin kaatua verestä liukkaalla lattialla. Käteni haroivat ilmaa ja jotenkin sain pysyteltyä pystyssä. Sumentuneessa mielessäni takoi yksi ainoa ajatus: Minun oli päästävä pois tästä kauhujen pesästä! Tämä kaikki oli vain unta, mitään tästä ei ollut koskaan tapahtunutkaan, kaikki oli vain minun sairaan mieleni tuotetta... Kuinka helppoa olisikin ollut vain paeta ja vajota armahtavan hulluuden valtaan! Siihen minulle ei kuitenkaan suotu mahdollisuutta. Miekkamiesten komentaja astui eteeni ja sulki tieni. Hän tarttui minuun tiukalla otteella, vei minut takaisin ja pakotti minut katsomaan.

Lattialla kuolleena makaava olento oli Nika. Kyllä, se oli todellakin hän - kammottavasti vääristyneistä piirteistä huolimatta. Avonaisena ammottavaa suuta reunustavat ohuet, lähes mustat huulet olivat vetäytyneet ylöspäin paljastaen pitkät torahampaat, jotka törröttivät suusta kuin matelijalla. Nenä oli painunut lysyyn ja leuka oli jollain käsittämättömällä tavalla kutistunut ja muuttanut muotoaan herättäen iljettävän käärmemäisen vaikutelman. Kuoleman tullessa tuon hirviön (Nikan) kädet olivat vetäytyneet koukkuun ja minua puistatti kun katsoin niitä. Räpylämäisten, inhottavien ihopoimujen yhdistämien sormien päissä oli pitkät, käyrät raatelukynnet jotka olivat kauttaaltaan tahriutuneet vereen. Kaikkein pahinta olivat kuitenkin silmät. Ne olivat revähtäneet auki ja katsoivat nyt ikuisuuteen - nuo kammottavien liskomaisten luomien peittämät silmät, joiden merenvihreät pupillit eivät enää olleet pyöreät vaan pystysuorat viirut.

Aivoni sähköttivät käsittämättömiä, sekasotkuisia viestejä. Silmänräpäyksen ajan olin varma, että tämä kaikki oli vain pilaa, jonkinlaista hirvittävän monimutkaista ja sadistista leikkiä, jonka kohteeksi minut oli jostain syystä valittu. Seuraavassa hetkessä syöksyin kurottamaan lattialla makaavan miekan käteeni, vakaana aikomuksenani syöstä se omaan sydämeeni. Mutta jälleen kerran tuo outo mies esti aikeeni. Olen kuullut, että mielipuolilla voi olla kymmenenkin miehen voimat, mutta hän riisti miekan otteestani naurettavan helposti. Hän tarttui käteeni ja lähti johdattamaan minua takaisin portaisiin, puhellen minulle rauhoittavan lempeällä äänellä.

Olin kuitenkin havainnut tuon hävityksen ja kuoleman runteleman, kirotun huoneen hämärimmässä nurkassa jotain joka oli kiinnittänyt huomioni. Kohtalonomaisen varmuuden vallassa keräsin kaikki voimani ja repäisin itseni irti saattajani otteesta. Hän huusi epätoivoisen kiellon, kun ponkaisin loikkaavan tiikerin tavoin kohti huoneen nurkassa olevaa esinettä jota olin luullut jonkinlaiseksi laatikoksi. Miten toivonkaan nyt, että tuo mies olisi sittenkin ehtinyt pysäyttää minut! Ja eniten toivon sitä, että hän olisi antanut minun survaista miekan omaan sydämeeni. Siinä tapauksessa olisin ollut vapaa hirvittävän tiedon ikeestä ja mielipuolisuuden tuhoamasta elämästä. Ehkä olisin tavannut toisella puolen Nikan - oikean Nikan, enkä tuota iljettävää kauhuolentoa joka makasi kuolleena veren tahrimalla kivilattialla.

Toivon tuota kaikkea, vaikka toivoni onkin iäksi mennyt - sillä jo syöksyessäni huoneen poikki ymmärsin, ettei tuo erikoinen esine ollut laatikko tai arkku, vaan eräänlainen kehto. Aina kun suljen silmäni, näen edessäni kuvan siinä maanneen olennon pienestä ruumiista - ruumiista, jonka sydämen kohdalle on isketty hopeakahvainen tikari. Ruumiista, jonka päätä peittää valkoinen, hento untuva... ja jonka luonnottomien, käärmemäisten kasvojen silmät ovat yhtä harmaat kuin minun.