OSA I
1.
Palattuaan hautausmaalta Grimholm meni olohuoneeseensa ja otti kirjahyllyn päältä laatikon. Se oli ainoa esine jonka hän oli pelastanut toimistostaan ennenkuin koko kiinteistö oli jyrätty maan tasalle - aivan tavallinen kenkälaatikko jonka kanteen oli kirjoitettu tussilla nimi "Janet Sharpe". Hän kaatoi laatikon sisällön pöydälle ja istuutui kauhtuneeseen nojatuoliin.
Valokuvia, muutama paperiarkki joille oli raapustettu kirjoitusta, pari tulostettua sähköpostiviestiä. Siinä oli kaikki mitä Janet Sharpesta oli jäljellä, pienen kivisen ristin alla maatuvan ruumiin lisäksi. Tietoja oli vähän ja ne olivat kammottavan laihoja.
Mies tuijotti esineitä ja huokaisi alakuloisesti. Hän siveli leukaansa kädellään ja sävähti jälleen kerran tuntiessaan ihonsa ohuuden ja kireyden. Mitä hyötyä tästä kaikesta oli, hän ajatteli. Hän ei kuitenkaan saisi juttua ratkaistua. Janet Sharpen kuolemasta oli kuukausia ja jäljet olivat jo kylmenneet. Eikä hänestä ollut muutenkaan mihinkään, vanhasta juoposta joka oli ollut hyvin vähällä päästä myös omasta hengestään. Hän voisi aivan hyvin istua kaikessa rauhassa huoneistossaan ja juoda ja juoda ja juoda...
Tuttu itsesäälin ja masennuksen sekainen olotila teki tuloaan, mutta Grimholm karkoitti sen ajatustensa reunamilta vihaisesti urahtaen. Hän ehtisi mainiosti ryypätä itsensä hengiltä myöhemminkin, mutta nyt hänellä oli tehtävää. Hän ei jaksanut kävellä kuin neljäsosamailin ennenkuin kipu kävi sietämättömäksi, mutta oliko sillä merkitystä? Hänen kätensä ja kasvonsa olivat täynnä arpia, mutta oliko sillä merkitystä? Ei ollut. Hän ei myöskään ollut enää laillistettu yksityisetsivä, mutta silläkään ei varmaankaan ollut liiemmin väliä. Hänellä oli yhä etsivän kortti, jota hän saattoi esitellä ihmisille. Tuskinpa nämä sentään alkaisivat selvittää hänen taustojaan. Ja entä sitten vaikka alkaisivatkin? Hänellä ei ollut mitään menettävää.
Hän järjesteli paperit nopeasti ja tutki niitä yksi kerrallaan. Hänen omat muistiinpanonsa olivat kovin hataria ja epäselviä, eikä se ollut mikään ihme. Hän oli ollut kännissä kuin käki kun Sarah Sharpe oli saapunut hänen puheilleen. Naisella oli ollut mukanaan Bethany Morning Starin numero, jonka etusivun otsikko julisti "KADONNUT TEINITYTTÖ LÖYTYI KUOLLEENA"! Lehti oli ollut jo hieman kellastunut, sillä tutkimukset olivat jatkuneet pitkään johtamatta minnekään.
Sarah Sharpe oli ollut epätoivoinen kääntyessään hänen puoleensa, pieni ja nukkavieru nainen jonka kädet olivat työn kovettamat ja kasvot kalpeat kuin jäätyneen järven pinta.
- Etsikää se paskiainen joka tappoi minun tyttäreni, hän oli sanonut. Grimholm oli vastannut tekevänsä parhaansa, mutta sen sijaan hän olikin päätynyt paria päivää myöhemmin sairaalahoitoon vasen jalka murskana ja puolet kehosta palovammojen peitossa. Ja sinä aikana kun hän makasi tiedottomana teho-osastolla, Sarah Sharpe oli varmaankin tuntenut kaiken toivon olevan mennyttä. Nainen oli niellyt purkillisen unilääkkeitä ja viimeistellyt työn ampumalla itseään revolverilla ohimoon.
Valokuvien joukossa oli epäselvä otos joka esitti Janetia ystäviensä seurassa. Kuvassa Janet katsoi kameraan hienokseltaan hymyillen, pulleahko mutta sievä tyttö jolla oli punaiset hiukset ja yllään musta nahkatakki. Myös ystävät olivat pukeutuneet mustiin. Hontelon, pitkän pojan tukka sojotti pystyssä ja synkkäilmeinen, tummahiuksinen tyttö oli kietonut kätensä tämän ympärille. Mies ei tiennyt kuka oli ottanut kuvan, mutta hänen muistiinpanoistaan selvisi että poika ja tyttö olivat olleet samassa koulussa kuin Janet. Pojan nimi oli Peter ja tytön Sheena.
Mies pakkasi muut paperit takaisin laatikkoon ja tuijotti valokuvaa mietteliäänä. Se oli ainoa konkreettinen johtolanka joka hänellä oli. Peter ja Sheena, Sheena ja Peter...
2.
Parivaljakon löytäminen ei tuottanut vaikeuksia. Koulu oli pieni, oppilaita vähän ja Peter ja Sheena olisivat luultavasti erottuneet suuremmastakin nuorisojoukosta. He seistä kyyhöttivät kaukana pihan laidalla kuin kaksi sulkasatoista varista, laihoina ja mustanpuhuvina ja hymyttöminä.
- Minä olen yksityisetsivä Thomas Grimholm, mies esittäytyi. Peter ja Sheena olivat vaiti. -Tutkin Janet Sharpen kuolemaa.
- Sä olet liikkeellä vähän myöhässä, Peter tokaisi. Pojan ääni oli hiljainen ja rahiseva. -Ja mistä me tiedetään kuka sä olet? Onko sulla mitään henkkaria?
- Tietysti, mies vastasi ja vilautti korttiaan.
- Me kerrottiin jo kytille kaikki mitä me tiedetään, Peter kähisi.
- Sittenhän te voitte kertoa kaiken minullekin, Grimholm sanoi ja kaivoi takkinsa taskusta valokuvan. -Kuka tämän kuvan otti?
- Janetin mutsi, Peter vastasi. -Se oli ihan intona siitä että Janet oli viimeinkin löytänyt kavereita.
- Ja niitäkö te olitte? Kavereita?
- Niin kai, Peter tokaisi olkapäitään kohauttaen. Ruskeat silmät tuijottivat sojottavan hiuskuontalon alta. Sheena puolestaan näytti katselevan jonnekin kaukaisuuteen, välinpitämättömänä ja etäisenä. Oikeassa sieraimessa roikkuva rengas välkkyi kiiltävänä syystalven auringossa. Grimholm tunsi itsensä yhtäkkiä kovin vanhaksi. Hän ei tiennyt mitä nuorten mielissä liikkui, ei ymmärtänyt miten heitä olisi pitänyt lähestyä.
- Tiesittekö te että Janetin äiti tappoi itsensä, hän kysyä töksäytti viimein. Peter ja Sheena vilkaisivat toisiinsa.
- Ei tiedetty, Peter sanoi.
- No, niin hän kuitenkin teki. Hän söi ainakin viisikymmentä unipilleriä ja ampua räiskäytti sitten itseään pyssyllä päähän.
- Entä sitten, kysyi Sheena puuttuen viimein puheeseen. -Mitä se meille kuuluu?
- Kyllä se kuuluu, Grimholm sanoi latteasti. -Te olitte viimeisiä jotka näkivät Janetin hengissä. Poliisihan piti teiltä epäiltyinä, eikö vain?
- Niin piti. Ne ovat idiootteja, Peter nauroi.
- Mutta kun Janetin mutsi kerran on delannut, niin minkä takia sä pengot vielä tätä juttua, kysyi Sheena yhtäkkiä epäluuloisena. Grimholm katsoi tutkivasti tytön silmiin ja päätti kertoa totuuden, tai ainakin osan siitä.
- Koska minä lupasin, hän sanoi. -Mutta sitten minä jouduin onnettomuuteen, kuten kuvasta näkyy. On hemmetin vaikeaa tutkia yhtään mitään kun makaa taju kankaalla sairaalassa.
Kaikki olivat hetken hiljaa.
- Kertokaahan minulle Harmaasta talosta, Grimholm jatkoi sitten.
- Etkö sä tiedä mikä se on, kysyi Sheena virnistäen.
- En oikeastaan. Mutta Janetin äiti puhui siitä minulle. Ja vaikken tiedä tarkkaan mikä se on, tiedän kyllä missä se on - joen rannalla, nimittäin. Ja Janetin ruumishan löydettiin nimenomaan joesta...
- Se on kummitustalo, Peter sanoi. -Tai ainakin sen pitäisi olla. Me hengattiin siellä joskus. Janet oli siitä aika tohkeissaan. Se oli sellainen, yritti aina ottaa selvää kaikesta... Se sanoi tutkivansa sen mestan historiaa tai jotain.
Samassa joku naputti sormellaan Grimholmin olkapäähän. Hän käännähti ja näki edessään keski-ikäisen naisen, joka oli varmaankin joku koulun opettajista.
- Kuka te olette? Millä asioilla te liikutte, nainen tiukkasi. Grimholm ei kiinnittänyt häneen huomiota vaan etsi lompakostaan rypistyneen käyntikortin.
- Tuossa on minun numeroni, hän sanoi. -Ottakaa yhteyttä jos muistatte jotain muuta, mitä tahansa.
- Okei, Peter mutisi ja otti kortin miehen kädestä.
- Minä en ole kukaan, Grimholm sanoi opettajalle ja käveli tiehensä keppiinsä nojaten. Hänen jalkaansa särki suorastaan pirullisesti.
Hän ajatteli ettei varmaankaan enää kuulisi Peteristä ja Sheenasta mitään. Poliisi oli aluksi epäillyt heitä, se oli totta - mutta heillä oli pitävä alibi eikä minkäänlaista motiivia. Vain täysi ääliö olisi voinut pitää Peteriä ja Sheenaa syypäinä vain sen vuoksi että he pukeutuivat mustiin ja olivat jokseenkin epäsosiaalisia. Niinpä virkavalta oli pian tullut siihen tulokseen, että Janet Sharpe oli sattunut näkemään Harmaan talon alueella liikkuessaan jotain mitä hänen ei olisi pitänyt nähdä, ja hänet oli siitä syystä vaiennettu ja viskattu jokeen. Syrjäiset autiotalot olivat huumeporukoiden ja rikollisjengien reviiriä myös pohjoisen pikkukaupungeissa, ja mitä tahansa saattoi tapahtua. Janet oli luultavasti vain sattunut olemaan väärässä paikassa väärään aikaan.
Grimholm poistui koulun pihalta ja lähti kävelemään kotiinpäin. Hänen olisi varmaankin mentävä käymään Harmaalla talolla (luonnollisesti aseistautuneena ja päiväsaikaan) ja yritettävä etsiä mahdollisia johtolankoja. Ja myöhemmin hänen olisi myös otettava yhteyttä poliisiin ja ongittava selville mitä nämä oikeastaan tiesivät tapauksesta.
Yöllä Grimholm heräsi yllättäen katkonaisesta unestaan. Hän kohottautui istumaan vuoteellaan ja näki pimeässä hohtavan pienen, vihertävän valoneliön. "1 uusi viesti", luki puhelimen näytössä. Se oli tullut numerosta jota hän ei tuntenut ja sisälsi vain kaksi sanaa. Simun Gruen. Hän ei tiennyt oliko kyseessä henkilön vai paikan nimi, mutta siitä huolimatta hänen kasvoilleen levisi virnistys. Peter ja Sheena olivat yllättäneet hänet positiivisesti. Hän yritti soittaa numeroon, mutta siihen ei saatu yhteyttä.
3.
- En tiennytkään että Sarah Sharpe kävi sinun luonasi, sanoi konstaapeli Paul Achterhuis. Hän oli hiukan yli kolmikymppinen, hoikka mies jolla oli pyöreälinssiset silmälasit ja punertava, harveneva hiuspehko.
- Niin hän teki, vastasi Grimholm olkapäitään kohauttaen.
Konstaapeli siemaisi kahvia.
- Joka tapauksessa on mukava nähdä sinut noin hyvässä kunnossa, hän jatkoi.
- Minustakin on mukava olla näinkin hyvässä kunnossa, Grimholm vastasi valjusti virnistäen. Konstaapeli Achterhuis oli juuri se mies joka oli kiskonut hänet ulos palavasta Plymouthinromusta. Sikäli kuin hän tiesi, hän oli konstaapelille henkensä velkaa. Grimholm ajatteli kiinalaista sananlaskua, jonka mukaan hengenpelastaja on iäti vastuussa pelastetun teoista. Hän mietti mahtoiko konstaapeli tuntea sanonnan.
- Ihmettelet varmaankin miksi minä tutkin juttua yhä, Grimholm sanoi.
- Kyllähän se kysymys kävi mielessä, konstaapeli myönsi. -Mutta kaipa sinulla on syysi.
- Niin tosiaan on. Tulin ajatelleeksi, voisitko sinä kertoa minulle jotain mistä voisi olla apua, Grimholm kysyi. Hän valmistautui esittämään konstaapelille nyyhkytarinan hautausmaalla antamastaan lupauksesta, mutta tämä vastasikin nopeasti.
- Enpä tiedä, konstaapeli sanoi. -En oikeastaan saisi puhua mitään. Tutkinta on vielä kesken.
- Älä viitsi. Yritätkö tosiaan väittää että juttua tutkitaan yhä aktiivisesti, Grimholm tokaisi.
Konstaapeli oli hetken vaiti ja rykäisi sitten.
- En oikein tiedä mitä voisin kertoa sinulle. Kaikki olennainen on jo päätynyt lehtiin, tavalla tai toisella. Johtolankoja tai konkreettisia todisteita ei kerta kaikkiaan ole.
- Entä ruumis, Grimholm tiukkasi. -Kuolinsyystä ei ole puhuttu lehdissä sanaakaan, hän jatkoi. Tieto puuttui hänen papereistaan - mikäli Sarah Sharpe oli maininnut sen, hän oli ollut joko liian huolimaton tai liian humalassa merkitäkseen sen muistiin.
Konstaapelin katse kiersi pientä kahvilaa.
- Tytön sydän petti, hän vastasi ääntään madaltaen.
- Mutta hänhän oli vasta... Viisitoistavuotias?
- Neljätoista. Ruumiissa oli kyllä joitakin pieniä ruhjeita, mutta oikeuslääkärin mukaan ne olivat syntyneet vasta kuoleman jälkeen, konstaapeli selitti.
- Mutta mitä tuo kaikki oikein tarkoittaa? Kuinka terveen teinitytön sydän voi pettää noin vain, Grimholm ihmetteli.
- Se on hyvä kysymys, konstaapeli totesi. -Lääkäri ei löytänyt mitään merkkejä kroonisesta sairaudesta tai muusta vastaavasta. Sydän vain lakkasi lyömästä. Lääkäri keksi ainoastaan yhden selityksen.
- Ja mikä se oli?
- Tyttö kuoli pelkoon, vastasi konstaapeli ja kohotti kahvikupin huulilleen.
4.
Nelisenkymmentä minuuttia myöhemmin Grimholm seisoi ruosteisella puomilla suljetun tien päässä. Pienen, kitukasvuisen metsikön takana kohosivat teollisuusalueen rumat, kulmikkaat rakennukset. Joidenkin piipuista nousi ohuita savukiehkuroita. Joidenkin sisältä kuului koneiden ääntä, trukkien meteliä ja työntekijöiden huudahduksia. Ne kaikuivat kovin etäisinä kylmässä ilmassa.
Konstaapeli Achterhuis oli ajanut hänet paikalle ja lähtenyt sitten valmistautumaan työvuoroonsa.
- Et löydä sieltä mitään, tämä oli sanonut. -Me haravoimme koko paikan läpikotaisin.
- Niin, oli Grimholm vastannut hajamielisesti. Hän ei itsekään uskonut löytävänsä mitään konkreettista, eikä se edes ollut hänen tarkoituksensa. Hän halusi vain käydä Harmaassa talossa, aistiakseen paikan tunnelman ja nähdäkseen millainen se oli.
Hän kiersi puomin ja lähti nilkuttamaan soratietä eteenpäin. Taloa ei näkynyt tien päästä, mutta muutaman sadan jalan päässä maasto kohosi ensin ylämäkeen ja laskeutui sitten kohti jokea jonka varrella talo oli. Hänen tietääkseen jonkin ammoin edesmenneen tehtaan omistaja oli rakennuttanut Harmaan talon itselleen vuosikymmeniä sitten, mutta nyt se oli seissyt tyhjillään jo pitkään.
Ponnistelu ylämäkeen oli yllättävän raskasta. Kivet irtosivat jäätyneestä maasta ja vierivät petollisesti Grimholmin jalkojen alla. Hän teki hidasta taivalta puuskuttaen ja kiroillen. Jalassa tuntui tuttu, tylppä kipu jonka hän tiesi pian pahenevan repiväksi säryksi ellei hän tekisi asialle jotain. Päästyään mäen päälle hän kaivoi taskustaan lääkepullon, ravisti kämmenelleen kaksi suurta tablettia ja työnsi ne suuhunsa.
Grimholm katseli ympärilleen. Hänen paitansa oli liimautunut hikiseen selkään ja suussa tuntui pillerien kammottavan kitkerä maku. Mutta mäen alla, loivasti aaltoilevan uoman kyljessä, odotti hänen määränpäänsä.
Kauempaa talo oli näyttänyt yllättävän vaatimattomalta, mutta lähestyessään sitä Grimholm havaitsi ensivaikutelman pettäneen. Ympäröivät koivut olivat suorastaan valtavia ja jättivät talon varjoonsa, mutta siitä huolimatta se oli kooltaan vaikuttava ja ulkomuodoltaan varsin omituinen. Talossa oli kuisti, muttei muita ulkoisia koristuksia. Ikkunoita oli vähän ja ne olivat oudon kapeita. Kaikki oli jyrkkää ja askeettista. Grimholm otaksui rakennuksen edustavan jonkinlaista art deco -tyyliä tai modernismia, tai mitä lie. Rapatut seinäpinnat olivat varmaankin olleet joskus valkoiset, mutta pohjoisen säälimätön ilmasto ja kunnossapidon puute olivat muuttaneet ne likaisenharmaiksi. Talolla oli siis osuva nimi, Grimholm mietti astellessaan villiintyneen, talven tappaman puutarhan poikki kohti portaita.
Samassa hän oivalsi että talossa oli arkkitehtonisten seikkojen lisäksi muutakin kummallista ja tunsi ensimmäisen levottoman puistatuksen leviävän väsyneeseen kehoonsa. Talon seinissä ei ollut yhtäkään graffitia, tagia tai muuta töherrystä. Ja sen kaikki ikkunat olivat ehjiä.
- Outoa, Grimholm mutisi ääneen ja seisahtui mittelemään taloa katseellaan. Se seisoi hänen edessään synkkänä ja vaitonaisena kuin jättiläiskokoinen ruumisarkku.
Ulko-ovi oli auki. Grimholm veti kolhiintuneesta messinkinupista, astui kynnyksen yli ja sai havaita seisovansa kookkaassa eteishallissa. Sisällä oli hämärää; vain ohuita kalpean valon kaistaleita siilautui kapeista ikkunoista. Hän ojensi kätensä ja napsautti kokeeksi valokatkaisinta, mutta mitään ei tapahtunut. Pimeys jatkui. Se tuoksui homeelta, rappiolta ja ikivanhoilta luilta.
Vaikka halli oli kookas ja kiviseinäinen, hänen askeleensa kaikuivat hyvin vaimeina sen pölyisessä, tunkkaisessa ilmassa. Sisätiloissa kaikki näytti olevan yhtä ankaran geometristä kuin ulkonakin. Grimholm käveli saliin ja näki tomukerroksen alle hautautuneita vanhanaikaisia huonekaluja sekä eräässä nurkassa korokkeella seisovan kookkaan harpun. Hän käveli uteliaana soittimen luo ja kosketti sen kieliä. Kuului epäsointuinen, hiljainen rämähdys ja ilmaan lensi pöllähdys hienojakoista pölyä. Grimholm vetäytyi harpun luota yskien ja pärskien.
Alakerrassa oli salin lisäksi keittiö, ruokailuhuone sekä eräänlainen minikokoinen teatteri jonka seinällä roikkui kellastunut valkokangas vinossa kuin puliukon hammas. Yläkerrassa oli makuuhuoneita ja leveä parveke, jota ei ollut näkynyt puutarhasta. Grimholm tunnusteli varovasti sen puulattiaa ennenkuin uskaltautui astumaan sille. Hän laahusti hitaasti kaiteen ääreen ja silmäili noin kolmenkymmenenviiden jalan syvyydessä alapuolella virtaavaa jokea. Sen rannat olivat jääriitteen peitossa, mutta keskellä juoksi vana mustaa vettä.
Jalanjälkiä oli kaikkialla, jokaikisessä huoneessa. Ne olivat piirtyneet vuosien aikana kertyneeseen likaan ja tomuun kuin menneisyyden vaiteliaat aaveet. Osa niistä oli tietenkin poliisien, osa talossa käyneiden nuorten. Grimholm pohti ääneti, miksi talo oli edelleen niinkin koskematon. Se oli rappeutunut, mutta muuten jokseenkin kunnossa. Hänestä näytti siltä että ihmiset olisivat käyneet siellä kuin turistikierroksella ja lähteneet sitten hyvässä järjestyksessä pois, rikkomatta tai varastamatta mitään.
5.
- Kiitoksia, Eddie. Jään sinulle palveluksen velkaa, Grimholm sanoi puhelimeen.
- Ja takuulla jäät, nauroi vaimea ääni linjan toisesta päästä. -Pidä huoli itsestäsi, se lisäsi ja sitten puhelin päästi vaimean piipahduksen. Puhelu oli katkennut.
Grimholm asetti puhelimen takaisin pöydälle ja katseli sitä hienoinen irvistys kasvoillaan. Hän oli juuri valehdellut ainoalle henkilölle jota saattoi nimittää ystäväkseen, tai ainakin jättänyt asioita kertomatta... mikä oli tietenkin aivan sama asia. Mutta Eddie Meadows, joka työskenteli Winters Pondin poliisilaitoksella, oli luvannut ottaa selvää Simun Gruenista ja se oli viime kädessä tärkeintä.
Tavatessaan Paul Achterhuisin Grimholm oli harkinnut ohikiitävän hetken ajan kertoisiko tälle löytämästään johtolangasta. Ajatus oli kaikonnut nopeasti hänen päästään. Siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, mutta mahdollisia haittatekijöitä olisi saattanut olla paljonkin. Sitäpaitsi poliisilla oli jo ollut tilaisuutensa, ja he olivat jättäneet sen käyttämättä. Janet Sharpen kuolemaan johtaneiden seikkojen paljastaminen päätyisi pelkäksi plusmerkinnäksi tilastoihin, eikä siitä olisi enää hyötyä kenellekään. Syyllisen saaminen oikeuden eteen ei kiinnostanut Grimholmia vähääkään. Tarpeen vaatiessa hän voisi hyvinkin jakaa oikeutta omalla tavallaan.
Niinpä hän kaatoi konjakkia lasiin, viskasi särkylääkkeen suuhunsa ja huuhteli sen alas reippaalla annoksella alkoholia. Kun hän oli lähtenyt Harmaasta talosta ja päässyt takaisin soratien tukkivalle puomille, hänen jalkaansa raastanut kipu oli jo alkanut muuttua jäätäväksi turtuneisuudeksi joka oli saanut hänet säikähtämään. Hän oli nojannut pitkään ruosteisen puomin huurteiseen pintaan ja odottanut kunnes tunto oli viimein palannut ruhjoutuneeseen raajaan. Sitten hän oli nilkuttanut hitaasti ja vaivalloisesti teollisuusalueen laidalle ja soittanut itselleen taksin.
Grimholm istui vaitonaisena olohuoneensa hämärässä, kuunnellen seinäkellon kolkkoa tikitystä ja odottaen puhelimen soimista.
OSA 2
1.
Greyhound-bussi saapui Winthropin keskustan asemalle kello 11.45. Grimholm nousi kyydistä ja lähti ontumaan päättäväisesti kohti kauempana odottavaa taksirivistöä. Matka tulisi kalliiksi, mutta hänen oli yritettävä matkustaa mahdollisimman mukavasti. Grimholm halusi ajatustensa juoksevan kirkkaina, kun hän pääsisi viimein jututtamaan Simun Gruenia.
Ajomatka sujui hiljaisuuden vallassa. Kuljettaja ei ollut puhetuulella, ja Grimholm odotti mietteliäänä tulevaa kohtaamista. Hän oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei edes huomannut auton hidastavan vauhtia ja viimein pysähtyvän.
- Sir? Olemme perillä, kuljettaja sanoi.
- Kiitoksia, Grimholm vastasi ja maksoi kyydin. -Voitteko odottaa? En usko että viivyn kovin pitkään.
- Hyvä on.
Simun Gruen asui pienessä, vihreässä hirsitalossa joka näytti oudolta rauhan keitaalta sekasortoisen maiseman keskellä. Talon pihassa ei ollut polkupyöriä, lasten leluja eikä edes autoa. Kävellessään pyöreiden kivien reunustamaa polkua pitkin ovelle Grimholm ajatteli synkkänä, että Gruen ei varmaankaan olisi kotona. Siinä tapauksessa hänen olisi jätettävä viesti miehen postilaatikkoon ja toivottava että tämä ottaisi yhteyttä.
Ovessa ei ollut kolkutinta eikä edes soittokellon nappulaa, joten Grimholm naputti harmahtavaa maitolasi-ikkunaa terävästi rystysillään. Sitten hän asettui odottamaan, yhä varmempana siitä että ovea ei avattaisi. Pian hän oli kuitenkin näkevinään liikettä sumean ikkunan takana ja koputti uudelleen.
Ovi avautui välittömästi ja pienikasvuinen, iäkäs mies kurkisti ulos. Vanhus ei sanonut sanaakaan, mutta suurissa, vihreissä silmissä oli kysyvä katse.
- Hyvää päivää, sanoi Grimholm epävarmasti. Vanhus kumarsi vastaukseksi. -Minun nimeni on Thomas Grimholm. Olen yksityisetsivä.
- Yksityisetsivä, toisti vanhus. Hänen äänensä oli yllättävän kirkas ja sointuva. -Tulkaa sisään.
Pienessä talossa tuoksui palaneelle puulle, kanelille ja suitsukkeille. Simun Gruen johdatti Grimholmin keittiöön. Huone oli niukasti sisustettu mutta viihtyisä. Lattialla oli paksu räsymatto, katosta roikkui öljylamppu ja kaikki huonekalut olivat jykevää, lakkaamatonta puuta.
- Saanko tarjota teetä, Gruen kysyi.
- Ei kiitos, vastasi Grimholm. Hän riisui pitkän päällystakkinsa ja asetti sen viereensä penkille. Talossa oli todella lämmin ja hän oli heti alkanut hikoilla.
- Hyvä on, totesi vanhus ja asettui istumaan vastapäätä Grimholmia. Grimholm silmäili tätä arvioivasti. Hän piti itseään kohtullisen hyvänä ihmistuntijana, mutta Simun Gruen näytti arvoitukselliselta jopa hänen silmissään. Miehen ikää tai etnistä alkuperää oli mahdotonta päätellä. Tämä saattoi olla yhtä hyvin seitsemänkymmenen kuin yhdeksänkymmenen, yhtä hyvin arabi kuin intialainen tai marokkolainen. Nimi tosin viittasi pikemminkin juutalaisuuteen.
Grimholm kaivoi lompakostaan Sarah Sharpen ottaman valokuvan ja asetti sen pöydälle.
- Oletteko te milloinkaan tavannut näitä henkilöitä, hän töksäytti. Grimholm ei ollut ikinä uskonut jaaritteluun ja kiertelyyn. Hän meni mieluiten suoraan asiaan.
- Olen, Simun Gruen vastasi. Vanhuksen kasvoilla oli outo puolihymy. Grimholmiin tuijottavat vihreät silmät olivat täysin levolliset. Grimholm selvitti kurkkuaan.
- Voisitteko te kertoa tuosta tapaamisesta, hän jatkoi.
- He vain ilmestyivät eräänä päivänä ovelleni ja alkoivat kysellä. Samoin kuin tekin, vanhus vastasi.
- Olen kai teille selityksen velkaa, Grimholm totesi hetken hiljaisuuden jälkeen. -Asia on nimittäin niin, että tämä tyttö on kuollut, hän sanoi ja osoitti valokuvaa sormellaan.
- Vai niin, vastasi Gruen.
- Ette vaikuta kovin yllättyneeltä, Grimholm huomautti.
- Minä olen jo niin vanha etten ylläty enää mistään, vanhus sanoi.
- Voisitteko te kertoa mitä he halusivat tietää, Grimholm pyysi.
Gruen oli hetken vaiti.
- Nämä kaksi, hän aloitti sitten osoittaen Peteriä ja Sheenaa jotka tuijottivat valokuvasta kuin ikuisuuteen jähmettyneet kummitukset. -Tyhjäpäitä. Sokeita idiootteja, kuten ihmiset yleensäkin... Mutta kuollut tyttö oli eri maata. Hän oli älykäs ja utelias. Olin yllättynyt siitä että hän löysi minut.
- Miksi hän etsi teitä, Grimholm kysyi.
- Minä olen eräänlainen... asiantuntija.
- Millä alalla?
- Salatieteiden alalla.
- Salatieteiden, Grimholm toisti. -Tarkoitatteko saatananpalvontaa ja muuta sellaista?
- En, vanhus vastasi hymähtäen. -Tarkoitan sitä mitä sanon. Tuo tyttö tuli puheilleni koska hän uskoi havainneensa jotain merkittävää.
- Ja mitähän se jokin oli?
- Hän oli löytänyt eräänlaisen solmukohdan ajan ja olevaisuuden kudoksessa. Sitä voitaisiin kai nimittää myös portiksi tai oveksi. Tietenkin hänen aavistelunsa olivat hyvin epämääräisiä ja hapuilevia, mutta hän oli kiistatta oikeilla jäljillä.
- Niinkö? Mihin hän sitten tarvitsi teitä, Grimholm ihmetteli.
- Hän halusi minun varmistavan epäilynsä, Gruen vastasi olkapäitään kohauttaen.
- Ja siinäkö kaikki?
- Ei tietenkään, vanhus naurahti. Naurussa oli sävy joka kylmäsi Grimholmia. -Hän tahtoi myös avaimen oveen.
- Mitä tämä kaikki oikein merkitsee, Grimholm puuskahti sulateltuaan hetken Gruenin sanoja. -Voisitteko te puhua suoraan?
- Minä puhun niin suoraan kuin mahdollista, vanhus totesi. -Mutta nämä ovat vaikeita asioita. Hankalia ymmärtää... Nuo kaksi muuta nuorta eivät käsittäneet mitään. Heille kaikki oli pelkkää sanahelinää, yhtä merkityksetöntä utopiaa kuin heidän kirjoista lukemansa kauhutarinat.
- Mutta kolmas nuori on kuollut, Grimholm muistutti.
- Se on sääli, vastasi Gruen.
- Mitä te oikein kerroitte hänelle?
- En mitään. En suostunut antamaan hänelle minkäänlaisia tietoja, koska se olisi ollut vaarallista. Sanoin että hänen pitäisi keskittyä mokomien hömpötysten sijasta muihin asioihin. Mutta nähtävästi hän ei uskonut minua... Ehkä hän etsi apua muualta, tai yritti toimia ominpäin ja onnistui lopulta.
- Onnistui, Grimholm toisti. -Oven avaamisessako?
- Niin.
- Miksi te annoitte hänen jatkaa, vaikka otaksuitte hänen olevan vaarassa? Miksi ette yrittänyt estää häntä?
- Yritinhän minä, Gruen totesi. -Otin yhteyttä hänen äitiinsä. Nainen katkaisi puhelun... Ehkäpä hän piti minua mielenvikaisena.
- Ja siinäkö kaikki, Grimholm tokaisi sarkastisesti.
- Kuulkaahan, nuori mies, sanoi vanhus nyt hieman terävämmin. -Jotkin asiat tapahtuvat, vaikka me ihmiset tekisimme mitä. Me emme voi muuttaa kohtalon virran suuntaa.
- Kertokaahan minulle tuosta ovesta, pyysi Grimholm.
- Sitä on hankala kuvailla, Gruen vastasi. -Kyse on psyykkisestä ovesta, ei fyysisestä - vaikka se vaikuttaakin fysikaaliseen maailmaan.
- Ja Harmaa taloko on sellainen?
- Ei. Itse talo ei ole mikään ovi. Se vain sijaitsee... tuota, aktiivisella alueella. Vastaavanlaisia ovia on maailmassa paljonkin. Esimerkiksi Englannin Sussexissa on yksi ja Saksan Brockenissa toinen. Niillä on taipumus vetää ihmisiä puoleensa - Harmaa talo ei suinkaan ole ainoa rakennus joka on pystytetty vaaravyöhykkeelle. Erään Buenos Airesin hotellin pohjakerroksessa on huone, josta ei ehkä pääse koskaan pois mikäli sinne menee sisään.
- Ja mikähän nuo ovet oikein avaa, kysyi Grimholm sarkastisesti.
- En tiedä tarkasti, Gruen sanoi. -Jotkut ihmiset voivat kulkea niistä lähes vapaasti, kunhan tietyt olosuhteet ovat suotuisat. Toiset eivät pääse milloinkaan sisään vaikka yrittäisivät kuinka. En ole asiasta varma, mutta luulisin että oikea mielentila on vähintään yhtä tärkeä kuin rituaalit ja muut sellaiset.
- Entä mitä oven tuolla puolen on?
- Se on hyvä kysymys, vanhus totesi. - Siitä ei ole tarkkaa tietoa. Jotkut puhuvat toisesta ulottuvuudesta, jotkut Taivaasta, jotkut Helvetistä.
- Kukaan ei siis ole palannut kertomaan näkemästään?
- Niin. Jotkut ovat kyllä palanneet mutta kuolleina, kuten tuo tyttö. Muutamat ovat kuulemani mukaan palanneet mielipuolina, mutta heitä on ollut todella vähän ja kaikki tuollaiset tapaukset ovat olleet epävarmoja.
Grimholm oli vaiti ja ajatteli. Ukko höpötti uskomatonta soopaa, mutta koska hän kerran oli ryhtynyt leikkiin hän saattoi yhtä hyvin pelata loppuun asti.
- Te puhuitte "suotuisista olosuhteista", hän sanoi viimein.
- Niin, myönsi vanhus.
- Millaisia nuo suotuisat olosuhteet voisivat olla? Olisiko se suotuisaa, mikäli avainta etsivä henkilö olisi nuori ja viaton?
- Todennäköisesti, Gruen vastasi.
- Ja tiedonhaluinen, älykäs ja utelias?
- Aivan, vanhus sanoi. -"Kolkuttakaa niin teille avataan".
- Entäpä jos joku muu, kuten esimerkiksi minä, haluaisi seurata Janetin jalanjälkiä? Millainen keino voisi edesauttaa oven avautumista, Grimholm kuuli sanovansa. Hetkeen hän ei ollut varma, oliko todella puhunut vaiko lausunut kysymyksen vain ajatuksissaan. Mutta Simun Gruen katsoi häntä tutkivasti ja tarkasti, kuin punniten hänen arvoaan.
- Veriuhri, vanhus sanoi hiljaa.
2.
Kun Grimholm viimein saapui takaisin kotiin hän oli 150 dollaria köyhempi, kuvottavat tuskan aallot runtelivat hänen koko alaruumistaan ja hänen mielensä harhaili oudosti. Simun Gruenin kanssa käyty omituinen keskustelu oli vallannut hänen ajatuksensa, työntäen Janet ja Sarah Sharpen jonnekin syrjemmälle.
Vanhus oli selittänyt, että Harmaan talon nimi oli varsin kuvaava. Harmaa väri yhdistettiin usein epävarmuuteen sekä mustan ja valkean ääripäiden väliin sijoittuvaan rajavyöhykkeeseen, jossa asioilla ja ilmiöillä oli monta eri puolta ja luonnetta. Talo todellakin sijaitsi juuri tällaisella harmaalla alueella, jossa luonnonlait saattoivat yhtäkkiä lakata pätemästä ja mielikuvitus sulautua todellisuuteen.
Ennen poistumistaan Gruenin luota Grimholm oli ihmetellyt, miksi tämä oli yrittänyt suojata Janetia mutta jakanut niin auliisti tietonsa hänen kanssaan.
- Tyttö oli vielä elämänsä alussa, vanhus oli vastannut ja katsonut Grimholmiin tavalla joka oli saanut hänen sydämensä hytkähtämään ilkeästi. Mutta nyt hän myönsi synkästi itselleen, että vaikka sanat olivat jääneet lausumatta, ne sisälsivät totuuden. Grimholm oli lähestymässä elämänsä loppua. Tuo ajatus ei tuntunut pelottavalta eikä lohdulliselta, vaan siinä oli väistämättömän totuuden vääjäämätön paino.
Mutta vielä ei ollut aika luovuttaa. Janet Sharpen valokuvaan ikuistuneet, hymyilevät kasvonpiirteet uivat hitaasti esiin Grimholmin tajunnan usvaisista vesistä. Hän kurotti pilleripurkin pöydältä, nojautui taaksepäin tuolissaan ja heitti kolme tablettia suuhunsa. Sitten hän vilkaisi kelloon. Se osoitti aikaa 15.49. Hän ehtisi vielä mainiosti. Grimholm kurkisti lompakkoonsa ja laski rahansa. 97 taalaa ei ollut paljon, mutta kuitenkin riittävästi. Niinpä hän tarttui puhelimeensa ja soitti jälleen itselleen taksin.
Grimholm seisoi pihatiensä päässä odottamassa kun auto saapui. Hän kompuroi takapenkille ja kaivoi pullon povitaskustaan.
- Minnekäs ajetaan, sir, kysyi rastahiuksinen kuljettaja.
- Eläinkauppaan, vastasi Grimholm. Vahva konjakki poltti hänen nieluaan kuin tulikuuma Niagara. -Main Street 28.
3.
Hämärä alkoi hiljalleen laskeutua kun uhrilahja oli valmis. Grimholm oli asetellut pienen ruumiin tarjolle hyvin huolellisesti ja piirtänyt verellä Tammuzin merkin Harmaan talon oveen. Hän ei tuntenut häpeää tai katumusta, vaikka eläinkaupasta hankittu kesyrotta olikin päätynyt viihtyisän ja virikkeellisen kodin sijasta makaamaan kuolleena aution terassin kylmille kiville.
Grimholm mietti itsekseen, oliko Janet tehnyt vastaavan uhrauksen vai oliko tytön pelkkä nuoruus, viattomuus, intohimo ja tiedonjano riittänyt avaamaan oven. Hän toivoi että vaatimaton uhri katsottaisiin riittäväksi (kuka tai mikä sitä sitten katsoikin), sillä hänen henkiset ominaisuutensa eivät varmaankaan vetäneet vertoja Janetille. Hän ei ollut pyhiinvaeltaja eikä uhkarohkea tutkimusmatkailija, vaan pelkkä ruhjottu ihmisraunio joka yritti toteuttaa antamansa lupauksen.
Hento tuulenvire asettui ja tähdet alkoivat yksitellen syttyä taivaalle. Grimholmin hengitys höyrysi kun hän käänteli päätään katsellen, kuunnellen ja odottaen. Oli aivan hiljaista. Harmaa talo kohosi varjoja vasten kuin hautapaasi. Jäätyneet heinät törröttivät joen penkereiltä, erottuen vain vaivoin ympäröivästä hämärästä. Uoman keskellä virtasi vesi mustana, kylmänä ja kaukaisena.
Grimholm seisoi paikoillaan kuistilla uhrinsa kangistuvan ruumiin ääressä kunnes hänen oli pakko ottaa tukea seinästä pysyäkseen pystyssä. Ilma oli viilentynyt yötä kohden ja hänen poskiaan ja nenäänsä paleli toden teolla. Hän yski kuivasti ja sävähti ymmärtäessään että hänen jalkansa olivat pettää hänen allaan.
Hän huojui hetken paikoillaan kuin puolilaho puu, mutta terästäytyi sitten ja etsi konjakkipullon taskustaan. Hän joi sen tyhjäksi yhdellä pitkällä kulauksella ja valutti viimeiset tipat rotan ruumiin ylle. Hän muisti lukeneensa jostakin, että pakanajumalille oli uhrattu myös alkoholipitoisia juomia ja hymähti itsekseen.
- Siitä saatte, senkin perkeleet, hän mutisi. Särkylääkkeet ja alkoholi tekivät työtään hänen ruumissaan ja turruttivat ajattelun, mutta lopulta hän käsitti voivansa vaikka jäätyä kuoliaaksi. Hänen oli ponnisteltava takaisin ihmisten ilmoille niin kauan kuin vielä pääsisi. Hänen hölmö yrityksensä oli epäonnistunut. Ehkä Simun Gruen oli huiputtanut häntä ja nauroi nyt partaansa kanelilta ja suitsukkeilta tuoksuvassa talossaan.
Kävely kuolleen puutarhan poikki tuntui kestävän ikuisuuden. Tai pikemminkin kyse oli raahustamisesta, sillä loukkaantunut, rasittunut jalka kieltäytyi tottelemasta eikä sille voinut varata kunnolla painoa. Grimholm irvisti oivaltaessaan että hän saattaisi joutua soittamaan hätänumeroon. Ambulanssi ei kuitenkaan pääsisi puomin ohi metsätielle...
Grimholmin ajatus katkesi kun hän huomasi lapsen. Tummansiniseen haalariin pukeutunut pieni poika seisoi pihatien päässä. Grimholm räpytteli silmiään. Pojan hahmo häilyi hänen edessään kuin kangastus.
- Hei, hän raakkui käheästi.
- Hei, vastasi lapsi. Vai oliko hän sittenkään lapsi, ajatteli Grimholm sekavasti. Hetken hän oli ollut näkevinään jonkin muun hahmon pojan piirteiden takana. Mutta pian oli jo myöhäistä ajatella, sillä poika käveli lähemmäs ja tarttui häntä kädestä. Villasormikkaan peittämien pienten sormien kosketus tuntui miellyttävän lämpimältä. Grimholm katsoi lasta ja havaitsi että tällä ei ollut ollenkaan suuta. Miten hän sitten oli saattanut puhua?
Poika johdatti Grimholmin takaisin talolle. Kävely sujui nyt kivutta, eikä ruhjoutuneessa jalassa tuntunut pienintäkään oiretta puutumuksesta tai turtumuksesta. Jopa nenän ja poskien pistely oli loppunut.
- Talossahan on valot, huomasi Grimholm hämmästyksekseen. Ja totta se olikin: Kellertävät, kookkaat valoruudut hohtivat pimeässä iloisina ja kutsuvina. Kun hän ryhtyi nousemaan portaita, hän saattoi jo kuulla musiikin. Se tulvi talosta kuulaaseen pakkasilmaan kirkkaana ja sointuisana. -Harppu, sanoi Grimholm. -Janet soittaa harppua! Mutta sen kielethän olivat ruosteessa...
Hän vaikeni ymmärtäessään olleensa väärässä. Harpun kielet olivat aina olleet ehjät, musiikki oli aina soinut, valot olivat loistaneet ikuisesti. Ja kun Harmaan talon ovi avautui hänen edessään, hän ei tuntenut pelkoa eikä tuskaa.
1.
Palattuaan hautausmaalta Grimholm meni olohuoneeseensa ja otti kirjahyllyn päältä laatikon. Se oli ainoa esine jonka hän oli pelastanut toimistostaan ennenkuin koko kiinteistö oli jyrätty maan tasalle - aivan tavallinen kenkälaatikko jonka kanteen oli kirjoitettu tussilla nimi "Janet Sharpe". Hän kaatoi laatikon sisällön pöydälle ja istuutui kauhtuneeseen nojatuoliin.
Valokuvia, muutama paperiarkki joille oli raapustettu kirjoitusta, pari tulostettua sähköpostiviestiä. Siinä oli kaikki mitä Janet Sharpesta oli jäljellä, pienen kivisen ristin alla maatuvan ruumiin lisäksi. Tietoja oli vähän ja ne olivat kammottavan laihoja.
Mies tuijotti esineitä ja huokaisi alakuloisesti. Hän siveli leukaansa kädellään ja sävähti jälleen kerran tuntiessaan ihonsa ohuuden ja kireyden. Mitä hyötyä tästä kaikesta oli, hän ajatteli. Hän ei kuitenkaan saisi juttua ratkaistua. Janet Sharpen kuolemasta oli kuukausia ja jäljet olivat jo kylmenneet. Eikä hänestä ollut muutenkaan mihinkään, vanhasta juoposta joka oli ollut hyvin vähällä päästä myös omasta hengestään. Hän voisi aivan hyvin istua kaikessa rauhassa huoneistossaan ja juoda ja juoda ja juoda...
Tuttu itsesäälin ja masennuksen sekainen olotila teki tuloaan, mutta Grimholm karkoitti sen ajatustensa reunamilta vihaisesti urahtaen. Hän ehtisi mainiosti ryypätä itsensä hengiltä myöhemminkin, mutta nyt hänellä oli tehtävää. Hän ei jaksanut kävellä kuin neljäsosamailin ennenkuin kipu kävi sietämättömäksi, mutta oliko sillä merkitystä? Hänen kätensä ja kasvonsa olivat täynnä arpia, mutta oliko sillä merkitystä? Ei ollut. Hän ei myöskään ollut enää laillistettu yksityisetsivä, mutta silläkään ei varmaankaan ollut liiemmin väliä. Hänellä oli yhä etsivän kortti, jota hän saattoi esitellä ihmisille. Tuskinpa nämä sentään alkaisivat selvittää hänen taustojaan. Ja entä sitten vaikka alkaisivatkin? Hänellä ei ollut mitään menettävää.
Hän järjesteli paperit nopeasti ja tutki niitä yksi kerrallaan. Hänen omat muistiinpanonsa olivat kovin hataria ja epäselviä, eikä se ollut mikään ihme. Hän oli ollut kännissä kuin käki kun Sarah Sharpe oli saapunut hänen puheilleen. Naisella oli ollut mukanaan Bethany Morning Starin numero, jonka etusivun otsikko julisti "KADONNUT TEINITYTTÖ LÖYTYI KUOLLEENA"! Lehti oli ollut jo hieman kellastunut, sillä tutkimukset olivat jatkuneet pitkään johtamatta minnekään.
Sarah Sharpe oli ollut epätoivoinen kääntyessään hänen puoleensa, pieni ja nukkavieru nainen jonka kädet olivat työn kovettamat ja kasvot kalpeat kuin jäätyneen järven pinta.
- Etsikää se paskiainen joka tappoi minun tyttäreni, hän oli sanonut. Grimholm oli vastannut tekevänsä parhaansa, mutta sen sijaan hän olikin päätynyt paria päivää myöhemmin sairaalahoitoon vasen jalka murskana ja puolet kehosta palovammojen peitossa. Ja sinä aikana kun hän makasi tiedottomana teho-osastolla, Sarah Sharpe oli varmaankin tuntenut kaiken toivon olevan mennyttä. Nainen oli niellyt purkillisen unilääkkeitä ja viimeistellyt työn ampumalla itseään revolverilla ohimoon.
Valokuvien joukossa oli epäselvä otos joka esitti Janetia ystäviensä seurassa. Kuvassa Janet katsoi kameraan hienokseltaan hymyillen, pulleahko mutta sievä tyttö jolla oli punaiset hiukset ja yllään musta nahkatakki. Myös ystävät olivat pukeutuneet mustiin. Hontelon, pitkän pojan tukka sojotti pystyssä ja synkkäilmeinen, tummahiuksinen tyttö oli kietonut kätensä tämän ympärille. Mies ei tiennyt kuka oli ottanut kuvan, mutta hänen muistiinpanoistaan selvisi että poika ja tyttö olivat olleet samassa koulussa kuin Janet. Pojan nimi oli Peter ja tytön Sheena.
Mies pakkasi muut paperit takaisin laatikkoon ja tuijotti valokuvaa mietteliäänä. Se oli ainoa konkreettinen johtolanka joka hänellä oli. Peter ja Sheena, Sheena ja Peter...
2.
Parivaljakon löytäminen ei tuottanut vaikeuksia. Koulu oli pieni, oppilaita vähän ja Peter ja Sheena olisivat luultavasti erottuneet suuremmastakin nuorisojoukosta. He seistä kyyhöttivät kaukana pihan laidalla kuin kaksi sulkasatoista varista, laihoina ja mustanpuhuvina ja hymyttöminä.
- Minä olen yksityisetsivä Thomas Grimholm, mies esittäytyi. Peter ja Sheena olivat vaiti. -Tutkin Janet Sharpen kuolemaa.
- Sä olet liikkeellä vähän myöhässä, Peter tokaisi. Pojan ääni oli hiljainen ja rahiseva. -Ja mistä me tiedetään kuka sä olet? Onko sulla mitään henkkaria?
- Tietysti, mies vastasi ja vilautti korttiaan.
- Me kerrottiin jo kytille kaikki mitä me tiedetään, Peter kähisi.
- Sittenhän te voitte kertoa kaiken minullekin, Grimholm sanoi ja kaivoi takkinsa taskusta valokuvan. -Kuka tämän kuvan otti?
- Janetin mutsi, Peter vastasi. -Se oli ihan intona siitä että Janet oli viimeinkin löytänyt kavereita.
- Ja niitäkö te olitte? Kavereita?
- Niin kai, Peter tokaisi olkapäitään kohauttaen. Ruskeat silmät tuijottivat sojottavan hiuskuontalon alta. Sheena puolestaan näytti katselevan jonnekin kaukaisuuteen, välinpitämättömänä ja etäisenä. Oikeassa sieraimessa roikkuva rengas välkkyi kiiltävänä syystalven auringossa. Grimholm tunsi itsensä yhtäkkiä kovin vanhaksi. Hän ei tiennyt mitä nuorten mielissä liikkui, ei ymmärtänyt miten heitä olisi pitänyt lähestyä.
- Tiesittekö te että Janetin äiti tappoi itsensä, hän kysyä töksäytti viimein. Peter ja Sheena vilkaisivat toisiinsa.
- Ei tiedetty, Peter sanoi.
- No, niin hän kuitenkin teki. Hän söi ainakin viisikymmentä unipilleriä ja ampua räiskäytti sitten itseään pyssyllä päähän.
- Entä sitten, kysyi Sheena puuttuen viimein puheeseen. -Mitä se meille kuuluu?
- Kyllä se kuuluu, Grimholm sanoi latteasti. -Te olitte viimeisiä jotka näkivät Janetin hengissä. Poliisihan piti teiltä epäiltyinä, eikö vain?
- Niin piti. Ne ovat idiootteja, Peter nauroi.
- Mutta kun Janetin mutsi kerran on delannut, niin minkä takia sä pengot vielä tätä juttua, kysyi Sheena yhtäkkiä epäluuloisena. Grimholm katsoi tutkivasti tytön silmiin ja päätti kertoa totuuden, tai ainakin osan siitä.
- Koska minä lupasin, hän sanoi. -Mutta sitten minä jouduin onnettomuuteen, kuten kuvasta näkyy. On hemmetin vaikeaa tutkia yhtään mitään kun makaa taju kankaalla sairaalassa.
Kaikki olivat hetken hiljaa.
- Kertokaahan minulle Harmaasta talosta, Grimholm jatkoi sitten.
- Etkö sä tiedä mikä se on, kysyi Sheena virnistäen.
- En oikeastaan. Mutta Janetin äiti puhui siitä minulle. Ja vaikken tiedä tarkkaan mikä se on, tiedän kyllä missä se on - joen rannalla, nimittäin. Ja Janetin ruumishan löydettiin nimenomaan joesta...
- Se on kummitustalo, Peter sanoi. -Tai ainakin sen pitäisi olla. Me hengattiin siellä joskus. Janet oli siitä aika tohkeissaan. Se oli sellainen, yritti aina ottaa selvää kaikesta... Se sanoi tutkivansa sen mestan historiaa tai jotain.
Samassa joku naputti sormellaan Grimholmin olkapäähän. Hän käännähti ja näki edessään keski-ikäisen naisen, joka oli varmaankin joku koulun opettajista.
- Kuka te olette? Millä asioilla te liikutte, nainen tiukkasi. Grimholm ei kiinnittänyt häneen huomiota vaan etsi lompakostaan rypistyneen käyntikortin.
- Tuossa on minun numeroni, hän sanoi. -Ottakaa yhteyttä jos muistatte jotain muuta, mitä tahansa.
- Okei, Peter mutisi ja otti kortin miehen kädestä.
- Minä en ole kukaan, Grimholm sanoi opettajalle ja käveli tiehensä keppiinsä nojaten. Hänen jalkaansa särki suorastaan pirullisesti.
Hän ajatteli ettei varmaankaan enää kuulisi Peteristä ja Sheenasta mitään. Poliisi oli aluksi epäillyt heitä, se oli totta - mutta heillä oli pitävä alibi eikä minkäänlaista motiivia. Vain täysi ääliö olisi voinut pitää Peteriä ja Sheenaa syypäinä vain sen vuoksi että he pukeutuivat mustiin ja olivat jokseenkin epäsosiaalisia. Niinpä virkavalta oli pian tullut siihen tulokseen, että Janet Sharpe oli sattunut näkemään Harmaan talon alueella liikkuessaan jotain mitä hänen ei olisi pitänyt nähdä, ja hänet oli siitä syystä vaiennettu ja viskattu jokeen. Syrjäiset autiotalot olivat huumeporukoiden ja rikollisjengien reviiriä myös pohjoisen pikkukaupungeissa, ja mitä tahansa saattoi tapahtua. Janet oli luultavasti vain sattunut olemaan väärässä paikassa väärään aikaan.
Grimholm poistui koulun pihalta ja lähti kävelemään kotiinpäin. Hänen olisi varmaankin mentävä käymään Harmaalla talolla (luonnollisesti aseistautuneena ja päiväsaikaan) ja yritettävä etsiä mahdollisia johtolankoja. Ja myöhemmin hänen olisi myös otettava yhteyttä poliisiin ja ongittava selville mitä nämä oikeastaan tiesivät tapauksesta.
Yöllä Grimholm heräsi yllättäen katkonaisesta unestaan. Hän kohottautui istumaan vuoteellaan ja näki pimeässä hohtavan pienen, vihertävän valoneliön. "1 uusi viesti", luki puhelimen näytössä. Se oli tullut numerosta jota hän ei tuntenut ja sisälsi vain kaksi sanaa. Simun Gruen. Hän ei tiennyt oliko kyseessä henkilön vai paikan nimi, mutta siitä huolimatta hänen kasvoilleen levisi virnistys. Peter ja Sheena olivat yllättäneet hänet positiivisesti. Hän yritti soittaa numeroon, mutta siihen ei saatu yhteyttä.
3.
- En tiennytkään että Sarah Sharpe kävi sinun luonasi, sanoi konstaapeli Paul Achterhuis. Hän oli hiukan yli kolmikymppinen, hoikka mies jolla oli pyöreälinssiset silmälasit ja punertava, harveneva hiuspehko.
- Niin hän teki, vastasi Grimholm olkapäitään kohauttaen.
Konstaapeli siemaisi kahvia.
- Joka tapauksessa on mukava nähdä sinut noin hyvässä kunnossa, hän jatkoi.
- Minustakin on mukava olla näinkin hyvässä kunnossa, Grimholm vastasi valjusti virnistäen. Konstaapeli Achterhuis oli juuri se mies joka oli kiskonut hänet ulos palavasta Plymouthinromusta. Sikäli kuin hän tiesi, hän oli konstaapelille henkensä velkaa. Grimholm ajatteli kiinalaista sananlaskua, jonka mukaan hengenpelastaja on iäti vastuussa pelastetun teoista. Hän mietti mahtoiko konstaapeli tuntea sanonnan.
- Ihmettelet varmaankin miksi minä tutkin juttua yhä, Grimholm sanoi.
- Kyllähän se kysymys kävi mielessä, konstaapeli myönsi. -Mutta kaipa sinulla on syysi.
- Niin tosiaan on. Tulin ajatelleeksi, voisitko sinä kertoa minulle jotain mistä voisi olla apua, Grimholm kysyi. Hän valmistautui esittämään konstaapelille nyyhkytarinan hautausmaalla antamastaan lupauksesta, mutta tämä vastasikin nopeasti.
- Enpä tiedä, konstaapeli sanoi. -En oikeastaan saisi puhua mitään. Tutkinta on vielä kesken.
- Älä viitsi. Yritätkö tosiaan väittää että juttua tutkitaan yhä aktiivisesti, Grimholm tokaisi.
Konstaapeli oli hetken vaiti ja rykäisi sitten.
- En oikein tiedä mitä voisin kertoa sinulle. Kaikki olennainen on jo päätynyt lehtiin, tavalla tai toisella. Johtolankoja tai konkreettisia todisteita ei kerta kaikkiaan ole.
- Entä ruumis, Grimholm tiukkasi. -Kuolinsyystä ei ole puhuttu lehdissä sanaakaan, hän jatkoi. Tieto puuttui hänen papereistaan - mikäli Sarah Sharpe oli maininnut sen, hän oli ollut joko liian huolimaton tai liian humalassa merkitäkseen sen muistiin.
Konstaapelin katse kiersi pientä kahvilaa.
- Tytön sydän petti, hän vastasi ääntään madaltaen.
- Mutta hänhän oli vasta... Viisitoistavuotias?
- Neljätoista. Ruumiissa oli kyllä joitakin pieniä ruhjeita, mutta oikeuslääkärin mukaan ne olivat syntyneet vasta kuoleman jälkeen, konstaapeli selitti.
- Mutta mitä tuo kaikki oikein tarkoittaa? Kuinka terveen teinitytön sydän voi pettää noin vain, Grimholm ihmetteli.
- Se on hyvä kysymys, konstaapeli totesi. -Lääkäri ei löytänyt mitään merkkejä kroonisesta sairaudesta tai muusta vastaavasta. Sydän vain lakkasi lyömästä. Lääkäri keksi ainoastaan yhden selityksen.
- Ja mikä se oli?
- Tyttö kuoli pelkoon, vastasi konstaapeli ja kohotti kahvikupin huulilleen.
4.
Nelisenkymmentä minuuttia myöhemmin Grimholm seisoi ruosteisella puomilla suljetun tien päässä. Pienen, kitukasvuisen metsikön takana kohosivat teollisuusalueen rumat, kulmikkaat rakennukset. Joidenkin piipuista nousi ohuita savukiehkuroita. Joidenkin sisältä kuului koneiden ääntä, trukkien meteliä ja työntekijöiden huudahduksia. Ne kaikuivat kovin etäisinä kylmässä ilmassa.
Konstaapeli Achterhuis oli ajanut hänet paikalle ja lähtenyt sitten valmistautumaan työvuoroonsa.
- Et löydä sieltä mitään, tämä oli sanonut. -Me haravoimme koko paikan läpikotaisin.
- Niin, oli Grimholm vastannut hajamielisesti. Hän ei itsekään uskonut löytävänsä mitään konkreettista, eikä se edes ollut hänen tarkoituksensa. Hän halusi vain käydä Harmaassa talossa, aistiakseen paikan tunnelman ja nähdäkseen millainen se oli.
Hän kiersi puomin ja lähti nilkuttamaan soratietä eteenpäin. Taloa ei näkynyt tien päästä, mutta muutaman sadan jalan päässä maasto kohosi ensin ylämäkeen ja laskeutui sitten kohti jokea jonka varrella talo oli. Hänen tietääkseen jonkin ammoin edesmenneen tehtaan omistaja oli rakennuttanut Harmaan talon itselleen vuosikymmeniä sitten, mutta nyt se oli seissyt tyhjillään jo pitkään.
Ponnistelu ylämäkeen oli yllättävän raskasta. Kivet irtosivat jäätyneestä maasta ja vierivät petollisesti Grimholmin jalkojen alla. Hän teki hidasta taivalta puuskuttaen ja kiroillen. Jalassa tuntui tuttu, tylppä kipu jonka hän tiesi pian pahenevan repiväksi säryksi ellei hän tekisi asialle jotain. Päästyään mäen päälle hän kaivoi taskustaan lääkepullon, ravisti kämmenelleen kaksi suurta tablettia ja työnsi ne suuhunsa.
Grimholm katseli ympärilleen. Hänen paitansa oli liimautunut hikiseen selkään ja suussa tuntui pillerien kammottavan kitkerä maku. Mutta mäen alla, loivasti aaltoilevan uoman kyljessä, odotti hänen määränpäänsä.
Kauempaa talo oli näyttänyt yllättävän vaatimattomalta, mutta lähestyessään sitä Grimholm havaitsi ensivaikutelman pettäneen. Ympäröivät koivut olivat suorastaan valtavia ja jättivät talon varjoonsa, mutta siitä huolimatta se oli kooltaan vaikuttava ja ulkomuodoltaan varsin omituinen. Talossa oli kuisti, muttei muita ulkoisia koristuksia. Ikkunoita oli vähän ja ne olivat oudon kapeita. Kaikki oli jyrkkää ja askeettista. Grimholm otaksui rakennuksen edustavan jonkinlaista art deco -tyyliä tai modernismia, tai mitä lie. Rapatut seinäpinnat olivat varmaankin olleet joskus valkoiset, mutta pohjoisen säälimätön ilmasto ja kunnossapidon puute olivat muuttaneet ne likaisenharmaiksi. Talolla oli siis osuva nimi, Grimholm mietti astellessaan villiintyneen, talven tappaman puutarhan poikki kohti portaita.
Samassa hän oivalsi että talossa oli arkkitehtonisten seikkojen lisäksi muutakin kummallista ja tunsi ensimmäisen levottoman puistatuksen leviävän väsyneeseen kehoonsa. Talon seinissä ei ollut yhtäkään graffitia, tagia tai muuta töherrystä. Ja sen kaikki ikkunat olivat ehjiä.
- Outoa, Grimholm mutisi ääneen ja seisahtui mittelemään taloa katseellaan. Se seisoi hänen edessään synkkänä ja vaitonaisena kuin jättiläiskokoinen ruumisarkku.
Ulko-ovi oli auki. Grimholm veti kolhiintuneesta messinkinupista, astui kynnyksen yli ja sai havaita seisovansa kookkaassa eteishallissa. Sisällä oli hämärää; vain ohuita kalpean valon kaistaleita siilautui kapeista ikkunoista. Hän ojensi kätensä ja napsautti kokeeksi valokatkaisinta, mutta mitään ei tapahtunut. Pimeys jatkui. Se tuoksui homeelta, rappiolta ja ikivanhoilta luilta.
Vaikka halli oli kookas ja kiviseinäinen, hänen askeleensa kaikuivat hyvin vaimeina sen pölyisessä, tunkkaisessa ilmassa. Sisätiloissa kaikki näytti olevan yhtä ankaran geometristä kuin ulkonakin. Grimholm käveli saliin ja näki tomukerroksen alle hautautuneita vanhanaikaisia huonekaluja sekä eräässä nurkassa korokkeella seisovan kookkaan harpun. Hän käveli uteliaana soittimen luo ja kosketti sen kieliä. Kuului epäsointuinen, hiljainen rämähdys ja ilmaan lensi pöllähdys hienojakoista pölyä. Grimholm vetäytyi harpun luota yskien ja pärskien.
Alakerrassa oli salin lisäksi keittiö, ruokailuhuone sekä eräänlainen minikokoinen teatteri jonka seinällä roikkui kellastunut valkokangas vinossa kuin puliukon hammas. Yläkerrassa oli makuuhuoneita ja leveä parveke, jota ei ollut näkynyt puutarhasta. Grimholm tunnusteli varovasti sen puulattiaa ennenkuin uskaltautui astumaan sille. Hän laahusti hitaasti kaiteen ääreen ja silmäili noin kolmenkymmenenviiden jalan syvyydessä alapuolella virtaavaa jokea. Sen rannat olivat jääriitteen peitossa, mutta keskellä juoksi vana mustaa vettä.
Jalanjälkiä oli kaikkialla, jokaikisessä huoneessa. Ne olivat piirtyneet vuosien aikana kertyneeseen likaan ja tomuun kuin menneisyyden vaiteliaat aaveet. Osa niistä oli tietenkin poliisien, osa talossa käyneiden nuorten. Grimholm pohti ääneti, miksi talo oli edelleen niinkin koskematon. Se oli rappeutunut, mutta muuten jokseenkin kunnossa. Hänestä näytti siltä että ihmiset olisivat käyneet siellä kuin turistikierroksella ja lähteneet sitten hyvässä järjestyksessä pois, rikkomatta tai varastamatta mitään.
5.
- Kiitoksia, Eddie. Jään sinulle palveluksen velkaa, Grimholm sanoi puhelimeen.
- Ja takuulla jäät, nauroi vaimea ääni linjan toisesta päästä. -Pidä huoli itsestäsi, se lisäsi ja sitten puhelin päästi vaimean piipahduksen. Puhelu oli katkennut.
Grimholm asetti puhelimen takaisin pöydälle ja katseli sitä hienoinen irvistys kasvoillaan. Hän oli juuri valehdellut ainoalle henkilölle jota saattoi nimittää ystäväkseen, tai ainakin jättänyt asioita kertomatta... mikä oli tietenkin aivan sama asia. Mutta Eddie Meadows, joka työskenteli Winters Pondin poliisilaitoksella, oli luvannut ottaa selvää Simun Gruenista ja se oli viime kädessä tärkeintä.
Tavatessaan Paul Achterhuisin Grimholm oli harkinnut ohikiitävän hetken ajan kertoisiko tälle löytämästään johtolangasta. Ajatus oli kaikonnut nopeasti hänen päästään. Siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, mutta mahdollisia haittatekijöitä olisi saattanut olla paljonkin. Sitäpaitsi poliisilla oli jo ollut tilaisuutensa, ja he olivat jättäneet sen käyttämättä. Janet Sharpen kuolemaan johtaneiden seikkojen paljastaminen päätyisi pelkäksi plusmerkinnäksi tilastoihin, eikä siitä olisi enää hyötyä kenellekään. Syyllisen saaminen oikeuden eteen ei kiinnostanut Grimholmia vähääkään. Tarpeen vaatiessa hän voisi hyvinkin jakaa oikeutta omalla tavallaan.
Niinpä hän kaatoi konjakkia lasiin, viskasi särkylääkkeen suuhunsa ja huuhteli sen alas reippaalla annoksella alkoholia. Kun hän oli lähtenyt Harmaasta talosta ja päässyt takaisin soratien tukkivalle puomille, hänen jalkaansa raastanut kipu oli jo alkanut muuttua jäätäväksi turtuneisuudeksi joka oli saanut hänet säikähtämään. Hän oli nojannut pitkään ruosteisen puomin huurteiseen pintaan ja odottanut kunnes tunto oli viimein palannut ruhjoutuneeseen raajaan. Sitten hän oli nilkuttanut hitaasti ja vaivalloisesti teollisuusalueen laidalle ja soittanut itselleen taksin.
Grimholm istui vaitonaisena olohuoneensa hämärässä, kuunnellen seinäkellon kolkkoa tikitystä ja odottaen puhelimen soimista.
OSA 2
1.
Greyhound-bussi saapui Winthropin keskustan asemalle kello 11.45. Grimholm nousi kyydistä ja lähti ontumaan päättäväisesti kohti kauempana odottavaa taksirivistöä. Matka tulisi kalliiksi, mutta hänen oli yritettävä matkustaa mahdollisimman mukavasti. Grimholm halusi ajatustensa juoksevan kirkkaina, kun hän pääsisi viimein jututtamaan Simun Gruenia.
Ajomatka sujui hiljaisuuden vallassa. Kuljettaja ei ollut puhetuulella, ja Grimholm odotti mietteliäänä tulevaa kohtaamista. Hän oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei edes huomannut auton hidastavan vauhtia ja viimein pysähtyvän.
- Sir? Olemme perillä, kuljettaja sanoi.
- Kiitoksia, Grimholm vastasi ja maksoi kyydin. -Voitteko odottaa? En usko että viivyn kovin pitkään.
- Hyvä on.
Simun Gruen asui pienessä, vihreässä hirsitalossa joka näytti oudolta rauhan keitaalta sekasortoisen maiseman keskellä. Talon pihassa ei ollut polkupyöriä, lasten leluja eikä edes autoa. Kävellessään pyöreiden kivien reunustamaa polkua pitkin ovelle Grimholm ajatteli synkkänä, että Gruen ei varmaankaan olisi kotona. Siinä tapauksessa hänen olisi jätettävä viesti miehen postilaatikkoon ja toivottava että tämä ottaisi yhteyttä.
Ovessa ei ollut kolkutinta eikä edes soittokellon nappulaa, joten Grimholm naputti harmahtavaa maitolasi-ikkunaa terävästi rystysillään. Sitten hän asettui odottamaan, yhä varmempana siitä että ovea ei avattaisi. Pian hän oli kuitenkin näkevinään liikettä sumean ikkunan takana ja koputti uudelleen.
Ovi avautui välittömästi ja pienikasvuinen, iäkäs mies kurkisti ulos. Vanhus ei sanonut sanaakaan, mutta suurissa, vihreissä silmissä oli kysyvä katse.
- Hyvää päivää, sanoi Grimholm epävarmasti. Vanhus kumarsi vastaukseksi. -Minun nimeni on Thomas Grimholm. Olen yksityisetsivä.
- Yksityisetsivä, toisti vanhus. Hänen äänensä oli yllättävän kirkas ja sointuva. -Tulkaa sisään.
Pienessä talossa tuoksui palaneelle puulle, kanelille ja suitsukkeille. Simun Gruen johdatti Grimholmin keittiöön. Huone oli niukasti sisustettu mutta viihtyisä. Lattialla oli paksu räsymatto, katosta roikkui öljylamppu ja kaikki huonekalut olivat jykevää, lakkaamatonta puuta.
- Saanko tarjota teetä, Gruen kysyi.
- Ei kiitos, vastasi Grimholm. Hän riisui pitkän päällystakkinsa ja asetti sen viereensä penkille. Talossa oli todella lämmin ja hän oli heti alkanut hikoilla.
- Hyvä on, totesi vanhus ja asettui istumaan vastapäätä Grimholmia. Grimholm silmäili tätä arvioivasti. Hän piti itseään kohtullisen hyvänä ihmistuntijana, mutta Simun Gruen näytti arvoitukselliselta jopa hänen silmissään. Miehen ikää tai etnistä alkuperää oli mahdotonta päätellä. Tämä saattoi olla yhtä hyvin seitsemänkymmenen kuin yhdeksänkymmenen, yhtä hyvin arabi kuin intialainen tai marokkolainen. Nimi tosin viittasi pikemminkin juutalaisuuteen.
Grimholm kaivoi lompakostaan Sarah Sharpen ottaman valokuvan ja asetti sen pöydälle.
- Oletteko te milloinkaan tavannut näitä henkilöitä, hän töksäytti. Grimholm ei ollut ikinä uskonut jaaritteluun ja kiertelyyn. Hän meni mieluiten suoraan asiaan.
- Olen, Simun Gruen vastasi. Vanhuksen kasvoilla oli outo puolihymy. Grimholmiin tuijottavat vihreät silmät olivat täysin levolliset. Grimholm selvitti kurkkuaan.
- Voisitteko te kertoa tuosta tapaamisesta, hän jatkoi.
- He vain ilmestyivät eräänä päivänä ovelleni ja alkoivat kysellä. Samoin kuin tekin, vanhus vastasi.
- Olen kai teille selityksen velkaa, Grimholm totesi hetken hiljaisuuden jälkeen. -Asia on nimittäin niin, että tämä tyttö on kuollut, hän sanoi ja osoitti valokuvaa sormellaan.
- Vai niin, vastasi Gruen.
- Ette vaikuta kovin yllättyneeltä, Grimholm huomautti.
- Minä olen jo niin vanha etten ylläty enää mistään, vanhus sanoi.
- Voisitteko te kertoa mitä he halusivat tietää, Grimholm pyysi.
Gruen oli hetken vaiti.
- Nämä kaksi, hän aloitti sitten osoittaen Peteriä ja Sheenaa jotka tuijottivat valokuvasta kuin ikuisuuteen jähmettyneet kummitukset. -Tyhjäpäitä. Sokeita idiootteja, kuten ihmiset yleensäkin... Mutta kuollut tyttö oli eri maata. Hän oli älykäs ja utelias. Olin yllättynyt siitä että hän löysi minut.
- Miksi hän etsi teitä, Grimholm kysyi.
- Minä olen eräänlainen... asiantuntija.
- Millä alalla?
- Salatieteiden alalla.
- Salatieteiden, Grimholm toisti. -Tarkoitatteko saatananpalvontaa ja muuta sellaista?
- En, vanhus vastasi hymähtäen. -Tarkoitan sitä mitä sanon. Tuo tyttö tuli puheilleni koska hän uskoi havainneensa jotain merkittävää.
- Ja mitähän se jokin oli?
- Hän oli löytänyt eräänlaisen solmukohdan ajan ja olevaisuuden kudoksessa. Sitä voitaisiin kai nimittää myös portiksi tai oveksi. Tietenkin hänen aavistelunsa olivat hyvin epämääräisiä ja hapuilevia, mutta hän oli kiistatta oikeilla jäljillä.
- Niinkö? Mihin hän sitten tarvitsi teitä, Grimholm ihmetteli.
- Hän halusi minun varmistavan epäilynsä, Gruen vastasi olkapäitään kohauttaen.
- Ja siinäkö kaikki?
- Ei tietenkään, vanhus naurahti. Naurussa oli sävy joka kylmäsi Grimholmia. -Hän tahtoi myös avaimen oveen.
- Mitä tämä kaikki oikein merkitsee, Grimholm puuskahti sulateltuaan hetken Gruenin sanoja. -Voisitteko te puhua suoraan?
- Minä puhun niin suoraan kuin mahdollista, vanhus totesi. -Mutta nämä ovat vaikeita asioita. Hankalia ymmärtää... Nuo kaksi muuta nuorta eivät käsittäneet mitään. Heille kaikki oli pelkkää sanahelinää, yhtä merkityksetöntä utopiaa kuin heidän kirjoista lukemansa kauhutarinat.
- Mutta kolmas nuori on kuollut, Grimholm muistutti.
- Se on sääli, vastasi Gruen.
- Mitä te oikein kerroitte hänelle?
- En mitään. En suostunut antamaan hänelle minkäänlaisia tietoja, koska se olisi ollut vaarallista. Sanoin että hänen pitäisi keskittyä mokomien hömpötysten sijasta muihin asioihin. Mutta nähtävästi hän ei uskonut minua... Ehkä hän etsi apua muualta, tai yritti toimia ominpäin ja onnistui lopulta.
- Onnistui, Grimholm toisti. -Oven avaamisessako?
- Niin.
- Miksi te annoitte hänen jatkaa, vaikka otaksuitte hänen olevan vaarassa? Miksi ette yrittänyt estää häntä?
- Yritinhän minä, Gruen totesi. -Otin yhteyttä hänen äitiinsä. Nainen katkaisi puhelun... Ehkäpä hän piti minua mielenvikaisena.
- Ja siinäkö kaikki, Grimholm tokaisi sarkastisesti.
- Kuulkaahan, nuori mies, sanoi vanhus nyt hieman terävämmin. -Jotkin asiat tapahtuvat, vaikka me ihmiset tekisimme mitä. Me emme voi muuttaa kohtalon virran suuntaa.
- Kertokaahan minulle tuosta ovesta, pyysi Grimholm.
- Sitä on hankala kuvailla, Gruen vastasi. -Kyse on psyykkisestä ovesta, ei fyysisestä - vaikka se vaikuttaakin fysikaaliseen maailmaan.
- Ja Harmaa taloko on sellainen?
- Ei. Itse talo ei ole mikään ovi. Se vain sijaitsee... tuota, aktiivisella alueella. Vastaavanlaisia ovia on maailmassa paljonkin. Esimerkiksi Englannin Sussexissa on yksi ja Saksan Brockenissa toinen. Niillä on taipumus vetää ihmisiä puoleensa - Harmaa talo ei suinkaan ole ainoa rakennus joka on pystytetty vaaravyöhykkeelle. Erään Buenos Airesin hotellin pohjakerroksessa on huone, josta ei ehkä pääse koskaan pois mikäli sinne menee sisään.
- Ja mikähän nuo ovet oikein avaa, kysyi Grimholm sarkastisesti.
- En tiedä tarkasti, Gruen sanoi. -Jotkut ihmiset voivat kulkea niistä lähes vapaasti, kunhan tietyt olosuhteet ovat suotuisat. Toiset eivät pääse milloinkaan sisään vaikka yrittäisivät kuinka. En ole asiasta varma, mutta luulisin että oikea mielentila on vähintään yhtä tärkeä kuin rituaalit ja muut sellaiset.
- Entä mitä oven tuolla puolen on?
- Se on hyvä kysymys, vanhus totesi. - Siitä ei ole tarkkaa tietoa. Jotkut puhuvat toisesta ulottuvuudesta, jotkut Taivaasta, jotkut Helvetistä.
- Kukaan ei siis ole palannut kertomaan näkemästään?
- Niin. Jotkut ovat kyllä palanneet mutta kuolleina, kuten tuo tyttö. Muutamat ovat kuulemani mukaan palanneet mielipuolina, mutta heitä on ollut todella vähän ja kaikki tuollaiset tapaukset ovat olleet epävarmoja.
Grimholm oli vaiti ja ajatteli. Ukko höpötti uskomatonta soopaa, mutta koska hän kerran oli ryhtynyt leikkiin hän saattoi yhtä hyvin pelata loppuun asti.
- Te puhuitte "suotuisista olosuhteista", hän sanoi viimein.
- Niin, myönsi vanhus.
- Millaisia nuo suotuisat olosuhteet voisivat olla? Olisiko se suotuisaa, mikäli avainta etsivä henkilö olisi nuori ja viaton?
- Todennäköisesti, Gruen vastasi.
- Ja tiedonhaluinen, älykäs ja utelias?
- Aivan, vanhus sanoi. -"Kolkuttakaa niin teille avataan".
- Entäpä jos joku muu, kuten esimerkiksi minä, haluaisi seurata Janetin jalanjälkiä? Millainen keino voisi edesauttaa oven avautumista, Grimholm kuuli sanovansa. Hetkeen hän ei ollut varma, oliko todella puhunut vaiko lausunut kysymyksen vain ajatuksissaan. Mutta Simun Gruen katsoi häntä tutkivasti ja tarkasti, kuin punniten hänen arvoaan.
- Veriuhri, vanhus sanoi hiljaa.
2.
Kun Grimholm viimein saapui takaisin kotiin hän oli 150 dollaria köyhempi, kuvottavat tuskan aallot runtelivat hänen koko alaruumistaan ja hänen mielensä harhaili oudosti. Simun Gruenin kanssa käyty omituinen keskustelu oli vallannut hänen ajatuksensa, työntäen Janet ja Sarah Sharpen jonnekin syrjemmälle.
Vanhus oli selittänyt, että Harmaan talon nimi oli varsin kuvaava. Harmaa väri yhdistettiin usein epävarmuuteen sekä mustan ja valkean ääripäiden väliin sijoittuvaan rajavyöhykkeeseen, jossa asioilla ja ilmiöillä oli monta eri puolta ja luonnetta. Talo todellakin sijaitsi juuri tällaisella harmaalla alueella, jossa luonnonlait saattoivat yhtäkkiä lakata pätemästä ja mielikuvitus sulautua todellisuuteen.
Ennen poistumistaan Gruenin luota Grimholm oli ihmetellyt, miksi tämä oli yrittänyt suojata Janetia mutta jakanut niin auliisti tietonsa hänen kanssaan.
- Tyttö oli vielä elämänsä alussa, vanhus oli vastannut ja katsonut Grimholmiin tavalla joka oli saanut hänen sydämensä hytkähtämään ilkeästi. Mutta nyt hän myönsi synkästi itselleen, että vaikka sanat olivat jääneet lausumatta, ne sisälsivät totuuden. Grimholm oli lähestymässä elämänsä loppua. Tuo ajatus ei tuntunut pelottavalta eikä lohdulliselta, vaan siinä oli väistämättömän totuuden vääjäämätön paino.
Mutta vielä ei ollut aika luovuttaa. Janet Sharpen valokuvaan ikuistuneet, hymyilevät kasvonpiirteet uivat hitaasti esiin Grimholmin tajunnan usvaisista vesistä. Hän kurotti pilleripurkin pöydältä, nojautui taaksepäin tuolissaan ja heitti kolme tablettia suuhunsa. Sitten hän vilkaisi kelloon. Se osoitti aikaa 15.49. Hän ehtisi vielä mainiosti. Grimholm kurkisti lompakkoonsa ja laski rahansa. 97 taalaa ei ollut paljon, mutta kuitenkin riittävästi. Niinpä hän tarttui puhelimeensa ja soitti jälleen itselleen taksin.
Grimholm seisoi pihatiensä päässä odottamassa kun auto saapui. Hän kompuroi takapenkille ja kaivoi pullon povitaskustaan.
- Minnekäs ajetaan, sir, kysyi rastahiuksinen kuljettaja.
- Eläinkauppaan, vastasi Grimholm. Vahva konjakki poltti hänen nieluaan kuin tulikuuma Niagara. -Main Street 28.
3.
Hämärä alkoi hiljalleen laskeutua kun uhrilahja oli valmis. Grimholm oli asetellut pienen ruumiin tarjolle hyvin huolellisesti ja piirtänyt verellä Tammuzin merkin Harmaan talon oveen. Hän ei tuntenut häpeää tai katumusta, vaikka eläinkaupasta hankittu kesyrotta olikin päätynyt viihtyisän ja virikkeellisen kodin sijasta makaamaan kuolleena aution terassin kylmille kiville.
Grimholm mietti itsekseen, oliko Janet tehnyt vastaavan uhrauksen vai oliko tytön pelkkä nuoruus, viattomuus, intohimo ja tiedonjano riittänyt avaamaan oven. Hän toivoi että vaatimaton uhri katsottaisiin riittäväksi (kuka tai mikä sitä sitten katsoikin), sillä hänen henkiset ominaisuutensa eivät varmaankaan vetäneet vertoja Janetille. Hän ei ollut pyhiinvaeltaja eikä uhkarohkea tutkimusmatkailija, vaan pelkkä ruhjottu ihmisraunio joka yritti toteuttaa antamansa lupauksen.
Hento tuulenvire asettui ja tähdet alkoivat yksitellen syttyä taivaalle. Grimholmin hengitys höyrysi kun hän käänteli päätään katsellen, kuunnellen ja odottaen. Oli aivan hiljaista. Harmaa talo kohosi varjoja vasten kuin hautapaasi. Jäätyneet heinät törröttivät joen penkereiltä, erottuen vain vaivoin ympäröivästä hämärästä. Uoman keskellä virtasi vesi mustana, kylmänä ja kaukaisena.
Grimholm seisoi paikoillaan kuistilla uhrinsa kangistuvan ruumiin ääressä kunnes hänen oli pakko ottaa tukea seinästä pysyäkseen pystyssä. Ilma oli viilentynyt yötä kohden ja hänen poskiaan ja nenäänsä paleli toden teolla. Hän yski kuivasti ja sävähti ymmärtäessään että hänen jalkansa olivat pettää hänen allaan.
Hän huojui hetken paikoillaan kuin puolilaho puu, mutta terästäytyi sitten ja etsi konjakkipullon taskustaan. Hän joi sen tyhjäksi yhdellä pitkällä kulauksella ja valutti viimeiset tipat rotan ruumiin ylle. Hän muisti lukeneensa jostakin, että pakanajumalille oli uhrattu myös alkoholipitoisia juomia ja hymähti itsekseen.
- Siitä saatte, senkin perkeleet, hän mutisi. Särkylääkkeet ja alkoholi tekivät työtään hänen ruumissaan ja turruttivat ajattelun, mutta lopulta hän käsitti voivansa vaikka jäätyä kuoliaaksi. Hänen oli ponnisteltava takaisin ihmisten ilmoille niin kauan kuin vielä pääsisi. Hänen hölmö yrityksensä oli epäonnistunut. Ehkä Simun Gruen oli huiputtanut häntä ja nauroi nyt partaansa kanelilta ja suitsukkeilta tuoksuvassa talossaan.
Kävely kuolleen puutarhan poikki tuntui kestävän ikuisuuden. Tai pikemminkin kyse oli raahustamisesta, sillä loukkaantunut, rasittunut jalka kieltäytyi tottelemasta eikä sille voinut varata kunnolla painoa. Grimholm irvisti oivaltaessaan että hän saattaisi joutua soittamaan hätänumeroon. Ambulanssi ei kuitenkaan pääsisi puomin ohi metsätielle...
Grimholmin ajatus katkesi kun hän huomasi lapsen. Tummansiniseen haalariin pukeutunut pieni poika seisoi pihatien päässä. Grimholm räpytteli silmiään. Pojan hahmo häilyi hänen edessään kuin kangastus.
- Hei, hän raakkui käheästi.
- Hei, vastasi lapsi. Vai oliko hän sittenkään lapsi, ajatteli Grimholm sekavasti. Hetken hän oli ollut näkevinään jonkin muun hahmon pojan piirteiden takana. Mutta pian oli jo myöhäistä ajatella, sillä poika käveli lähemmäs ja tarttui häntä kädestä. Villasormikkaan peittämien pienten sormien kosketus tuntui miellyttävän lämpimältä. Grimholm katsoi lasta ja havaitsi että tällä ei ollut ollenkaan suuta. Miten hän sitten oli saattanut puhua?
Poika johdatti Grimholmin takaisin talolle. Kävely sujui nyt kivutta, eikä ruhjoutuneessa jalassa tuntunut pienintäkään oiretta puutumuksesta tai turtumuksesta. Jopa nenän ja poskien pistely oli loppunut.
- Talossahan on valot, huomasi Grimholm hämmästyksekseen. Ja totta se olikin: Kellertävät, kookkaat valoruudut hohtivat pimeässä iloisina ja kutsuvina. Kun hän ryhtyi nousemaan portaita, hän saattoi jo kuulla musiikin. Se tulvi talosta kuulaaseen pakkasilmaan kirkkaana ja sointuisana. -Harppu, sanoi Grimholm. -Janet soittaa harppua! Mutta sen kielethän olivat ruosteessa...
Hän vaikeni ymmärtäessään olleensa väärässä. Harpun kielet olivat aina olleet ehjät, musiikki oli aina soinut, valot olivat loistaneet ikuisesti. Ja kun Harmaan talon ovi avautui hänen edessään, hän ei tuntenut pelkoa eikä tuskaa.
