(Kahdeksannäytöksinen tragikomedia)
1.
Herbert Murphy oli viisivuotias kun hänen isoveljensä Robert sai päähänsä tehdä hänelle kepposen.
Tuona talvena oli satanut poikkeuksellisen paljon lunta. Edes kylän vanhukset eivät muistaneet koskaan nähneensä vastaavaa. Paksu, valkea lumivaippa peitti koko seudun kuin paarivaate. Kiroileva ja puuskuttava isä oli saanut tehdä lumitöitä monena päivänä peräkkäin, ja pihan perälle olikin kertynyt komea lumikasa. Matalapaineen mentyä ilma kirkastui ja pakkanen alkoi kiristyä. Kylää halkova joki jäätyi ensimmäistä kertaa miesmuistiin - ja niin nopeasti, että linnut jäivät räpylöistään kiinni jäähän. Myös lumi kovettui, ja pojat viettivät monta tuntia päivässä kaivamalla käytäviä isänsä suurella vaivalla aikaansaamaan kekoon.
Lumikasa oli palvellut poikien leikeissä vuorenpeikkojen asuinkolona, jättiläismuurahaisten pesänä ja ties vaikka minä, mutta tuona iltapäivänä se sai esiintyä merirosvojen luolana, jonka perälle oli kätketty kulta-aarre. Robert otti vanhemman oikeudella komennon ja julisti olevansa pelätty kaapparikapteeni, seitsemän meren kauhu Roope Yksijalka. Herbert sai kyseenalaisen kunnian omaksua perämies Herby Hörökorvan roolin (isoveljen ryökäle keksi tietenkin hänenkin roolinimensä, eikä ottanut kuullakseen hänen kiukkuisia vastaväitteitään). Kun kapteeni Roope ja perämies Herby olivat aikansa taistelleet kuninkaallisen laivaston sotilaita, hurjia haikaloja ja vihamielisiä alkuasukkaita vastaan, tuli aika hakea aarre luolasta. Luolaan kätketty aarrearkku sisältäisi timantteja, hopealantteja, rubiineja... ja tietenkin kultaa!
-Niin paljon kultaa, että sillä voisi ostaa koko Englannin, selitti kapteeni Roope ylpeänä. Ja tietenkin hän kertoi myös, että aarteen etsiminen luolasta kuului perämiehen tehtäviin.
Herbert ryömi vaivalloisesti lumitunneliin. Aukko oli ahdas ja hänen oli tukala hengittää. Isoveli Robert katseli kärsimättömänä, miten Herbert vähitellen katosi luolan uumeniin.
- Näkyykö sitä aarretta, perämies, hän huikkasi hetken kuluttua.
- Musta tuntuu että mä olen jumissa, kuului tukahtunut vastaus.
- Senkin vauva, puuskahti Robert.
- Mä en pääse täältä mihinkään, huusi Herbert tunnelista.
- Ilman aarretta ei ole takaisin tulemista, perämies, sanoi Robert tuikeasti.
- Auta mua! Mä en pääse taaksepäin, Herbert huusi. -Ihan tosi, Robert! Auta mua!
- Voi hitto sun kanssasi, Robert ärähti veljelleen. Mokomakin kersa. Aina parkumassa.
Robert meni polvilleen tunnelin suulle ja kurkisti sen sisään. Herbert olikin ryöminyt yllättävän pitkälle, sillä hän ei voinut nähdä edes tämän kengänpohjia. Mutta kun Robert kuunteli tarkkaan, hän saattoi kuulla lumitunnelista tukahtunutta itkua. Ehkä se oli viimeinen pisara, joka sai Robertin tekemään niinkuin hän teki. Sen sijaan että hän olisi kaivanut veljensä pois luolasta, hän kiipesi lumikasan päälle ja alkoi hyppiä raivokkaasti ylös alas. Ylös alas, kaikin voimin.
Herbert ei hätääntynyt huomatessaan, ettei päässyt eteenpäin. Vasta kun hän ymmärsi, ettei pääsisi takaperinkään, pelko alkoi kuristaa hänen kurkkuaan. Tunnelissa oli hämärää, vaikka lumi oli läpikuultavan valkoista ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja Herbert oli aina pelännyt pimeää. Nyyhkytys puristui hänen rinnastaan, mutta siitä huolimatta hän ei ollut toden teolla peloissaan... vielä. Robert auttaisi hänet ylös, ja entä sitten vaikka hän saisikin kuulla olevansa vauva ja mammanpoika? Illalla he nauraisivat yhdessä koko jutulle. Herbert odotti kärsimättömänä, että Robertin kädet tarttuisivat hänen nilkkoihinsa ja kiskoisivat hänet pois tunnelista. Mutta miksei mitään tapahtunut?
Lopulta Herbertin odottaman kaivamisen äänen sijaan alkoi kuulua jotain muuta. Tasaista jyminää, jota säesti pakkaslumen pahaenteinen natina. Herbert rypisti kulmiaan. Hän oli niin hämmästynyt, että unohti pelkonsa hetkeksi. Mitä ihmettä ulkona oikein tapahtui? Missä Robert oli? Herbert potki ja pyristeli, mutta hän oli toivottomasti kiilautunut tunneliin. Hän huusi veljeään, mutta vastauksena oli vain sama jymisevä ääni. Se kuulosti aivan siltä kuin joku olisi hyppinyt tasajalkaa... Herbertin silmät laajenivat kun hän oivalsi mitä oli tapahtumassa. Hän ei ehtinyt edes rääkäistä kun tunnelin katto antoi periksi ja hautasi hänet lumeen.
Lumen vangiksi jääneen veljen kauhunhuudot pelästyttivät Robertin pahanpäiväisesti. Hän seisoi jähmettyneenä paikoillaan ja kuunteli, miten Herbert kirkui kuolemanhädässä. Hän ei voinut liikkua, vaikka hänen tyrmistyneet aivonsa sähköttivät epätoivoisia viestejä siitä, että hänen pitäisi heti hakea isä tai äiti apuun. Hän ei voinut ymmärtää, miten viaton leikki oli voinut päättyä näin. Hän oli kuvitellut, että veli pääsisi helposti kaivautumaan ylös - yltäpäältä lumisena ja märkänä, mutta vahingoittumattomana. Robert saattoi vain seistä aloillaan lumikasan päällä ja kuunnella jostain sen uumenista kantautuvaa hirveää, tukahtunutta huutoa. Tämä ei voinut olla totta. Näin ei voinut tapahtua. Ei kerta kaikkiaan voinut.
Yhtäkkiä Robert tunsi vahvan käden sysäävän hänet syrjään. Hän lysähti tönäisyn voimasta polvilleen hankeen, ja siinä oli isä, joka hyökkäsi lumikasan kimppuun kädessään lumilapio ja kasvoillaan tuskainen irvistys. Ilme isän kasvoilla kauhistutti Robertia. Huudot kuuluivat yhä tukahtuneempina ja hiljaisempina, kun isä kaivoi epätoivon vimmalla... Loputtomalta tuntuneen ajan kuluttua isä sai kiinni jostain, joka oli Herbertin harmaa, villainen lakki. Isä viskasi sen syrjään, samoin lapion ja kaivoi raivokkaasti käsivoimin kunnes löysi poikansa. Hän tarrasi kiinni tämän takin selkämykseen ja kiskoi ja veti, kunnes Herbert tuli kokonaan näkyviin lumen alta. Herbertin kasvot olivat kovin kalpeat ja hän makasi hyvin hiljaisena isän käsivarsilla. Hänen silmänsä olivat kiinni aivan kuin hän olisi ollut unessa.
2.
Lapsuuden kauhujen sanotaan haihtuvan ajan myötä. Herbert Murphyn tapauksessa kävi kuitenkin päinvastoin. Vuosien vieriessä hän muisteli yhä useammin päivää, jona hän oli ollut hautautua elävältä.
- Olenko minä kuollut, oli Herbert kysynyt ensi sanoikseen herätessään tajuttomuudestaan. Äiti, joka oli jo muutenkin täysin poissa tolaltaan, purskahti sen kuullessaan hysteeriseen itkuun. Isä puristi jykevät kouransa tiukasti nyrkkiin. Ja vanha lääkäri, ukko Waters, istui takan ääressä ja hymyili kilttiä hymyään. Isoveli Robert, seitsemän meren kauhu, puolestaan makasi vatsallaan huoneensa sängyllä. Hän oli saanut isältään niin ankaran selkäsaunan, ettei kyennyt istumaan kokonaiseen viikkoon.
Kun Herbert varttui nuoruuteen, hän alkoi pohtia kokemustaan yhä syvällisemmin. Hän mietti usein, kuinka lähellä kuolemaa oikeastaan oli käynyt. Jotkut ihmiset olivat kuulemma olleet niin lähellä rajaa, että he olivat nähneet kultaisia portteja ja kuulleet enkelten laulua. Herbert ei kuitenkaan muistanut kokeneensa mitään muuta kuin pimeyden ja epämääräisen kylmyyden tunteen. Toisinaan hän ajatteli, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi todella kuollut. Millaista elämää äiti, isä ja Robert nyt viettäisivät? Olisiko heillä ikävä häntä, vai joko he olisivat unohtaneet hänet? Tuntisiko Robert jatkuvaa syyllisyyttä tekosestaan? Herbert suorastaan hekumoi ajatellessaan, miten äiti ja isä itkisivät katsellessaan hänen valokuvaansa ja miten Robert kituisi ikuisen syyllisyyden murskaavan painon alla.
Jatkuva tällaisten ajatusten hautominen iski pysyvän leimansa Herbert Murphyyn. Hänestä kasvoi synkkämielinen ja hauraspiirteinen nuorukainen, joka hymyili harvoin eikä nauranut juuri koskaan. Kun muut nuoret lähtivät ulos tanssimaan ja pitämään hauskaa, Herbert sulkeutui huoneeseensa lukemaan. Toisinaan hän hymyili itsekseen kaameaa hymyä ja mietti todellakin olevansa kuin elävältä haudattu - tai elävä ruumis.
Eräänä päivänä, kun onnettomuudesta oli kulunut suurinpiirtein kymmenen vuotta, Herbert meni koulun jälkeen kylän pieneen kirjastoon. Sen hyllyillä ei ollut montaakaan kirjaa, jota hän ei olisi lukenut. Kirjastonhoitaja, neiti Hume, tunsi Herbertin ja tämän lukuinnon. Toisinaan neiti piilotti parhaat uutuudet tiskin alle odottamaan häntä.
- Psst, Herbert, sanoi neiti salaliittolaisen äänellä Herbertin astuessa sisään. -Tulehan käymään täällä.
- Päivää, neiti Hume, vastasi Herbert ja asteli epäröivin askelin lainaustiskin ääreen. Hänestä oli tullut pitkä ja ruipeloinen miehenalku, joka koikkelehti laihoilla jaloillaan horjuen kuin vastasyntynyt kirahvi. Tytöt pitivät häntä omituisena ja tirskuivat ja hihittelivät nähdessään hänet. Pojat taas suhtautuivat häneen halveksivasti, jotkut jopa avoimen vihamielisesti. Herbert ei kuitenkaan jaksanut liiemmin välittää mokomasta. Hän tiesi kyllä olevansa erilainen kuin muut. Hänhän oli sentään ollut vähällä hautautua elävältä.
- Katsohan, Herbert. Tämä tuli juuri tänään, sanoi neiti Hume ja ojensi hänelle ohuen, mustakantisen kirjan. Herbert käänteli kirjaa käsissään. Sen kannessa oli kuva viiksekkäästä miehestä, jolla oli mustat hiukset ja leveä, korkea otsa. Miehen silmät olivat tummien varjojen ympäröimät, ja katsoessaan niihin Herbert tunsi jonkin liikahtavan sisällään. Tämä mies, hän ajatteli, saattoi hyvinkin olla hänen sukulaissielunsa.
- Edgar Allan Poen novelleja, hän luki ääneen. Edgar Allan Poe... jo pelkkä nimi tuntui herättävän kuvaamattomia muistoja vanhoista hautaholveista ja nimeämättömillä seuduilla sattuneista eriskummallisista tapahtumista.
Herbert vei kirjan kotiinsa, söi hätäisen päivällisen ja nousi sitten ullakkokamariinsa lukemaan. Raskaana laskeutuva talvi-illan hämärä sai synkät varjot hiipimään huoneen seinillä. Niinpä Herbert sytytti valon katossa riippuvaan öljylamppuun ja jatkoi lukemistaan.
Luettuaan viisikymmentä sivua Herbert tunsi olevansa kuin häikäistynyt; vielä viisikymmentä, ja hän koki näkevänsä maailman aivan uusin silmin. Tuon tuntemattoman kirjailijan, jolla oli riivatun miehen surumielinen katse, luomien tarinoiden aiheet, päähenkilöt ja tapahtumat heräsivät eloon Herbertin mielessä ja saivat hänet uppoutumaan tekstiin tavalla, jollaista hän ei ollut osannut edes kuvitella mahdolliseksi. Hän vapisi kauhusta ja kiihkosta, kun lady Madeline Usher nousi ennenaikaisesta haudastaan ja ajoi veljensä hulluuteen ja kuolemaan. Hän tunsi kiitävänsä nimettömän merimiehen mukana aavemaisen, ikivanhan miehistön täyttämässä jättiläislaivassa aina siihen asti, kun sen viimein oli vajottava kohtalokkaaseen kurimukseen. Hän vaelsi Punaisen Kuoleman keralla ruhtinas Prosperon linnan saleissa katsellen, miten kolmijalkaisten hiilipannujen sammuvat tulet heittivät viimeiset, loimottavat varjonsa juhlaväen ruumiiden ylle. Mutta kaikkein eniten häneen vaikutti kertomus Amontilladotynnyristä ja Fortunato-nimisestä miehestä, joka sai tuntea vihamiehensä Montressorin koston kaikessa hirvittävyydessään. Fortunaton kohtalo oli näet tulla houkutelluksi ikiaikaisiin katakombeihin olemattoman viinitynnyrin varjolla... ja joutua lopulta haudatuksi elävältä niiden syvyyksiin.
Herbert luki tarinan loppuosan silmät suurina ja jokaikinen ihokarva pystyssä törröttäen. Kun hän tuona iltana meni vuoteeseen, hänen silmiensä edessä leijui kuva karnevaaliasuisesta Fortunatosta, joka turhaan rukoili vihamiestään päästämään hänet vapaaksi ahtaasta tyrmästään. "Jumalan rakkauden tähden, Montressor"! Olikohan Fortunato kuollut sydänkohtaukseen, ennenkuin Montressor oli heittänyt häntä soihdullaan? Oliko hän tullut hulluksi ymmärtäessään mitä oli tapahtumassa? Saattoiko Montressor elää loppuikänsä tuntematta mitään tunnontuskia tekonsa vuoksi? Fortunaton ja Montressorin tarina eli Herbertin mielessä ja kietoutui lopulta yhteen hänen omien kokemustensa kanssa. Robert-veli ei voinut ymmärtää, miksi Herbert yhtäkkiä otti tavakseen nimittää häntä Montressoriksi ja itseään Fortunatoksi. Eikä kukaan aavistanut sen pakkomielteen voimaa, joka oli jo varhain ottanut vallan Herbert Murphyn nuoresta mielestä, ja jota hän ruokki lukemalla Fortunaton tarinaa yhä uudestaan ja uudestaan.
3.
Aikuisikään astuessaan Herbert alkoi tiedostaa yhä selkeämmin sen tosiseikan, että vaikka hän olikin pelastunut kuoleman kynsistä kerran, hänen täytyisi väistämättä kohdata tuo synkkä viikatemies vielä toistamiseen. Elävältä hautaamisen mahdollisuus hirvitti häntä. Se kummitteli jatkuvasti hänen mielessään ja varjosti hänen ajatuksiaan. Toisinaan hän oli niin kauhunsa tainnuttama, ettei kyennyt tekemään kerrassaan mitään. Toisinaan hän sai maanisen tarmon puuskia ja tutki öin ja päivin kaikkea mahdollista aiheeseen liittyvää. Hän luki katalepsiasta kertovia lääketieteellisiä teoksia. Hän kävi kysymässä tohtori Williamsilta (vanha tohtori Waters oli jäänyt eläkkeelle vuosia sitten), millaisia toimenpiteitä tehtiin silloin kun ihminen piti todeta kuolleeksi. Hän kyseli hautausurakoitsija Thompsonilta turva-arkuista, joista hän oli lukenut. Niitä oli käytetty aikoina, jolloin elävältä hautaamisen vaara oli ollut paljon todellisempi kuin nykyisin. Keksijät olivat tuolloin kehittäneet mitä uskomattomampia mekanismeja varmistaakseen, että elävältä haudattu raukkaparka saattoi virottuaan päästä takaisin maan pinnalle ja elävien kirjoihin. Mutta Thompsonin äijä ei ottanut hänen kyselyjään vakavasti.
- Lääketiede on kehittynyt, poika hyvä, Thompson nauroi vino hammasrivi suusta vilkkuen. -Minä olen kuopannut satoja ihmisiä eikä yksikään ole pyrkinyt takaisin maan pinnalle, hän hekotti ja käski Herbertin lähteä matkoihinsa kyselemästä typeriä.
Vastikään muotiin tullut polttohautaus eli kremaatio askarrutti Herbertin mieltä. Hän voisi valita polttohautauksen, mutta siinäkin oli riskinsä. Entäpä jos hän heräisi juuri silloin, kun tulenlieskat alkaisivat nuoleskella arkkua? Saattoväki ei ehkä kuulisi hänen huutojaan, ja vaikka kuulisikin, kaikki saattaisi olla liian myöhäistä. Monena yönä Herbert heittelehti rauhattomasti sängyssään ajatellessaan, miltä tuntuisi maata arkussa ja herätä vain käsittääkseen palavansa pian elävältä. Aamuisin hän nousi ylös entistä väsyneempänä. Toisinaan hän ei jaksanut mennä edes työhön. Hänen isänsä oli järjestänyt pojalleen työpaikan paikallisesta leipomosta, mutta silloin kun Herbertille sattui oikein huono päivä, hän paineli suoraa päätä leipomon ohi vanhalle hautausmaalle. Hän saattoi kävellä lahonneiden puuristien ja rapautuneiden kivien lomassa tuntikausia tuijottaen maahan ja miettien, monessako haudassa makasi kaameasti vääntynyt ja koukistunut ruumis, joka oli joskus yrittänyt turhaan vapautua elävältä haudatun hirvittävästä kohtalosta.
Ainoa ihminen jolle Herbert saattoi kertoa ajatuksistaan - vaikkakin epämääräisesti - oli kirjastonhoitaja neiti Hume. Tämä oli hieman hassahtanut ikäneito, jolla oli keskivertoa suuremmat taipumukset romanttiseen haihatteluun. Siitä huolimatta Herbert piti hänestä. Neiti Hume tuntui yhä pitävän häntä pikkupoikana, jonka puheita ei tarvinnut ottaa kovin vakavasti. Herbertillä oli tapana käydä neidin luona teellä pari kertaa kuussa, ja vaikka hän ei yleensä oikein tahtonut tulla ihmisten kanssa toimeen, hän saattoi rehellisesti sanoa nauttivansa tämän seurasta. Neidin pienessä asunnossa haisi ummehtuneelle ja siellä kiehnäsi puolisen tusinaa kissaa jotka maukuivat tauotta ja levittivät karvojaan joka paikkaan, mutta sillä ei ollut väliä. Neiti Humen kanssa hän saattoi puhua itsestään ja kirjoista ja siitä millaista oli olla erilainen kuin muut. Lopulta Herbert rohkaisi mielensä ja kertoi neidille mieltään piinaavasta hautausasiasta. Hän esitti asian kierrellen ja kaarrellen, mutta kuitenkin niin että ydinkysymys tuli täysin selväksi.
Neiti Hume istui hetken hiljaa paikoillaan ja mutusti kuivaa pullanpalaa, laiha ruumis mietteliääseen kumaraan painuneena.
- Eihän se ole ongelma eikä mikään, sanoi neiti lopulta. Hänen kalpeat, näppyläiset kasvonsa sulivat ujoon hymyyn. -Tarvitsee vain tehdä paperi, jossa lukee jotain tällaista: "Täten määrään täysissä sielun ja ruumiin voimissa että kuoltuani minut on haudattava turva-arkussa mahdollisen elävältä hautaamisen vaaran vuoksi". Tai jotain vastaavaa. Paperiin on vain pyydettävä notaarin leima ja allekirjoitus, jotta se on lainvoimainen, päätti neiti tyytyväisenä itseensä. Herbert oli sitten hassu. Hän kyseli aina niin omituisia asioita!
- Niinkö, kysyi Herbert yllättyneenä. Kävisikö kaikki todellakin noin helposti? Miksi ihmeessä hän ei ollut tullut ajatelleeksi tuota? - Oletteko nyt aivan varma, hän tiukkasi neidiltä.
- Tottakai, vakuutti neiti. Hänen silmänsä kelluivat sarvisankaisten silmälasien pyöreiden, paksujen linssien takana täysin rehellisinä ja viattomina.
- Loistavaa, neiti Hume, Herbert änkytti. -Kerrassaan loistavaa, hän toisti ja kimposi ylös tuolistaan. Neiti Hume ja kissat jäivät ällistyneinä katselemaan hänen peräänsä, kun hän juosta koikkelehti ulos ja paukautti oven kiinni jäljessään.
Kylän notaari oli kiireinen virkamies. Hänellä ei ollut aikaa roskapuheille ja niiden puhujille. Niinpä hän kuunteli kärsimättömänä, miten hänen toimistoonsa kuin tyhjästä pöllähtänyt nuori, pitkä ja jokseenkin höyrähtäneen oloinen mies höpötti hänelle uskomatonta soopaa testamenteista ja turva-arkuista.
- Joten minä haluaisin tietää, onko sellainen paperi lainvoimainen ja sitova, päätti mies litaniansa ja jäi katsomaan notaaria toiveikkaana kuin uskollinen koira isäntäänsä.
- Toki, sanoi notaari hajamielisesti. -Ilman muuta.
- Ihanko totta, kysyi nuori mies hämmästyneenä. Hän näytti kerrassaan huojentuneelta.
- Kyllä vain, notaari vastasi. Hän ei ollut käsittänyt toisen puheista oikeastaan sanaakaan. Miespolo ei tainnut olla täysin järjissään. -Kuulkaa, jos suotte anteeksi. Minun on jatkettava töitäni.
- Tottakai, sanoi nuori mies ja suorastaan hyppäsi pystyyn. -Pahoittelen aiheuttamaani häiriötä. Mutta tahdon kertoa teille, että poistitte suuren taakan sydämeltäni. Sen voin vannoa!
- Hyvä on, mutisi notaari partaansa ja ohjasi eriskummallisen vieraansa ulos ovesta. Hän katseli hyvän tovin miehen perään päätään puistellen ja palasi sitten rakkaan työpöytänsä ja paperiensa ääreen. Paitsi kiireinen, notaari oli myös älykäs mies. Hän tiesi paremmin kuin hyvin, että hulluille oli oltava mieliksi.
4.
Kun jumalat ja ihmiset päätyvät yhteisen pelipöydän ääreen heittämään noppaa jälkimmäisten kohtalosta, lopputulos on useimmiten kuolevaisille epäsuosiollinen. Tuntuu aivan siltä kuin jokin pahansuopa voima huolehtisi siitä, että ihminen on jäävä tuossa pelissä toivottomaan, jopa traagiseen tappioasemaan. Uskovaiset ja vanhurskaat nimittävät tuota voimaa paholaiseksi, ateistit ja muutamat tiedemiehet puolestaan puhuvat kosmisen jokerin käsitteestä. Ne, joilla ei ole halua tai ymmärrystä uskoa kumpaankaan, syyttävät huonoa onnea ja syljeskelevät taikauskoisina olkapäidensä yli. Olipa tekijä sitten mikä tai kuka hyvänsä, kiistaton totuus on, että se mikä vain voi mennä pieleen myös useimmiten tekee juuri niin. Nykyihmiset tuntevat erittäin hyvin tuon ajatuksen, joka on (hämmentävän sattuvasti) nimetty Murphyn laiksi. Tuo laki vaikutti erittäin vahvana sinä syysaamuna, jona Herbert Murphyn oli määrä mennä työhönsä jo kello kuudeksi. Ja mikäli haluamme olla oikein nokkelia, voimme sanoa lady Fortunan toden teolla hylänneen Fortunatonsa... sillä tuona aamuna aivan kaikki meni todella kuninkaallisesti poskelleen.
Kylän eteläpuolen kukkuloilla kohosi valtava, synkkä ja ränsistynyt kivirakennus. Aikoinaan se oli ollut komea ja rikas kartano, mutta erinäisten sattumusten myötä tuo kolossaalinen pytinki oli jäänyt rappiolle. Lopulta eräs suhteellisen vaurasta säätyä edustava rouvashenkilö oli ostanut rakennuksen pilkkahintaan, teettänyt välttämättömät korjaukset ja perustanut siihen vanhusten hoitokodin. Tuosta rakennuksesta sai alkunsa tapahtumasarja, joka johti ennennäkemättömän laajaan murhenäytelmään... ja käänsi myös Herbert Murphyn elämän kurssin kertaheitolla suoraan aallonpohjaan.
Hoivakodin omistaja-johtajatar, rouva Rachel Maxon, oli äärimmäisen saita ihminen. Itseasiassa ei olisi kovinkaan väärin nimittää häntä inhottavaksi riivinraudaksi. Hänen patologisen itaruutensa vuoksi yhtäkään hoivakodin savupiippua ei ollut nuohottu vuosikausiin. Ja samasta syystä hän oli palkannut vain yhden ainoan yöhoitajan, joka oli öiseen aikaan vastuussa koko talosta ja kaikista sen asukkaista. Ja tuona aamuyönä kävi niin, että kun hoitaja sai vihdoin suoritettua rasittavan, yksinäisen kierroksensa, hän meni lepäämään päivähuoneen sohvalle ja nukahti siihen paikkaan. Kukaan koko talossa ei tiennyt nokipalon syttyneen eräässä viidestä, suuresta savupiipusta. Eikä kukaan ollut näkemässä, miten liekit pian alkoivat lyödä ullakon lattian läpi. Vasta kun savu alkoi tunkeutua vanhusten asuinhuoneisiin, näiden kauhunhuudot herättivät hoitajan. Tämä hyppäsi ylös sohvalta ja juoksi pakokauhun siivittämin askelin kansliaan soittamaan palokunnalle.
Hoitaja oli nuori ja hento olento, joka näytti valkoisessa puvussaan ja kullankeltaisissa kiharoissaan aivan kiiltokuvien enkeliltä. Hän sukelsi rohkeasti raivoavaan tulihelvettiin pelastamaan sen mikä pelastettavissa oli - huolimatta siitä, että säikähtäneiden vanhusten kirkaisut ja huudot kylmäsivät kammottavasti hänen sydäntään. Osa asukkaista pääsi pakenemaan ulos hoivakodin pihamaalle, mutta useimmat olivat niin heikkokuntoisia ja liikuntakyvyttömiä, ettei heillä ollut mitään mahdollisuuksia päästä omin avuin ulos talosta. Huonokuntoisimmat ja sekavimmat vanhukset oli sitäpaitsi sijoitettu kellarikerrokseen lukittujen ovien taakse, ja osa heistä oli jopa kahlittu sänkyihinsä. Nuoren hoitajan sankarillisista ponnisteluista voisi kertoa loputtomiin, mutta valitettavasti meidän on nyt jätettävä hänet yksin ja siirryttävä muualle seuraamaan, miten yksi tragedia saattaa aiheuttaa toisen.
Palokunta sai hälytyksen tasan kello 5.43. Tismalleen samaan aikaan Herbert Murphy avasi kotinsa oven ja astui kellastuneiden lehtien peittämälle pihalle. Aamuyön ilma oli kirpeän viileä, ja oli hyvin pimeää, kun hän lähti kävelemään reippain askelin kohti työpaikkaansa. Edellisen illan hän oli kuluttanut laatimalla hautaustaan koskevaa määräystä, joka olisi vietävä notaarin vahvistettavaksi niin pian kuin mahdollista. Herbert tunsi olonsa pitkästä aikaa iloiseksi ja luottavaiseksi. Tulevaisuus ei enää näyttänytkään niin synkeältä ja pelottavalta kuin aiemmin, ja siitä oli kiittäminen neiti Humea sekä notaaria, jotka olivat yhteistuumin vierittäneet suuren painolastin hänen sydämeltään. Herbert jopa vihelsi sävelen tai kaksi kiiruhtaessaan leipomolle vievää mukulakivikatua.
Hän oli enää parin korttelin päässä määränpäästään kun palosireeni yhtäkkiä puhkesi hirvittävään rääkynään. Herbert säikähti ja oli pudottaa eväslaatikkonsa. Missähän mahtoi palaa? Hän kohotti päätään ja haisteli ilmaa, mutta savun hajua ei tuntunut. Hän katseli ympärilleen, mutta myöskään liekkejä ei näkynyt missään. Herbert oli jo aikeissa lähteä jälleen liikkeelle, kun horisontissa näkyvä kajastus vihdoin kiinnitti hänen huomionsa. Taivaanranta hohti punaista ja keltaista. Herbert rypisti mietteissään kulmiaan. Oliko kukkuloilla syttynyt metsäpalo? Se vaikutti kovin epätodennäköiseltä, sillä maa oli eilisen sateen jäljiltä aivan kosteaa. Samassa hän oivalsi mistä oli kysymys. Maxonin hoivakoti oli tulessa! Tuhon täytyi olla valtava, koska liekit näkyivät noin hyvin kylään asti. Herbert astui eteenpäin kuin lumoutuneena.
Vastapäisen talon yläkerran ikkunan luukut aukesivat, ja uniset naisen kasvot pilkistivät ulos.
- Mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu, huusi nainen nähdessään Herbertin seisovan kadulla.
- Maxonin hoivakoti palaa, huusi Herbert takaisin ja astui lähemmäs, jotta nainen kuulisi hänen äänensä palosireenin räikynän yli. Yksi askel, kaksi askelta, kolme... Nyt hän seisoi jo kapean mukulakivikadun keskellä. Palosireenin ulina ja katastrofin aikaansaama adrenaliiniryöppy hämärsivät Herbertin havaintokyvyn. Hän ei ehtinyt päästää ääntäkään, kun kulman takaa täyttä vauhtia kaahaava paloauto ajoi hänen ylitseen.
Valtava, hopeanvärinen jäähdyttimen säleikkö iskeytyi täydellä voimalla Herbertin kylkeen sinkauttaen hänet korkealle ilmaan. Ikkunasta katsellut nainen puhkesi hysteeriseen kirkunaan, kun Herbertin veltto ruumis saavutti lentoratansa lakipisteen ja putosi lopulta maahan epämääräiseksi mytyksi. Paloauto kiihdytti vauhtiaan ja jatkoi matkaansa.
5.
Cheswickin sairaalassa vallitsi täysi kaaos. Jokaikinen kynnelle kykenevä lääkäri ties kuinka monen kymmenen mailin säteeltä oli hälytetty paikalle. Hoitajat juoksivat ympäriinsä kuin päättömät kanat. Savun ja palaneen lihan hajua, huutoa, vaikerrusta, itkua ja kuolemaa oli kaikkialla. Seudulla ei ollut koskaan aiemmin koettu mitään tähän verrattavaa. Kuolleita ja kuolevia vanhuksia makasi potilashuoneissa, hoitohuoneissa, käytävissä ja odotushuoneen sohvilla - ja pelastushenkilökunta toi heitä aina vain lisää. Näkymä oli kuin suoraan Danten Helvetistä. Lääkärit tekivät parhaansa pitääkseen päänsä kylmänä ja keskittivät toimenpiteensä niihin potilaisiin, joilla oli edes jonkinlaisia mahdollisuuksia jäädä henkiin.
Howard W. Jameson oli nuori, vastavalmistunut lääkäri. Nuoruudestaan huolimatta hän oli määrätietoinen ja tiukka mies, joka teki päätöksensä nopeasti eikä joustanut niistä milloinkaan. Kun hän harppoi pitkin askelin käytävällä sukkuloidessaan kuolevien potilaiden välillä, sen reunalla potilassängyssä makaava mies kiinnitti hänen huomionsa. Tohtori Jameson pysähtyi niille sijoilleen. Tämä mies ei ollut Maxonin hoivakodin asukkaita, sillä hän ei ollut palanut eikä haissut edes savulle. Pahassa kunnossa hän kyllä oli, luultavasti jo kuollut. Kylki oli ruhjoutunut ja päässä oli pahannäköinen haava. Auto-onnettomuus, todennäköisesti. Jameson tutki miehen nopeasti ja totesi ensivaikutelman pitäneen paikkansa. Ei pulssia, ei hengitystä, pupillit reagoimattomat. Mies oli kuollut kuin entinen käki.
- Hoitaja, kajautti Jameson kantavalla baritonillaan.
- Niin, tohtori, kuului väsynyt vastaus. Tummatukkainen sairaanhoitaja, joka oli vielä tuntuvasti tohtori Jamesoniakin nuorempi, ilmestyi potilashuoneesta käytävään. Hoitajan silmissä oli vauhko, lasittunut katse.
- Tämä mies on kuollut, sanoi tohtori ykskantaan. -Olkaa hyvä ja kärrätkää hänet ruumishuoneelle. Tuokaa sänky ensi tilassa takaisin. Niille on nyt kysyntää. Toimikaa, tokaisi tohtori loppukaneetiksi ja kiirehti tiehensä.
Sairaanhoitaja tarttui kuuliaisesti sängyn päätyrautaan ja ryhtyi työntämään sitä kohti hissiä. Vaikka syvällä kellarikerroksessa sijaitseva ruumishuone kammotti häntä normaalioloissa, nyt matka sinne oli tervetullut hengähdystauko. Viileässä kellarissa saisi hengittää hetken ilmaa, joka ei haissut kuvottavasti palaneelta lihalta ja savulta. Hoitaja työnsi sairaalasängyn ruumiineen määrätietoisesti hissiin ja veti rautaportin perässään kiinni. Hissi aloitti hitaan, nirskuvan ja kolisevan matkansa kohti alakertaa.
Hissin pysähtyessä alakerrokseen hoitaja katsahti säälivästi paareilla makaavaa ruumista. Hoivakodin palossa kuolleet ihmiset olivat olleet jo vanhoja, mutta tämä vainaja oli aivan nuori mies, jolla oli kauniit, kiharat hiukset. Mies ei voinut olla kovinkaan paljon häntä itseään vanhempi. Hoitaja nielaisi kurkkuunsa pyrkivän liikutuksen tunteen ja lähti työntämään taakkaansa kohti ruumishuoneen jykeviä metalliovia. Tässä työssä näki kaikenlaista, ja turha sureminen vain pahensi oloa. Säälille ei ollut sijaa.
Seistessään jälleen hississä tyhjän sairaalasängyn kanssa hoitaja puri mietteliäästi huultaan. Sen jälkeen kun hän oli siirtänyt nuoren miehen ruumiin sairaalasängystä ruumishuoneen lavitsalle, hän oli luullut nähneensä sen liikahtavan. Ikäänkuin kuollut mies olisi vielä kerran yrittänyt vetää vaivalloisesti henkeä. Sen oli kuitenkin täytynyt olla pelkkää näköharhaa. Tohtori Jameson oli todennut miehen kuolleeksi ja hän ymmärsi itsekin, ettei sellaisista vammoista ollut juuri mahdollisuuksia selvitä hengissä. Aamu oli sitäpaitsi ollut niin järkyttävä ja rasittava, ettei ollut ihme, vaikka hän näkisikin näkyjä.
Hissi pysähtyi kolahtaen ja hoitaja sukelsi takaisin löyhkän ja vaikerruksen kaaokseen. Pian hän ei enää edes muistanut nuorta, kuollutta miestä joka oli maannut niin hiljaisena ruumishuoneen metallilavitsalla.
6.
Herbert Murphy avasi silmänsä. Läpitunkematon pimeys levittäytyi hänen ympärillään. Päätä jomotti hirvittävästi, ja kyljessäkin tuntui olevan jotain pahasti vialla. Koko keho tuntui omituisen jäykältä ja puutuneelta. Sitäpaitsi hänen oli tuskaisen vaikea hengittää. Jokainen hengenveto sattui kuin nauloja olisi hakattu hänen rintaansa, ja ilmassa tuntui olevan kovin vähän happea. Tunkkainen mullan haju tunkeutui hänen sieraimiinsa. Missä ihmeessä hän oikein oli? Miksi oli näin pimeää? Ja mitä kummaa hänelle oikein oli tapahtunut? Oliko hän sairas? Ajatukset poukkoilivat hänen päässään kuin hulluksi tulleet pingispallot. Mutta vaikka Herbert kuinka vaivasi aivojensa muistilokeroita, hän ei voinut muistaa muuta kuin aikaisen työhönlähtönsä ja sen kuinka hän oli kävellyt tavanomaista reittiään kohti leipomoa.
Se, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut, ei kuitenkaan ollut suurin huolenaihe. Ensimmäiseksi oli saatava selville, minne hän oli joutunut.
- Hei! Missä minä olen, huusi Herbert. Hänen kurkkuunsa sattui ja ääni, jonka hän sai aikaan, oli hyvin käheä ja hiljainen. Hän nielaisi vaivalloisesti ja rykäisi selvittääkseen kurkkuaan.
- Haloo! Kuuleeko kukaan, hän huusi uudelleen. Ääni kuulosti edelleen kovin vaimealta, eikä se kaikunut ollenkaan. Aivan kuin hänet olisi suljettu hyvin pieneen huoneeseen.
Herbert rypisti otsaansa. Minkä kumman takia sairas mies oli hylätty pimeään koppiin? Hän lähtisi nyt liikkeelle ja kävisi haukkaamassa raitista ilmaa, olipa hän sitten miten sairas hyvänsä. Herbert alkoi kohottautua hitaasti istuma-asentoon, mutta tunsi yhtäkkiä päänsä kolahtavan pehmeään esteeseen. Mitä ihmettä? Herbert tunnusteli estettä kädellään ja havaitsi sen olevan päällystetty jollain pehmeällä kankaalla. Itse asiassa hänen makuualustansa oli täsmälleen saman tuntuinen: Sileä kangas, ja sen alla ohut toppaus. Olipa kummallista. Hän siirsi kättään ja havaitsi, ettei tilaa ollut sivusuunnassakaan - ymmärtäen samassa mistä oli kysymys. Hän makasi ruumisarkussa. Hänet oli kuin olikin jälleen haudattu elävältä! Hänen pahin pelkonsa oli käynyt toteen! Oivallus jysähti Herbertin mieleen kuin tonnin painoinen tiilikuorma. Hänen sydämensä tuntui pysähtyvän, ja suu vääntyi surkeaan irvistykseen. Pilkallisesti virnistelevä irvokas hahmo, jolla oli yllään kirjava karnevaaliasu ja kädessään muurauslasta, häilyi hänen silmiensä edessä.
- Ei kahta kolmannetta, Montressor, Herbert raakkui mielipuolisesti. Hänen käheästä kurkustaan purkautui hysteerinen nauru, joka jatkui, jatkui... ja jatkui.
Lopulta Herbert makasi tahdottomana paikoillaan. Hysteria oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja fatalistinen odotus oli astunut sen sijaan. Hän seurasi lähes akateemisella mielenkiinnolla, miten jokainen hengenveto oli työläämpi ja kivuliaampi kuin edellinen. Lopullinen pimeys alkoi jo olla hyvin lähellä. Ehkä hänen oli ollut määrä kuolla jo lapsena, mutta jokin sattuman oikku oli pelastanut hänet. Nyt tuollakaan seikalla ei ollut mitään merkitystä. Kohtalon mitta oli täyttymässä. Hänen oli kuoltava tukehtumalla, ja sillä hyvä. Herbert rentoutui ja valmistautui viimeisiin hetkiinsä maan päällä - tai pikemminkin sen alla. Hänen silmiensä eteen kohosi kuva hänen perheestään. Tuossa oli isä, tuossa äiti... ja tuossa Robert -veli.
- Minä annan sinulle anteeksi, Robert, Herbert mutisi vaimeasti. Yksinäinen kyynel vieri hänen poskellaan. Hän ei olisi halunnut kuolla vielä. Paljon oli jäänyt kokematta ja tekemättä. Kunpa hän olisi saanut testamenttinsa valmiiksi...
Yhtäkkinen raapiva ääni lävisti Herbertin sammuvan tajunnan. Hetken oli aivan hiljaista, mutta pian hän saattoi jälleen kuulla jotain. Epämääräistä muminaa - aivan kuin hiljaista puhetta. Pian arkku kolahti ja heilahti.
- Hyvää työtä, Turk, sanoi vaimea ääni. Kuului kovaa nirskunaa, kun sorkkarauta työntyi väkivalloin arkun ja sen kannen väliin. Kansi vääntyi auki ilkeästi nitisten. Raikasta, happipitoista ilmaa virtasi arkkuun, ja Herbert saattoi nähdä taivaalla kimaltavat tähdet. Hän makasi paikoillaan ällistyksestä lamaantuneena. Oliko hän kuollut? Oliko taivaassa tällaista? Vai oliko hän kenties joutunut helvettiin?
- Okei, Mac, auki on, sanoi toinen ääni.
- Tarkasta tavara, vastasi ääni joka oli puhunut ensimmäisenä. Turk ja Mac? Olivatko he enkeleitä vai demoneita? Kirkas valokiila häikäisi Herbertin aukirevähtäneet silmät.
- Ihan tuoreelta näyttää. Priimakunnossa, sanoisin, totesi olento jonka nimi oli ilmeisesti Turk.
- Hieno juttu, vastasi Mac. -Niin pitikin. Hautajaiset olivat tänään. Otahan raato matkaan, niin täytetään kuoppa ja häivytään. Meitä odotetaan jo.
- Hyvä on, sanoi Turk ja kumartui Herbertin puoleen. Hän oli iso ja roteva... mies. Aivan tavallinen mies, jolla oli risuparta ja lippalakki päässään! Herbert hinkaisi hämmästyneenä. Turk säpsähti ja kompuroi taaksepäin.
- No jopas nyt on helvetti! Tämä ruumishan on elossa, hän huudahti.
- Mitä sinä höpiset, kysyi Mac haudan reunalta. Hämäryydestä huolimatta Herbert saattoi nähdä, että tämä oli tuntuvasti Turkia lyhyempi ja hoikempi miekkonen.
- Tämä kaveri ei ole kuollut, sanoi Turk.
- Jumalauta, kuului vastaus.
- Mitäs nyt tehdään, kysyi Turk.
- Täytyypä miettiä, vastasi Mac.
Mutta Herbert oli jo saanut liikuntakykynsä takaisin. Hän kompuroi vaivalloisesti tunnottomille jaloilleen, välittämättä kyljessään tuntuvasta pistävästä kivusta.
- Kiitoksia, hyvät miehet, hän kähisi. -Olette pelastaneet henkeni. Katsokaas, kun minut oli haudattu elävältä ja...
- Tiedetään, keskeytti Mac. -Eipä kestä kiittää. Turk, auta mies ylös sieltä montusta, hän komensi. Turk nosti Herbertin haudasta kevyesti kuin rukkasen. Herbert lysähti polvilleen pudonneiden lehtien peittämään kosteaan maahan soperrellen käsittämättömästi. Tämä kaikki oli ollut hänelle aivan liikaa.
- No, Mac, kysyi Turk vaimeasti.
- Kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin tämähän on oikea onnenpotku, mutisi Mac takaisin. -Otetaan kaveri kyytiin. Peitetään kuoppa ja lähdetään menemään, ennenkuin joku tulee nuuskimaan.
- Hyvä on, sanoi Turk ja tarttui lapioon.
-Mikä sinun nimesi on, kysyi Mac. Hän oli pieni, viiksekäs, ovelan näköinen mies jolla oli yllään nahkatakki ja päässään ruudullinen metsästäjänlakki.
- Herbert... Herbert Murphy, vastasi Herbert.
- Kerrohan, Herbert, miten sinä jouduit tuonne? Sinun päässäsi on aika komea haava.
- En tiedä. En muista, vastasi Herbert vaisusti.
- Hyvä on, sanoi Mac tyynnytellen. -Eipä kai sillä ole väliäkään. Pääasia että olet nyt tässä.
- Juuri niin, huokaisi Herbert ympärilleen katsellen. Kirkon jyrkkä siluetti häämötti synkkänä pimeässä. Kelmeä kuu valaisi hiljaisen hautausmaan. Oli ollut enemmän kuin vähällä, ettei hänestä tullut yksi sen asukkaista. Mutta nyt hän oli turvassa.
- Kuulkaa. Voisitteko te viedä minut kotiin, hän kysyi Macilta.
- Tottakai. Se vain sopii. Meillä onkin auto tuolla vähän matkan päässä, vastasi Mac ja viittasi epämääräisesti kädellään.
- Homma valmis, Mac, sanoi Turk samassa. Hän nojasi raskaasti lapioon, pyyhkien hikeä otsaltaan.
- Hieno juttu. Viedäänpä kaveri kotiin, ja jatketaan sitten matkaa.
- Kotiinko, ihmetteli Turk. -Mutta sinähän sanoit, että...
- Pää kiinni, sihahti Mac. Hän kuulosti aivan iskuun valmistautuvalta myrkkykäärmeeltä. -Mennäänpä nyt, hän jatkoi normaalilla äänellä ja lähti kahlaamaan pudonneiden lehtien poikki kohti hautausmaan porttia.
Mac asettui ohjauspyörän taakse ja Turk istui takapenkille Herbertin seuraksi.
- Perheeni asuu Crowbridge Lanella, sanoi Herbert.
- Selvä on, vastasi Mac ja kaasutti liikkeelle niin, että sora rapisi auton lokasuojiin. Hän ajoi reipasta vauhtia ohittaen kirkon ja kääntyi sitten kohti kylää. Talot olivat pimeänä, eikä ketään muuta ollut liikkeellä. Herbert nojautui taaksepäin istuimellaan. Kylläpä isä, äiti ja Robert hämmästyisivät, kun hän saapuisi kotiin! Tuo hetki oli vain muutaman minuutin päässä. Ehkä hän voisi vihdoin keskittyä ajattelemaan elämää kuoleman sijaan.
- Risteys on tuossa. Kääntykää vasemmalle, pyysi Herbert mutta Mac ei hiljentänyt vauhtia.
- Kuulitteko? Ajoitte ohi. Olkaa hyvä ja kääntykää takaisin, Herbert sanoi. Mutta Mac ei jarruttanut eikä vastannut mitään. Samassa Herbertin mieleen juolahti tärkeä kysymys, jota hän ei ollut tullut vielä ajatelleeksi.
- Kuulkaahan! Minkä ihmeen takia te ylipäänsä olitte siellä hautausmaalla keskellä yötä, hän huudahti terävästi.
- Siinäpä vasta kysymys, naurahti Mac etupenkiltä. Hänen äänensä sävy kylmäsi Herbertin sydäntä. Jokin oli pahasti, todella pahasti vialla.
- Päästäkää minut pois! Apua, hän huusi. Mutta Turk tarttui häneen ja tukki hänen suunsa suurella, karkealla kourallaan. Herbert kiemurteli itsensä irti hänen otteestaan, huutaen täyttä kurkkua. Turk huokaisi, kurotti taskulampun käteensä auton lattialta ja iski sillä kylmästi Herbertiä kalloon. Herbert valahti auton takaistuimelle kuin jauhosäkki.
7.
- Toivottavasti apulaiseni eivät kohdelleet teitä kovin kaltoin, sanoi eittämättömän sivistynyt ääni huolestuneeseen sävyyn. Viileä, kuiva käsi tunnusteli varovasti Herbertin otsaa. -Päässänne oli melko... huomattava haava jo valmiiksi. Aivot eivät kuitenkaan ole vaurioituneet, ääni jatkoi. Käsi vetäytyi pois, ja Herbert saattoi kuulla pehmeitä askelia. Hän yritti avata silmänsä, mutta huomasi sen vaativan kohtuuttomia ponnistuksia. Silmäluomet tuntuivat painavan vähintään tonnin. Lopulta hän onnistui ja saattoi tarkastella lähiympäristöään.
Kirkkaasti valaistu huone oli kookas ja kiviseinäinen. Vastapäisellä seinustalla oli suuri takka, ja sen edessä komeat, nahkaiset nojatuolit. Paksut villamatot peittivät epätasaisen kivipermannon. Kaikkialla oli omituisia kojeita ja laitteita. Jotkut niistä piipittivät, toisten anodit ja katodit hehkuivat. Joistain lähti kymmenittäin johtoja ja toisissa oli paljon mittareita, joiden neulat heiluivat villisti. Koeputkista ja erlenmeyerpulloista nousi omituisia höyryjä ja huuruja. Huoneen nurkassa oli kookas metallilaatikko, joka humisi hiljalleen. Se oli varmaankin muuntaja tai jokin sellainen.
- Kas, te olette hereillä, sanoi äänen omistaja. Hän kiersi pöydän, jolla Herbert makasi, ja pysähtyi sitten tämän jalkopäähän. Mies oli iäkäs; vartaloltaan aristokraattisen pitkä ja hoikka, ja hänellä oli tyylikkäästi leikatut raudanharmaat hiukset sekä viikset. Kasvot olivat kalpeat ja hienopiirteiset, kulmakarvat tuuheat, nenä kookas ja suora. Miehen hartiat olivat painuneet aavistuksen kumaraan, ja hän kulki hopeapäiseen keppiin nojaten.
- Minä olen tohtori van Silk, mies sanoi kumartaen hillitysti. Hän kaivoi rintataskustaan (puku oli vanhanaikaista kuosia, mutta moitteettomassa kunnossa) monokkelin ja asetti sen paikoilleen. -Ja te olette herra Murphy, eikö niin, hän jatkoi. Herbert yritti mumista myöntävän vastauksen, mutta sekin tuntui olevan kovin hankalaa. Hänen kielensä ja leukansa tuntuivat aivan puutuneilta. Niinpä hän sai aikaan vain hiljaisen huokauksen. Tohtori van Silk nyökytteli päätään.
-Hauska tutustua. Älkää turhaan yrittäkö liikkua, sillä se on mahdotonta. Olette saanut lamauttavaa ainetta. Kunhan se alkaa vaikuttaa täydellä tehollaan, ette pysty räpäyttämään edes silmäänne, sanoi tohtori naurahtaen. Herbert ei voinut muuta kuin kuunnella ällistyneenä. Ensin hän oli joutunut johonkin onnettomuuteen, sitten hänet oli haudattu elävältä ja pelastettu täpärästi, ja nyt tämä... Mitä ihmettä täällä oikein oli tekeillä? Kuka oli tohtori van Silk? Ja mitä tuo kummallinen mies saattoi haluta hänestä?
Aivan kuin Herbertin ajatukset aavistaneena tohtori puhkesi jälleen puhumaan.
- Nimeni on varmaankin teille vieras. Se ei ole mikään ihme, sillä en ole kotoisin teidän maastanne. Sitäpaitsi harjoittamani tieteenala on edelleen sangen harvinainen. Se ei ole yleisesti hyväksytty, ja voisipa sitä sanoa jopa vihatuksi, kenties pelätyksikin, sanoi tohtori astuen lähemmäs. -Keinotekoisen elämän mahdollisuus on kuitenkin lähempänä kuin koskaan, kiitos viimeaikaisten tieteellisten saavutusten. Keskiajan alkemistit ja ruumiinmanaajat ovat olleet ja menneet, ja jopa galvanismin mahdollisuuksiin uskovat hourupäät ovat viimein vaienneet pidettyään itsestään niin kauan kovin suurta meteliä. Kerronpa teille, nuori ystäväni, että mekaniikka on ainoa mahdollisuutemme tällä tieteen alueella - ja hienomekaniikka eritoten, painotti tohtori juhlavasti. Hän silmäili tyytyväisenä raksuttavia, piipittäviä ja humisevia kojeitaan.
-Lähes jokainen ihmiskehon komponentti on mahdollista valmistaa mekaanisesti. Tarvitaan vain tarkkaa anatomian tuntemusta ja ymmärrystä, oikeita raaka-aineita sekä hienomekaanista kyvykkyyttä. Olen saanut tuntea olevani yhtä aikaa sekä lääkäri, kemisti että insinööri. Jumalan tasolle en aio pyrkiä itseäni kohottamaan, sillä siihen minulla ei ole mitään halua! Tiedemies voi kuitenkin matkia luontoäidin työtä, ja sen saavutukset on toisinaan mahdollista jopa ylittää. Ruostumattomasta teräksestä valmistettu ontto tanko, vaikkapa ohutkin, on kestävämpää kuin ihmisluu. Joustavasta lateksiseoksesta muovattu kuori kestää iskuja ja rasitusta paremmin kuin paksuinkaan iho. Ladattava paristo toimii yhtä varmasti ja varmemminkin kuin lihaskudoksesta koostuva sydän. Keinotekoinen keho ei koskaan sairastu eikä tarvitse ravintoa, ja sen sisällä kiertävä kehittämäni neste omaa kaikki veren ominaisuudet.
Herbert kuunteli tätä kaikkea silmät järkytyksestä laajenneina. Tohtorihan oli aivan pähkähullu! Huoneessa leijuvat kemialliset höyryt tunkeutuivat hänen sieraimiinsa ja saivat hänet voimaan pahoin. Mitähän pirunliemiä tuo noitatohtori oikein mahtoi valmistaa, ja mikä olisi hänen, Herbert Murphyn, osa tässä karmeassa näytelmässä? Hän ponnisteli kaikin voimin päästäkseen liikkumaan, mutta se oli täysin mahdotonta. Hänen raajansa kerta kaikkiaan kieltäytyivät tottelemasta käskyjä. Hän sai aikaan vain tuskaista ähinää, jota edelleen puhuva tohtori ei tuntunut edes huomaavan.
- Nerokkainkaan kemisti tai sähköinsinööri ei kuitenkaan aina pysty ylittämään luonnon luomistyön saavutuksia. On täysin mahdotonta kehittää kone, joka kykenisi tuntemaan ja ajattelemaan. Miten ihmistajunnan voisikaan luoda tekniikan keinoin? Kuinka monta vuotta elämästäni tuhlasinkaan tuon ongelman parissa, huudahti tohtori ja kohotti kätensä kohti kattoa. Monokkeli tipahti alas ja jäi heilumaan edestakaisin lankansa varassa. Tohtori puhdisti sen silkkiliinalla ja sujautti takaisin pukunsa rintataskuun. -Lopulta minun oli annettava periksi ja ryhdyttävä sen sijaan pohtimaan, miten saada orgaaniset aivot elämään mekaanisessa kehossa. Tuon kysymyksen ratkaiseminen olikin huomattavasti yksinkertaisempi tehtävä...
Samassa huoneen jykevältä tammiovelta kuuluva kolkutus keskeytti tohtorin puhetulvan.
- Niin? Olkaa hyvä ja tulkaa sisään, sanoi tohtori määrätietoisesti. Ovi avautui, ja Mac ja Turk astuivat huoneeseen. Miehet työnsivät edellään jonkinlaiselta sairaalasängyltä näyttävää teräskärryä. Sen päällä makasi kapaloitua ihmistä muistuttava möykky. Herbert tuijotti sitä kauhuissaan. Nuo mielipuoliset rikolliset olivat siis kaapanneet hänen lisäkseen jonkun toisenkin onnettoman!
- Tässäpä tämä kaveri nyt olisi, tohtori, sanoi Mac.
- Tosiaankin, vastasi tohtori. -Onkin jo korkea aika aloittaa.
- Niin aina, tohtori, vahvisti Mac kuuliaisesti.
Kärry työnnettiin aivan Herbertin viereen, ja hän saattoi silmänurkastaan nähdä, miten tohtori alkoi hienovaraisesti kuoria peitteitä sillä makaavan poloisen kasvoilta. Kääreet ja liinat irtosivat kerros kerrokselta. Lopulta näkyviin ilmestyi tuuhea, tumma hiuspehko. Tohtori jatkoi työtään, ja pian ihmisparan kasvot olivat kokonaan näkyvissä. Tämän silmät olivat kiinni. Mies näytti nukkuvan. Tai ehkäpä hän olikin kuollut? Iho näytti kovin kelmeältä ja vahamaiselta... Herbertin ajatukset keskeytyivät, kun tohtori tarttui miehen päänsivuihin ja puristi varoen. Kuului hiljainen naksaus, ja Herbertin katsellessa lumoutuneena tohtori irrotti miehen koko päälaen. Se nostettiin syrjään noin vain, hiuksineen päivineen!
- Kas niin, Herbert Murphy, sanoi tohtori ja otti käteensä erikoisen muotoisen pienen sahan. Ja siitä Herbert vihdoin ymmärsi, mitä oli tapahtumassa.
8.
Tohtori van Silk asetti sahanterän varovasti Herbert Murphyn paljaaksi ajeltua päätä vasten. Hän saattoi haistaa miehestä yhä uhoavan mullan löyhkän. Erikoinen sattumus, todellakin! Sen, että hän oli saanut käsiinsä tuoreet ja elävät aivot, täytyi olla itsensä sallimuksen aikaansaannosta. Hänen elämäntyönsä, suurin haaveensa oli vihdoin täyttymässä. Luusaha piti rauhoittavaa suihkinaa pureutuessaan yhä syvemmälle Herbert Murphyn kalloon.
- Kuulkaa, tohtori, sanoi Mac yhtäkkiä.
- Mitä nyt, kysyi tohtori kiukkuisesti. Hän ei pitänyt siitä, että hänen keskittymistään häirittiin - etenkään näin kriittisellä hetkillä.
- Minusta näyttää siltä, että tuo heppuli yrittää sanoa jotakin, vastasi Mac.
- Mahdotonta, tokaisi tohtori terävästi.
- Ei ole. Katsokaa nyt, tohtori. Hänen suunsa liikkuu!
- Johan nyt, puuskahti tohtori. Hän irrotti vastahakoisesti otteensa sahasta. Lamauttavan aineen piti jo vaikuttaa täydellä tehollaan. Edes kaksi kertaa Herbert Murphyä painavampi mies ei olisi kyennyt värisyttämään edes sieraimiaan, mikäli olisi saanut samankokoisen annoksen.
Tohtori katsoi suoraan Herbert Murphyn silmiin. Ne tuijottivat rävähtämättä takaisin, ja niissä oli tyynen odottava katse. Luusaha törrötti miehen päästä kuin jokin kammottavan groteski kasvannainen. Tohtori tunsi kylmien väreiden juoksevan pitkin selkäpiitään. Hän kumartui ja painoi korvansa aivan kiinni Herbert Murphyn suuhun.
- Ken tietää, tohtori... tämä huokaisi vaivalloisesti. Ääni oli hyvin hento ja kuului kuin haudan takaa. -Ehkä minä elän ikuisesti.
Respice finem, ne cede malis!
(Kirjoitettu vuonna 2007).
