Laatikko

Oli kesäkuun kahdeskymmeneskuudes vuonna -87 ja kello siinä iltaseitsemän, kun Bobby soitti. Me istuimme ruokapöydässä ja Cathyn sisko luki ruokarukousta, kun... Jaa että mitä? Kuinka muka muistan päivämäärän niin tarkkaan? Kyllä minä kuule muistan, usko huviksesi, joten voit pyyhkiä sen virneen naamaltasi saman tien. Sitä tuppaa muistamaan päivät jotka muuttavat elämän, poika. Minä muistan sen illan yhtä hyvin kuin aamun huhtikuun viidentenä vuonna -69, kun äiti tuli kylpyhuoneesta naama niin valkoisena kuin olisi nähnyt aaveen, ja meni sitten isän kanssa makuuhuoneeseen juttelemaan (niin se sanoi) ja laittoi oven lukkoon. Minä kuuntelin tietysti niin lähellä ovea kuin uskalsin, ja kuulin miten äiti puhui möykystä kainalossaan ja siitä että se on varmasti syöpä ja sitten se rupesi itkemään, vaikka isä kuinka yritti tyynnytellä. Ja oikeassahan äiti oli, vaikkei sitä silloin halunnut uskoa, ja hautajaiset olivat syyskuun kahdestoista vuonna -71. Niin että ei tuo kesäkuun kahdeskymmeneskuudes ole ainoa päivämäärä jonka minä muistan, ei sitten likimainkaan.

Kuten sanoin, Cathyn sisko oli juuri alkanut lukea ruokarukousta. Se opetti psykologiaa ja oli niin helvetin ruma ja täynnä itseään kuin olla voi. Olen usein ihmetellyt, miten sellaisella paskantärkeällä luuskalla saattoi olla niin sievä ja sävyisä sisar kuin Cathy. No, siinä se paasasi herraajeesusta kun puhelin soi eteisen pöydällä ja minä menin vastaamaan, hallelujaa aamen. Ja siellä langan toisessa päässä oli Bobby, hädintuskin parikymmentä täyttänyt räkänokka siihen aikaan, ja se sanoi että nyt on löytynyt jotakin sellaista joka seriffin olisi syytä nähdä omin silmin - se sanoi tosiaan ”löytynyt” eikä ”tapahtunut” - ja minä olin jo ärsyyntyä ja meinasin ärähtää että lopeta se typerien elokuvarepliikkien latelu ja kerro selvin sanoin mistä on kyse. Mutta silloin minä kuulin Cathyn siskon äänen keittiöstä ja ajattelin että olkoon. Pyysin Bobbyltä vain osoitteen, kävin hakemassa keittiöstä kanankoiven ja jääkaapista Pepsitölkin, pyysin anteeksi poistumistani ja häivyin.

Kun lähdin ajamaan, hoksasin että osoite oli tuttu: 347 Roundtree Road. Siellä sijaitsi helvetinmoisen kokoinen vanha talo, jonka joku grynderi oli ostanut 70-luvun alussa ja jakanut sen osiin rakentamalla väliseiniä ja uusia vessoja ja keittokomeroita, ja niin oli syntynyt puoli tusinaa vuokra-asuntoa. Sen alakerroksessa asunut vanha ukko oli pari viikkoa aiemmin lykännyt revolverinpiipun suuhunsa ja räiskäyttänyt päälakensa ja aivonsa pitkin seiniä. Bobby oli silloinkin ollut paikalla ensimmäisenä ja yrjönnyt virkapukunsa rintamukset piloille.

Ajomatkaan kului parikymmentä minuuttia, ja ilta oli jo alkanut hämärtyä. Kun pääsin perille, näin Bobbyn seisoskelevan talon portaiden edustalla jonkun lihavan, pitkätukkaisen miehen kanssa. Äijän nimi oli Williams, ja se sanoi olevansa firmasta jonka talon omistaja oli palkannut viemään itsemurhaajaukon tavarat pois ja siivoamaan kämpän. Ja kun Williams oli ollut siinä puuhassa, se oli löytänyt kellarista laatikon.

”Ja se laatikkoko minun pitää nähdä, vai”, minä kysyin Bobbyltä. ”Niin”, se mutisi vastaukseksi ja minä näin että sitä pelotti. Ei samaan tapaan kuin silloin ruumiin löytyessä, se oli ollut pelkkää veren ja aivonkappaleiden näkemisen aiheuttamaa järkytystä, mutta tämä oli jotakin muuta. ”Hyvä on”, minä sanoin. ”Mennään sitten. Mitä tahansa mieluummin kuin illallinen Cathyn siskon seurassa”, vitsailin keventääkseni tunnelmaa mutta eipä se siitä juuri keventynyt.

Itseltään pääkallon seulaksi posauttaneen papparaisen nimi oli ollut Smith (ei sentään John, vaan Larry) ja se oli asunut toisessa alakerran kahdesta huoneistosta. Asunto oli sikäli poikkeuksellinen että siihen kuului kellarissa sijaitseva suuri varastotila, jonne johtaviin portaisiin pääsi eteisen seinustalla olevasta ovesta. Se olikin ainoa sisäänkäynti siihen osaan kellaria, ja vaikka Larry Smithin asunto oli ollut siisti, kellarissa oli kaikenlaista romua: Kaksi vanhaa polkupyörää, ikivanha pesukoneen raato, pinoittain homeisia kirjoja, vaatteita, kenkiä ja pahvilaatikoita ja jätesäkkejä täynnä ties mitä roinaa.

Ja sitten oli tietenkin Laatikko. Se oli peräseinällä epämääräisen kirjakasan ja toisen polkupyörän vieressä, ja Williams kertoi että sen päällä oli ollut pressu ja pressun päällä puolestaan säkkejä joissa oli koinsyömiä liinavaatteita, vanhoja autolehtiä, talvikamppeita ja muuta sekalaista tavaraa. Williams oli nostanut säkit ja pressun syrjään ja niiden alta oli paljastunut Laatikko, jykevä ja kookas kapine joka oli rakennettu höyläämättömistä laudoista ja jonka kansi oli ollut visusti kiinni ja lukittuna nyrkinkokoisella munalukolla. Williams oli ihmetellyt Laatikkoa, etenkin koska sen kylkiin oli porattu reikiä ja toisessa päässä oli saranoilla ja kahvalla varustettu luukku. Munalukon avain oli löytynyt herra Smithin jälkeensä jättämästä avainrenkaasta, joten Williams oli avannut Laatikon, kurkistanut sen sisään, perääntynyt sitten hyvässä järjestyksessä ja nopeasti ja soittanut poliisille.

”Katsotaanpa sitten”, minä jupisin ja silmäilin Laatikkoa kuin se olisi ollut aikeissa käydä kimppuuni. ”Minä en aio tulla yhtään lähemmäksi sitä perkeleen kapistusta”, julisti Williams portailta, äänellä joka vapisi kauhusta. Minua ei pelottanut, vaan tunsin lähinnä uteliaisuutta. Mitähän Laatikossa olisi? Varmaankin ruumis, mietin synkästi. Mitäpä muutakaan? Smithin paskiainen oli tappanut jonkun, kätkenyt ruumiin Laatikkoon ja ampunut sitten itsensä tunnontuskissaan. Kunhan Laatikossa ei vain olisi lapsen ruumista, ajattelin.

Minä kävelin Laatikon luokse, tempaisin kannen auki ja sain silmilleni parven kärpäsiä, jotka lennähtivät pelästyneinä ilmoille kuin inhottavat, mustat ja surisevat pirunenkelit. Sitten katsoin Laatikkoon ja näin että se oli tyhjä. Tai ainakin melkein tyhjä. Sen pohjaan oli pultattu neljä paksua ketjua, joiden päissä oli ilmiselvät kahleet, kaksi pienempää käsille ja kaksi suurempaa jaloille. Laatikon pohja oli yhtä ilmiselvän kuivuneen veren ja muun töhkän peitossa.

”Voi vittu”, minä henkäisin ja vasta silloin tajusin että Laatikko löyhkäsi. En ollut aiemmin erottanut hajua, sillä kellarissa lemusi muutenkin, mutta nyt erotin. Liiankin hyvin. Otin muutaman askeleen pakkia ja silmäilin Laatikkoa. Kummallisille aukoille löytyi selitys: Ne olivat ilmareikiä. Toisen päädyn luukku oli tietenkin ollut ruuan ja veden antamista varten. Laatikon mitat olivat... niin, paljonko? Korkeus kenties nelisen jalkaa, leveys seitsemän, syvyys kolme ja puoli? Jeesus sentään, ajattelin. Kuka piruparka oli mahtanut olla tuon helvetinhäkkyrän vankina? Ja kuinka pitkään?

No niin, bu-huu, ajattelet sinä. Onhan noita kidutuslaatikoita nähty vaikka kuinka paljon! Se yksikin alabamalainen hullu piti tyttöä lukitussa laatikossa sänkynsä alla viikkotolkulla! Niinpä kyllä, niin pitikin, ja vielä kahelimpia juttuja on tapahtunut, mutta tämä tarina ei olekaan vielä valmis. Ja sanonpa senkin, että vaikka tuollaisista jutuista lukisi kuinka ja luulisi olevansa miten paatunut tahansa, niin se ei ole ollenkaan sama asia kuin se että näkee omin silmin sen millaista kieroutunutta potaskaa ihmismieli voi saada aikaan. Sinä esität kovista, mutta minä takaan että jos olisit seissyt siinä Laatikon vieressä siellä pölyisessä ja homeisessa kellarissa kuten minä ja nähnyt ne kahleet ja ketjut ja haistanut veren ja sapen ja kusen ja paskan niin että sieraimesi olisivat tuntuneet olevan aivan tukossa siitä löyhkästä ja olisit tiennyt että pian oksennat tai pyörryt ja ajatellut että kiltti Jumala, anna tämän olla unta ja herätä minut ja tottahan toki tämä onkin vain unta, mikään tästä ei tapahdu todella eikä varsinkaan minulle, kohta herään ja on yö ja Cathy nukkuu vieressäni ja kuorsaa hiukan, niin olisit käsittänyt jotain perustavanlaatuista sekä maailmasta että ihmisistä, poika.

Mutta kuten sanottu, tarina ei ole läheskään lopussa. Laatikko vietiin tutkittavaksi ja siinä olikin hitonmoinen homma, koska se ei mahtunut portaisiin. Smithin ukon oli täytynyt rakentaa se itse kellarissa. Viimein se sahattiin kahtia ja kuljetettiin kappaleina labraan Seattleen. Ja tietenkin me nuuskimme koko kellarin ja Smithin asunnon lattiasta kattoon saakka ja tutkimme viemärikaivot ja roskikset ja koko talon ympäristön ja jututimme talon muita asukkaita, mutta emme löytäneet mitään eikä kukaan ollut kuullut tai nähnyt mitään. Se vanha talo oli rakennettu kuin mikäkin linnoitus, ja luulenpa että kaikki asukkaat olisivat nukkuneet tyytyväisinä kuulematta pihaustakaan, vaikka jotakuta raukkaa olisi leikelty kellarissa sirkkelillä.

Tietenkin me kaikki mietimme päämme puhki, kuka Laatikossa oli ollut. Mutta vaikka mietimmekin, niin kaikki malttoivat olla niin hiljaa, ettei lehdistö saanut asiasta mitään vihiä. Muut 347 Roundtree Roadin asukkaat tietenkin saivat tietää että Smith oli ilmeisesti sotkeutunut johonkin rikolliseen puuhaan, mutta me annoimme ymmärtää että kyse oli vähäpätöisestä tupakan ja viinan salakuljetuksesta ja että ukko oli mahdollisesti säilyttänyt niitä kellarissaan. Paikallinen sanomalehti teki aiheesta jutun otsikolla ”Oliko itsemurhaaja salakuljetusliigan kätyri”, mutta artikkelissa ei juuri ollut lihaa luiden päällä ja koko asia unohtui pian. Siis muilta kuin meiltä poliiseilta. Ja Williamsilta, joka myi firmansa ja muutti Floridaan eikä ole tietääkseni koskaan hiiskunut Laatikosta kenellekään.

Me olimme melko varmoja, että Larry Smith oli ollut viheliäinen perverssi joka oli siepannut jonkun tytön tai naisen, pitänyt tätä orjanaan ja säilyttänyt Laatikossa ollessaan liian väsynyt pervoiluihinsa ja silloin kun sillä oli muuta tekemistä. Lopulta Smith oli tappanut naisen, hävittänyt ruumiin ja ampunut sitten itsensä. Niissä mietteissä minä tutkin ilmoituksia lähiseuduilta kadonneista ihmisistä. Silmieni editse kulkeva kasvojen virta oli loputon ja syvän masentava. Pieniä lapsia, tyttöjä, poikia, teini-ikäisiä, naisia, miehiä... Oliko heistä joku joutunut tutustumaan läheisesti Larry Smithiin ja hänen Laatikkoonsa?

Asiassa oli vain yksi mutta: Ukolla ei ollut autoa. Kun Smith oli muuttanut Avalonin Roundtree Roadille viitisentoista vuotta aiemmin, sillä oli ollut vanha avolava-Ford mutta asunnosta löytyneiden asiakirjojen mukaan se oli myyty vuonna -78. Kaikkien todistusten mukaan Smith oli ollut yksineläjä, joka oli kyllä kohtelias mutta ei selvästikään kaivannut seuraa. (Paitsi sellaista joka oli Laatikossa, tietenkin). Sillä ei näinollen ollut tuttavia joilta olisi voinut lainata autoa. Eikä Smith nähtävästi ollut milloinkaan vuokrannut autoa. Ukko ei ollut käyttänyt edes taksia tai bussia, vaan hoitanut asiansa kulkemalla jalan tai polkupyörällä. Myös rikoskumppanin mahdollisuus tuntui kaukaa haetulta. Roundtree Roadilla olisi kyllä huomattu, jos Smithillä olisi käynyt vieraita - naapureiden mukaan heitä ei ollut käynyt KOSKAAN. Ei kertaakaan. Miten Smith sitten oli toiminut? Laatikkoon suljettavaa uhria ei voinut tilata postimyynnistä, ja ainakin minun oli vaikea kuvitella ukon sotkevan ikälopulla polkupyörällään pitkin maaseutua etsimässä tyttöä jonka voisi houkutella hyppäämään tarakalle.

Olin jälleen kerran tutkimassa surullista kadonneiksi ilmoitettujen pinoa, kun Seattlen poliisilaboratoriosta soitettiin. Puhelimessa oli jolppi, joka kuulosti vielä nuoremmalta kuin Bobby. Ei muita sormenjälkiä kuin herra Smithin, se sanoi. Laatikkoon kuivunut veri oli tyyppiä AB ja mitä ilmeisimmin miehen. Veren lisäksi Laatikossa oli ollut sovelias valikoima ihmiskehon eritteitä ja homehtuneita ruuanmuruja. Ja sen lisäksi hiuksia: Niitä oli löytynyt useita. Lyhyitä ja tummia, joissa oli vain aavistus harmaata, pidempiä jotka olivat hiukan harmaampia, pitkiä jotka olivat harmaita kuin muulin perskarvat ja lopulta todella pitkiä hiuksia, yli kaksi jalkaa pitkiä jotka olivat valkeita kuin lumi.

Kun lopetin puhelun, minua oksetti oikein tosissaan. En epäillyt hetkeäkään, että Laatikossa olisi ollut neljä eri miestä joiden kaikkien veriryhmä oli AB. Ei, vaan siellä oli ollut yksi ja sama mies. Niin pitkään että lyhyet, hivenen harmaantuneet hiukset olivat ehtineet kasvaa pitkiksi ja muuttua valkoisiksi. Kuinka kauan sellaiseen vaadittiin? Viisi vuotta? Kymmenen? Viisitoista? Sitä kun ajatteli, tuntui siltä kuin aivot olisivat nyrjähtäneet. Ja kun se ajatus kerran oli tullut mieleen, sitä ei saanut sieltä millään pois. Ja siellä se on vieläkin, poika.

Lisäksi oli toinen ajatus. Nimittäin se, miksei Laatikossa ollut muita sormenjälkiä. Luulisi että sinne vuosikausiksi sullottu mies olisi jättänyt niitä, vai kuinka? Voit tietysti ajatella että ehkä Smith oli pakottanut sen käyttämään hansikkaita, mutta sitä minä en oikein usko. Luulen, tai itse asiassa olen siitä lähes sataprosenttisen varma, että Smith leikkasi vangiltaan sormenpäät irti. Sivuleikkureilla, jotka löytyivät ruosteisesta työkalupakista kellarista ja joissa oli iät ajat sitten kuivunutta verta.

Mutta missä oli ruumis? Ja miten Smith oli kuljettanut sen pois? Sillä jossain oli oltava ruumis - kukaan ei voisi olla niin hölmö että luulisi Smithin päästäneen tyypin menemään ties kuinka monen Laatikkovuoden jälkeen, ja siinä tapauksessahan se olisi löytynyt ja päätynyt joko hullujenhuoneeseen tai telkkariin kertomaan tarinaansa. Mutta ruumista ei näkynyt eikä kuulunut ja nyt on kulunut kolmekymmentä vuotta enkä jaksa millään uskoa enkä edes toivoa, että joku törmäisi vielä joskus ruumiiseen jonka kallosta törröttää pitkiä valkoisia hiuksia ja jonka sormista puuttuvat päät. Se tekeekin koko jutusta niin hankalan ja suorastaan painajaismaisen, ymmärrätkö? Kun tietää että olemassa on ollut uhri, mutta henkilöllisyys ei ole tiedossa eikä ruumistakaan löydy... Se on sellaista tavaraa joka pistää näkemään pahoja unia, siis silloin jos saa ylipäänsä nukutuksi. Eikä se riitä, vaan lisäksi pitää vielä tuntea itsensä surkeaksi ja pieneksi ja riittämättömäksi.

Tietysti me laajensimme kadonneita henkilöitä koskevaa seulontaa, mutta se oli ajanhukkaa, joutavaa puuhastelua jota teimme siksi ettemme voineet muutakaan. Entä sitten Smith itse? Ukko oli muuttanut Avaloniin ja Roundtree Roadille Montanasta, suurinpiirtein finnin kokoiselta paikkakunnalta nimeltä Calisto. Muutto oli tapahtunut joulukuussa -73 ja Smith oli ollut tuolloin viidenkymmenenyhdeksän. Caliston poliisi suhtautui aluksi hiukan naureskellen kyselyihini, mutta nauru loppui lyhyeen kun kerroin niille mistä oli tarkalleen ottaen kyse ja faksasin vielä kuvan Laatikosta. Ne lupasivat kysellä ja palata sitten asiaan, ja sen ne tekivätkin.

Larry Smith oli muuttanut Calistoon isänsä kanssa vuonna 1920. Ilmeisesti Missourista, oli joku muistavinaan. Smith oli käynyt koulunsa ja tapellut japseja vastaan Tyynellämerellä ja mennyt töihin paikalliseen metallipajaan. Isä oli kuollut tulipalossa 40-luvun loppupuolella ja poika oli jäänyt yksin. Ja yksinäistä elämä oli ollutkin, sillä ne harvat jotka ylipäätään muistivat Smithin, kuvasivat miehen yhtä etäiseksi ja seuraa kaihtavaksi kuin Roundtreen talon naapurit. Ainoa poikkeus oli se, että 50-luvun puolenvälin paikkeilla Smith oli ilmeisesti ollut jonkin aikaa kihloissa. Joku calistolainen juoruakka oli muistanut, että morsian olisi jäänyt auton alle ja kuollut. Vuoden 1956 Calisto Heraldista löytyikin uutinen, jonka mukaan neiti Harmony Sampson oli menehtynyt yliajossa kotinsa edustalla. Ajajaa ei ilmeisesti saatu koskaan kiinni, eikä artikkelissa mainittu sanallakaan sen paremmin kihlausta kuin kihlattuakaan.

Ja siinä kaikki. Kadonneiden henkilöiden perkaamista ei juuri kannattanut jatkaa, koska tiedossa oli vain sukupuoli, veriryhmä ja se että kadonneella oli luultavasti ollut lyhyet, tummat hiukset joissa oli hiukan harmaata. Niinpä tapaus jäi avoimeksi, ja sitä se on vielä tänäkin päivänä. Telkkarissa näkee juttuja siitä kuinka DNA:n ja ties minkä taikatemppujen avulla vanhatkin rikokset ratkotaan tuosta vain, mutta tätäpä ei ole ratkaistu. Kymmenisen vuotta sitten Bobby, joka on nykyään seriffinä, soitti minulle ja kysyi muistinko minä Laatikkojutun. Vastasin, että todennäköisesti aivan yhtä hyvin ja paremminkin kuin sinä. Bobby selitti että Laatikon asukkaan DNA-näyte oli lähetetty tutkittavaksi ja tulokset saataisiin muutaman viikon päästä. Ja niin ne saatiinkin, mutta vastaavuuksia ei ollut. Yhtäkään mahdollista sukulaista ei löytynyt järjestelmästä. Eikä ole löytynyt myöhemminkään, joten Laatikon mies on pelkkä haamu. Joskus mieleeni tulee ajatus, oliko koko tyyppiä olemassakaan? Ehkä kaikki oli jonkinlaista kieroa pilaa, ja Smith istuu nyt pilvenreunalla tai helvetinkolossa tai minne itsemurhaajat sitten joutuvatkaan, ja nauraa höröttää siellä partaansa.

Mutta se on pelkkää haihattelua. Yksi silmäys siihen kirottuun Laatikkoon riitti kertomaan että se oli tehty tosimielellä ja totista käyttöä varten. Ja se haju... En tiedä onko vuosikausia kestäneellä epätoivolla ja kauhulla oma hajunsa, mutta jos on, niin piru minut periköön ellei se Laatikko löyhkännyt juuri siltä. Ikäänkuin kaikki olisi syöpynyt sen lautoihin ja ketjuihin ja saranoihin, käsitätkö? En tiedä mitä sille tapahtui, mutta minä toivon että se hakattiin niin pieniksi kappaleiksi kuin ikinä on mahdollista ja poltettiin. Sellaisella esineellä ei ole mitään sijaa maan päällä, poika. Voit sanoa minua höperöksi, mutta sitä mieltä minä olen.

Me poliisit mietimme usein, miksi Smith ampui itsensä. Bobby ja muutamat muut olivat sitä mieltä, että ukolla oli jokin tappava tauti joka olisi pian tehnyt siitä selvän. Ruumiinavaus ei kuitenkaan käynyt päinsä, sillä Smith oli tuhkattu. Niinpä sairaus jäi pelkäksi teoriaksi ja ainoa mikä oli varmaa oli se, että ukko oli ollut päästään vialla.

Ja siitä päästäänkin siihen, mihin minä uskon: Laatikossa ollut mies kuoli lopulta ja se vei Smithiltä ainoan syyn jatkaa omaa olemassaoloaan. Niin minä siitä asiasta tuumin. Ja vaikken minä tiedäkään paljoa psykologiasta, toisin kuin Cathyn vittumainen sisko, luulen myös että ruumiin kuskaaminen tietymättömiin oli Smithin viimeinen keino osoittaa valtaansa, halveksuntaansa ja vihaansa. Laatikon asukkaalta oli jo viety vapaus ja henki, ja nyt Smith halusi varmistaa ettei ruumista löydettäisi ja tunnistettaisi ikinä, ja perhe ja omaiset (jos niitä oli) saisivat jäädä loppuiäkseen ilman vastauksia. Laatikon mies oli pyyhitty pois elämästä ja maailmasta aivan yhtä tehokkaasti kuin ne onnettomat jotka päätyivät natsien keskitysleirien polttouuneihin tai ruumisröykkiöihin, ja jos se ei ole vihaa, niin mitä sitten?

Niin, mitä kysyit? Motiiviko? Se onkin hyvä kysymys, mutta sellainen jota olen yrittänyt olla miettimättä. Sitä kun pohtii, mieleen saattaa tulla lisää ajatuksia joita sieltä ei saa koskaan pois vaikka kuinka yrittäisi ja rukoilisi. Mutta aina silloin kun muistan Laatikon (ja sitä tapahtuu edelleen usein, paljon useammin kuin haluaisin), hoen itsekseni nimeä Harmony Sampson ja mietin nuorta naista joka lähti kotoaan käväistäkseen kaupassa ja joutui yliajetuksi ja kuoli tienposkeen niska murtuneena. Ja silloin minä sanon itselleni, että Laatikossa oli se mies joka tappoi hänet, ja joskus minä uskon siihen ja jollain tavalla se saa kaiken tuntumaan edes hieman helpommalta. 

(Alkujaan kirjoitettu jatkotarinaksi FB-kavereille).