Ohut mies

 Phil Goode oli surkea paskiainen, joka sai ansionsa mukaan. En olisi tietenkään voinut sanoa tuota sheriffinä ollessani, mutta nyt olen eläkkeellä ja saan sanoa mitä helvettiä haluan. Tämä tarina ei kuitenkaan kerro Phil Goodesta, vaan miehestä joka tappoi hänet.

Siitä huolimatta Pöhö-Philistäkin (kuten häntä nimitettiin laitoksella) on pakko sanoa muutama sana. Phil Goode oli paikallinen kriminaali, yleishäirikkö, vähintään osa-aikainen huumekauppias ja kokoaikainen riesa. Hän asui Juniper Streetin päässä valtavassa, ränsistyneessä talossa, joka oli aikoinaan kuulunut Isomuori Goodelle, Philin isän äidille. Liikanimensä Phil oli saanut ulkomuodostaan. Hän ei ollut pitkä mies, mutta hän oli leveä. Ei kuin kehonrakentaja, vaan kuin liikaa juonut ja syönyt keski-ikäinen rasvapallero. Phil painoi taatusti ainakin 180 kiloa, ehkä enemmänkin. Lihavat ovat kuulemma leppoisia, mutta se ei pitänyt paikkaansa Philin suhteen. Hän oli ilkeä, häijy ja vielä väkivaltainenkin kun sille päälle sattui, eli todella usein. Hän hakkasi koiriaan ja niiden lisäksi myös naisystäväänsä, pientä hiirulaisen näköistä olentoa, jonka nimi oli Wilma. Nimenomaan Wilma löysi henkihieveriin murjotun Philin maanantaina kolmastoista syyskuuta vuonna 1999.

Viikonloppuisin Philillä oli tapana pitää suuressa, rähjäisessä talossaan juhlia, joihin kerääntyi moottoripyörillä ja avolava-autoilla ajavaa riehakasta väkeä. Juhlat olivat aina äänekkäitä ja me saimme niistä ilmoituksia säännöllisesti. Jouduimme käymään kuokkavieraina Pöhö-Philin juhlissa vähintään kerran kuussa, joskus useamminkin. Ei ollut mikään salaisuus, että kaikki Juniper Streetillä ja sen lähiympäristössä vihasivat Philiä. Eikä ollut ihme, että joku otti lopulta oikeuden omiin käsiinsä. Ja juuri siitä syystä halusinkin syyllisen telkien taakse ja raastupaan mahdolisimman nopealla aikataululla. Suurelle yleisölle, sekä enemmän että vähemmän lainkuuliaiselle, oli tehtävä selväksi, että surkean paskiaisenkin murjomisesta joutui vastuuseen.

Philin onneton naisystävä Wilma ei ollut koskaan viikonloppuisin tämän talolla, eikä osallistunut juhliin. Juoruiltiin, että Phil olisi kerran antanut Wilman moottoripyöräilevien liikekumppaniensa käytettäväksi, mutta se saattoi olla pelkkää huhua. Se oli kuitenkin tosiasia, että kun Wilma meni Philin luo tuona syyskuisena maanantai-iltapäivänä, hän löysi miesystävänsä ulko-oven edestä terassilta. Phil rötkötti vatsallaan kuin rannalla makaava mursu. Toinen tohveli oli pudonnut hänen jalastaan ja lojui ylimmällä portaalla tihkusateen kasteltavana. Aluksi Wilma luuli että Phil oli saanut sydänkohtauksen, mutta sitten hän uskaltautui lähemmäs katsomaan ja näki verilammikon. Phil ei ollut kuollut, vaan elossa kuin ihmeen kaupalla. Tajuissaan hän ei kuitenkaan ollut, eikä enää koskaan tullutkaan tajuihinsa. Häntä oli lyöty jollakin tylpällä esineellä päähän ainakin kymmenen kertaa.

Philin juhlat oli juhlittu, ja tutkinnassa selvisi hyvin pian, että eräs naapuri oli ollut puoli seitsemän aikaan aamulla tupakalla keittiössään. Hän oli avannut ikkunan ja seissyt sen ääressä polttelemassa, ja nähnyt tuntemansa miehen ilmaantuvan Phil Gooden talon suunnasta. Mies oli kävellyt kiireettömästi ja rauhallisin askelin, ympärilleen tai taakseen vilkuilematta. Hänellä oli ollut yllään tummanharmaat housut ja sininen, hiukan kulunut farkkutakki. Aamuinen kulkija oli Jack Hoyt, joka asui niinikään Juniper Streetillä pienessä, kaksikerroksisessa puutalossa. Hän oli vuokrannut sen paikalliselta yrittäjältä vuoden 1998 keväällä.

Osoittautui, että myös Jack Hoytilla oli oma yritys. Hän teki pieniä remontteja ja korjaustöitä. Lähin naapuri, eläkkeelle jäänyt musiikinopettaja nimeltä Claire Schillig, kertoi Hoytin olevan yksin viihtyvää sorttia, mutta mies oli sentään jutellut hänen kanssaan muutamaan otteeseen. Hoyt oli sanonut että naapuri toi hänen mieleensä isoäiti Fannien, jonka luona hän oli asunut lapsena. Ja kerran, neiti Schillig tunnusti käsiään väännellen, mies oli myös todennut että jonkun pitäisi järjestää Phil Goodelle oppitunti. ”Enkä tarkoita nyt musiikkiopintoja”, Hoyt oli jatkanut ja iskenyt naapurilleen silmää.

Näyttö ei ollut kummoista, mutta haimme Jack Hoytin siitä huolimatta kuulusteluun keskiviikkoaamuna. Hän oli noin 175-senttinen, hoikka mies, joka näytti hiukan alle viisikymppiseltä. Hiukset olivat hyvin tumman ruskeat, melkein mustat, ja hänellä oli muutaman päivän sänki luisevalla naamallaan. Hänellä oli voimassa oleva Washingtonin osavaltion ajokortti, joka kertoi syntymäajaksi 28.8. 1953. Ajokortti olikin ainoa virallinen asiakirja, joka Jack Hoytilta löytyi. Hänellä ei ollut edes pankkitiliä. Hän hyväksyi ainoastaan käteisen maksuksi tekemistään korjaustöistä, ja maksoi vuokransakin käteisellä. Ja koska sähkö ja vesi kuuluivat vuokraan, hän ei tarvinnut tiliä maksaakseen laskuja niistä. Hänellä oli auto, kymmenen vuotta vanha paketti-Chevrolet, ja sille pakollinen liikennevakuutus. Vakuutuksen hän oli ottanut paikallisesta liikkeestä ja maksoi senkin käteisellä. Puhelinliikenne hoitui matkapuhelimella ja prepaid-liittymällä.

Hoyt ei halunnut asianajaa, ja kiisti ehdottomasti syyllistyneensä Phil Gooden pahoinpitelyyn. Hän myönsi olleensa edellisaamuna tämän talon suunnalla, mutta vain kävelemässä. Ja kyllä, hän oli sanonut että öykkärille pitäisi antaa opetus, mutta entä sitten? Vähintään joka toinen Juniper Streetin asukas oli sanonut niin. Ajattelin että se oli varmasti totta, mutta ajattelin myös että Jack Hoytissa oli jotain kummallista. Käskin apulaissheriffi Mort Travisin viedä hänet putkaan, ja kun Hoyt istui siellä, ryhdyin tekemään hänestä taustatarkistusta. Siinä ei löytynyt mitään. Ei rikosrekisteriä - eikä mitään muutakaan. Ajokorttia lukuunottamatta Jack Hoyt olisi voinut olla aave. Kummallista ja aina vain kummallisempaa, mietin ja käskin tuoda miehen uudestaan jututettavaksi.

”Unohdetaanpa Phil Goode hetkeksi”, sanoin. ”Haluan että kerrot minulle itsestäsi”. Jos Hoyt piti pyyntöäni kummallisena, hän ei ainakaan näyttänyt sitä. Hän katsoi minuun kulmiensa alta sinisillä silmillään, kenties hieman huvittuneesti ja raaputti nenänpäätään. ”Tarkoitatko elämäntarinaani”, hän kysyi. En ollut koko aikana havainnut hänen puhetavassaan oikeastaan minkäänlaista aksenttia. Hoytin ääni oli tasainen, hiukan karhea ja melko hiljainen. ”Vaikkapa”, vastasin ja kohautin olkapäitäni. ”Okei”, Hoyt myöntyi. ”Se on äkkiä kerrottu”.

Hoyt oli kotoisin Wisconsinista, pienestä Grattan Hill -nimisestä kaupunkipahasesta. Hänen vanhempansa olivat kuolleet kolarissa kun hän oli ollut vasta kaksivuotias, eikä hänellä ollut mitään muistikuvia sen paremmin äidistään kuin isästäänkään. Ainoa muisto oli valokuva, joka hänellä oli yöpöydällään. Kun Hoyt oli jäänyt orvoksi, hän oli muuttanut isänsä äidin Fannien luokse maatilalle Eagle Riverin lähistölle. Hänellä ei ollut juurikaan kavereita, mutta Fannie-mummolla oli koira, pieni musta terrieri nimeltä Tricky. Kun Hoyt ei ollut koulussa, hän vaelteli pelloilla ja metsissä Tricky-koiran kanssa.

”Maatilalla oppi tekemään käytännön hommia ja korjaamaan kaikenlaista”, Hoyt selitti. Niinpä hän oli jättänyt koulunsa kesken ja perustanut ensimmäisen remonttifirmansa. Kun Fannie-mummo oli kuollut, Hoyt oli myynyt tilan ja muuttanut pois. Ensin Madisoniin, ja muutaman vuoden kuluttua Nebraskaan, sitten Montanaan, Idahoon ja lopulta Washingtoniin. ”Ja siinä se”, hän päätti ja katsoi minua silmiin, kuin yllyttäen minua kysymään lisää tai haastamaan tarinansa. En tehnyt kumpaakaan, vaan vein hänet takaisin telkien taakse ja soitin syyttäjälle.

Iltapäivä oli jo pitkällä kun saimme kotietsintäluvan, joka kattoi paitsi Hoytin vuokraaman talon, myös sen tontin, autotallin sekä pakettiauton. Lähetin Travisin ja Julie Morayn hoitamaan asiaa, ja ehti kulua vain puoli tuntia, ennen kuin he ottivat minuun yhteyttä. ”Niin? Mitä sieltä löytyi”, kysyin. ”Ei mitään, ainakaan vielä. Kyse on pikemminkin siitä mitä täältä puuttuu”, apulaissheriffi Morayn ääni rätisi radiopuhelimesta. ”Minä tulen sinne”, sanoin ja lähdin liikkeelle.

Ajomatka Juniper Streetille kesti vain kymmenen minuuttia. Sen varrella oli kolmisenkymmentä taloa, kaikki melko vaatimattoman kokoisia ja siistejä, paitsi kadun päässä lymyilevä Gooden jättikokoinen mörskä, jonka rapistuvat savupiiput kohosivat puiden latvojen yläpuolelle. Jack Hoytin vuokraama talo oli vaaleanvihreäksi maalattua lautaa, ikkunanpuitteet olivat valkoiset, peltikatto oli moitteettomassa kunnossa ja pieni piha hyvin hoidettu. Talosta erillään oli samanvärinen autotalli, jossa oli mustiksi maalatut pariovet. Paketti-Chevy seisoi pihatiellä tallin edustalla.

Julie Moray tuli ulos minua vastaan. ”No, mikä on”, minä kysyin. Apulaissheriffi näytti epäluonteenomaisen hämmentyneeltä. Hän oli vaalea, kolmikymppinen, yli 180-senttinen ja äärimmäisen tehokas ja hyvä poliisi, ja hänestä tuli sheriffi minun jälkeeni. ”Taitaa olla paras että katsotte itse, sheriffi”, hän sanoi. Saapastelin sisään ja astuin pieneen ja kapeaan eteiseen, jonka seinällä roikkui naulakko ja naulakossa lentäjämallinen lampaannahkatakki, jossa oli karvakaulus. Toisessa naulassa riippui kookas, vanhanaikainen avain. Lattialla naulakon alla oli pari ruskeita talvisaappaita. Eteisessä oli myös seinään upotettu kaappi, joka oli auki. Se oli tyhjä.

Eteisestä vasemmalle oli keittiö, pieni sekin. Alumiiniset työtasot hohtivat tahrattoman kiiltävinä. Liesi näytti siltä kuin sitä ei olisi käytetty koskaan. Ikkunan edustalla oli kapea pöytä ja sen ääressä yksi ainoa tuoli. ”Kaikki kaapit ovat tyhjät”, Moray ilmoitti. ”Myös jääkaappi”. ”Vai niin”, minä mutisin ja siirryin keittiöstä olohuoneeseen. Siellä oli pöytä, TV-tuoli ja matala, leveä lipasto, jonka päällä oli videonauhuri sekä 32-tuumainen televisio, mutta ei muuta. Ei mattoja lattioilla, ei tauluja seinillä, ei edes villakoiria nurkissa. Katsoin lipaston laatikoihin ja näin säntillisiin riveihin aseteltuja VHS-elokuvia. Jokainen laatikko oli täynnä niitä.

Apulaissheriffi Travis tulla tömisteli portaita alas. ”Onko sielläkin yhtä tyhjää”, kysyin. Travis nyökkäsi. ”Joko sillä Hoytin hepulla on äärimmäisen spartalainen maku sisustamisen suhteen, tai sitten hänellä on toinen kämppä jossain”, hän sanoi ja siveli mietteissään viiksiään, jotka olivat jo miltei kokonaan harmaat. Myös Travis oli hyvä poliisi, mutta hän kuoli pari vuotta Hoytin jutun jälkeen. Ei virkatehtävässä, vaan pudottuaan talonsa katolta oltuaan korjaamassa vuotavaa ränniä. ”Hänellä TÄYTYY olla toinen kämppä”, Moray säesti. ”Eihän täällä ole edes ruokaa. Eikä ruokailuvälineitäkään”.

Kiipesin toiseen kerrokseen, jossa oli vain kaksi huonetta ja WC. Toinen huone oli tyhjä. Ikkunassa oli verhot, mutta muuten huoneessa ei ollut mitään, ei edes valaisinta katossa. Toinen oli Hoytin makuuhuone, ja siellä sentään oli asumisen merkkejä. Kapea sänky oli petaamatta, ja yöpöydällä oli kirja, jonka välistä pisti esiin kirjanmerkki. ”Mythago Wood”, luin ääneen. Kirjan oli kirjoittanut kaveri nimeltä Robert Holdstock. En ollut koskaan kuullutkaan hänestä. Yöpöydällä oli myös kelloradio ja kehystetty valokuva, josta Hoyt oli puhunut. Se oli vanha, mustavalkoinen studio-otos, jossa hyvin nuorelta näyttävä pariskunta katsoi kameraan vaisusti hymyillen. Mies, tai pikemminkin poika, oli kietonut kätensä vaimonsa hartioille ja puolisolla oli sylissään pieni lapsi. Nuori mies oli tumma ja puolikomea välimerelliseen tyyliin, vaimo hiukan vaaleampi ja todella sievä. Lapsesta ei erottanut juuri muuta kuin suuret silmät, pienen nenännykerön ja hiustupsun. Tässä oli pikku Jack Hoyt ja ainoa muisto joka hänellä oli vanhemmistaan, ajattelin. Ellei hän sitten ollut valehdellut.

Myöskään makuuhuoneessa ei ollut mattoja eikä tauluja, mutta siellä oli rottinkinen kirjahylly, jonka sisältö oli yhtä suorissa riveissä kuin videokasetit olohuoneen lipastossa. Katselin hyllyä ja totesin, että kirjat oli järjestetty aakkosittain kirjailijan sukunimen mukaan. Suurin osa teoksista ja kirjailijoista oli minulle tuntemattomia, mutta tunnistin sentään muutaman, kuten Edgar Allan Poen, Stephen Kingin, Richard Mathesonin ja Ray Bradburyn. Sekä J.R.R. Tolkienin, jonka Sormusten Herraa (sen kaikki kolme osaa olivat hyllyssä kauhtuneina pokkariversioina) olin yrittänyt lukea opiskeluaikoinani, mutta luovuttanut jo muutaman kymmenen sivun jälkeen.

Makuuhuoneen komeron hyllyillä oli joitakin vaatekappaleita: paitoja, housuja, sukkia, kalsareita, kulunut ruskea nahkavyö ja vihreä lippalakki. Muuten komero oli tyhjä. Samoin kuin käytävällä huoneiden välissä sijaitseva WC, jonne kurkistin viimeiseksi. Siellä oli vain rulla vessapaperia ja peilikaapissa hammasmuki, hammasharja ja putkilo hammastahnaa.

Moray ja Travis seisoivat eteisessä jokseenkin hölmön näköisinä. ”No, täältä ei ainakaan löytynyt verisiä vaatteita tai astaloita”, sanoin reippaasti. ”Jatketaan etsintöjä ennen kuin tulee pimeä. Huolehtikaa te pihasta ja autosta, minä tarkastan autotallin”, jatkoin ja nappasin ison avaimen naulakosta. Apulaissheriffit vilkaisivat toisiinsa ja menivät sitten ulos. Minä painelin suoraa päätä autotallille ja kokeilin avainta sen lukkoon. Avain kääntyi helposti. Kiskaisin oven auki ja näin tallin olevan täynnä tavaraa: Työkaluja, lautoja, peltilevyjä ja muuta vastaavaa. Aloin tutkia paikkoja, mutta en löytänyt mitään todella kiinnostavaa. Keräsin kaikki kirveet, vasarat, sorkkaraudat ynnä muut muovipusseihin, mutta en uskonut että niistä löytyisi Phil Gooden verta vaikka niitä tutkittaisiin elektronimikroskoopilla. Jos Hoyt oli syyllinen, hän ei taatusti ollut niin tyhmä, että olisi piilottanut Gooden hakkaamiseen käyttämänsä vasaran tai muun työkalun autotalliinsa.

Tallin peräseinällä oli metallista valmistettu kookas työpöytä. Sen päällä ei ollut mitään, mutta laatikoissa oli lisää työkaluja, nauloja, ruuveja, proppuja, pultteja ja prikkoja. Ja jotain muutakin: alimmaisessa laatikossa oli suuren kuuden tuuman naulapakkauksen lisäksi kaksi kirjaa. Ne oli työnnetty laatikon perälle, kuin ne olisi haluttu piilottaa. Otin ne esiin ja katselin niitä. Toinen oli tarkoitettu hyvin pienille lapsille, kenties noin kolmivuotiaille. Sen sivut olivat paksut ja kannessa oli värikäs piirroskuva hymyilevästä mummosta, jolla oli sylissään pikkuinen, aivan yhtä leveästi hymyilevä porsas. Piirrosmummon takana oli vihreä piirrosnurmikenttä sekä punainen piirrosmaalaistalo, jonka piipusta kohosi savukiehkura siniselle piirrostaivaalle. ”Fannie-muorin farmi”, kannessa luki.

Selasin kirjan läpi. Se kävi nopeasti, sillä siinä oli vain parikymmentä sivua. Kirjassa esiteltiin pienelle lukijalle (tai pikemminkin kuuntelijalle) itse Fannie-muorin lisäksi hänen farminsa sekä sen asukkaat, joihin lukeutuivat mm. Äitipossu Gertrude sekä Pikkupossu Patty, Oswald-Ankka, Runoileva Lammas Goethe sekä Puhuva Traktori nimeltä Winston. Kun en tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella, katsoin toista kirjaa. Se oli selvästi suunnattu varttuneemmille lapsille, jo teini-iän kynnyksellä oleville, mutta se oli vanha ja peräisin ainakin kolmenkymmenen vuoden takaa. Tarkistin painovuoden ja havaitsin olleeni oikeassa. Kirja, jonka nimi oli ”Jackin ja Trickyn seikkailut”, oli painettu ohiolaisessa kirjapainossa vuonna 1963. Sen kannessa ei ollut kuvaa iloisesta maalaismummosta, vaan punaisella pallolla leikkivästä mustasta terrieristä. Kun tutkailin kirjan sisältöä, oivalsin pian että sen päähenkilö oli 12-vuotias orpopoika Jack, jonka paras ja ainoa ystävä oli koira nimeltä Tricky. Entä kirjan kirjoittaja? Hänen nimensä oli Eleanor Hoyt.

Jessus sentään, totesin itsekseni. Itseään Jack Hoytiksi kutsuva mies oli kyhännyt kokoon melkoisen sepitelmän. Onneksi hän oli sentään jättänyt Äitipossu Gertruden, Runoilevan Lampaan sekä Puhuvan Winston-traktorin pois tarinastaan. Mistä halvatusta oikein oli kyse? Jos ”Hoyt” ei ollutkaan vastuussa Pöhö-Philin hakkaamisesta, hänessä oli siitä huolimatta jotain todella hämärää. Tiesin kuitenkin, että olisi helkutin vaikea osoittaa hänen syyllistyneen mihinkään rikolliseen. Oli erittäin todennäköistä että hän esiintyi väärällä nimellä, mutta siihen saattoi olla aivan pätevä syy. Ehkä hän oli suututtanut jonkun kostonhimoisen mafioson, tai jotain vastaavaa.

Etsintöjen tulos oli pyöreä nolla. Talosta tai mistään muualtakaan ei löytynyt verijälkiä. Tontille ei ollut kätketty vasaroita, sorkkarautoja, puukkoja tai puntareita, eikä pakettiauton peräkopissa ollut verisiä vaatekappaleita. Syyttäjä kuulosti synkältä, kun soitin hänelle, eikä hänellä ollut kärsivällisyyttä kuunnella selostustani siitä, että epäilin Jack Hoytin sepittäneen elämäntarinansa lastenkirjojen perusteella. Hän käski meidän puhuttaa naapureita uudemman kerran ja muistuttaa, mitä poliisitutkinnan haittaamisesta seuraisi. Ja jos mitään uutta ei kuuluisi, Hoyt olisi päästettävä vapaaksi, syyttäjä sanoi ja löi luurin korvaani. En erityisesti pitänyt siitä että hän teki niin, enkä siitäkään että hän neuvoi minua työssäni, mutta minun oli myönnettävä että hän oli oikeassa.

Lopulta kävikin niin, että mies joka kutsui itseään Jack Hoytiksi, käveli (ainakin toistaiseksi) vapaana miehenä ulos sellistä tuon saman päivän iltana. Kävin itse päästämässä hänet sieltä, ja pyysin häntä vielä hetkeksi juttusilleni jos hänelle vain sopi. ”Toki”, hän myöntyi. Tällä kertaa en vienyt häntä siivouskomeron kokoiseen, hieltä lemuavaan kuulusteluhuoneeseen vaan omaan toimistooni. ”Kuulehan”, sanoin kun olimme istuutuneet paikoillemme, minä työpöytäni taakse ja Hoyt sen eteen suoraselkänojaiselle puutuolille. ”Nämä löytyivät sinun autotallistasi. Työpöydän alalaatikosta”, jatkoin ja ojensin kirjat hänelle. Olin ottanut ne mukaani silkasta uteliaisuudesta. Halusin nähdä kuinka mies reagoisi niihin.

Hoyt otti kirjat ja katseli niitä kummastuneen näköisenä. ”Vähän erilaista tavaraa kuin se mitä sinä yleensä luet, vai kuinka”, totesin. ”Tosiaan. Nämähän ovat lastenkirjoja. Ja ne siis olivat työpöytäni laatikossa”, hän kysyi. Minä nyökkäsin. ”Niin. Alimmaisessa laatikossa, aivan perällä, ison naulalaatikon takana. Kuin piilossa”, vahvistin. Hoyt näytti edelleen täysin pöllämystyneeltä. ”Eivät nämä ole minun. En ole nähnyt näitä koskaan aiemmin”, hän vakuutti. Muistan yhä hänen ilmeensä ja äänensävynsä, ja minun on sanottava suoraan, että jos kyseessä oli pelkkä esitys, se oli paras jonka olen koskaan nähnyt ja kuullut. ”Katsohan niitä tarkemmin”, kehotin. ”Muistat kai, kuinka pyysin sinua aiemmin kertomaan elämäntarinasi. Ja sinä kerroit minulle vanhempiesi kuolemasta, Fannie-mummosta ja terrieristä nimeltä Tricky...” ”Niin. Niin kerroin. Koska se on totta”, hän sanoi ja käänteli kirjoja käsissään. ”Minä en ymmärrä mistä tässä on kysymys”.

Olin odottanut että mies suuttuisi tai alkaisi kiemurrella, mutta hän vaikuttikin ahdistuneelta ja hätääntyneeltä. Mieleeni juolahti, että jos hän todella oli sulauttanut kirjojen tapahtumia osaksi omaa elämäänsä koskevia muistoja, hänen psyykensä saattoi olla todella hauras ja temppuni voisi järkyttää hänen henkistä tilaansa ties millaisin seurauksin. Kirosin ääneti itseäni ja hölmöyttäni ja ajattelin, että minun olisi puhuttava asiasta psykologian tai psykiatrian ammattilaisen kanssa. Pyysin Hoytia antamaan kirjat takaisin, ja hän suorastaan heitti ne minua kohti kuin kauhun tai inhon vallassa. Tyynnyttelin häntä niin hyvin kuin kykenin, ja kysyin oliko hän varmasti kunnossa. Hän sanoi olevansa ja lähti. Minä työnsin kirjat oman työpöytäni alalaatikkoon ja siellä ne pysyivätkin pitkään, aina eläkkeelle jäämiseeni saakka.

En ole koskaan pitänyt arvoituksista, ja itseään Jack Hoytiksi kutsuva mies oli arvoitus pahinta lajia. Kun viimein menin kotiin, Steph huomasi heti etten ollut likimainkaan oma itseni. Ja kun olimme syöneet illallisen ja aloin korjata astioita pöydästä, Steph keskeytti puuhani, istutti minut sohvalle ja käski kertoa, mikä minua vaivasi. En yleensä välittänyt puhua työasioista kotona, mutta tällä kertaa tein poikkeuksen. Steph kuunteli tarinani, tai pikemminkin Jack Hoytin tarinan, ja pudisteli päätään. ”Onpa kummallista”, hän toisteli. Sitten hän nousi nojatuolista ja tuli viereeni sohvalle. ”Kuulehan, Roy”, Steph sanoi. ”Kuinka varma sinä olet siitä, että tuo Jack Hoyt, tai mikä hänen nimensä onkaan, pahoinpiteli Phil Gooden”?

Minun oli harkittava kysymystä tarkkaan. ”Melkoisen varma”, vastasin lopulta. ”Ehkä 90-prosenttisen. Hänet nähtiin talon lähellä maanantaiaamuna ja hän oli puhunut opetuksen antamisesta Goodelle. Ne eivät ole kummoisiakaan todisteita, mutta Hoytissä on jotakin... Minulla on sellainen tunne, että hän pystyisi siihen. Ja se on ainakin käynyt selväksi, että hänellä on paljonkin salattavaa. Ikävä kyllä minun tuntemuksillani ei ole mitään väliä jutun tutkinnan kannalta”, lopetin.

Steph virnisti tavalla joka sai hänet näyttämään taas parikymppiseltä, tytöltä johon olin rakastunut, en ehkä ensi silmäyksellä mutta viimeistään kolmannella. ”Et ole tainnut hoksata, että on ainakin yksi ihminen, joka varmaankin osaa kertoa sinulle enemmän Jack Hoytista”, hän sanoi. ”Kuka sitten”, minä ihmettelin. Vaimoni virnistys leveni. ”Vuokranantaja, tietenkin. Kuinka Hoyt oli saanut tietää, että hänellä oli talo vuokrattavana? Missä he tapasivat? Kertoiko Hoyt mistä oli muuttamassa? Vuokranantajalla on oltava hänestä edes joitakin tietoja. Tuskin hän olisi noin vain vuokrannut taloa täysin tuntemattomalle miehelle, josta hän ei tiennyt mitään”, Steph sanoi. Minun olisi tehnyt mieli lyödä itseäni nyrkillä otsaan kuin elokuvissa. Tunsin itseni totaaliseksi idiootiksi. Olin autuaasti unohtanut koko vuokranantajan.

On Stephin ansiota, että kirjoitan tätä juttua. Hän on nimittäin sairaalassa toipumassa lonkkaleikkauksesta, ja hän käski minun keksiä itselleni puuhaa siksi ajaksi. Olen silloin tällöin tehnyt artikkeleita paikallislehteen, ja sanoin että voisin vaikka kirjoittaa jotain. ”Kirjoita Jack Hoytista”, Steph ehdotti. ”Olet vatvonut sitä tapausta yli kaksikymmentä vuotta. Ehkä kirjoittaminen auttaisi sinua pääsemään siitä yli, ainakin siinä määrin kuin se on mahdollista”. Stephin ehdotus oli hyvä, kuten hänen ehdotuksensa tuppaavat olemaan. Aloittaessani pelkäsin, että Jack Hoyt -nimisen matopurkin kaivelu saisi oloni ahdistuneeksi tai levottomaksi, mutta niin ei ole käynyt. Luultavasti tätä tarinaa ei koskaan julkaista missään ja sen saavat lukea vain Steph ja muutamat harvat ja valitut, mutta väliäkö tuolla. Pääasia on se, että saan kirjattua sen muistiin. Ehkä Jack Hoyt vaivaa aivojani vähemmän, kun juttu on tallennettu tietokoneelle ja printattu paperille.

Jos tämä olisi fiktiivinen tarina, kirjoittaisin seuraavaksi että myös Stephin ehdotus vuokranantajan puhuttamisesta oli hyvä, ja auttoi lopulta luomaan edes jonkinlaista valoa Jack Hoytin mysteeriin. Mutta niin ei käynyt. Idea oli tietenkin erinomainen, ja minun olisi pitänyt hoksata se itsekin, sillä olinhan sentään sheriffi, mutta se mitä vuokranantajalla oli kerrottavanaan, ei selventänyt arvoitusta ollenkaan. Itse asiassa kävi täysin päinvastoin.

Vuokranantajan nimi oli Charlie Hopmann, ja soitin hänelle heti seuraavana aamuna. Herra Hopmann omisti kaksi huoltoasemaa, yhden Avalonissa ja toisen naapurikaupunki Bethanyssä. Minulla oli onnea, sillä hän kertoi olevansa juuri nyt Avalonin asemalla tuuraamassa sairastunutta autonasentajaa. Jos halusin, voisin tulla käymään vaikka heti, tai hän voisi tulla työpäivän jälkeen asemalle, Hopmann sanoi. Kärsivällisyys ei ole koskaan kuulunut hyveisiini, joten ilmoitin tulevani paikalle saman tien ja hyppäsin autooni.

Charlie Hopmann oli melkein kaksimetrinen nuorehko mies, silmälasipäinen ja punatukkainen, ja hän näytti hieman koomiselta työhaalareissaan, joiden lahkeet ulottuivat vain nilkkojen puoliväliin. Hän vei minut pieneen ja toivottoman sotkuiseen toimistoonsa ja tarjosi minulle kupin kahvia, joka maistui parkkihapolta. Hopmann kertoi, että Hoytin vuokraama talo oli ollut hänen lapsuudenkotinsa. Isä oli kuollut sydänkohtaukseen hänen ollessaan parikymppinen, ja muutaman vuoden kuluttua äitikin oli muuttanut pois, kerrostaloasuntoon Avalonin keskustaan. Hopmann puolestaan oli muuttanut takaisin Juniper Streetille tyttöystävänsä kanssa. He olivat menneet naimisiin, ja pian morsian oli ilmoittanut olevansa raskaana. ”Ultrassa näkyikin kaksoset”, Hopmann kertoi. Lasten synnyttyä kävi selväksi, että Juniper Streetin talo olisi aivan liian pieni perheelle, johon kuului neljän ihmisen lisäksi myös kaksi koiraa ja kookas akvaariollinen erilaisia kaloja. Hopmann ei kuitenkaan malttanut luopua siitä kokonaan, vaan laittoi sen vuokralle perheen muutettua kaupungin itäpuolelle, suurempaan taloon jossa oli tilaa vaikka kuinka.

”Vuokrasin talon Hoytille koska hän on remonttimies”, Hopmann kertoi. ”Hän lupasi pitää sen kunnossa. Ja sen lupauksen hän on pitänyt, ja maksanut vuokran aina ajallaan. Enkä minä usko hetkeäkään, että hän olisi pahoinpidellyt ketään. Hän on kunnon kaveri”, Hopmann jatkoi ja siemaisi kahvia. En ymmärrä tänä päivänäkään, kuinka hän kykeni juomaan sitä karmivaa litkua. Hänen vatsansa täytyi olla ruostumatonta terästä.

Tuohon saakka kaikki sujui täysin normaalisti, eikä Hopmann ollut sanonut mitään kummallista. Keskustelu alkoi saada outoja sävyjä vasta siinä vaiheessa, kun kysyin miten hän oli päätynyt vuokraamaan talon Hoytille. Hopmann mietti pitkän aikaa ja tunnusti sitten, ettei muistanut sitä. Kyselin oliko hän laittanut ilmoituksen lehteen, ja hän myönsi, että niin hän varmaankin oli tehnyt. ”Ja sitten Hoyt soitti teille”, johdattelin. Hopmann näytti entistäkin häkeltyneemmältä. ”Niinpä kai. Mutta en minä kyllä muista sellaista. Onpa kumma juttu”, hän mutisi. ”Mahtaisiko vaimonne muistaa”, kysyin. ”Niin, ehkäpä”, Hopmann sanoi. ”Haluaisitteko, että soitan hänelle ja kysyn”? Vastasin, että se olisi oikein mukavaa jos siitä ei vain olisi liikaa vaivaa.

Hopmann tarttui toimiston puhelimen luuriin ja pyöritti numeron. Ymmärsin hänen repliikeistään, että vaimo oli aivan yhtä muistamaton kuin miehensäkin. Lopulta Hopmann laski luurin alas ja katsoi minua silmissään ilme, joka sai niskavillani kohoamaan pystyyn. ”Rebeccakaan ei muista”, hän sanoi eksyneellä äänellä. ”Mistä hemmetistä tässä oikein on kyse”? Minä vastasin, että tuskinpa asialla oli suurempaa merkitystä. Ehkä asia oli vain unohtunut, koska Hopmannien elämässä oli ollut niin paljon meneillään. Kaksoset, muutto, yrityksen pyörittäminen... Onnistuin sanomaan tuon kaiken rauhallisella ja vakaalla äänellä, vaikken tuntenutkaan oloani ollenkaan rauhalliseksi ja vakaaksi.

”Mutta kyllähän tuollaiset asiat PITÄISI muistaa”, Hopmann totesi kulmiaan rypistäen. Olin aivan samaa mieltä, mutta en sanonut sitä ääneen. Olisin voinut painostaa häntä ja yrittää onkia selville joka ikisen pikkuseikan jonka hän osaisi kertoa Hoytista, mutta en tehnyt niin. Hopmann oli tolaltaan, eikä minun tehnyt mieli ruveta öykkäröimään. Muistutin itseäni siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, että voisin käydä jututtamassa häntä myöhemminkin, mikäli se olisi tarpeen. Kun olin lähdössä, Hopmann tarttui käsivarteeni ja kuiskasi minulle kuin salaliittolaiselle: ”Vuokrasin talon Hoytille koska hän on remonttimies. Hän lupasi pitää sen kunnossa”. Minusta tuntui siltä kuin olisin kuunnellut ohjelmoitua puhetta tai nauhoitusta.

Ajoin asemalle, enkä ollut ehtinyt edes huoneeseeni, kun päivystysvuorossa ollut apulaissheriffi Michalak tuli luokseni. ”Gooden juttuun löytyi uusi silminnäkijä”, hän sanoi. ”Heppu nimeltä Stan Becker soitti juuri äsken. Hän asuu aivan Gooden mörskän lähellä, Juniper Streetin numerossa 29. Hän kertoi nähneensä Jack Hoytin kävelevän kohti Gooden taloa ja menevän sen pihaan noin varttia yli kuudelta maanantaiaamuna”, apulaissheriffi jatkoi. ”Hetkinen nyt. Sanoiko hän nimenomaan nähneensä, että Jack Hoyt meni Gooden talon PIHAAN”, minä varmistin. Michalak nyökkäsi. ”Täsmälleen niin, sheriffi”.

Tunsin kuinka kiukun puna alkoi kohota poskilleni. ”Ja miksei tämä Stan Becker kertonut tätä aiemmin, helvetissä? Kai häntäkin on jo puhutettu”, ärähdin. ”Se onkin hyvä kysymys, sheriffi. Asia on niin, että Becker ja Goode olivat huonoissa väleissä, tai oikeastaan oikein erityisen huonoissa, ja hän oli sitä mieltä, että jos Hoyt todella oli hakannut Gooden, hän ei ainakaan käräyttäisi miestä. Mutta sitten Becker oli kertonut puolisolleen siitä mitä oli nähnyt, ja tämä oli suuttunut ja vaatinut, että poliisin pitäisi saada tietää asiasta”, apulaissheriffi selitti.

”Luojalle kiitos kunnon kansalaisista”, sanoin. ”Minä ilmoitan Travisille ja Moraylle, että hakevat sen Beckerin tänne ja ottavat häneltä lausunnon. Menen itse pidättämään Hoytin”, ilmoitin ja marssin ulos asemalta. Hoytin tilanne alkoi näyttää tukalalta, ajattelin. Mies oli varttia vaille kusessa. Nuo mietteet saivat minut unohtamaan Hopmannin levottomuutta herättäneen käytöksen, ja totesin itsekseni että Hoyt olisi pian lukkojen takana. Kun pääsin Juniper Streetille, olin jo melkein innoissani. En kuitenkaan niin innoissani, etten olisi malttanut kutsua apuvoimia. Hoyt oli henkisesti epävakaa ja todennäköisesti myös väkivaltainen, enkä aikonut ottaa hänen kanssaan mitään riskejä.

Apulaissheriffit Kent ja Rodley, kokeneita kavereita molemmat, saapuivat pian paikalle. Hoytin pakettiauto seisoi pihatiellä, joten hän oli todennäköisesti kotona. Komensin Kentin asemiin talon taakse siltä varalta että epäilty yrittäisi paeta, ja menin itse Rodleyn kanssa etuovelle. Kaikki jännitys, jota aina tunsin vastaavissa tilanteissa, purkautui seuraavan minuutin kuluessa. Etuovi oli auki ja talo oli tyhjä. Hoytista ei näkynyt jälkeäkään. ”Mies on häipynyt”, Rodley totesi ja työnsi pistoolinsa takaisin koteloon.

Jack Hoyt oli todellakin häipynyt, ja jättänyt jälkeensä kirjeen keittiön pöydälle. Otin siitä kopion, ja minulla on se tässä edessäni. Siitä, kun viimeksi luin sen, on kulunut yli kymmenen vuotta. Jostain syystä sen lukeminen, tai jo pelkkä näkeminen, saa minut huonovointiseksi. Mutta nyt minun on luettava se ja jäljennettävä sen sisältö tähän, koska muuten tarina jäisi vajaaksi. Kirje kuuluu seuraavasti:

Hyvä sheriffi,

mehän puhuimme kirjoista. Mielikirjassani on kohta, jossa Bilbo Baggins sanoo tuntevansa olonsa ohueksi, jotenkin venytetyksi, kuin hän olisi voinokare jota levitetään liian suurelle leipäpalalle. Siltä minustakin on tuntunut, ja tunne on kasvanut voimakkaasti siitä lähtien kun keskustelimme. Olen ohut mies, hyvä sheriffi, ja yhä ohuemmaksi tulen.

Bilbo Baggins on tietenkin mielikuvituksen tuotetta. Olen alkanut epäillä, että ehkäpä olen itsekin mielikuvituksen tuotetta. Mutta kenen? Sitä en osaa sanoa.

Tunnustan, hyvä sheriffi, että minä löin Phil Goodea. Käytin vasaraa. Outo juttu: vaikka hänen päästään roiskui verta, sitä ei jäänyt vasaraan ollenkaan. Eikä myöskään iholleni, vaatteisiini tai kenkiini. Minun olisi pitänyt olla yltympäriinsä veressä, mutta en ollut. Kun kuulustelitte minua, minulla oli ylläni samat vaatteet kuin hakatessani Goodea. Sama musta T-paita, samat harmaat housut, sama sininen farkkutakki, samat työkengät. En ollut käynyt edes suihkussa. Eikä veripisaraakaan.

Tähän asti olen luullut, aivan tosissani, olevani mies nimeltä Jack Hoyt. Mutta nyt en ole siitä varma. Päinvastoin olen melko varma siitä, että EN ole mies nimeltä Jack Hoyt. Niin kauan kuin muistan, olen pitänyt asioiden korjaamisesta. Ehkä se, että murskasin Phil Gooden pääkallon, korjasi enemmän kuin hajotti. En tiedä. Ehkä kaikki on vain pelkkää kuvitelmaa, eikä muistojani ole olemassakaan. Saatan olla olematon olento, joka kuvittelee olemattomia. Mikä minut herätti?

Ja siinä kaikki. Ei päiväystä, ei allekirjoitusta, ei muuta kuin arkki valkeaa aanelosta, parikymmentä riviä tekstiä ja vieressä mainoskynä, jolla kirje oli kirjoitettu.

Luettuani kirjeen menin yläkerran makuuhuoneeseen. Se näytti samalta kuin aiemminkin, lukuunottamatta sitä että sänky oli pedattu ja Robert Holdstockin kirjoittama teos oli laitettu paikalleen hyllyyn. Ehkä Jack Hoyt oli saanut luettua sen loppuun. Poimin valokuvan yöpöydältä ja irrotin sen kehyksistään, enkä yllättynyt huomatessani että paperi tuntui käsissäni hyvin hauraalta ja että kuvan kääntöpuolella ei ollut valokuvaamon leimaa eikä edes päivämäärää, vaan tekstiä mainoksesta jossa ylistettiin Goodyear-renkaiden verrattomia ominaisuuksia. Kuva oli leikattu jostain vanhasta lehdestä.

Kuten jo kerroin, Phil Goode ei tullut koskaan tajuihinsa. Hän kuoli aivoverenvuodon aiheuttamiin komplikaatioihin kolme vuorokautta Jack Hoytin katoamisen jälkeen. Edes Wilma ei tullut hänen hautajaisiinsa. Myöskään Gooden taloa ei ole enää. Se jäi Philin kuoleman jälkeen autioksi ja nautti jonkin aikaa mainetta kummitustalona, kunnes se jyrättiin maan tasalle. Jack Hoytista annettiin tietenkin etsintäkuulutus, mutta... niin, mitäpä luulette? Mahdettinkohan häntä löytää?

Tarina on nyt kerrottu, ja valitettavasti se loppuu kesken. Minulla ei ole vastauksia edes omiin kysymyksiini, saati muiden. On vain puolivillaisia spekulaatioita ja arveluja, joita en välitä kirjoittaa tähän. Ne ovat sitä lajia, jotka voisivat olla peräisin sen lajin kirjoista, joita Jack Hoytilla, ohuella miehellä, oli tapana lukea. (Ja miksi hän luki nimenomaan sellaista kirjallisuutta? Kas siinäpä kysymys).

Todellistajan lyhyt historia

 

Ajatus Todellistajasta ei ollut peräisin Suurelta Äidiltä, vaikka julkisuudessa tietenkin kerrottiinkin toista. Muistan yhä ensimmäiset otsikot, joita sanomalehdissä oli: ”SUUREN ÄIDIN NEROUS PALJASTAA PAHANTEKIJÖIDEN TODELLISET KASVOT! ELÄKÖÖN LIIKE, ELÄKÖÖN VALTIO”! Asiakirjat, jotka onnistuin pelastamaan Liikkeen Historian Tutkimuslaitokselta, paljastavat idean isän olleen kenraali Salkiewicz, älykäs ja oppinut mies, joka tunsi myös hiukan magiaa. Suuri Äiti ihastui ajatukseen välittömästi, luultavasti juuri siksi että se oli käsittämättömän nerokas ja täydellisen mielipuolinen kuten hän itsekin.

Rakas (mahdollinen) lukijani, et ehkä saata ymmärtää, kuinka kummalliselta ja väärältä tuntuu kuvata Suurta Äitiä mielipuoleksi. Vielä kolmekymmentä vuotta sitten moisesta puheesta olisi saanut kuolemantuomion. Toisinajattelijoille ei ollut tarjolla vankilaa ja Todellistajaa eikä edes pakkotyötä, vain marssitus oikeustalon sisäpihalle ja luoti otsaan. Sen jälkeen ruumis vietiin lähimpään Liikkeen Vihollisten Yhteishautaan, jättikokoista ampiaispesää muistuttavaan tiili- ja betonirakennelmaan, joita ihmisillä oli tapana käydä sylkemässä. Koulut järjestivät jopa retkiä, joissa oppilaita tuotiin linja-autoilla Yhteishaudoille pilkkaamaan ja vihaamaan kuolleita Liikkeen Vihollisia.

Kenraali Salkiewicz ymmärsi paremmin kuin hyvin, että Liikkeen ja Valtion oli tehtävä jotakin niille maageille, noidille, velhoille, ruumiinmanaajille ja muille vastaaville, jotka olivat selviytyneet sotavuosien yli salaisissa piiloissaan ja turvapaikoissaan. Heidät oli integroitava yhteiskuntaan aiempaa tiiviimmin, ja sen vuoksi heille oli järjestettävä mielekästä tekemistä. Niinpä kaikkialta Valtion alueelta kutsuttiin kokoon kuutisensataa maagikkoa, ja heidät esiteltiin legendaarisen Ylipioneeri Wilkesin johtamalle insinöörijoukolle. Yhdessä tämän epäpyhän allianssin piti suunnitella ja rakentaa Todellistaja, laite josta tulisi ratkaisevan tärkeä osa armotta jauhavassa rangaistuskoneistossa.

Ainoat epäilykset koskivat sitä, kuinka maagikot saataisiin sitoutumaan tehtäväänsä. Pian kävi kuitenkin selväksi, että useimmat suhtautuivat työhön vakavasti, monet jopa ylpeydellä. Tiedotusvälineet olivat aiemmin vaienneet heistä täysin, mutta nyt kehuvia artikkeleita ja televisio-ohjelmia nähtiin viikoittain. Liikkeen Historian Tutkimuslaitokselle myönnettiin jopa määräraha maagikkoja koskevan näyttelyn järjestämiseen. Projektiin osallistui kolme vanhempaa ja kaksi nuorempaa kuraattoria. Minä olin jälkimmäisistä toinen, vain 19-vuotias pojankloppi.

Todellistajan prototyypin rakentaminen kesti kauan. Siihen kului viisi pitkää vuotta. Vaikka ymmärränkin magian perusperiaatteet, en osaa edes kuvitella miten loitsut sekä taiat ja kaikki niiden toteuttamiseen liittyvä saatiin muutettua tekniseen muotoon. Jotkut luulivat, että maagikkojen puhetta vain tallennettiin nauhoille tai tietokoneiden muistiin ja toistettiin sitten, mutta prosessi oli paljon monimutkaisempi. Sanojen lisäksi tarvittiin näet muutakin: visuaalisia ärsykkeitä, värejä, savua ja jopa tuoksuja, joita silloiset koneet eivät kyenneet tuottamaan. On muistettava, että tekniikka ei tuolloin ollut kovin kehittynyttä. Sotaponnistelut olivat nielleet paljon voimavaroja, eikä aseteknologiasta ollut juuri apua Todellistajan kehittelyssä.

Prototyyppi valmistui samoihin aikoihin kun Sahalinin viimeinenkin kapinallisryhmittymä kukistettiin lopullisesti. Se oli noin kolme metriä korkea metallisylinteri, läpimitaltaan parimetrinen ja täydellisesti äänieristetty. Ovi, josta Todellistajan sisään mentiin, oli kolmekymmentä senttiä paksu ja siinä oli samantapainen lukitusmekanismi kuin sukellusveneiden luukuissa.

Laitteen ensimmäisestä kokeilusta ei pidetty ääntä. Tiedotusvälineiden edustajia ei ollut paikalla ollenkaan, ja Liikkeen johtohahmoista prototyypin testaamista seurasi vain Ylipioneeri Wilkes. Muut osallistujat olivat maagikko- ja insinöörityöryhmän korkea-arvoisimpia jäseniä. Lisäksi oli tietenkin ”vapaaehtoinen” eli vanki, jonka nimeä ei mainittu edes Liikkeen Historian Tutkimuslaitoksen arkistoon päätyneessä raportissa. Rotevat sotilaspoliisit raahasivat hänet sisään, työnsivät Todellistajaan, sulkivat oven ja jäivät sitten vahtiin konepistoolit ja sähkölamauttimet valmiina.

Lienee syytä huomauttaa, että Liike jaotteli rikolliset karkeasti kahteen luokkaan. Ensimmäisessä ryhmässä olivat poliittiset rikolliset ja toisessa kaikki muut. Kuten olen jo todennut, poliittisen rikollisen tuomio oli aina kuolema, poikkeuksetta. Toinen ryhmä jaoteltiin jälleen kahtia. Murhaajat ja tappajat tuomittiin loppuiäkseen pakkotyöhön, mutta heidän lisäkseen olivat raiskaajat, pahoinpitelijät, huumausainerikolliset, varkaat, koronkiskurit, väärentäjät, huijarit, prostituoidut, irtolaiset, työnvieroksujat ynnä muut, joita Liike piti vihollisinaan. Valtiossa ei tunnettu ”uhrittomia rikoksia”, sakkorangaistuksia tai ehdollisia tuomioita, vaan Liike oli jokaisen rikoksen uhri ja kaikista rikoksista rangaistiin vähintään vankeustuomiolla, jonka minimimitta oli kaksi vuotta.

Kaikki vankeustuomion saaneet steriloitiin ja merkittiin. Rikoksen laadusta riippuen vankeja tatuoitiin, arpeutettiin, silvottiin ja poltettiin raudoilla. Menetelmässä oli kuitenkin puutteita, sillä tatuoinnit saattoi peittää meikillä tai ihomaalilla, ja arvet ja polttomerkit oli mahdollista lavastaa onnettomuuksissa syntyneiksi tai sotavammoiksi, jos oli valmis sietämään kipua. Se oli Liikkeen näkökulmasta riittämätöntä. Jokainen Liikettä vastaan rikkonut oli merkittävä loppuiäkseen, jotta kaikki Valtion kansalaiset näkisivät miten kävi väärintekijöille, jotka joutuivat kantamaan häpeäleimaansa hautaan saakka.

Magiaa kokeiltiin rikollisten merkitsemisessä jo ennen Todellistajaa. Loitsut eivät kuitenkaan tehonneet joka kerralla, ja silloin kun ne tehosivat, niiden vaikutukset vaihtelivat liikaa. Maagin, noidan tai velhon lausuma taika, jonka oli tarkoitus aiheuttaa vain palojälki tuomitun otsaan, saattoi aivan yhtä hyvin sytyttää tämän hiukset tai vaatteet tuleen. Muodonmuutosloitsujen kohdalla tilanne oli vielä kaoottisempi: paikallisiksi tarkoitetut vammat tai epämuodostumat levisivät koko kehoon, vangeille tuli avohaavoja joiden verenvuotoa oli mahdoton tyrehdyttää, raajojen verenkierto häiriytyi ja aiheutti kuolion, ja joissakin tapauksissa elintärkeät elimet kuten sydän tai keuhkot lakkasivat toimimasta kokonaan.

Liike, jonka perimmäisenä johtoajatuksena oli aina pyrkimys järjestykseen, ei voinut hyväksyä sellaista. Oli luotava järjestelmä, joka toimisi jokaisen vangin kohdalla mahdollisimman samalla tavalla ja aiheuttaisi täsmälleen samantyyppiset seuraukset, joita ei voisi piilottaa maaleilla, veitsellä tai polttamalla. Todellistaja, vuosituhansia vanhan magian ja modernin, eksaktin tieteen sekä millintarkan teknologian yhdistelmä, oli ratkaisu tähän tarpeeseen.

Todellistajan nimi oli tietenkin propagandaa, suoranaista valhetta samoin kuin varhaiset lehtiotsikot. Laite ei tietenkään ”paljastanut pahantekijän todellisia kasvoja”, vaan vääristeli tuomittujen fysiikkaa magian keinoin. Vähäisempiä rötöksiä tehneiden kasvoja ja kehoja vähemmän, vakavampiin rikoksiin syyllistyneitä enemmän. Ja kuten arkistoitu raportti kertoo, jo Todellistajan ensimmäinen prototyyppi toimi erinomaisesti.

Lainauksia raportista: Vapaaehtoinen hlö X on noin 175-senttinen mies, kumarahartiainen, hoikka, päälaelta kalju, heikkoleukainen, selvästi rikollista tyyppiä... Käsittely Todellistajassa kesti 7 min. 30 sek. Odotettu vielä 5 min. käsittelyn jälkeen mahdollisten teknisten ongelmien varalta, mutta laite toimi odotetusti... Oven avaamisen jälkeen vapaaehtoinen äänteli naukuvasti Todellistajan sisällä, komennoilla tulla ulos ei vaikutusta. Ylipioneeri esti voiman käytön ja käski odottaa... N. 10 min. kuluttua vapaaehtoinen tuli ulos laitteesta. Vasen silmä paksun, valkoisen kudosmassan peitossa, toinen normaali. Päälaella kukkakaalimaisia muodostumia, väri vaihtelee keltaisesta violettiin. Oikea korva muuttanut väriään ja kurtistunut. Kasvot kauttaaltaan punertavat, nenä ja otsa tummemmat kuin muut osat...

Todellistajan käsittely oli tietenkin perustavanlaatuinen shokki sekä elimistölle että mielelle. Tulevissa kokeissa kuitenkin todettiin, että 92 prosenttia koehenkilöistä toipui vähintään tyydyttävästi. Noin yksi prosentti menehtyi 24 tunnin sisällä käsittelystä. Loput seitsemän prosenttia kokivat sivuvaikutuksia, jotka vaihtelivat katatoniaan vaipumisesta verenmyrkytyksiin. Suuri Äiti totesi lukujen olevan hyväksyttäviä, ja Todellistajien sarjatuotanto aloitettiin noin vuoden kestäneen testiohjelman jälkeen. Kului vielä kaksi vuotta ennen kuin jokaisessa Valtion vankilassa oli vähintään yksi Todellistaja, suurimmissa jopa neljä tai viisi.

Ensimmäinen prototyyppi päätyi Liikkeen Historian Museoon. Mutta nyt, seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin, sitä ei enää ole. Samoin kuin ei koko Museotakaan, eikä Valtiota, eikä Liikettä. Vain minä olen jäljellä heistä, jotka näkivät kaiken: 94-vuotias hauras ja vapiseva mies, joka yrittää täyttää viimeisen velvollisuutensa historioitsijana siinä luultavimmin turhassa toivossa, että joku lukisi tämän kirjoitelmani.

Sota oli ohi, melkein kaikki kapinalliset oli kukistettu, Todellistajat oli saatu toimimaan ja poliittisia rikollisia jouduttiin pidättämään yhä vähemmän. Sota-ajan ja sitä seuranneiden niukkojen vuosien paranoia väheni. Valtio ja Liike pysyivät kyllä valppaina, mutta ilmapiirin vähittäisen rentoutumisen saattoi huomata selvästi. Niin rennoksi se ei sentään käynyt, etteikö Valtionpoliisi olisi huomannut melkein heti jonkin olevan vialla. Mutta vaikka herääminen tapahtuikin pian, oli jo liian myöhäistä.

Me Liikkeen Historian Tutkimuslaitoksella kutsuimme Todellistajan muokkaamia rikollisia hormadeiksi, erään vanhan tieteiskirjan epämuodostuneiden, keinotekoisten ihmisten mukaan. Virallisesti heillä ei ollut mitään erityistä nimeä, mutta meidän keksimämme ”lempinimi” levisi myös laitoksen ulkopuolelle ja vakiintui yleisempäänkin käyttöön etenkin pääkaupungissa. Hormadeita näkyi kaikkialla, ja osa heistä onnistui jopa työllistymään ja elämään jokseenkin normaalia elämää. Aluksi heitä pelättiin, mikä olikin aivan luonnollista, mutta muutamassa vuodessa heidän läsnäoloonsa totuttiin ja heitä alettiin sietää, ja kohdella ainakin likimain samoin kuin muitakin ihmisiä. Jopa kaikkein runnelluimmista hormadeista, jotka saattoivat olla lähes kokonaan riippuvien kasvainten peitossa ja joilla kenties oli ylimääräisiä raajoja tai kasvoissaan sokeina tuijottavien maidonvalkoisten silmien ryppäitä, tuli miltei näkymättömiä. He olivat vain olentoja muiden joukossa, Valtiossa jossa kaikki olivat tottuneet puhumaan samoja asioita ja kulkemaan samaan suuntaan.

Ehkä juuri näkymättömyys johti siihen, että havahtuminen tapahtui liian myöhään. Ensin kyseessä oli pelkkä epämääräinen huhu, joka levisi jostakin Tutkimuslaitokselle. Sanottiin, että uusimmat hormadit olivat erilaisia kuin vanhemmat. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut puhua asiasta kovin suureen ääneen, sillä se olisi ollut poliittinen rikos. Ehkä kovin moni ei edes uskonut juorupuheisiin, vaikka ne jatkuivatkin viikosta ja kuukaudesta toiseen. Minä kuitenkin uskoin, ainakin puoliksi, ja kulkiessani kaupungilla kiinnitin tarkkaa huomiota hormadeihin. Pian olinkin havaitsevinani, että heidän liikkumisensa oli nykyisin varmempaa, kehonkieli erilaista ja jopa Todellistajan aikaansaamat mutaatiot näyttivät jotenkin muuttuneen. Jälkikäteen ymmärsin että kyse oli todellakin siitä, että se mikä oli aiemmin ollut yksinomaan epäinhimillistä, oli käymässä yli-inhimilliseksi.

Alettiin myös puhua, että vähintään osa Todellistajista oli kaikessa hiljaisuudessa poistettu käytöstä ja maagikkojen ja insinöörien työryhmät yrittivät kuumeisesti selvittää, mikä niissä oli vikana ja miten ne voitaisiin korjata. Tämä(kin) huhu osoittautui lopulta todeksi, ja pian sen jälkeen räjähti uutispommi, joka ravisteli koko Valtiota: monen tuhannen kilometrin päässä pääkaupungista, kaukaisessa Asturiasissa asuva hormadinainen oli tullut raskaaksi ja synnyttänyt hormadilapsen. Sen olisi pitänyt olla mahdotonta, sillä rikollisten sterilointiin käytettyjä menetelmiä pidettiin sataprosenttisen varmoina. Ja vaikka sterilointi olisikin epäonnistunut, miten saattoi olla mahdollista ettei lapsi syntynyt normaalina?

Valtionpoliisi ja media tekivät kaikkensa tukahduttaakseen huhun, mutta se ei onnistunut. Itse Suuri Äiti, joka oli jo vanhuudenheikko, esiintyi televisiossa, tuomitsi puheet hormadilapsesta Valtion ja Liikkeen vihollisten propagandaksi ja ilmoitti, että kaikki juorun levittäjät vangittaisiin ja heitä rangaistaisiin kuolemalla.

Se oli tietenkin pelkkää epätoivoista huijausta. Henki oli päässyt ulos pullosta, ja jos Liike olisi todellakin tappanut kaikki huhun levittäjät, ruumiita olisi tullut miljoonittain. Jopa kymmeniä, kenties satoja miljoonia. Uhkailu oli tyhjää puhetta, ja sen jatkamisen sijaan Liike alkoi etsiä syntipukkia. Joku oli saatava vastuuseen siitä, että Todellistajat toimivat väärin ja aiheuttivat hormadeissa muutoksia, jotka olivat kauhistuttavia ja joita koskevia uusia huhuja alkoi kiertää lähes päivittäin. Suvunjatkamiskyvyn palautumisen lisäksi puhuttiin yli-inhimillisistä ruumiinvoimista, aistien terävöitymisestä, ihon paksuuntumisesta, hapenottokyvyn paranemisesta... Väitettiin, että jotkut viimeisimmistä hormadeista kykenivät telepatiaan (mikä oli totta) ja jopa lentämään (mikä ei sentään pitänyt paikkaansa).

”Syyllistä” ei tarvinnut etsiä kaukaa. Maagikot julistettiin Valtion ja Liikkeen vihollisiksi, ja heidän väitettiin sabotoineen Todellistajaohjelmaa alusta lähtien. Valtionpoliisi ja Rauhanjoukot iskivät armottomasti maagikkojen kimppuun ja seuranneissa taisteluissa kuoli kymmeniä tuhansia ihmisiä. Vaikka maagikkoja oli vain muutama sata, he kykenivät tekemään kammottavan väkivaltaista ja tehokasta vastarintaa ja muuttamaan suuria osia kaupungeista raivoaviksi tulihelveteiksi tai painajaismaisiksi ei kenenkään maiksi, joissa fysiikan lait eivät enää päteneet.

Lopulta heidät kuitenkin teurastettiin yksi toisensa jälkeen. Viimeinen maagikko kohtasi loppunsa parin vuoden kuluttua taistelun alkamisesta, ja samalla Liike tuli hävittäneeksi kenties ainoan voiman joka olisi voinut ratkaista hormadiongelman. Aiemmin juhlittujen maagikkojen tappaminen sai myös laajat kansanjoukot kääntymään Liikettä vastaan. Se oli menettänyt hegemonia-asemansa, Valtio horjui täysimittaisen sisällissodan partaalla, Suuri Äiti oli kuolemaisillaan ja vailla seuraajaa. Nuorimmat hormadit odottivat aikansa varjoissa, solmivat siteitä, järjestäytyivät, tekivät suunnitelmia ja periyttivät ominaisuuksiaan jälkikasvulleen. Ja kun aika oli kypsä, ne tulivat esiin ja loivat Valtion kaaoksesta oman, normaalille ihmismielelle käsittämättömän järjestyksensä.

Maagikot kiistivät syyllisyytensä loppuun saakka. Useimmat myös uskoivat heitä, ja käsittivät että väitteet sabotoinnista olivat vain Liikkeen yritys vierittää oma vastuunsa tapahtumista heidän niskoilleen. Valtion luhistuessa yhä useammat tieteilijät esittivät omia näkemyksiään siitä, mikä Todellistajia oli vaivannut. Monet olivat sitä mieltä, että niiden tekniset komponentit eivät lopulta olleet immuuneja niihin tallennetun magian vaikutuksille. Vähitellen taikuus tihkui vääjäämättä esiin, kyllästi piirilevyt, transistorit, muuntajat, potentiometrit ja muut Todellistajien osat, erilliset loitsut joutuivat vuorovaikutukseen toistensa kanssa ja alkoivat muuntua kuin evoluutiossa, yhä tehokkaammiksi ja elivoimaisemmiksi, ja siirsivät saman muutoksen myös hormadeihin.

Lopullista vastausta kysymykseen ei tietenkään koskaan saada, sillä maagikkoja ei enää ole ja tiedemiehet, insinöörit sekä kaikki muutkin homo sapiens -lajin edustajat ovat kuolemassa sukupuuttoon. En tiedä millainen tilanne on muualla, mutta meitä entisiä pääkaupunkiseudun asukkaita on enää vain viitisenkymmentä, ahtautuneena ikivanhan suolakaivoksen ikuiseen hämärään, piileksimässä niiltä jotka itse hulluudessamme ja sokeudessamme loimme.

Eläköön Liike, eläköön Valtio, eläköön Homo Hormadis!

Rukoilijasirkka

1.

Josif Crimaldi oli tavallisen näköinen mies, jolla oli tavalliset kasvot, tavalliset vaatteet ja tavallinen ääni. Hän sulautui huomaamattomasti väkijoukkoihin eikä kukaan hänet tavannut osannut jälkeenpäin kertoa hänestä mitään merkittävää. Hänen ulkoinen tavanomaisuutensa teki hänestä lähes näkymättömän. Mikäli hän olisi syntynyt johonkin muuhun sukuun, hänestä olisi kenties tullut kirjanpitäjä tai insinööri. Mutta hän oli Crimaldi ja Crimaldien ammatti oli kuolema.

Syyskesän aamun aurinko oli jo nousemaisillaan Dorchesterin ylle kun Josif pysäköi autonsa Mattan Streetin varteen ja lähti kävelemään kiireettömästi kohti Savin Hilliä. Hänen autonsa oli yhtä huomaamaton kuin hän itsekin - vihreä Toyota Camry, jonka puskureissa ei ollut tarroja eikä pelleissä lommoja. Josif itse oli tänään pukeutunut khakinväriseen kauluspaitaan sekä tummanharmaisiin housuihin. Päässään hänellä oli vaalea lakki ja kädessään kulunut, musta nahkasalkku. Häntä olisi hyvinkin saattanut luulla mittarinlukijaksi tai myyntimieheksi.

Josif toimi mieluiten iltaisin, joten hän tunsi olonsa hieman epämukavaksi aamun kirkkaassa säässä. Dorchesterinlahdelta puhalsi viileä tuuli, joka sai hänen pisamaisen ihonsa kohoamaan kananlihalle, mutta hän hillitsi halunsa liikkua ripeämmin ja tyytyi tavanomaiseen kävelyvauhtiin. Turhaa huomion herättämistä oli syytä välttää, etenkin nyt kun kadut olivat täynnä työmatkalaisia ja kouluihinsa kiirehtiviä lapsia.

Kokemus oli opettanut Crimaldeille että verityöt oli parasta suorittaa iltahämärällä mutta ennen yötä. Mikäli heillä olisi ollut jonkinlainen käsikirja tai opas, se olisi neuvonut toimimaan kello kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenkahden välisenä aikana. Silloin ihmiset olivat yleensä rentoutuneimmillaan eikä kaduilla yksinäisenä kävelevä kulkija herättänyt mitään epäilyksiä.

Mutta tämä keikka oli erilainen. Normaalit säännöt eivät päteneet. Jo työn kohde oli poikkeava; yleensä Crimaldit saalistivat liikemiehiä, poliitikkoja ja virkavallan edustajia, mutta tällä kertaa kohteena oli ikäloppu vietnamilaiseukko jonka nimeä Josif ei edes osannut lausua. Mikäli hänellä olisi ollut tapana miettiä toimeksiantajien vaikuttimia, hän olisi hämmästellyt toden teolla kenen varpaille mokoma mummeli muka oli astunut. Myöskään tavanomainen aikataulutus ei sopinut kuvioon. Seuratessaan mummon tekemisiä kuukauden verran Josif oli havainnut, että iltaisin tämän talo oli aina täynnä väkeä. Hänen oli pakko iskeä aamulla jolloin olisi rauhallista.

Josif kääntyi Mattanilta Allnut Streetille ja lähti etenemään kohti potilaansa (kuten Crimaldit uhrejaan nimittivät) asuintaloa, joka sijaitsi aivan kadun päässä Savin Hillin uumenissa. Savin Hillin alueella asui paljon vietnamilaisia kuten Dorchesterissa yleensäkin, ja Josif tunsi erottuvansa joukosta suorastaan kiusallisen selvästi. Hänen ihoaan kihelmöi ja otsalle oli kohonnut nihkeä hiki, jota lahdelta puhaltava viimakaan ei onnistunut haihduttamaan. Mutta hänen huolensa oli turhaa. Kukaan ei edes vilkuillut häntä, epäilevästä tuijotuksesta puhumattakaan.

2.

Suuri, kolmikerroksinen talonrötiskö oli hautautunut puutarhan kätköihin kuin synkkä salaisuus. Tontti oli ympäröity matalalla kiviaidalla, jossa oli musta rautaportti ja portissa merituulen sekä kosteuden syömä nimikyltti.

- Phun Bian Am, Josif luki vaivalloisesti silmiään siristäen. Sikäli kuin hän tiesi, vietnamilaisissa nimissä sukunimi oli ensimmäisenä. Josif työnsi portin auki ja lähti kävelemään kivettyä pihatietä kohti taloa, salkku iloisesti heiluen.

Talon siniseksi maalatussa ovessa oli lohikäärmeenpään muotoinen kolkutin. Itämaalaiset ja heidän iänikuiset lohikäärmeensä, ajatteli Josif ohimennen tarttuessaan kolkuttimeen. Sen kumina kaikui hyvin vahvana aamun kuulaassa ilmassa.

Ovi avautui ja valjut, kellertävät kasvot kurkistivat ulos.

- Mitä te haluatte, mies kysyi.

- Lähettipalvelu Pallosalamasta päivää, vastasi Josif kohottaen salkkuaan miehen nähtäväksi. -Paketti rouva Phunille.

- Ei äiti puhunut mistään paketista... Sitäpaitsi hän on vielä aamutoimillaan, selitti mies. Hänen nyrpeä suunsa vetäytyi tiukaksi viivaksi.

- Voisitteko te kuitata lähetyksen, kysyi Josif. -Minun on oltava kymmenen minuutin päästä Mattanissa.

Mies irrotti varmuusketjun ja Josif toimi välittömästi. Hänen kätensä sujahti taskuun ja veti sieltä kynän ja kuittilehtiön sijasta pienikokoisen karambit -veitsen. Hän kiskaisi oven auki, iski veitsen miehen kurkkuun ja astahti kevyesti eteishalliin. Toinen, syvempi ja tarkempi viilto katkaisi kaulavaltimon ja Josif jätti miehen vuotamaan kuiviin. Tämä korisi hiljaa ja kouristeleva käsi säesti rummuttaen vaimeasti hallin lattiaa. Josif kulki varovasti sisemmälle talon sekavaan pohjakerrokseen. Hänen kädessään oli nyt veitsen sijasta äänenvaimentimella varustettu pistooli, joka oli odottanut hänen salkussaan.

Alakerta oli tyhjä. Josif kiipesi seuraavaan kerrokseen. Portaat olivat kiveä, joten hänen ei tarvinnut pelätä niiden narisemista. Toisen kerroksen käytävää peitti punainen, upottava matto, mutta Josifin ei myöskään tarvinnut olla huolissaan jättämistään jäljistä. Hänellä oli jaloissaan kaksi numeroa liian suuret kengät joissa oli täysin sileät puolipohjat. Josif kurkisteli huoneisiin, muttei nähnyt ketään.

Lopulta jäljellä oli vain yksi ovi. Se sijaitsi käytävän päässä ja oli kaikkia muita suurempi. Josif hiipi lähemmäs ja painoi korvansa ovea vasten. Kuunnellessaan tarkasti hän saattoi erottaa vaimean, hankaavan äänen. Josif oli kasvanut suuressa perheessä, jossa riitti sisaria, tätejä, isotätejä ja muuta naispuolista väkeä, joten hän tunnisti äänen heti. Se syntyi hiusten harjaamisesta.

Hän potkaisi oven auki ja tulitti välittömästi nähdessään vanhanaikaisen, peilillä varustetun pukeutumispöydän ääressä istuvan hahmon. Luoti osui vanhan naisen hartiaan ja tämä putosi tuolilta vaimeasti ähkäisten. Hiusharja lennähti ohuesta, kalpeasta kädestä ja kolahti lattiaan. Josif katsoi käytävään varmistuakseen siitä että se oli tyhjä ja astui sitten sisään huoneeseen työntäen oven kiinni jäljessään.

Josif ojensi kätensä ja ampui vielä kahdesti. Ensimmäinen laukaus osui päälakeen, toinen rintaan. Eukko oli kuollut, entinen, finito. Potilaan tila oli vakaa. Josif astui lähemmäs ja potkaisi kyljellään retkottavan ruumiin selälleen. Vanhuksen iho oli kurttuinen ja näytti ohuelta kuin paperi. Auki rävähtäneet silmät olivat tummat ja kirkkaat, mutta kuoleman syleily sumentaisi ne pian. Josif otti puhelimensa taskustaan. Toimeksiantajat vaativat aina todisteita ja valokuva oli varsin pitävä sellainen.

Etsiessään mahdollisimman hyvää kuvakulmaa Josif havaitsi ruumiin suun liikkuvan. Hän manasi yllättyneenä ja otti pistoolin jälleen käteensä. Perhana, hän ajatteli. Mummelillahan taitaa olla yhdeksän henkeä kuin kissalla. Mutta kun hän oli ampumaisillaan vielä kerran, vainajan huulet suipistuivat kummallisesti ja niiden välistä ryömi esiin rukoilijasirkka.

Josif rääkäisi kauhusta. Hän hoiperteli taaksepäin ja ampui kunnes lipas oli tyhjä. Lopulta hänen selkänsä tömähti suljettuun oveen ja hän lysähti lattialle iskien kyynärpäänsä kipeästi sen kovaan, kiviseen pintaan. Tunto pakeni hänen kädestään ja tuskan kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Rukoilijasirkka, kailotti hänen vauhkoontunut mielensä.

Rukoilijasirkat olivat Josifin salainen fobia, hänen oma yksityinen kammonsa. Nuo hyönteiset olivat ainoa asia jota hän pelkäsi koko värittömän luonteensa voimalla. Ne herättivät hänessä suorastaan silmitöntä inhoa ja kauhua. Rukoilijasirkat olivat pahempia kuin kaikki kirjailijoiden ja elokuvantekijöiden luomat hirviöt yhteensä: Niillä oli pitkä, ohut ja vastenmielinen ruumis, kammottavasti koukistuvat eturaajat ja ennenkaikkea kuvottavan groteski pää jonka piirteet olivat tyystin vieraat ja luonnottomat. Jo pelkkä rukoilijasirkan kuvan näkeminen riitti saamaan Josifin tolaltaan, mutta elävä yksilö aiheutti paniikin jota järki ei kyennyt hillitsemään.

Josif makasi pitkään aloillaan kuolemannäyttämöksi muuttuneen makuuhuoneen lattialla, uskaltamatta avata silmiään. Rukoilijasirkka saattoi kömpiä lattialla, se saattoi juuri nyt lähestyä häntä - luoja paratkoon, ehkä se ryömi jo hänen vaatteillaan matkalla kohti kasvoja! Kun hän katsoisi eteensä, hän näkisi noiden hirvittävien pallosilmien tuijottavan omiinsa... Lopulta Josif kuitenkin käsitti ettei hän voisi jäädä taloon kauemmaksi aikaa. Hän kompuroi jaloilleen hiljaa vaikeroiden, silmät yhä suljettuina ja hapuili ovenkahvaa kunnes viimein löysi sen ja saattoi poistua takaisin käytävään.

Alakerrassa hän sulloi pistoolinsa takaisin salkkuunsa ja tarkisti ulkomuotonsa eteishallin peilistä. Hän vapisi ja hänen silmänsä seisoivat päässä kuin aaveen nähneellä, mutta vaatteilla ei sentään ollut verta. Hän harppasi ovella makaavan ruumiin yli ja häipyi aamuisen Dorchesterin vilinään.

Saapuessaan autolleen hän tuijotti sitä pitkään. Autohan oli väriltään vihreä, samoin kuin rukoilijasirkkakin... Josif seisoi kauan kadun varressa uskaltamatta nousta autoonsa. Hän tutki vaatteensa ja kurkisti salkkuunsa varmistuakseen että rukoilijasirkka oli jäänyt taloon. Viimein hän keräsi rohkeutensa, tarttui rukoilijasirkanvihreään ovenkahvaan, nousi autoon ja ajoi pois.

3.

Seuraavien vuorokausien aikana Josif tunsi mielenterveytensä horjuvan ja lopulta murenevan kuin laasti auringon paahteessa. Murhapäivän iltana hän istui olohuoneensa nojatuolissa katsellen TV-uutisia, kun hän yhtäkkiä oivalsi uutistenlukijan muistuttavan rukoilijasirkkaa. Tällä oli pyöreälinssiset silmälasit, kapea leuka ja kookkaat kädet jotka lepäsivät pöydällä hänen edessään valmiina iskemään arvaamatta. Josif yritti nauraa hölmöydelleen, mutta ääni joka pääsi hänen suustaan muistutti pikemminkin tuskaista voihketta. Hänen sydämensä hakkasi puistattavaan epätahtiin ja paita oli liimautunut hänen hikiseen selkäänsä.

Josif meni baarikaapilleen ja kaatoi itselleen tukevan annoksen Galliano-likööriä. Alkoholi ei kuitenkaan helpottanut hänen oloaan, vaan pahensi sitä. Pian hän harppoi ahdistuneena ympäri huoneistoaan ja yritti ajatella rauhoittavia asioita: Auringonlaskua meren rannalla, hiljaisena soljuvaa musiikkia, öistä tähtitaivasta. Mikään ei auttanut. Minne hän katsoikin, hän näki edessään jotakin joka muistutti häntä rukoilijasirkoista. Josif ei kestänyt ajatella edes omia piirteitään. Hänen hoikat raajansa ja lyhyiden hiusten peittämä pyöreä päälakensa olivat vastaansanomattoman, kammottavan rukoilijasirkkamaisia. Lopulta hän sulki silmänsä ja vajosi polvilleen lattialle.

Kului epämääräisen mittainen ajanjakso, jonka aikana Josif vajosi tylsään, väsyneeseen tokkuraan. Hänen mielensä oli ylirasittunut ja hänen kehonsa huusi unta. Viimein hän nousi, horjui lääkekaapille ja söi kaksi unitablettia. Sitten hän meni vuoteeseen sammuttamatta valoja ja nukahti pian, mutta uni ei tuonut hänelle rauhaa. Hän näki taukoamattomia painajaisia joissa vilahteli ohuita, vihreitä raajoja ja harovia raatelukynsiä.

Muutaman unettoman yön jälkeen Josif alkoi harkita vakavasti psykiatrille menoa. Hän käsitti paremmin kuin hyvin, ettei kestäisi enää pitkään romahtamatta täydellisesti. Asiassa oli vain yksi mutta: Hän ei uskaltanut mennä ulos. Niinpä hän istui tuolissaan hikisenä ja säpsähdellen, yrittäen turhaan keskittyä lukemaan kirjaa tai kuuntelemaan musiikkia.

Olennainen, vavahduttava kysymys kohosi Josifin kiusattuihin aivoihin vasta pitkän ajan kuluttua. Mikäli hän ei olisi ollut niin tolaltaan, hän olisi varmaankin ajatellut asiaa jo aiemmin. Josif oli keittiössä etsimässä jotain syötävää lähes tyhjästä jääkaapistaan, kun ajatus yhtäkkiä iskeytyi hänen mieleensä kuin salamanisku. Miten oli mahdollista, että rukoilijasirkka saattoi ryömiä kuolleen naisen suusta?

Josif oli niin kiihdyksissään että unohti kammonsa hetkeksi. Ja vaikka hän kuinka mietti, hän ei keksinyt vastausta. Hänhän oli katsonut naista herkeämättä koko ajan. Sirkka ei ollut kömpinyt tämän suuhun tullakseen sieltä ulos. Siitä Josif oli täysin varma. Hän olisi nähnyt rukoilijasirkan vaikka kahdenkymmenen metrin päästä.

Josif läimäisi jääkaapin oven kiinni ja istuutui keittiön pöydän ääreen miettimään. Hänen ajatuksensa askartelivat keskittyneesti ongelman kimpussa ja työnsivät fobian ja hysterian syrjemmälle. Lopulta Josif tuli siihen tulokseen, että asia oli liian omituinen ollakseen yhteensattuma. Sen takana oli oltava jotain muuta... Josif ei yleensä uhrannut työnsä kohteille ajatustakaan sen jälkeen kun homma oli hoidettu, mutta nyt hän mietti kuumeisesti vanhaa vietnamilaista. Hän muisti jopa tämän nimen - Phun Bian Am. Hän muisti eukon pitkät, harmaat hiukset, tummat silmät, lyttynenän, suonikkaat kädet ja niiden punaisiksi lakatut kynnet. Kuka nainen oikein oli ollut? Miksi hänen oli pitänyt kuolla?

Muiden asioiden miettiminen antoi Josifille voimia. Hän tunsi olevansa lähes oma itsensä. Vapisevasta rauniosta oli jälleen tullut mies. Josif ymmärsi, että hänen oli saatava vastauksia säilyttääkseen mielenrauhansa. Hän kiirehti puolijuoksua eteiseen ja otti autonavaimensa puhelinpöydältä. Hän punnitsi niitä kädessään, asetti ne sitten takaisin ja soitti itselleen taksin.

4.

Perheen päämies, Anton Crimaldi, asui Hyde Parkin Fairmount Hillillä komeassa viktoriaanisessa talossa. Josif nousi taksista Cable Streetillä ja käveli loppumatkan. Hän oli yhä voipunut ja vapiseva, muttei sentään hysteerinen eikä jatkuva pelko sumentanut hänen ajatuksiaan.

Hovimestari-henkivartija Lugo avasi oven ja viittasi äänettömästi Josifia tulemaan sisään. Lugo oli pitkä, laiha, ilmeetön kuikelo ja tarpeen tullen säälimätön tappaja. Josif kiitti Lugoa ja käveli marmorilattian poikki Antonin työhuoneen ovelle. Anton oli Josifin eno, mutta heidän välillään ei ollut tietoakaan sukulaisrakkaudesta. Josif oli aina pitänyt Anton-enoa työnantajanaan ja mitä ilmeisimmin tämä suhtautui asiaan aivan samalla tavoin.

- Sisään, kuului vaimea murahdus työhuoneesta. Josif työnsi oven auki ja hämmästyi havaitessaan huoneen olevan pimeänä.

- Eno, hän sanoi. -Oletko sairas?

- En. Olen aivan kunnossa, eno vastasi kärsimättömästi. -Tule sisään sieltä kyselemästä typeriä. Mitä oikein haluat?

Josif astui epäröiden peremmälle hämärään huoneeseen ja alkoi tehdä selvää asiastaan, mainitsematta kuitenkaan rukoilijasirkkafobiaansa. Hän oli harjoitellut puhettaan mielessään taksimatkan aikana, mutta nyt se kuulosti varsin hölmöltä ja onnettoman hapuilevalta. Eno kuunteli aikansa ääneti ja keskeytti sitten.

- Puhut pötyä, poika, hän ärähti. -Tiedät oikein hyvin että sinun tehtäväsi ei ole kyseenalaistaa toimeksiantoja eikä puhua niistä jälkikäteen. Painu nyt kotiisi ja yritä saada itsesi kokoon. Näytät siltä kuin et olisi nukkunut viikkoon, hän lopetti.

Josif poistui huoneesta ja talosta entistä hämmentyneempänä. Hän tunsi päässeensä yllättävän vähällä. Eno oli kuulostanut uupuneelta ja riutuneelta. Ja miksi tämä istui pimeässä huoneessa?

Josif käveli takaisin Cable Streetille pyydystämään itselleen taksia. Kulkiessaan hän näki linja-autopysäkin roskakorissa sanomalehden. Hän poimi sen hyppysiinsä ja alkoi lukea. Lehti oli pari päivää vanha Dorchester Reporter ja Josif oli varma, että löytäisi siitä maininnan rouva Phunin ja tämän pojan murhasta. Pian hän sai kuitenkin havaita erehtyneensä. Lehdessä ei lukenut tapauksesta sanaakaan.

Kun Josif viimein onnistui saamaan kyydin, hän käski itäeurooppalaisella korostuksella puhuvan kuljettajan ajaa Dorchesteriin. Rikollinen palaa aina rikospaikalle, hän ajatteli.

Elämä näytti jatkuvan Allnut Streetillä entiseen tahtiin. Mistään ei olisi voinut päätellä, että sen varrella oli vastikään tehty raakoja veritöitä. Josif tiesi kokemuksesta, että murha jätti joksikin aikaa jälkensä koko naapurustoon. Ihmiset puhuivat hiljaa kuin kunnioituksesta vainajia kohtaan ja surmapaikalle jätettiin kukkia, kynttilöitä sekä kortteja. Rouva Phunin talon edustalla niitä ei kuitenkaan näkynyt. Aidan ja rautaportin edusta oli tyhjä. Suuri, ränsistynyt talo uinui puutarhan vehreässä pimennossa yhtä rauhaisana kuin ennenkin.

5.

Seuraavat päivät Josif kulutti hienovaraisiin tiedusteluihin. Hänellä ei ollut harrastuksia tai ystäviä, vaan hänen elämänsä koostui lähes yksinomaan toimeksiantojen valmistelusta ja suorittamisesta. Loppuaika oli pelkkää odottelua kirjojen sekä television parissa. Nyt Josif ei kuitenkaan voinut eikä edes uskaltanut olla jouten. Hänen oli puuhattava jotakin estääkseen pelkoa valtaamasta ajatuksiaan.

Vaikka Josifilla ei ollut ystäviä, hänellä oli tuttavia ja kontakteja. Enolleen Antonille hän oli pelkkä asiamies ja juoksupoika, mutta Crimaldien lonkerot ulottuivat lähes joka sopukkaan Bostonin kaupungissa ja koska Josifin asema suvun jäsenenä oli melko turvallinen, hän saattoi hyvinkin kysellä hieman. Suvun palkkalistoilla oli poliiseja, toimittajia ja poliitikkoja. Josif kuitenkin tiesi, että tärkeimmät ja paikkansapitävimmät tiedot saatiin yleensä aivan muualta. Niinpä hän kierteli ympäriinsä ja puhutti kauppiaita, ilotyttöjä, vedonvälittäjiä, diilereitä ja kaduilla luuhaavia pikkurikollisia.

Tiedot olivat hajanaisia ja epämääräisiä, mutta lopulta niistä muodostui jonkinlainen kuva. Vähitellen Josif alkoi käsittää että Phun Bian Am ei tosiaankaan ollut mikään harmiton eläkeläismummeli, vaan pahansuopa hahmo jota pelättiin ja kunnioitettiin ja jolla sanottiin olevan yhteyksiä sekä Kaukoidän salakuljettajiin että itärannikon ikivanhoihin kultteihin. Useampi kuin yksi Josifin jututtamista häviäjistä kutsui häntä noidaksi. Eräs lehtikojua hoitava vanha kiinalaismies sylki maahan ja julisti Phunin eukon "mustan lohikäärmeen sikiöksi".

Josif olisi suhtautunut mokomaan höpinään ivallisesti ja pilkaten, ellei vaaniva kauhu olisi väijynyt jatkuvasti hänen ajatustensa reunamilla. Hän havaitsi myös lähes välittömästi erään puistattavan ja käsittämättömän tosiseikan: Yksikään kaupungin alamaailmassa ja sen liepeillä oleilevista hämärätyypeistä ei tuntunut tietävän että rouva Phun oli kuollut. Ainoat jotka tiesivät olivat Josif ja eno Anton. Ja salaperäinen toimeksiantaja - mikäli tätä oli edes olemassa.

6.

Viimein Josif sai kerättyä niin paljon rohkeutta että uskalsi lähteä käymään uudelleen enonsa puheilla. Normaalitilanteessa moinen niskoittelu ja utelu ei olisi tullut kysymykseenkään, mutta tilanne oli kaikkea muuta kuin normaali.

Taivaalta satoi hiljalleen lunta kun Josif kulki jälleen Fairmount Hillin katuja. Ilta oli hämärtymässä ja alueen suurissa, arvokkaissa rakennuksissa loistivat kirkkaat pihavalot. Hänen enonsa talo muodosti kuitenkin poikkeuksen. Se oli lähes pimeänä. Vain yhdestä alakerroksen ikkunasta kantautui himmeää valoa. Josif tunsi levottomuuden kouraisevan vatsanpohjaansa.

Lugo oli sentään ennallaan. Pitkä, laiha mies avasi kookkaan ulko-oven ja astui sitten syrjään Josifin tieltä päästääkseen hänet peremmälle. Mutta kun Josif harppoi kohti enonsa työhuonetta, Lugo kiirehti hänen luokseen ja tarttui häntä olkapäästä. Josif räpytteli hämmentyneenä silmiään.

- Hän ei ole siellä, kuiskasi Lugo käheästi.

- Mitä ihmettä? Missä hän sitten on, kysyi Josif. Hän rypisti kulmiaan huomatessaan että Lugon kasvot olivat vielä tavallistakin kalpeammat ja että miehen ääni vapisi. Harmaat silmät verestivät ja niissä oli säikähtänyt katse.

- Makuuhuoneessaan, Lugo vastasi.

- Onko hän sairas, Josif tiukkasi. Mutta Lugo ei vastannut enää. Valju mies teki ristinmerkin ja perääntyi sitten Josifin luota kuin tällä olisi ollut jokin tarttuva tauti.

Josif kiipesi portaita kolmanteen kerrokseen. Enon makuuhuoneen ovi oli visusti kiinni, joten hän koputti siihen.

- Eno, hän sanoi matalalla äänellä. -Josif täällä. Voinko tulla sisään?

Vastausta ei kuulunut, mutta Josif työnsi oven auki. Huone oli valoton ja siellä leijui inhottava, tunkkainen haju. Kun Josif viimein alkoi erottaa yksityiskohtia hämärän keskeltä, hän näki että kookas makuuhuone oli myllätty lähes ylösalaisin. Hänen enonsa oli järjestystä rakastava mies, mutta nyt vuodevaatteet oli viskelty lattialle, huonekaluja oli kumossa ja joka paikassa oli likaisia astioita ja roskia. Ei ollut ihme että huone löyhkäsi. Josifin mieleen kohosi kuva eläintarhan häkistä, jossa sairas eläin piehtaroi ja valitti.

Eno itse istui pimeimmässä nurkassa nojatuolissaan.

- Sinä olet sairas, Josif totesi.

- Niin kai voisi sanoa, kuului vaimea vastaus. Sitä säesti soinniton nauru. Josif ojensi kätensä ja sytytti valon kattokruunuun. Anton-eno nosti kätensä kasvoilleen ja varjosti silmiään kiivaasti hengittäen. Josif haistoi vanhasta miehestä uhoavan lemun ovelle asti.

- Mikä sinua oikein vaivaa, Josif kysyi.

- Hyvä kysymys, eno tokaisi. Hänen silmänsä kiiluivat rypistyneissä kasvoissa. Josifin mielestä eno näytti täysin riutuneelta ja sen lisäksi jotenkin kumman kutistuneelta. Eno oli ennen huolehtinut ulkomuodostaan säntillisesti, mutta nyt tällä oli takkuinen parta ja likaiset, hartioille laskeutuvat hiukset.

- Onko sinulla syöpä, Josif kysyi ennenkuin edes huomasi avanneensa suutaan. Hän ei voinut kuvitella mitään muuta sairautta joka saisi aikaan tuollaisia oireita.

- Syöpä, toisti eno kammottavasti hihittäen. -Tavallaan.

Josifin kärsivällisyys loppui. Hän oli läpikäynyt henkisen helvetin eikä jaksanut enää leikkiä arvoitusleikkejä enonsa kanssa, vaikka tämä olikin vakavasti sairas. Hän puhkesi puhumaan ja teki selkoa kuluneiden viikkojen tapahtumista, ja päätti puhetulvansa kysymykseen Phun Bian Amista. Eno kuunteli hänen sanojaan ja nousi sitten vapisevana tuolistaan, kuihtunutta nyrkkiään heristäen.

- Taidat luulla että sinulla on ollut vaikeaa, eno huusi särkyneellä äänellä. Katso minua, senkin finocchio! Olet oikeassa siinä, että minä tapatin Phunin eukon omaan laskuuni - hänestä oli vaarassa tulla kilpailijamme. Mutta Jumala taivaassa tietää, että minä olen maksanut siitä.

Eno vaikeni ja astui lähemmäs Josifia jäykin, laahustavin askelin. Hänen silmänsä pyörivät kuumeisina kuopissaan. Hapan löyhkä kulki hänen edellään kuin myrkkypilvi.

- Syöpä, sinä sanoit, vanhus nauroi. -Olet melkein oikeassa. Mutta tällaista syöpää eivät lääkärit tunne. Se alkoi hieman ennen kuin kävit täällä viimeksi - silloin en vielä tiennyt tarkalleen mistä on kyse. Aluksi tunsin kyhmyn takaraivossani, ja sitten muutos etenikin nopeasti.

- Mikä muutos, kysyi Josif vapisevalla äänellä. Hän perääntyi kauhuissaan vanhan miehen edestä.

- Katso itse, eno käkätti ja kääntyi ympäri. Nyt Josif saattoi nähdä hänen selkäänsä kohonneet muhkurat jotka saivat vaatteet pingottumaan. Enon laihtuneet, omituisen vääntyneet kädet kohosivat ja tarttuivat hiuksiin. Takkuiset, rasvaiset suortuvat vedettiin syrjään. Josifista tuntui siltä kuin häntä olisi lyöty moukarilla sydänalaan.

Enon takaraivosta toljotti kaksi tummaa silmää. Ne seurasivat Josifin liikettä kun hän kääntyi ja ryntäsi suinpäin ulos huoneesta. Silmien lisäksi noissa kammottavissa Januksenkasvoissa oli lattanenä sekä kapea, ohuthuulinen suu joka vääntyi hymyyn. Josif oli tietenkin tunnistanut piirteet, sillä ne kuuluivat Phun Bian Amille.

Jälkikäteen Josif ei muistanut kuinka hän oli matkannut Hyde Parkista jollekin sivukadulle, jonka varrella sijaitsi rähjäinen ravintola. Ravintolasta hän päätyi poliisiasemalle umpihumalaisena ja käsittämättömästi sopertavana. Kun humalan katoaminen ei saanut häntä rauhoittumaan sellissään, poliisit ottivat yhteyttä lääkäriin ja Josif vietiin mielisairaalaan.

*

EPILOGI

Sairaala kotiutti Josifin seuraavan vuoden huhtikuussa. Hän otti lääkkeensä ja oli jokseenkin rauhallinen, joten hänen oli tehtävä tilaa akuuttitapauksille, jotka olivat itsetuhoisia tai psykoosin kourissa. Josif pärjäsi melko hyvin, kunhan oli valoisaa ja ympäristöstä kuului muiden ihmisten ääniä. Yöt ja hiljaiset hetket olivat pahimpia.

Hän astui ulos sairaalan portista yllään rypistynyt puku, jonka takin taskussa oli lääkkeitä seuraavien parin viikon tarpeisiin sekä uuden asunnon osoite paperilapulle raapustettuna. Hänellä oli myös muutama kolikko, jotka riittäisivät bussimatkaan - Josifin entisen asunnon vuokrasopimus oli umpeutunut aikoja sitten, mutta hänen tilillään oli melkoisesti rahaa ja sairaalan sosiaalityöntekijä oli auttanut häntä hankkimaan pienen huoneiston kaupungin keskustasta. Bostonin sydämen sammumaton sykintä ja hälinä olisivat hänelle hyväksi.

Josif ei kuitenkaan noussut keskustaan menevään linjuriin, vaan autoon joka matkasi Hyde Parkiin. Hän istui vaitonaisena bussin penkillä ja katseli ulos näkemättä mitään. Kun auto viimein kiipesi Fairmount Hillille, hän poistui kyydistä ja käveli viimeiset korttelinvälit huomaamatta nuhjuiseen ulkomuotoonsa kiinnittyviä katseita.

Enon talon pihassa oli nyt lasten leluja, polkupyöriä sekä uutuuttaan kiiltelevä tila-auto. Eno ja Lugo olivat poissa. Josif ei tiennyt minne he olivat joutuneet. Hän töllisteli näkymää aikansa ja lähti sitten laahustamaan poispäin.

Dorchesteriin oli pitkä matka. Josifin rahat olivat lopussa ja hänen oli käveltävä. Hän yritti nostaa rahaa pankkiautomaatista, mutta hänen korttinsa oli vanhentunut. Niinpä hän jatkoi matkaansa jalan, kaupungin ikuisen tuulen piiskatessa hänen ruumistaan.

Josif saapui perille kun iltapäivä oli jo edennyt pitkälle. Allnut Street ja Savin Hill olivat ennallaan, samoin tonttia reunustava aita, sen portti ja nimikyltti. Hän seisahtui portin edustalle ja tähysi taloa, jonka ympärillä puutarha oli vasta heräämässä uuteen elämään talven jäljiltä. Hän katsoi pitkään ja näki viimein pienen ja kumaran vanhan naisen hahmon joka ilmestyi toisen kerroksen makuuhuoneen kaari-ikkunaan. Hahmo seisoi hetken paikoillaan ja koukisti sitten kätensä kuin rukoilijasirkka.