- Heippa, Ricky, ääni sanoi. Ricky havahtui kankeista ajatuksistaan ja katseli ympärilleen. Hän ei nähnyt muuta kuin ankean olohuoneen, jonka lattiaa peitti tahrainen matto ja jonka ainoassa ikkunassa ei ollut verhoja.
- Häh, Ricky puuskahti. -Kuka siellä puhuu?
- Minä täällä, Ricky. Kyllähän sinä tiedät kuka minä olen, ääni jatkoi. Siinä oli nyt ilkikurisen vaativa sävy.
Ricky mietti hetken aikaa. Hänen leveä, kupera otsansa kurtistui ryppyyn.
- Jjoo, hän aloitti epävarmasti. -Oletko sä... oletko sä herra Kipp?
- Aivan oikein, vastasi tuon äänen tuntematon ja näkymätön omistaja. Sitten ääni nauroi. Rickystä se kuulosti niin mukavalta, että hänkin alkoi nauraa höröttää.
Muiden ihmisten puheet olivat Rickylle useimmiten pelkkää taustahälyä. Hän ei ollut vakuuttunut siitäkään olivatko muut ihmiset ylipäätään olemassa. Hän itse oli todellinen, sehän oli selvää, ja äiti samoin, ja mahdollisesti myös hänen opettajansa rouva Peters - mutta muista Ricky ei ollut varma. Siitä huolimatta jokin herätti hänen huomionsa tuona lämpimänä keväisenä päivänä koulun ruokalassa. Ehkä syynä oli tapa jolla pieni, punatukkainen poika vilkuili ympärilleen ja madalsi sitten ääntään ryhtyessään puhumaan toverilleen.
- Se oli tosi pelottava, ihan niinkuin joku vampyyri tai ihmissusi tai semmoinen, ja sitten mä huusin ja heräsin ja isä tuli katsomaan oonko mä kunnossa, poika sopotti.
- Vau, vastasi ystävä kunnioitusta äänessään. -Aika rankkaa! Sehän oli vähän kuin herra Kipp--- mitä sä siinä kyyläät, vitun läskiperse, poika älähti huomatessaan Rickyn kuuntelevan. -Mee helvettiin siitä!
Ricky ei välittänyt loukkauksista. Tuttu ilmeettömyys palasi hänen taikinakasvoilleen ja hän vajosi takaisin omaan yksityiseen maailmaansa. Rickyn leuat jauhoivat tasaisesti äidin tekemää eväsleipää. Haukkaus, pureskelu, nielaisu. Haukkaus, pureskelu, nielaisu. Mutta hänen aivojensa sopukoihin oli piirtynyt uusi käsite: Herra Kipp. Ricky mietti laiskasti ja työläästi, oliko herra Kipp todellinen.
Mutta herra Kipp ei ilmestynyt vielä muutamaan vuoteen. Ricky kompuroi koululuokkien halki kasvaen samalla sekä pituutta että leveyttä. 12 -vuotiaana hän oli jo lähes 175 senttiä pitkä ja painoi yli kahdeksankymmentä kiloa. Hänen haaleat silmänsä, lyhyeksi nyrhitty vaalea hiuspehkonsa ja elottomat kasvonpiirteensä pysyivät kuitenkin ennallaan. Eräs nokkelaälyinen juutalaispoika antoi hänelle pilkkanimen "Golem", ja se juurtui pysyvästi koko koulun lasten käyttöön. Ricky, jolle oli täysin yhdentekevää miksi häntä kutsuttiin, ei edelleenkään loukkaantunut pilkasta.
Tuohon aikaan herra Kipp oli jo alkanut puhua hänelle. Aluksi vain harvoin, sitten yhä useammin... ja aina silloin, kun oli hämärää tai pimeää. Öisin herra Kipp puhui kaikkein eniten, mutta päiväsaikaan hän pysytteli piilossa. Aluksi Ricky vastaili hänelle, mutta lopetti sen sitten kun hänen äitinsä alkoi kiinnittää huomiota asiaan.
- Ei sinun tarvitse avata suutasi kun puhut minulle, herra Kipp opasti. -Voit puhua ajatuksin. Mielessäsi, ymmärrätkö.
- Mielessäni, Ricky mutisi. Sitten hän pinnisti ja ajatteli. Näinkö, muotoutui kysymys hänen aivoissaan.
- Juuri niin, herra Kipp vastasi ja nauroi hyväksyvästi.
Ricky oli pannut merkille, että useimmilla muilla lapsilla oli ystäviä. He puhuivat yhdessä ja tekivät asioita yhdessä. Vähitellen Ricky ymmärsi että hänelläkin oli nyt ystävä. Herra Kippiä ei voinut nähdä, mutta siitä huolimatta hän oli yhtä todellinen kuin hän itse ja äitikin. Mutta äiti ei halunnut kuulla herra Kippistä sanaakaan.
- Noin isolla pojalla ei enää saisi olla mielikuvituskavereita, äiti motkotti. Ja koska Ricky ei halunnut äitinsä suuttuvan, hän ei enää puhunut herra Kippistä.
Paitsi kerran. Sinä syksyisenä iltana jolloin heidän kodissaan sattui tulipalo. Palo ei ollut vaarallinen - se ei levinnyt eteistä pidemmälle ja palomiehet saivat sen sammumaan tuossa tuokiossa, mutta äiti meni sen vuoksi tolaltaan.
- Herra Kipp käski mun tehdä sen, Ricky puolustautui. Silloin äiti nousi tuolistaan, vaappui häntä kohti suurena ja lihavana ja uhkaavana ja läimäytti häntä poskelle.
- Valehtelija, äiti sanoi kovalla äänellä. Ricky itki ja painautui nurkkaan yrittäen väistää itseään kohti satavat lyönnit. Ja kun herra Kipp tulevina viikkoina ja kuukausina käski hänen tehdä jotain "jännää", Ricky teki sen metsässä tai jollain sivukujalla kaukana kotoa.
2.
Ricky muisti hämärästi että pieni punatukkainen poika oli pelännyt herra Kippiä, mutta hän itse ei ollut ollenkaan peloissaan noina ensimmäisinä kuukausina. Itse asiassa Rickyllä oli vain epämääräinen käsitys siitä mitä pelko oli. Hän tiesi että hänen äitinsä suuttuminen sai hänet itsensäkin tolaltaan, mutta muu pelko oli hänelle lähes täysin vierasta. Ricky ei tuntenut juuri mitään vaikka tekikin herra Kippin kanssa kaikenlaista. Asioita, jotka olivat hänelle outoja ja kummallisia. Mutta Ricky ei ymmärtänyt eläinten kärsimyksiä, ei piitannut pikkulasten huudoista ja itkusta ja asvaltilla kiiltelevä veri oli hänelle yhtä merkityksetöntä kuin punainen maali.
Rickyn kotitalon takana oli matala, ränsistynyt ulkorakennus jossa hänen äitinsä piti kissojaan. Kissoja oli arviolta tusinan verran, kaikki entisiä kulkukatteja jotka olivat päätyneet hänen äitinsä suojiin. Ricky oli usein kuullut äitinsä sanovan että hän "pelasti" kissoja ja "rakasti" niitä. Kissat olivat Rickylle yhdentekeviä, mutta hän muisti että äiti oli joskus sanonut rakastavansa häntäkin. Se oli tapahtunut silloin, kun kireä-ääninen nainen oli saapunut heidän ovelleen Rickyn ollessa pieni.
- Minä rakastan Rickyä, äiti oli huutanut, heittänyt naisen ulos ja nimitellyt tätä jälkeenpäin "sosiaalihuollon ämmäksi". Mutta tapahtuma oli jäänyt Rickyn mieleen, etenkin koska äiti oli sanonut hänelle että nainen olisi tahtonut viedä Rickyn pois. Johonkin kauheaan paikkaan jota nimitettiin "lastenkodiksi". Niinpä Ricky ymmärsi, että kissat olivat todellisia ja äiti halusi että ne jätetään rauhaan.
Mutta herra Kipp ei halunnut jättää kissoja rauhaan. Eräänä yönä hän sanoi Rickylle että kissat pitäisi tappaa. Kuristaa, hukuttaa, polttaa. Tai niitä voisi lyödä vasaralla päähän, ehdotti herra Kipp iloisesti. Ricky oli aluksi ymmällään.
- En mä halua, hän mutisi.
- Miksi? Pelkäätkö sinä että sinun äitisi suuttuu, herra Kipp kysyi.
- Joo, Ricky vastasi. Hän ajatteli huojentuneena että asia jäisi sikseen. Mutta se ei jäänyt - herra Kipp puhui kissoista koko yön. Aamulla Ricky oli tokkurainen ja hänen päätään särki.
Ja illan tullen herra Kipp ilmestyi taas.
- Tapa ne, hän sanoi. -Polta ne, kurista ne! Ota niitä hännästä kiinni ja lyö niiden päät seinään!
- Eikä, Ricky valitti. Hän tiesi että tuollaisella teolla olisi seurauksia. Hänen äitinsä SUUTTUISI ihan varmasti. Ehkä jopa niin paljon että hän veisi Rickyn LASTENKOTIIN.
- Hyvä on, Ricky, herra Kipp sanoi. -Tehdään sitten jotain muuta.
- Okei, vastasi Ricky vaisusti.
- Haluaisitko sinä nähdä minut, ehdotti herra Kipp tutun ilkikurisella äänellään.
- Mitäh, hölmistyi Ricky. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt herra Kippiä. -Haluan, hän myöntyi nyt jo lähes innoissaan.
- Täällä minä olen, herra Kipp vastasi kuiskaten. Ricky kohottautui istumaan sängyssään ja näki kuinka hänen kolhuisen vaatekaappinsa ovi aukeni. Valkoinen hansikas ilmestyi näkyviin. Käsi vilkutti hänelle.
- Höh, Ricky älähti ja nauroi. Ovi avautui kokonaan. Ricky saattoi nähdä hämärässä häämöttävät vaaleat kasvot.
- Kas näin, sanoi herra Kipp ja astui esiin. -Onpas sinun vaatekaapissasi paljon rojua!
Ricky saattoi vain töllistellä suu auki. Pitkä kuolarihma valui hänen pyjamansa rinnukselle ja jätti siihen märän läiskän. Herra Kippillä oli yllään kirkkaansininen puku jossa oli suuret punaiset napit. Kaulassaan hänellä oli keltainen rusetti. Kiharat, lähes lumivalkoiset hiukset valuivat otsalle. Herra Kippin kasvoilla oli leveä hymy.
- Heippa, Ricky, sanoi herra Kipp ja katsoi suoraan häneen. Ricky hämmästyi entisestään nähdessään että herra Kippin silmien paikalla oli pelkät mustat aukot.
- H-heippa, Ricky änkytti.
Ja silloin herra Kipp syöksyi eteenpäin ja tarrasi häntä rinnuksista. Itse asiassa herra Kipp pikemminkin virtasi kuin juoksi, ja käsittämättömän nopeasti. Rickyn pyjaman saumat rutisivat kun herra Kipp nosti hänet ilmaan. Ricky oli valtavan kookas, mutta herra Kipp oli kauhean vahva. Hän kannatteli Rickyä ilmassa kuin lapsi nukkea.
- Ne kissat, Ricky, herra Kipp sanoi. -Kisssss-sat. Miau, hän naukaisi leikkisästi ja viskasi Rickyn lattialle... kuin lapsi nuken. Rickyn pää kolahti kipeästi sängyn laitaa vasten. Hän kompuroi jaloilleen ja painautui kauhuissaan seinää vasten. Hän yritti huutaa äitiä, mutta hänen suustaan ei kuulunut pihaustakaan. Nyt hän tiesi mitä pelko oli.
Herra Kipp astui lähemmäs (nyt hän todellakin käveli) ja pörrötti Rickyn hiuksia.
- Sinun ei tarvitse pelätä, sanoi herra Kipp. -Minä olen sinun kanssasi koko ajan ja juttelen sinulle. Minä kerron mitä sinun pitää tehdä. Ihan niinkuin aina ennenkin. Siitä tulee jännää, Ricky! Eikö vain, päätti herra Kipp kysyvästi. Ricky nyökkäsi konemaisesti.
- Joo, hän kähisi. -Jännää.
- Aivan niin! Ja muista, Ricky, että sinä näet minut uudestaan ellet tottele. Sinä et taida haluta nähdä minua enää?
- En, uikutti Ricky. Eikä hän halunnutkaan - herra Kippiin verrattuna hänen äitinsä raivonpuuskat ja lastenkodit olivat hyvin vähäpätöisiä ja kaukaisia asioita.
- Viisas poika, sanoi herra Kipp. Ricky katsoi häneen ja näki kauhukseen miten herra Kippin kasvot alkoivat väreillä. Ne liikkuivat, vääntelehtivät, ryömivät ja kuhisivat. Yhtäkkiä hän oivalsi katselevansa kasvoja jotka olivat muodostuneet kymmenistä, sadoista ja tuhansista toukista jotka olivat valkoisia ja silmättömiä ja turvonneita. Toukat mönkivät toistensa päällä ja niitä putoili hänen pyjamalleen. Ja kaiken aikaa nuo hirvittävät, säälimättömät reikäsilmät tuijottivat takaisin. Herra Kipp hymyili paljastaen keltaiset, vinot raateluhampaat ja vihreän kielen jossa oli harmaita, visvaa tihkuvia rakkoja ja joka näytti puoliksi mädäntyneeltä.
- Sinä et pääse pakoon, sanoi herra Kipp. -Minä näen sssssinut.
Ricky kirkui niin kovaa että hänen äitinsä heräsi ja juoksi katsomaan mikä pojalla oli hätänä.
3.
Kelmeänvaalea aurinko kipusi taivaanrannan yli ja valaisi aution pihapiirin. Ricky katseli sitä yläkerran ikkunasta ja palasi sitten työnsä ääreen. Hän oli maannut koko yön hereillä peläten herra Kippin palaavan, mutta tämä oli pysynyt poissa. Aamun valjetessa Ricky oli käsittänyt että hänen oli tehtävä jotain ennen iltaa. Hän ei uskonut pääsevänsä pakoon eikä hän myöskään keksinyt mitään keinoa jolla voisi muuttua näkymättömäksi. Lopulta hän oli kuitenkin ymmärtänyt mitä hänen oli tehtävä.
Aluksi mikään ei sujunut kovin helposti. Hän löysi pitkän ja terävän veitsen keittiön laatikosta, mutta äiti heräsi kun hän työnsi terän tämän leuan alle. Ricky hämmästyi havaitessaan kuinka heikoilta ja voimattomilta äidin lyönnit ja rimpuilut tuntuivat. Hän painoi tyynyn lujasti äidin kasvoille estääkseen tätä pyristelemästä ja viilsi uudelleen. Pian äiti makasi hiljaa ja liikkumattomana. Ricky leikkasi ja sahasi ja kiskoi - iho oli yllättävän tiukassa. Mutta hänellä oli voimaa ja veitsi oli terävä.
Lopulta nahankaistale irtosi pehmeästi maiskahtaen. Ricky vei sen pesuhuoneeseen, huuhteli sen suihkun alla ja kuivasi pyyhkeeseen. Sitten hän meni peilin eteen ja asetti naamion kasvoilleen, vetäen ja venyttäen sitä niin että se ulottui hänen päälaelleen asti. Pitkät, kellanvaaleat hiukset valuivat hänen hartioilleen. Ne kutittivat ja tuntuivat muutenkin kummallisilta. Mutta sillä ei ollut väliä. Herra Kipp ei enää näkisi häntä vaan äidin.
(Kirjoitettu vuonna 2008).
