Tämä hetki ja tulevaisuus

1.

Antti oli kuollut. Ruumis oli lysähtänyt pöydän ja iäksi sammuneen tietokoneen ääreen, ikäänkuin mies olisi nukahtanut kesken uuvuttavan työrupeaman. Pilleripurkki oli tyhjä mutta pullon pohjalla oli vielä tilkka konjakkia.
- Vai niin, minä mutisin puoliääneen. En ollut varsinaisesti yllättynyt, sillä olin uumoillut tällaista loppua siitä lähtien kun Antti oli puoliväkisin lyöttäytynyt seuraani muutamaa päivää aiemmin. Ehkä juuri lähestyvän kuoleman tuntu oli saanut minut sietämään häntä ja pysyttelemään yhdessä hänen kanssaan, sen sijaan että olisin vetäytynyt ja jättänyt hänet jälkeeni.

Pöydällä oli myös paperilappu, johon Antti oli kirjoittanut viimeiset terveisensä mustalla tussilla. Käsiala oli siistiä ja pyöreää ja hivenen naismaista. "Kiitos seurasta", lapussa luki. "Hyvää matkaa". Allekirjoitusta ei ollut.

Luettuani nuo neljä sanaa muutamaan otteeseen katselin hetken hiljaisena retkottavaa ruumista. Antti oli yrittänyt kuolla samoin kuin oli elänytkin - siististi ja tyylikkäästi, yllään vaaleansininen kauluspaita ja jalassaan harmaat, suorat housut. Suupieliin kohonnut vaahto ja huoneessa yhä leijuva valju ulosteen löyhkä vain pilasivat vaikutelman. Kuolemankalpeilla kasvoilla oli hento, kellertävä parransänki.

Ehkä Antti oli viimein ymmärtänyt, että menneisyys oli ikuisesti hänen tavoittamattomissaan. Ehkä hän ei osannut jatkaa elämistä maailmassa jossa hänen rahansa ja työpaikkansa ja Porschensa eivät merkinneet mitään. Kevätkärpänen surisi laiskasti tuhruista ikkunalasia vasten ja lennähti sitten Antin elottomalle kämmenselälle sukimaan jalkojaan.

Mietin pitäisikö minun haudata ruumis. Melko pian tulin siihen tulokseen, että se olisi turhaa. Koko maailma oli muuttunut hautakammioksi viimeisten kuukausien aikana, joten lyhytaikaisen kumppanini kuori saattoi mainiosti jäädä kuivettumaan niille sijoilleen. Niinpä palasin huoneeseeni, keräsin tavarani ja avasin talon ulko-oven. Aamu oli aurinkoinen, tuuleton ja lämmin. Tiellä, autonromujen lomassa, jolkutteli yksinäinen koira. Se vilkaisi minuun ja jatkoi sitten kiireetöntä lönkötystään, ikäänkuin kuunnellen sisäistä ääntään ja seuraten sen osoittamaa suuntaa. Minä talutin polkupyöräni ulos eteisestä ja laitoin pyöräilykypärän päähäni. Pian olin jälleen liikkeellä, koiran tavoin sisäisen kompassini määräämällä reitillä jatkamassa keskeytynyttä matkaani.

Kiire oli hävinnyt maailmasta. Oli pelkkä kevätaurinko, edessä avautuva tie ja tietenkin ajatukset jotka tulivat ja menivät miellyttävinä aaltoina. Nyt minulla oli jälleen vapaus ajatella ja olla. Suurin osa ajatuksistani liittyi tulevaisuuteen ja henkilökohtaiseen utopiaani, mutta jotkut niistä koskivat myös Anttia. Se olikin tavallaan sopivaa, sillä tämä oli sentään kuollut.

Minun täytyi myöntää että olin pitänyt Anttia hivenen kiittämättömänä. Hän oli ollut immuuni ainakin Taudin ensimmäiselle aallolle. Minä sen sijaan olin selviytynyt siitä hengissä kuin ihmeen kaupalla. Olin elänyt elämääni erakkona ja toisinajattelijana ja tottunut olemaan vähemmistössä, mutta harvemmin olin ollut niin pienessä vähemmistössä kuin nyt. Väestöstä noin prosentti oli immuuneja, mutta Taudin uhreiksi joutuneista vain alle puoli prosenttia selvisi hengissä. Antin olisi pitänyt olla tyytyväinen ja kiitollinen, menneisyyden haikailun ja pelkissä muistoissa viipymisen sijaan.

Olin aina, alusta alkaen, ajatellut sairautta nimenomaan Tautina. Sillä oli tietenkin hieno tieteellinen nimi: Mutageeni-influenssa B, mutta Tauti oli tauti. Hienoudet ja tieteellisyys haihtuivat mielestä varsin nopeasti kun sairaalat täyttyivät kuolevista joiden iholle nousi kahden euron kolikon kokoisia mustia ajoksia, silmäkuopista vuosi verta ja keuhkojen kudokset muuttuivat kaurapuuroksi. Minä olin sentään säästynyt viimeksimainitulta, mutta näkökykyni oli huonontunut peräti surkeaksi ja paiseista oli edelleen muistona kuivia, kutiavia läiskiä. Kehoni näytti siltä kuin olisin käynyt kaikkien värikuulasotien äidin ilman mitään suojavarusteita.

Ehkä Antti ei sittenkään ollut kiittämätön vaan viisas riistäessään oman henkensä, mietin polkiessani hiljalleen eteenpäin. Kenties oli parempi kuolla omilla ehdoillaan kuin Taudin ehdoilla. Jyllättyään aikansa virus oli muuntunut ja siitä oli seurannut epidemian toinen aalto, joka saattoi sairastuttaa myös ne ihmiset jotka olivat olleet immuuneja ensimmäiselle. Kukaan ei tiennyt miksi niin tapahtui, koska tiedemiehiä ja tutkijoita ei enää ollut, joukkotiedotusvälineistä ja infrastruktuurista puhumattakaan. Antti olisi hyvinkin saattanut sairastua ja kuolla jo muutaman vuorokauden sisällä.


2.

Vaikka olinkin aina ollut yksinäinen, vasta Taudin jälkeinen maailma oli opettanut minulle mitä oli todellinen yksinäisyys. Urbaani erakkoelämä taajaman laidalla oli jotain aivan toista kuin täydellinen, totaalinen yksinolo. Se, että joka puolella yhä näkyi rakennuksia, autoja, liikennemerkkejä, tienvarsimainoksia ja toisinaan myös ihmisruumiita ei suinkaan tehnyt oloani siedettävämmäksi vaan pikemminkin pahensi sitä. Vaikka en sanottavammin pitänyt lajitovereistani, olin tottunut heidän läsnäoloonsa. Ohikulkijoihin, puheensorinaan, kaduilla suhahtelevien kulkuvälineiden ääniin. Mutta nyt kaikkialla vallitsi Luontoäidin jylhä hiljaisuus, jonka rikkoivat vain satunnaiset eläinten äännähdykset ja tuulen hiljainen kohina.

Mieltäni kalvoi ajoittain suorastaan skitsofreeninen kahtiajakautuneisuus. Toisaalta kaipasin ihmisiä, toisaalta kammosin ajatusta siitä että joku osuisi jälleen tielleni. Antti oli häirinnyt ajatuksiani, hämärtänyt mielessäni välkkyvää päämäärää ja muistuttanut siitä että maailmassa oli yhä muitakin. Yksilöitä, joiden mielipiteet ja halut poikkesivat täysin omistani ja jotka saattoivat ajelehtia tässä apokalyptisessa maisemassa yhtä tahdottomina ja avuttomina kuin lastut virrassa. Sellainen oli minulle täysin vierasta ja käsittämätöntä. Minusta oli jo pitkään tuntunut siltä, että vasta Taudista selviydyttyäni olin herännyt toden teolla eloon.

Ennen Tautia olin toisinaan uhonnut, että mikäli maailmaa kohtaisi jokin katastrofi, lähtisin Lappiin jossa asuisin hirsimökissä ja ampuisin jokaisen joka tulisi kahtasataa metriä lähemmäs. Mutta kun Taudin kaamea, kalmanlemuinen todellisuus iski vasten ihmiskunnan kasvoja, sorruin viivyttelyyn. Yritin muuttaa vähäistä omaisuuttani rahaksi (tuolloin ei vielä ollut täyttä selvyyttä siitä kuinka täydellinen ja peruuttamaton romahdus olisi, eikä siitäkään ettei rahalla enää olisi käyttöä) ja ennenkuin huomasinkaan yskin jo verta sairaalahuoneessa jossa minun lisäkseni makasi tusina muutakin onnetonta.

Nuorempana olin viettänyt jonkin verran aikaani pohjoisessa. En todellakaan ollut mikään Lapinhullu, mutta pidin karuista maisemista ja jopa ihmisistä jotka olivat huomattavasti mutkattomamman ja rehdimmän oloisia kuin etelässä. Lappi edusti minulle eräänlaista haavekuvaa ihanteellisesta asuinpaikasta, sillä siellä oli vielä erämaita joihin saattoi kadota, taivaita tavoittelevia tuntureita sekä kaamoksen hiljainen, synkän lohdullinen unohdus. Joten tässä minä nyt olin, kevytkulkuisen Nishiki-kilpapyörän selässä, mukanani laukullinen pullovettä ja säilykkeitä ja aseita. Matkalla kohti unelmani täyttymystä, kenties hitaasti mutta sitäkin varmemmin.


3.

Aamupäivällä aurinko alkoi porottaa toden teolla. Hiki virtasi pitkin laihaa, laikkuista kehoani ja sai T-paidan liimautumaan ihooni. Niinpä hidastin vauhtiani ja polkaisin polkimia vain silloin tällöin pitääkseni pyörän liikkeessä.

Pian näin tien oikealla puolella villiintyneen pensasaidan taakse piiloutuneen talon. Vain kaistale tiilenpunaista peltikattoa ja savupiippu erottuivat taivaan tyrmäävää, pilvetöntä sineä vasten. Talolle johti ruohottunut ajotie. Minä nousin pyörän selästä ja talutin sen talon pihaan. Jätin kulkuvälineeni nojaamaan omenapuuhun, lukitsin sen ja nousin terassille jonka varjossa oli suhteellisen viileää.

Juotuani muutaman kulauksen inhottavan lämmintä kivennäisvettä tutkin talon, vaikka tiesin että se olisi turhaa. Mitään syötäväksi tai juotavaksi kelpaavaa ei löytynyt. Talon kaikki ikkunat oli rikottu ja huonekalut viskelty hujan hajan. Ajattelin tympääntyneenä, että vielä kuoleman kolkuttaessakin ihmiskunta oli toteuttanut tolkutonta hävitysviettiään riehuen ja repien kuin raivopäinen paviaanilauma. Olisi ollut soveliaampaa asettua hiljaa levolle ja antaa tuonen mykän lautturin kuljettaa kurjat sieluparat viimeiselle rannalle rauhallisesti ja hyvässä järjestyksessä.

Talon terassi sentään tarjosi suojaa auringon paahteelta. Raahasin sinne jokseenkin ehjänä säilyneen nojatuolin ja istahdin aloilleni ummistaen silmäni. Ennen Tautia olin kärsinyt unettomuudesta, mutta nykyisin saatoin nukahtaa häkellyttävän helposti. Otaksuin sen johtuvan siitä, että eläin minussa oli hiljalleen nousemassa pintaan sivistyksen hiipuvan kissankultakuoren alta. Ravintoa ja lepoa, lepoa ja ravintoa. Niitä kehoni tarvitsi ja otti vastaan huomattavasti sujuvammin kuin aiemmin.

Lojuessani tuolissa lakin lippa silmilläni ja vesipullo kädessäni mietin laiskasti aiempaa elämääni. Tällaisina lämpiminä kevätpäivinä olin usein lähtenyt ulos koirani kanssa, kävellyt peltojen laidoilla ja katsellut ympärilläni kohoavia ihmiskunnan aikaansaannoksia. Maalaistaloja, viljasiiloja, pumppuasemia, lyhtypylväitä... Olin miettinyt miltä maailma näyttäisi vaikkapa viidenkymmenen vuoden kuluttua mikäli ihmiskunta yhtäkkiä häviäisi olemattomiin, ja kuvitellut kuinka ruohot ja heinikko tunkeutuisivat asvaltin läpi ja rajoittamattomina kasvavat puutarhat nielaisisivat rakennukset sisäänsä. Nyt pääsisin itse todistamaan tuota muutosta - mikäli säilyisin hengissä.

Ainoa todellinen, konkreettinen pelkoni koski sairastumista. Olin jo selviytynyt Taudista, mutta se ei poistanut sitä tosiasiaa että saattaisin sairastua uudelleen. Voisin saada umpisuolentulehduksen, sydänkohtauksen tai hitaasti kalvavan syövän ja minun olisi selviydyttävä yksin, ilman hoitajia ja lääkäreitä. Tällaiset ajatukset valtasivat toisinaan mieleni enkä mahtanut niille mitään. Ne hälvenivät vasta ajan myötä, jättäen jälkeensä synkän päättäväisyyden pysyä liikkeessä, nykyhetkestä nauttien mutta katsoen myös vakaasti kohti tulevaa. Päämääräni piti minut järjissäni. En vielä tiennyt, mitä sen saavuttamisen jälkeen seuraisi ja niin olikin luultavasti parasta.

Hakeuduin mukavampaan asentoon tuolissani, huokaisin syvään ja sukelsin miellyttävämpien ajatusten mukavan lämpimään syvänteeseen. Ajattelin pientä, vaaran kupeeseen rakennettua hirsimökkiä, jonka pihassa saattaisin käyskennellä kiireettömästi ja joka sijaitsisi kävelymatkan päässä kirkasvetisestä lammesta. Siellä voisin päättää vaellukseni, jäädä kuulostelemaan itseäni ja olla onnellinen...


4.

Kun heräsin, aurinko oli ohittanut lakipisteensä ja ilma oli hieman viilentynyt. Oli aika lähteä jälleen liikkeelle. Saattaisin ajaa vielä viitisenkymmentä kilometriä ennen hämärän tuloa, mikäli en kohtaisi rengasrikkoa tai muita odottamattomia vastuksia. Minulla ei ollut karttoja enkä tiennyt sijaintiani tarkalleen, mutta minulla oli kompassi jonka neulaa saatoin seurata. Matkani alussa olin kulkenut valtateitä mutta todennut pian ettei se ollut järkevää. Autonromuja oli suorastaan tuhottomasti joka puolella, samoin ympäriinsä harhailevia sairaita ihmispoloisia joita en välittänyt nähdä. Nyt tilanne olisi jo varmaankin ollut toinen, mutta pysyttelin yhä mieluummin syrjässä. Ehkä se hidasti matkantekoani, mutta minulla oli aikaa.

Jostain kaukaa kuului koiran yksitoikkoinen, pitkäveteinen ulvonta. Tauti ei ollut tarttunut koiriin ja kohtasin niitä usein matkallani. Jotkut kulkivat yksin, kuten Antin kuoleman jälkeen näkemäni hurtta, mutta useimmiten ne olivat kerääntyneet laumoiksi. Polkaistessani pyöräni jälleen matkaan pohdin ohimennen, mahtaisiko evoluution hitaan vääjäämättömänä kääntyvä ratas tehdä niistä jälleen villejä, sudenkaltaisia otuksia.

Parin kilometrin ajon jälkeen saavuin risteykseen. Silmieni edessä siintävä tie näytti vastenmielisen kookkaalta ja leveältä, mutta minun olisi ajettava sitä pitkin kunnes saattaisin jälleen puikahtaa sivupolulle. Ojassa tien vieressä makasi kyljelleen kääntynyt punainen pakettiauto ja saatoin nähdä sen ikkunasta ulos pistävän käden, jonka ranneluu kiilsi himmeästi auringon kajossa. Kompassini näytti että minun olisi käännyttävä oikeaan, jotta etenisin summittaisesti kohti pohjoista. Haalistuneessa sinisessä kyltissä luki "Pudasjärvi 86".

Valtateillä ajatukseni yltyivät usein levottomiksi ja niin kävi tälläkin kertaa. Tunsin olevani suojaton ja haavoittuva, ja pidin yllä liian kovaa vauhtia. Jalkani eivät suostuneet polkemaan levollisemmin vaikka yritin tietoisesti käskeä niitä. Vauhkoontunut mieleni oli ottanut vallan ja pian olin läkähtyä.

Edessäni avautui nyt likimain kilometrin mittainen suora, jolla tie kohosi ylämäkeen. Nousu näytti petollisen loivalta, mutta kokemus oli jo opettanut minua ja tiesin että minun olisi viisainta jatkaa matkaani pyörää taluttaen. Niinpä pysähdyin, join muutaman kulauksen vettä ja lähdin kävelemään eteenpäin. Askeleeni olivat riistäytyä kevyeen hölkkään, mutta nyt kykenin hillitsemään itseni ja tyytymään reippaaseen kävelyvauhtiin. Laskin askeliani, jotta minulla olisi ollut muuta mietittävää kuin sisimmässäni tuntuva rauhaton polte.

Kun viimein pääsin mäen päälle olin jo lähes puolikuollut. Askellukseni oli laantunut hoiperteluksi ja vaikka pyörä oli kevyt, sen työntäminen tuntui sietämättömältä. Asvaltti jalkojeni alla hohkasi lämpöä kuin leivinuuni. Hiki valui otsaltani, sai silmäni kirvelemään ja hämärsi näköäni entisestään.

Siksi en heti huomannut estettä, joka tukki tien arviolta kolmesataa metriä mäenharjanteen tuolla puolen. Kun viimein näin sen, sukelsin tien reunamalla kasvavaan pensaikkoon kuin pakeneva jänis. Olin ymmärtänyt heti että kyse ei ollut onnettomuudesta tai muusta sattumasta, vaan suuri matkailuauto ja avolava oli ajettu tarkoituksella siten että niiden ohi ei pääsisi pysähtymättä. Kaivoin laukustani kiikarit kiroten huolimattomuuttani. Olin seissyt ainakin minuutin mäen päällä, täysin näkyvillä ja turvattomana.

Autojen takana näkyi liikettä. Punakat kasvot kurkistivat avolavan keulan takaa, ja havaitsin myös viittilöivän käden joka osoitti minun suuntaani. Vähän ajan kuluttua näkyviin ilmestyivät toisetkin kasvot. Mietin, mitä näillä miehillä mahtoi olla mielessään. Tuskinpa mitään hyvää. Ja he olivat mitä ilmeisimmin nähneet minut.

Minulla ei ollut paljoakaan aikaa harkita. Minun oli jätettävä pyöräni niille sijoilleen ja hakeuduttava jonkinlaiseen suojaan. Niinpä otin laukkuni ja juoksin mahdollisimman matalana syvemmälle pensaikon sekaan. Etsin laukustani kiväärin ja latasin sen. Olin kehno ampuja eikä näkökykyni heikkous todellakaan parantanut tilannetta, mutta kiväärissä oli kiikaritähtäin joka antoi minulle hieman tasoitusta.

Muutaman minuutin kuluttua miehet ilmestyivät näköpiiriini. He seisoivat tien laidassa huohottaen ja puuskuttaen. Toinen heistä oli selvästi sairas. Hänen hengityksensä lotisi ja vinkui tavalla joka oli minulle liiankin tuttu.
- ...kuitenkin jokin eläin, sairas sanoi.
- Eikä ollut, puolustautui toinen mies. Hän kuulosti nuoremmalta ja terveemmältä. -Katso tuonne pensaikkoon. Ajavatko elukat muka polkupyörillä?

Minulla ei edelleenkään ollut liiemmin aikaa pohtia olivatko miehet ystävällisiä vai vihamielisiä. Tien tukkiminen oli huono merkki, ja sitäpaitsi ainakin toisella oli Tauti. Olin siinä luulossa että Taudin sairastaminen tarjosi immuniteetin myös toista aaltoa vastaan, mutta minulla ei ollut halua alkaa kokeilla tuon teorian paikkansapitävyyttä. Niinpä laskeuduin varovasti ja äänettömästi makuulle, tuin kiväärinpiipun pensaan oksaa vasten, tähtäsin ja ammuin.

Laukaus kaikui kevätillan hiljaisuudessa kuin tuomiopäivän pasuunan jyrähdys. Nuorempi mies kierähti ympäri, karjaisi tuskaisena ja putosi sitten maahan kuin kaatuva puu. Sairas tuijotti näkymää epäuskoisena, mutta päästi pian käheän huudahduksen ja säntäsi kömpelöön juoksuun. Minä ammuin uudestaan, mutta luoti vain raapaisi miestä ja sai tämän kirkumaan hämmästyttävän korkealla ja pistävällä äänellä.

Seuraava laukaukseni osui takaraivoon katkaisten miehen paon ja huudon. Saastaisten, risaisten farkkujen verhoama jalka potkaisi kahdesti ja sitten kaikki liike lakkasi. Kun etenin varovasti lähemmäs, saatoin kuitenkin nähdä että nuorempi mies oli yhä hengissä. Hän yritti raahautua eteenpäin käsiensä varassa, veltto alaruumis seuraten kuin halvaantunut käärmeenpyrstö. Hän jätti jälkeensä tumman verivanan.

Seisoin epätietoisena paikoillani. Minun oli lopetettava miehen kärsimykset, mutten uskaltanut mennä lähemmäs. Hänkin saattoi olla sairas, enkä halunnut saastuneen veren roiskuvan päälleni. Niinpä minun oli jälleen tähdättävä kauempaa. Muistin miten olin kerran joutunut ampumaan ikkunaani törmänneen rastaan, jonka siipi oli vaurioitunut. Lintu oli katsonut suoraan minuun häkellyttävän tummilla silmillään, aukonut suutaan ja rääkynyt epätoivoisena. Se oli aavistanut mitä oli tapahtumassa ja yrittänyt paeta. Siipirikko luonnonvarainen lintu ei olisi voinut selviytyä hengissä kovinkaan pitkään, mutta vaisto oli käskenyt sen tekemään kaikkensa voidakseen jatkaa olemassaoloaan vielä muutaman hetken, alistaen runnellun ruumiin julmasti käskyvaltaansa. Ensimmäinen laukaukseni oli osunut huonosti ja pyyhkäissyt mennessään vain osan linnun kallosta. Minun oli ollut pakko tähdätä uudelleen kammottavan räpistelyn ja huudon jatkuessa, vaikka jokin pelkurimainen osa minusta oli halunnut juosta sisään ja jättää linnun kitumaan nurmikolle.

Tällä kertaa en tuntenut tahtoa paeta. Tylsän, jäätävän fatalismin vallassa kävelin niin lähelle kuin uskalsin. Mieleni tuntui kelluvan avaruuden ikuisessa tyhjiössä, etäällä kehostani. Ymmärsin reagoivani stressitilanteeseen tavalla jota kutsuttiin dissosiaatioksi, mutta nyt siitä oli minulle hyötyä. Saatoin toimia kuin kone, tuntematta tai pelkäämättä mitään. Käteni ei vapissut kun tähtäsin kiväärilläni eikä sydämeni hypähtänyt laukauksen kajahtaessa. Miehen päähän ilmestyi rosoreunainen reikä ja ruumis lysähti elottomana pientareelle.


5.

Kului pitkään ennenkuin kykenin jälleen liikkumaan. Seisoin vain paikoillani kivääri kädessäni kuin jokin iäisyyden äänetön vartiosotilas, vailla reaktioita ja ajatuksia. Saatoin suorastaan tuntea kuinka aivoni löivät tyhjää. Vähitellen aloin kuitenkin tiedostaa puutuneiden jalkojeni pistelyn ja se pakotti minut toimimaan. Minun oli käveltävä, ellen halunnut kärsiä suonenvedosta ja krampeista.

Liikkuminen selvitti ajatukseni. Mietin, että minun olisi syytä käydä tiedustelemassa mitä edessäpäin oikein oli. Kenties ihmisiä olisi enemmänkin ja minun olisi ohitettava heidät etäältä. Toivottavasti en kuitenkaan joutuisi jättämään polkupyörää taakseni. Olin jo ehtinyt kiintyä siihen ja jalan matkantekoni olisi ikävän raskasta ja vaivalloista.

Raahasin pyörän pensaiden suojiin ja lähdin etenemään varovasti ja kuulostellen. Ohitin barrikadin ja tähyilin kiikareillani horisonttiin katoavaa tummaa asvalttijuovaa. Havaitsin muutaman sadan metrin päässä jotain kookasta ja valkoista, ja kun kuljin lähemmäs saatoin nähdä että se oli tiensivuun pysäköity asuntovaunu.

Kahlasin heinikon poikki syvemmälle metsään ja asetuin tarkkailemaan. Asuntovaunun luona ei näkynyt mitään liikettä, mutta sen edustalla oli lommoinen pallogrilli ja kolme puutarhatuolia. Niiden näkeminen sai minut jostain syystä virnistämään. Niistä henki eräänlaista ironista surrealismia, mutta ne kertoivat myös siitä että tällä paikalla oli viivytty pidempään. Olin tehnyt viisaasti ampuessani miehet. Heistä olisi varmasti ollut pelkkää harmia.

Mutta nyt heidän leiripaikkansa oli eloton. Puntaroin mielessäni mitä minun pitäisi tehdä. Voisin kulkea eteenpäin metsän suojassa tietä seuraten, tai voisin ottaa riskin ja palata polkupyörälleni jatkaakseni matkaani sen selässä. En ollut aiemmin kohdannut tällaista valintatilannetta matkallani, ja nyt en tiennyt mitä tehdä. Päättämättömyys sai sydämeni lyömään nopeammin ja kämmeneni hikoamaan.

Olisin luultavasti tuhlannut kymmeniä minuutteja ratkaisun miettimiseen, ellei asuntovaunun ovi olisi yhtäkkiä auennut. Nostin kiikarit silmilleni ja näin valkoisen, laihan käden joka ilmestyi oviaukosta hapuillen kuin tietään etsivä lisko. Pian ovi työnnettiin kokonaan auki. Kynnyksellä seisoi hoikka, tummahiuksinen nainen. Hän yski rahisevalla, hakkaavalla äänellä ja kompuroi alumiiniportaita asvaltille. Hän horjui vaunun taakse, veti yöpaitansa helman ylös, kyykistyi ja virtsasi. Sitten hän nousi ylös ja jäi katselemaan tielle, varjostaen silmiään luisevalla kädellään.

- Jaakko, nainen kutsui käheästi. -Jaakko ja Pekka! Oletteko te siellä?
- Eivät he ole, minä huusin takaisin.
- Mitä... kuka te olette, nainen huudahti. Hän kääntyi ympäri ja yritti etsiä minua katseellaan.
- Kulkija, minä vastasin.

Seurasi hiljaisuus.
- Minä kuulin laukauksia, nainen sanoi viimein.
- Minäkin kuulin ne, totesin. -Kuulin ne kun ajoin tännepäin. Minulla on polkupyörä. Mutta en nähnyt ketään. Pelästyin ja tulin katsomaan mitä täällä oikein tapahtuu. Piilouduin metsään koska en halunnut joutua ammutuksi.
- En minä tiedä mitä täällä tapahtuu, nainen vastasi tylsästi ja yski jälleen tuota hirvittävää, takovaa yskää.
- Kuulkaa. Onko täällä teidän, Jaakon ja Pekan lisäksi muita, minä kysyin.
- Ei. Ei enää... Timo ja Saija kuolivat jo aikoja sitten.
- Vai niin.

Olin kuullut riittävästi.
- Minä taidan nyt hakea polkupyöräni, sanoin naiselle.
- Voisitteko te katsoa näkyykö Jaakkoa ja Pekkaa missään, nainen kysyi. -Minä en jaksa mennä kovin pitkälle.
- Voinhan minä, vastasin ja lähdin kävelemään takaisin tulosuuntaani.


6.

- Näittekö te heitä, nainen kysyi kun palasin asuntovaunun luo.
- En nähnyt ketään, minä vastasin. Olin seisauttanut pyöräni hyvin etäälle naisesta.
- Minne he oikein ovat menneet, nainen ihmetteli. Hän katsoi minuun suurilla, kärsivillä, verestävillä silmillään. Poskilla paloivat kuumeen punaiset laikut. Mustat paiseet olivat levinneet kaulalle ja olkavarsiin.
- En tiedä, minä totesin.
- Ettekö te voisi jäädä, nainen kysyi. -Ettekö te voisi odottaa minun kanssani?
- En voi. En halua saada tartuntaa, selitin.
- Ettepä tietenkään, nainen mutisi.

Olin jo polkaisemaisillani pyörän vauhtiin, kun nainen puhui jälleen.
- Minusta tuntuu siltä että minä olen paranemassa, hän sanoi.
- Niinkö, kysyin kohteliaasti.
- Niin. Oloni ei ole enää niin surkea. Yskin kyllä vielä, mutta kuumeeni on laskenut ja jaksan kävellä.
- Onhan se mahdollista, minä vastasin. -Voitte hyvinkin parantua. Minäkin paranin.
- Ihanko totta, nainen huudahti.
- Totta se on, minä sanoin olkapäitäni kohauttaen. Naisen riutuneille kasvoille levisi hymy.

En halunnut keskustelun jatkuvan kauempaa. En halunnut tietää naisen nimeä enkä tutustua häneen enkä odottaa paranisiko hän todella, enkä halunnut tietää enempää myöskään Jaakosta ja Pekasta ja Timosta ja Saijasta. He olivat mennyttä ja nykyhetki vaati jatkamaan matkaa.
- Minun on mentävä. Näkemiin, toivotin ja nousin pyöräni selkään. Polkimet liikkuivat kevyesti ja asvaltti kuiski hiljaa ohuiden renkaiden alla.

- Minne te oikein olette matkalla, nainen huusi perääni. Olin jo miltei unohtanut hänet.
- Pohjoiseen, minä vastasin.