Duesenberg House

PROLOGI

Meidän pieni ryhmämme kokoontui joka kuukauden ensimmäisenä perjantaina Gaol Lanen varrella sijaitsevassa Blue Roomissa, joka oli tuolloin varattu yksinomaan meidän käyttöömme. Kuluista vastasi Joseph Travis, upporikkaan kivihiilimagnaatin poika, joka oli niinikään intohimoinen parapsykologian harrastaja. Josephin ja minun lisäksemme joukkoon kuuluivat teologian opiskelija Harrison Anspaugh, näyttelijä-ohjaaja Thomas Poore, fyysikko Gilles Clavier, toimittaja Michael Maxim sekä kirjailija-kuvataiteilija Daniel Atkins.

Nimitän Daniel Atkinsia kirjailijaksi ja kuvataiteilijaksi, vaikka häntä saattaisi kutsua monella muullakin nimellä. Daniel oli joukostamme selkeästi iäkkäin; ei vielä vanhus, mutta vähintään keski-ikäinen. Hän oli erakkomainen hahmo josta kukaan ei tiennyt kovin paljoa, paitsi hänen kirjoitustensa ja piirrostensa kautta. Eräs sanomalehti oli kerran nimittänyt häntä "myöhempien aikojen Alfred Kubiniksi". Joka tapauksessa Danielilla oli valtavat tiedot yliluonnollisiksi luokiteltavista asioista ja hänen askeettinen olemuksensa toimi oivallisena vastapainona nuorempien jäsentemme kuumapäisyydelle.

Tuohon aikaan havainnot lentävistä lautasista olivat jälleen ylittäneet uutiskynnyksen useissa maissa, ja useimmissa kokoontumisissamme keskusteltiin nimenomaan niistä. Ja välillä riideltiinkin, sillä Joseph, Thomas ja Michael uskoivat UFOihin varauksetta, kun taas Harrison ja Gilles vastustivat yhtä peräänantamattomasti. Itse olin lievän skeptinen, ja Danielin asenne puolestaan vaikutti välinpitämättömältä. Kun puhe kuumeni ja äänet kohosivat, hän tapasi istua Blue Roomin kookkaan avotakan edustalla ikuinen liköörilasi kädessään ja silmäillä tapahtumia hivenen halveksivasti.

Mutta tuona iltana Blue Roomissa ei kiistelty lentävistä lautasista. Michael oli löytänyt Miskatonicin yliopiston kirjastosta New Orleansissa sijaitsevaa LaLaurien taloa käsittelevän ikivanhan teoksen, ja pian uppouduimme keskusteluun kummituksista ja etenkin kummitustaloista. Winchester House, Borleyn pappila, Glamisin linna, Putzdorffin kartano sekä Skotlannin rannikolla sijaitseva myyttinen Armitage tulivat käsitellyiksi ja lievistä näkemyseroista huolimatta ryhmämme yhteinen käsitys oli se, että olisi todella mielenkiintoista päästä viettämään aikaa oikeassa kummitustalossa - joita luonnollisesti oli myös omassa kaupungissamme.

Daniel oli seurannut keskustelua poikkeuksellisen tarkkaavaisena, ja suurimman hälinän laannuttua hän näytti yhä mietteliäältä.
- Kummitustalot, hän sanoi lopulta. -Onko kukaan teistä lukenut Raymond St. Johnin teosta Etelävaltioiden kummittelutapauksista, hän kysyi. Me pudistimme päitämme ja olimme vaiti. -Se on mielenkiintoinen teos. Herra St. John nimittäin tutki useita kummitustaloiksi väitettyjä rakennuksia 1920- ja 1930 -lukujen vaihteessa. Hän vietti useita öitä myös LaLaurien talossa eikä kokenut sielläkään mitään yliluonnolliselta vaikuttavaa.
- Oletko siis sitä mieltä, että kummitustaloja ei ole olemassakaan, kysyi Gilles.
- En minä niin sanonut, vastasi Daniel. -Mutta olen tavannut Raymond St. Johnin nuoruudessani... ja ollut mukana erästä vähemmän tunnettua kummitustaloa tutkineessa ryhmässä.
- Hienoa, minä sanoin. -Mikä talo se oli?
- Duesenberg House Indianassa, vastasi Daniel. Me katselimme toisiamme hartioitamme kohautellen. Kukaan meistä ei ollut kuullut Duesenberg Housesta.

- Voisitko kertoa meille siitä, kysyi alati utelias Michael.
- Voinhan minä kertoa, vastasi Daniel kuivasti. -Mutta se on pitkä tarina.
- Ei se haittaa, huudahti Thomas. -Onhan meillä aikaa. Vai kuinka, pojat?
- Toki, me vastasimme yhteen ääneen. Tunnelma oli jokaisen mielestä juuri sopiva kunnon kummitustarinalle.
- Hyvä on, aloitti Daniel ja siemaisi kirsikkalikööriä lasistaan. Hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja näytti miettivän miten aloittaisi kertomuksensa.

*

DANIELIN KERTOMUS


1.

Siihen aikaan minä työskentelin toimittajana eräässä pienessä sanomalehdessä, jota ei ole enää. Työnkuvani oli pitkälti samanlainen kuin Michaelilla nykyään, eli kirjoitin kaikkea mahdollista muistokirjoituksista vaatimattomiin reportaaseihin. Kaupunki oli silloin hiljaisempi kuin nykyisin ja elämä yksinkertaisempaa. Tapahtumia ei ollut kovin paljon, joten minulle jäi hyvin aikaa kirjoittaa omia tarinoitani, piirtää ja maalata.

Elettiin syyskuun alkupuolta kun sain puhelinsoiton herrasmieheltä nimeltä Walter Speck. Hän kertoi lähtevänsä kahden muun tutkijan kanssa retkelle Indianaan ja pyysi minua mukaansa.
- Indianaan, minä ihmettelin. -Mitä tutkimisen arvoista siellä on?
- Me olemme vuokranneet viikoksi Duesenberg Housen, kuului vastaus. -Aiomme tutkia sitä.
- En ole milloinkaan kuullut sellaisesta paikasta.
- Se on kummitustalo, sanoi Walter Speck.
- Ahaa, minä totesin.
- Minä olen lukenut teidän lehtijuttujanne ja novellejanne. Te osaatte kirjoittaa. En itse ole kynämiehiä, ja meillä on kädet täynnä työtä. Tarvitsemme kirjurin, eikä yksi silmäpari lisää olisi muutenkaan pahitteeksi.
- Mielenkiintoinen tarjous, minä vastasin. -Mutta en tiedä pääsenkö irroittautumaan työstäni. Sitäpaitsi...
- Kaikki kulunne korvataan, keskeytti Walter Speck. -Lorentz-säätiö rahoittaa tutkimuksen.
- Vai niin, minä sanoin ja mietin hetkisen. -Hyvä on. Lähden mukaanne.

Puhelimessa kaikki oli kuulostanut hyvältä ja selkeältä, mutta todellisuus oli varsin toisenlainen. Walter Speck ei ollut valmis tutkija kuten olin luullut, vaan pelkkä psykologian opiskelija. Hänen ryhmänsä muut jäsenet olivat Marcia Wells, joka oli myös opiskelija mutta ei psykologian vaan fysiikan alalla, sekä hyvin epämääräisen maineen omaava mies nimeltä Roger Stone joka nimitti itseään psykofyysiseksi meedioksi.

Tutkimuksen rahoituskaan ei ollut pitävällä pohjalla. Neuvottelut Lorentz-säätiön kanssa olivat vielä kesken. Itse asiassa meidän piti lähteä New Orleansiin tapaamaan Raymond St. Johnia joka vastasi säätiön tutkimustoiminnasta ja kenttätyöstä - omalla kustannuksellamme. Sen kuullessani olin hyvin vähällä vetäytyä ja jättää koko leikin sikseen, mutta Walter suostutteli minut jäämään. Hän oli pitkä, vaalea ja komea kaveri jolla oli poliitikon hymy ja puhelahjat, ja lisäksi hän lupasi maksaa matkani omasta pussistaan. Niinpä minä kohautin olkapäitäni ja lähdin Walterin ryhmän mukana New Orleansiin.


2.

Lorentz-säätiön päämaja sijaitsi valtavassa kivilinnassa jonka nimi oli La Croix Du Sud eli Etelän Risti. Raymond St. John otti meidät vastaan yhdessä vaimonsa Incan kanssa. He olivat erikoinen pari. Herra St. John oli pieni ja jäntevä mies jonka olemus toi mieleen kojootin. Hänellä oli pitkät, harmaantuvat hiukset ja korvassa valtava kultarengas. Inca St. John puolestaan oli vaalea ja eteerinen nainen jonka ikää oli täysin mahdoton määritellä. Hänen läsnäolonsa teki ainakin minun oloni varsin epämukavaksi, sillä hän ei puhunut sanaakaan eikä katsonut ketään silmiin.
- Kummitustalo, siis, sanoi herra St. John terävästi.
- Aivan, totesi Walter. Hänen kunniakseen on sanottava, että hän näytti hallitsevan hermonsa erinomaisesti.
- Miksi Lorentz-säätiön pitäisi tuhlata varojaan mokomaan roskaan, kysyi herra St. John. Hänen sanansa olivat tylyt, mutta kasvoilla karehti hymy.
- Minulla on syytä uskoa että Duesenberg House on aito asia, vastasi Walter.

Herra St. John nauroi. Hän nousi valtavasta nojatuolistaan, harppoi kirjahyllylle ja veti sieltä esiin nahkakantisen teoksen. Hän viskasi kirjan pöydälle Walterin nenän eteen. Sen kannessa oli teksti "Etelän aaveet - tutkimuksia kummittelusta Etelävaltioissa".
- Tuo on minun kirjoittamani, hän sanoi. -Kun olin nuori, vietin vähintään yhden yön jokaisessa New Orleansin kummitustalossa. Ja lisäksi hautausmailla ja muissa vastaavissa paikoissa. Enkä onnistunut saamaan muuta kuin useamman kirotunmoisen flunssan. Kummitustaloja ei ole, hyvä mies! On järjetöntä väittää että kummittelun, tai sen energian jonka ilmenemismuotoja nimitetään kummitteluksi, voisi sitoa johonkin tiettyyn fyysiseen paikkaan.
- Ettekö usko kummituksiin, herra St. John, kysyi meedio Roger Stone silloin.
- En minä niin sanonut, haukahti Raymond St. John terävästi. -Mutta meedioihin minä en ainakaan usko, hän jatkoi pilkallisesti. Roger lehahti tulipunaiseksi.

- Aito asia, sanoi herra St. John ja istuutui jälleen tuoliinsa. -Miksi olette siitä niin varma?
- Saisinko puhua kanssanne kahden kesken, kysyi Walter.
- Miksi? Aiotteko te salata jotain ryhmänne muilta jäseniltä, kysyi herra St. John epäluuloisesti. Hänen ruskeat silmänsä kapenivat vihaisiksi viiruiksi. Mutta silloin Inca St. John puuttui keskusteluun.
- Ray, hän sanoi. Hänen äänensä oli hyvin hiljainen ja tasainen. -Anna pojan puhua.
- Hyvä on, herra St. John vastasi.

Muutaman minuutin kuluttua meidät kutsuttiin takaisin herra St. Johnin työhuoneeseen (joka ei sivumennen sanottuna näyttänyt toimistolta vaan pikemminkin jonkun voodoopapin luolalta). Walter hymyili leveästi, ja oivalsin heti hänen saaneen tahtonsa läpi. Myös herra St. John hymyili, mutta huomattavasti kylmemmin.
- Laittakaa kaikin mokomin silmukka kaulaanne, hän sanoi. Ja ennen lähtöämme me jouduimme allekirjoittamaan paperin jossa vapautimme Lorentz-säätiön ja sen edustajat kaikesta vastuusta, mikäli tutkimuksissa tapahtuisi loukkaantumisia... tai jotain vielä vakavampaa.

Minun on myönnettävä että käteni vapisivat allekirjoittaessani, mutta en voinut enää perääntyä. Walter raapusti nimensä ylimielisen huolettomana. Marcia vaikutti epävarmemmalta, mutta hänkin allekirjoitti - luultavasti siksi että olin matkan aikana oivaltanut hänen ja Walterin olevan pari, vaikka he yrittivätkin antaa väleistään virallisen vaikutelman. Roger puolestaan olisi varmaankin kirjoittanut nimensä vaikka itsensä pirun kanssa solmittuun sopimukseen, koska hän halusi todistaa Raymond St. Johnille että meediot oli syytä ottaa vakavasti.


3.

Kaksi seuraavaa viikkoa kului valmisteluihin. Minun ei tarvinnut tehdä juuri muuta kuin sopia päätoimittajan kanssa palkattomasta lomaviikosta, mutta Walter ja Marcia rehkivät kootessaan tutkimuslaitteistoa ja pakatessaan sitä suureen perävaunuun. Minä en ole koskaan ymmärtänyt tekniikasta juuri mitään, mutta mukana oli ainakin spektrometri ja oskilloskooppi. Niiden lisäksi kuormaan pakattiin myös elokuvakamera sekä useita tavallisia kameroita. Minulla taas oli mukanani oma kamerani sekä erittäin herkkä ääninauhuri jonka olin lainannut toimituksesta.

Roger Stone seurasi valmisteluja vaitonaisena. Hän oli laiha, kolhonnäköinen mies jolla oli sotkuinen hiuspehko ja siniset, surumieliset silmät. Minusta tuntui että hän odotti kohtaamista Duesenberg Housen kanssa kuin nyrkkeilijä tulevaa ottelua. Walterin ja Marcian lähestymistapa puolestaan vaikutti olevan puhtaan tieteellinen. Itse en oikein tiennyt mitä olisin ajatellut. Olin aina ollut kiinnostunut parapsykologisista ilmiöistä, mutta en ollut milloinkaan varsinaisesti kokenut sellaista. Niinpä ajattelin, että minun olisi syytä pitää mieleni avoimena ja pääni kylmänä.

Viimein me pääsimme matkaan. Walter oli lainannut isänsä Cadillacin, sillä hänen omassa Thunderbirdissään ei ollut tilaa meille kaikille. Me ajoimme ensin Hartfordiin ja sieltä Harrisburgiin. Vietimme yön jossain motellinrähjässä ja seuraavana iltana ylitimme Ohion osavaltion rajan. Toisen motelliyön jälkeen Walter suuntasi Cadillacin kohti Indianaa Marcian lukiessa karttaa. Roger torkahteli vieressäni takapenkillä, ja minä raapustin laiskasti muistiinpanoja lehtiööni.

Duesenberg House sijaitsi aivan Indianan ja Kentuckyn rajalla, nelisenkymmentä mailia Leavenworthista kaakkoon. Matkamme kolmas yö kului jonkin pikkutien varressa indianalaisen metsämaiseman keskellä. Me pääsimme Leavenworthiin sunnuntai-iltapäivänä ja siellä kohtasimme Walterin pikkuserkun, jonka oli määrä toimia eräänlaisena yhdyshenkilönä tutkimuksessamme. Duesenberg Housessa oli generaattori sähköä varten muttei puhelinta, joten paikallinen apu oli tarpeen.

- En käsitä mitä te kuvittelette löytävänne siitä talonrähjästä, sanoi pikkuserkku silmäillen meitä epäluuloisesti stetsoninsa alta. Hän oli Walteriakin pidempi juro mies joka viljeli pientä maatilkkua Leavenworthin kupeessa. Pikkuserkku lupautui ottamaan vastaan meille tulevat puhelut ja tulemaan hätätapauksissa myös paikan päälle Duesenberg Houseen.
- Ehdottomasti VAIN hätätapauksissa, evästi Walter ja sujautti viidenkymmenen dollarin setelin sukulaisensa työpaidan rintataskuun. -Tutkimustamme ei saa häiritä.
- Minulla ei ole aikomustakaan tulla sinne tyhjän päiten, mies urahti vastaukseksi.

Minä olisin jäänyt mielelläni vähäksi aikaa Leavenworthiin jutustelemaan paikallisten asukkaiden kanssa ja kyselemään heiltä talosta, mutta Walter piti kiirettä. Pian olimme jälleen matkalla kohti Duesenberg Housea.


4.

Kun kirjojen ja elokuvien päähenkilöt saapuvat kummituslinnoihin ja -taloihin, tunnelma on aina hyvin jylhä ja pahaenteinen. Talot sijaitsevat vuoristoissa tai vähintään kukkuloiden laella, kelmeä kuu kumottaa taivaalla ja jostain kaukaa kantautuu suden pitkäveteinen ulvonta. Meidän saapumisemme Duesenberg Houseen oli kuitenkin kaikkea muuta kuin jylhä. Walter ponnisteli ohjatessaan suurta autoa kapealla, mutaliejun peittämällä tiellä, eikä vuorista tai kukkuloista näkynyt merkkiäkään. Oli pelkkää synkkää metsää joka jatkui jatkumistaan.

Lopulta näimme tien oikeassa reunassa ikivanhan portinpylvään joka oli painunut vinoon kuin mätä hammas. Sen tuolla puolen avautui kookas, laakea piha joka oli mudan ja maasta törröttävien kelmeiden heinätukkojen vallassa. Ilta oli hämärä ja sumu ympäröi auton kuin kostea, harmaa käärinliina. Duesenberg Housen läsnäolon saattoi pikemminkin aavistaa kuin nähdä.

Walter suuntasi Cadillacin keulan kohti taloa. Yllättäen sen perä tuntui uppoavan ja takarenkaat alkoivat sutia villisti tyhjää.
- Helvetti! Me olemme jumissa, Walter sanoi. Hän kytki peruutusvaihteen päälle ja nosti varovasti jalkansa jarrulta. Auto nytkähti ja me saatoimme tuntea miten sen renkaat ruopivat pehmeää maata. Ajovalojen kiilat läpäisivät paksun sumun vain vaivoin. Pitkän taistelun jälkeen Walter sai Cadillacin pois kuopasta ja sammutti moottorin. Ei ollut mitään järkeä yrittää edemmäs.

Walter olisi halunnut aloittaa tavaroiden purkamisen välittömästi, mutta Marcialla oli muita ajatuksia.
- Käydään nyt ensin kokeilemassa saammeko tuon mörskän oven auki, hän totesi kipakasti. Niinpä me lähdimme etenemään vaisuna jonona pimeässä häämöttävää taloa kohti. Walter ja Marcia kulkivat etummaisina, Roger seurasi heitä ja minä tulin joukon viimeisenä. Saatoin nähdä Rogerin katselevan valppaana ympärilleen, tarkkaillen ja kuunnellen.

Viimein Duesenberg House sukelsi esiin sumun keskeltä. Se ei ollut valtava kivinen vampyyrilinna eikä edes puolilaho kummituskartanon perikuva, vaan se näytti pikemminkin melko tavalliselta. Talossa oli leveä kuisti ja jyrkkä mansardikatto. Ikkuna-aukot tuijottivat lohduttomina pimeyteen.
- Ei näytä kovin kummoiselta, totesi Marcia.
- Duesenberg House on enemmän kuin miltä se näyttää, vastasi Walter. Hän kaivoi taskustaan avainnipun ja nousi portaita kuistille. Avain sopi lukkoon, ja talon jykevä ulko-ovi avautui natisten. Sisältä lehahti ummehtuneisuuden ja homeen tunkkainen tuoksu.

Seuraavien kahden tunnin aikana me kannoimme kaikki välineemme talon suureen eteishalliin. Sillä välin kun minä, Marcia ja Roger auoimme laatikoita ja purimme niiden sisältöä kynttilöiden valossa, Walter otti taskulampun ja meni talon päädyssä seisovaan vajaan käynnistämään generaattorin. Lopulta hallin suuren kattokruunun valot alkoivat välkkyä, ensin himmeinä ja sitten kirkastuen.
- Hyvä, sanoi Marcia.
- Ei vaikuta enää niin aavemaiselta, minä vahvistin. Mutta Roger jätti purkutyöt sikseen ja lähti kiertämään talon alakertaa.
- Eikö meidän pitäisi odottaa Walteria, Marcia huusi hänen peräänsä. Roger ei vastannut. Olin varma että hän alkaisi pian esittää mystisiä huomautuksia talon pahaenteisestä ilmapiiristä, mutta hän pysyi vaiti.


5.

Duesenberg House oli näyttänyt ulkoapäin melko harmittomalta, ja sisältä käsin se oli yhtä vaatimaton. Huoneet olivat kyllä kookkaita ja korkeita, mutta ylenmääräisestä mahtipontisuudesta ei ollut tietoakaan. Alakerrassa oli eteishallin, keittiön, ruokailuhuoneen ja kahden palvelijoiden käyttöön tarkoitetun pienen kamarin lisäksi suuri sali. Salissa oli marmorilattia ja valtava takka. Tummanvihreät, repaleiset samettiverhot oli vedetty korkean ranskalaisen ikkunan peitoksi. Ikkunan vieressä oli patiolle johtava ovi. Vastapäisessä nurkassa seisoi tomukerroksen alle hautautunut konserttiflyygeli.

Eteishallista, ulko-ovea vastapäätä, johti leveä portaikko yläkertaan. Yläkerrassa oli tasanne jota reunusti rinnan korkeudelle yltävä kaide. Tasanteelta avautui näkymä saliin ja sieltä pääsi myös käytävään jonka varrella sijaitsivat makuuhuoneet. Niitä oli yhteensä kuusi kappaletta. Walter otti käyttöönsä niistä perimmäisen ja suurimman, Marcia viereisen ja minä ja Roger saimme käytävän vastakkaisille puolilla sijaitsevat huoneet. Minun makuuhuoneessani oli katossänky, rokokootyylinen vaatekaappi, kirjoituspöytä ja tuoli sekä sohva. Huoneen yhteydessä oli pieni kylpyhuone. Vaikka sisäilma olikin koko talossa ummehtunut ja tunkkainen, huone näytti kohtalaisen siedettävältä.
- Tämä oli Elisha Duesenbergin huone, sanoi Walter minulle.
- Ja kuka oli Elisha Duesenberg, minä kysyin.
- Hän oli Karl Ludvig Duesenbergin tytär, vastasi Walter.

Me olimme päättäneet tehdä ruokailuhuoneesta tutkimuksiemme polttopisteen ja kokoontumispaikan, sillä se oli riittävän kookas ja siellä oli myös paljon pöytätilaa. Me sovimme että jokainen meistä saisi tutustua taloon ja sen ympäristöön aluksi omin päin, ja kokoontuisimme myöhemmin kertomaan vaikutelmistamme. Kello oli jo paljon ja minua väsytti, kun kiersin haluttomasti taloa. En voinut nähdä, kuulla tai aistia mitään eriskummallista.

Iltakymmeneltä kokoonnuimme ruokasaliin. Walter asettui pöydän päähän ja ryhtyi johtamaan puhetta. Osoittautui, että minun ja Marcian vaikutelmat talosta olivat jokseenkin samanlaiset. Talo oli ränsistynyt ja sen ilmapiiri oli hieman painostava, mutta se johtui todennäköisemmin homeesta ja pölystä kuin kummittelusta.
- Entä Roger, kysyi Walter innokkaasti. Roger kohautti olkapäitään.
- En ole ainakaan vielä tuntenut mitään, hän sanoi. -Mutta en ole oikeastaan yrittänytkään kunnolla. Olen avannut ajatuksiani vain hieman ja tunnustellut. Mutta toistaiseksi - ei mitään.
- Hyvä on, sanoi Walter. -Ilta on jo pitkällä, joten ainakin minä aion vetäytyä yöpuulle. Nähdään huomenna aamiaisella ja jutellaan lisää.

Kun kiipesin portaita ylös huoneeseeni, ajattelin miksi Walter ei ollut kertonut mitään omista tuntemuksistaan tai niiden puutteesta. Ja kun seisoin pienessä kylpyhuoneessa harjaamassa hampaitani, ikivanhoissa putkistoissa kiertävän veden aikaansaamaa kohinaa kuunnellen, oivalsin että Walter oli ollut hermostunut. Hänen hymynsä oli näyttänyt pikemminkin irvistykseltä. Mutta sitten ajattelin, että tuo kaikki oli luultavasti vain minun omaa mielikuvitustani.


6.

Seuraavana aamuna heräsin aikaisin. Vedin verhot syrjään huoneeni ikkunan edestä ja katsoin ulos. Talon takana oli notkelma, jossa oli varmaankin ollut joskus puutarha. Mutta nyt sen pensaat olivat kuolleet ja puut ojentelivat paljaita oksiaan kohti valjua syysaamun taivasta. Kuulin Walterin ja Marcian puhuvan käytävässä, mutta minulla ei ollut halua liittyä heidän seuraansa. Niinpä peseydyin, pukeuduin ja otin esiin matkalaukun johon olin pakannut kirjoituskoneeni. Ryhdyin kirjoittamaan puhtaaksi muistiinpanojani.

Kun työ oli valmis, lähdin alakertaan. Tunnelma aamiaispöydässä oli vaitonainen. Kukaan ei ollut kokenut yön aikana mitään erikoista. Syötyämme Marcia ryhtyi asettamaan lämpömittareita eri puolille taloa. Hän kertoi haluavansa seurata lämpötilan muutoksia, sillä kummitustaloissa oli usein havaittu niinsanottuja "kylmiä pisteitä". Walter puolestaan puuhasi elokuvakameran parissa. Hän asetti sen jalustalle, kokeili erilaisia linssejä ja harjoitteli kameran käyttöä kuvaamalla lyhyen filminpätkän.

Minä palasin huoneeseeni, puin takin ylleni ja lähdin ulos. Ilma oli viileä ja kostea. Cadillac seisoi pihassa peräkärryineen kuin hylättynä. Saatoin vasta nyt havaita, kuinka petollisessa kunnossa piha oli. Oli pienoinen ihme ettei auto ollut juuttunut tyystin kiinni. Minä kiersin talon ja suuntasin vanhaan puutarhaan. Kuljeskelin heinien, kanervien ja kituliaasta maasta työntyvien puiden seassa ja käännyin silloin tällöin katsomaan taloa, joka kohosi harmaata taivasta vasten kuin jyrkkäseinäinen kallio.

Puutarhan takana oli leveä oja jonka pohjalla virtasi ohut noro sameaa vettä. Ojan yli kulki pieni kivistä rakennettu silta. Epäröin hetken ennenkuin uskaltauduin sillalle, mutta se vaikutti tukevalta jalkojeni alla. Seisahduin keskelle siltaa ja sytytin tupakan. Sen savu pyörteili laiskasti seisovassa ilmassa. Ojasta kohosi tunkkaista viemärin lemua. Ajattelin että edessämme olisi pitkä viikko.

Kun palasin talolle, kohtasin pihassa Rogerin. Hän seisoi hartiat kumarassa portaiden edustalla.
- Kävitkö puutarhassa, hän kysyi.
- Kyllä vain. Se näytti yhtä ankealta kuin kaikki muukin. Lohduton paikka, minä vastasin.
- Tosiaan, Roger sanoi. Hänen katseensa harhaili levottomana ympäriinsä. -En oikein tiedä onko turvallista kuljeskella täällä yksinään, hän jatkoi hieman arkaillen.
- Kuinka niin, minä ihmettelin. En oikein tiennyt miten minun olisi pitänyt suhtautua meedioon. -Oletko sitten nähnyt tai kuullut jotain? Tai - aistinut jotain?
- En oikeastaan, Roger vastasi. -Olen kyllä yrittänyt, nyt jo hieman pontevammin kuin eilen. En edelleenkään tunne mitään. Mutta siitä huolimatta jokin on pielessä.
- Pielessä, minä toistin.
- Niin. En tiedä onko kyse mistään paranormaalista, mutta... en tiedä. Olen aina ollut herkkävaistoinen, Roger päätti hämillään.


7.

Iltakokouksessa Walter kysyi, olisiko Roger valmis pitämään istunnon tai kokeilemaan ouija-lautaa.
- Ei, kuului lyhyt vastaus.
- En tarkoittanut että istunto olisi pidettävä heti, Walter sanoi. -Ehkä huomenna tai...
- Ei käy, vastasi Roger.
- Miksi, kysyi Marcia.
- Koska minulla on kokemusta näistä asioista, Roger selitti. -On ehdottomasti liian aikaista. Enkä minä suostu käyttämään ouija-lautaa ollenkaan.
- Liian aikaista, toisti Walter. -Meillä ei ole kovinkaan paljoa aikaa. Minun ja Marcian on oltava viikon päästä jälleen koulussa.
- Voi olla, Roger sanoi. Hän pyyhkäisi kasvojaan suurella, luisevalla kädellään. -Mutta minä olen meedio ja te ette. Tiedän kyllä, milloin aika on sopiva. Jos se ei ole koskaan sopiva, niin sille ei voi mitään. Näillä asioilla ei auta leikkiä. Enkä minä ole vielä päässyt selvyyteen tästä talosta. Enkä kaikesta muustakaan.

Hymy kuoli Walterin kasvoille. Hän näytti ensimmäistä kertaa todella kireältä ja hermostuneelta. Hetken oli hyvin hiljaista.
- Onko sinulla jokin erityinen syy kiirehtiä, kysyi Roger.
- Ehkäpä, vastasi Walter. -Minusta tuntuu siltä että minä koin tänään jotakin.
- Niinkö, Marcia henkäisi. -Milloin?
- Iltapäivällä. Olin yksin salissa, ja... no, yhtäkkiä minusta vain tuntui siltä että minua tuijotetaan. Mutta paikalla ei tietenkään ollut ketään.
- Kuulitko mitään, kysyi Roger terävästi. -Koputuksia tai muita ääniä? Kuulitko askelia?
- En kuullut, Walter vastasi. -Se oli pelkkä tunne. Kysyin oliko huoneessa joku, mutta en saanut vastausta.

Walterin kokemukset saivat aikaan pienen hälinän. Minä pysyin vaiti ja kirjoitin lehtiööni. Tunsin itseni psykiatriksi jolla oli sohvallaan yhden sijasta kolme potilasta.
- Hyvä on, sanoi Roger viimein. -Antakaa minulle vielä yksi päivä aikaa. Voimme kokeilla istuntoa ylihuomenna.
- Hienoa, sanoi Walter hymyillen.

Jälkeenpäin minä ja Roger istuimme kaksin ruokasalissa.
- Uskotko sinä Walterin puheisiin, minä kysyin.
- En tiedä. Minun olisi pitänyt havaita jotain, mutta minusta on koko ajan tuntunut siltä että talo on tyhjä. Toisaalta uskon että Walter ei valehtele, ainakaan tarkoituksella. Hän kuulostaa vilpittömältä. Mutta en oikein tiedä, mitä ajatella. Saattaa olla että minua hämätään.
- Hämätään, minä toistin kysyvästi.
- Pahansuovat voimat saattavat toimia niin. Ne voivat ottaa kohteekseen tai kanavakseen tietyn henkilön ja pyrkiä vaikuttamaan vain häneen.
- Mutta sinähän olet meedio, minä sanoin. -Eikö sinun pitäisi aistia kaikki voimat?
- Pitäisi, periaatteessa. Mutta minulla on vahva suojaus. Sinä, Walter ja Marcia olette täysin avoimia. Ehkä minulla on jokin alitajuinen henkinen lukko, jota en juuri nyt osaa avata.
- Entä spiritistinen istunto? Auttaako se?
- Ehkäpä. Henkioppaani voi auttaa minua avautumaan, mikäli en itse kykene siihen. Mutta omituista tämä kaikesta huolimatta on. Mitään vastaavaa ei ole ennen tapahtunut.


8.

Seuraavana päivänä oli hiljaista. Roger kiersi taloa mietteliäs ilme kasvoillaan ja Marcia teki mittauksia ja tutki kojeitaan. Minä kirjoitin jälleen puhtaaksi muistiinpanoni elispäivän tapahtumista ja päätin sitten hakea Walterin käsiini. Pitkällisen etsinnän jälkeen löysin hänet puutarhasta.
- Kas, Danny, sanoi Walter hätkähtäen kuin pahanteosta tavoitettu pikkupoika. -Voinko olla avuksi?
- Varmaankin, minä vastasin. -Tulin ajatelleeksi että raportistani tulee melkoisen kuivakas ja tylsä, ellei siinä käsitellä Duesenberg Housen historiaa. Minä itse en tiedä siitä mitään, Roger ei tiedä siitä mitään eikä edes Raymond St. John tuntunut tietävän siitä mitään. Eikö asiaa pitäisi hiukan selventää?
- Olet oikeassa, myönsi Walter. -Olen ollut niin ajatuksissani että olen unohtanut koko asian. Kutsutaan porukka koolle, niin kerron sen minkä tiedän.

- Duesenberg Housen historia alkaa vuonna 1893, aloitti Walter kun me kaikki olimme jälleen asettuneet ruokasalin pitkän pöydän ääreen. -Silloin indianapolislainen teatterinjohtaja Sebastien Duesenberg muutti perheineen Leavenworthiin. Hänellä oli pähkähullu suunnitelma rakennuttaa Leavenworthiin oopperatalo. Ensin hän ryhtyi kuitenkin rakentamaan asuintaloa perheelleen, johon hänen lisäkseen kuuluivat vaimo Alma sekä poika Karl Ludvig. Duesenberg Housen peruskivi muurattiin vuoden 1894 maaliskuussa, mutta vain muutamaa kuukautta myöhemmin Sebastien kuoli. Hän putosi rakennustelineiltä ja hänen kallonsa murtui. Alma ja Karl Ludvig päättivät kuitenkin jatkaa rakennustöitä ja talo valmistuikin seuraavan vuoden syksyllä, mutta onnettomuus kohtasi heitä vielä toistamiseen. Vuonna 1899, kun Karl Ludvig oli 19 -vuotias, hänen äitinsä ruumis löydettiin puutarhasta. Karl Ludvig oli suunniltaan surusta, ja jo silloin alettiin väittää että talo olisi kirottu. Myöhemmin Karl Ludvig avioitui kahdesti. Hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli kun häistä oli kulunut kuusi kuukautta. Kahden vuoden suruajan jälkeen Karl Ludvig avioitui jälleen, tällä kertaa leavenworthilaisen kauppiaan tyttären kanssa. Vaimon nimi oli Katarina, ja hänen muotokuvansa on yhä Karl Ludvigin huoneen seinällä. Vaimon pyynnöstä perhe asettui asumaan Leavenworthiin ja heidän asiansa näyttivät olevan hyvin. Tytär Elisha syntyi vuonna 1915. Mutta jo muutaman vuoden kuluttua Karl Ludvig halusi palata isänsä taloon, ja sitten...

- Niin, mitä sitten, me kysyimme kun Walter vaikeni.
- Kukaan ei tiedä, hän sanoi. -Perhe eristäytyi lähes täysin muusta maailmasta. Vain vanha palvelija kävi silloin tällöin kaupungissa hakemassa ruokatarvikkeita. Lopulta Katarinan veli Peter sai tarpeekseen kaikesta salamyhkäisyydestä ja kokosi etsintäryhmän. He saapuivat Duesenberg Houseen ja löysivät vain Karl Ludvigin sekä hänen palvelijansa. Katarina ja Elisha olivat kadonneet. Heitä tai heidän ruumiitaan ei löydetty. Karl Ludvigia syytettiin murhasta, mutta todisteita ei ollut. Siitä lähtien hän oli merkitty mies. Kukaan ei halunnut olla hänen kanssaan missään tekemisissä, joten hän asui talossa yksin kunnes kuoli vuonna 1949.

Walter johdatti meidät makuuhuoneeseensa.
- Tuossa on Katarina Duesenbergin muotokuva, hän sanoi ja osoitti seinällä riippuvaa maalausta. Taulun kultakoristeiset kehykset olivat soikeat, ja niiden keskeltä katsoivat vaalean naisen kasvot. Hänet oli kuvattu puutarhassa, jonka pensaiden ja puiden takaa häämötti talon suunnaton hahmo.


9.

Kaksi ensimmäistä yötä olivat sujuneet rauhallisesti, mutta kolmantena alkoi tapahtua. Noin kello neljän aikaan heräsin käytävältä kuuluvaan meteliin. Olin silmänräpäyksessä jaloillani ja syöksyin ovelle. Haparoin valokatkaisijaa, mutta lamppu ei syttynyt. Generaattori oli varmaankin sammunut. Palasin takaisin ja hapuilin taskulampun käsiini vuoteeni päätylaudan vierestä, jonne olin sen kaiken varalta sijoittanut.

Walter seisoi käytävässä. Myös hänellä oli taskulamppu kädessään.
- Marcia, hän huusi. Valokiila huitoi sinne tänne. Oman lamppuni valossa näin että Walterin hiukset sojottivat pystyssä ja hänen kasvonsa olivat jähmettyneet kauhun naamioksi. Nyt myös Roger oli käytävässä.
- Missä Marcia on, hän tiukkasi Walterilta. -Onko hän kunnossa?
- Ei - en tiedä. Hän sekosi kun kuuli sen äänen. Ja pakeni.

Samassa me kuulimme miten talon ulko-ovi paukahti.
- Jeesus, huudahti Roger. -Hän on mennyt ulos.
- Minä menen hänen peräänsä, vastasin ja juoksin portaisiin. Pian olin jo eteishallissa ja ulko-ovella. Kylmä syysyön ilma iski vasten kasvojani kun syöksyin ulos. Minulla oli ylläni pelkät alushousut ja ihoni kohosi hetkessä kauttaaltaan kananlihalle. Ulkona oli sysipimeää.
- Marcia! Missä sinä olet, minä huusin. Valaisin maata lampullani siinä toivossa että näkisin jalanjälkiä, mutta en erottanut mitään. Sitten ajattelin, että kauhun vallassa pakenija juoksisi todennäköisesti suoraan eteenpäin päästäkseen mahdollisimman kauas mahdollisimman nopeasti, ja lähdin hölkkäämään pihan poikki. Kiersin Cadillacin ja valaisin sitä lampullani. Kun en nähnyt mitään, jatkoin matkaani.

Muutaman kymmenen askeleen päästä kuulin heikkoa nyyhkytystä. Hakeuduin äänen suuntaan ja löysin Marcian joka oli lysähtänyt portinpylvästä vasten. Hänen yöpaitansa oli tahriintunut mutaan ja hänen tummat hiuksensa olivat takkuiset ja sotkussa.
- Minä kuulin sen, hän toisteli.
- Mitä sinä kuulit, minä kysyin. Marcia oli syvästi järkyttynyt, mutta minun nähdäkseni järjissään.
- Kuulin äänen. Lapsen äänen.
- Niinkö, minä sanoin. -Tulehan. Minä autan sinut takaisin taloon. Walter on huolissaan.
- Walterkin kuuli sen. Se toisti meidän nimiämme.

Hetken pelkäsin että Marcia ei suostuisi palaamaan taloon, mutta hän käveli portaita ylös ja ulko-ovesta sisään jäykin askelin kuin robotti. Walter ja Roger odottivat meitä ala-aulassa.
- Sinä löysit hänet, Walter henkäisi. Hän juoksi Marcian luokse ja syleili häntä.
- Mistä hitosta on kyse, Roger kysyi.
- Hän sanoi kuulleensa lapsen äänen, minä vastasin.
- Se oli tytön ääni, sanoi Walter. -Minäkin kuulin sen. "Walter ja Marcia", se sanoi. Silloin minä kysyin, kuka siellä puhui. "Elisha", se vastasi. Ja sitten Marcia säikähti ja juoksi ulos.
- Helvetti soikoon, Roger sanoi.

Minä viritin tulen salin takkaan ja Roger kävi käynnistämässä generaattorin. Loppuyön me vietimme takan edessä säpsähdellen ja torkahdellen.
- Mitä ajattelet huomisesta istunnosta, minä kysyin Rogerilta.
- Saapa nähdä, tuottaako se tulosta. Minä en nimittäin kuullut yhtään mitään. Heräsin vasta Marcian ja Walterin aikaansaamaan meluun.
- Minäkään en kuullut mitään ennen sitä, vastasin. -Itse asiassa nukuin kuin tukki. Mutta nyt lienee täysin selvää, että tässä talossa on jotain outoa.
- Niin on, myönsi Roger. -Kunpa vain tietäisin mitä.


10.

Aamiaisen jälkeen Roger ja Walter ryhtyivät järjestämään salia istuntoa varten. Marcia nukkui yhä, ja hänen vahtimisensa oli minun vastuullani. Rogerin mielestä häntä ei ollut järkevää jättää vartioimatta. Niinpä minä istuin käytävällä Marcian huoneen ulkopuolella ja kirjoitin muistiinpanoja yön tapahtumista.

Marcia heräsi puoliltapäivin ja näytti olevan jokseenkin tolkuissaan. Hän väitti ettei muistanut yöstä juuri mitään, mutta minä en tiedä puhuiko hän totta. Ehkä hän ei halunnut muistaa. Joka tapauksessa hän sanoi olevansa kunnossa ja haluavansa osallistua istuntoon.

Neljä tuolia oli sijoitettu kaarevaan muodostelmaan salin lattialle. Niiden keskellä seisoi pöytä. Roger istui yhdellä tuoleista. Hänen silmänsä olivat kiinni ja hän hengitti syvään, tasaisesti ja hitaasti. Luultavasti hän keskittyi tulevaa koitosta varten. Walter puolestaan oli sijoittanut elokuvakameran sopivaan kulmaan ranskalaisesta ikkunasta tulvivaan kalpean valon kiilaan nähden.
- Kaikki on valmiina, hän sanoi. -Kunhan Rogerkin on valmis, käynnistän kameran.

Roger havahtui viimein transsistaan tai meditaatiostaan.
- Voimme aloittaa, hän totesi. Hänen äänensä kuulosti nyt huomattavasti varmemmalta ja syvemmältä kuin ennen, ja hänen katseessaan oli uutta levollisuutta. Roger napitti paitansa auki ja heitti sen tuolinsa selkänojalle.
- Mitä sinä teet, kysyi Walter kummastellen.
- Yleensä tutkijoilla on tapana varmistaa ettei meediota voida epäillä huijauksesta, selitti Roger. -Etkö halua tutkia etten ole kätkenyt mitään taskuihini, vaatteisiini, hiusteni sekaan tai muualle?
- Öh, tuota, Walter änkytti. -Enpä tiedä. Uskon kyllä että olet rehellinen.
- Minä teen sen, kuulin itseni sanovan. Ja niinpä minä tutkin Rogerin vaatteet, hiukset ja koko hoikan, luisevan kehon otsasta varpaisiin saakka. En löytänyt mitään huijaukseen viittaavaa.

Olen jälkikäteen nähnyt filmin istunnosta. Kuva on melko pimeä, mutta kuitenkin selkeä. Walterin pöydän läheisyyteen asettama mikrofoni toistaa äänet erinomaisesti. Filmin alussa Walter kävelee paikalleen käynnistettyään kameran. Sitten hän rykäisee ja sanoo: "Duesenberg House, istunto numero yksi. Tutkimuspäivä neljä, kello 12.50. Paikalla ovat meedio Roger Stone, tutkimuksen johtaja Walter Speck, fysiikan opiskelija Marcia Wells sekä journalisti-taiteilija Daniel Atkins. Meedio Stonelle on suoritettu fyysinen tutkimus mahdollisen vilpillisyyden varalta, eikä mitään osoitusta epärehellisyydestä havaittu. Ole hyvä, Roger". Roger hengittää jälleen syvään ja kutsuu henkiopastaan, jonka nimi on Dee. "Dee, oletko paikalla", hän kysyy. Sitten on pitkän aikaa hiljaista. Me kaikki istumme paikoillammme pöydän ympärillä, vaiti ja odottaen. Lopulta saamme vastauksen. "Olen saapunut", ääni sanoo. Marcia hätkähtää silminnähden ja Walter asettaa kätensä hänen hartioilleen. Puhe on kuulunut Rogerin suusta mutta ääni ei muistuta ollenkaan hänen omaa ääntään. Se on huilumaisen kirkas, ikäänkuin naisen ääni. "Mitä voit kertoa meille tästä talosta", Roger kysyy - nyt omalla äänellään. Jälleen on hiljaista. "Vanha talo", Dee vastaa viimein. "Yksinäisyyttä. Hulluutta". Walter hengähtää terävästi. "Entä muuta", kysyy Roger. "Onko täällä henkiä? Onko Elishan henki täällä"? Dee ei vastaa. "Kysy häneltä onko Karl Ludvig Duesenbergin henki talossa", sanoo Walter. "Dee, kuulitko kysymyksen? Onko Karl Ludvigin henki täällä", kysyy Roger. Hänen äänensä on nyt hyvin vahva. Mutta Dee pysyy vaiti. "Dee, onko talo tyhjä? Miksi en tunne mitään", Roger kysyy. Ja lopulta Dee vastaa. "Ei ole mitään. Autio, kuollut paikka", ääni sanoo. Silloin Walter ponnahtaa seisomaan. "Helvetti soikoon", hän huutaa. "Talo ei ole tyhjä! Se ei voi olla mahdollista! Minä ja Marcia kuulimme Elishan äänen viime yönä! Senkin huijari! Senkin-" "VAIKENE", karjaisee Roger. Hänen suustaan tuntuu kuuluvan kaksi eri ääntä - hänen omansa ja Deen. Walter lysähtää takaisin istumaan. Marcia itkee. Roger on pitkään hiljaa. "Dee on mennyt", hän sanoo viimein. Walter nousee seisomaan, kävelee kohti kameraa, ojentaa kätensä - ja filmi loppuu.

Istunnon jälkeen salissa vallitsi hyinen hiljaisuus. Roger ja Walter tuijottivat toisiaan ja hetken minä olin varma, että he alkaisivat tapella. Olin pitänyt Rogeria ryhmämme heikoimpana lenkkinä, mutta nyt en enää ollut siitä varma. Hän vaikutti todellakin tietävän mitä teki, kuten oli sanonutkin. Walterin itsevarmuus taas oli tuntunut hupenevan siitä hetkestä lähtien kun olimme ensi kertaa astuneet taloon.

- Hyvä on, sanoi Walter. -Odottakaapa vain. Minä todistan teille että talo ei voi olla tyhjä.
- Mitä sinä höpiset, Marcia kysyi.
- En ole kertonut teille aivan kaikkea Duesenberg Housen historiasta, Walter vastasi. -Antakaa minulle puoli tuntia aikaa, niin palaan ja kerron loputkin, hän sanoi ja harppoi portaisiin. Marcia juoksi hänen jälkeensä.

- Onko hän sekoamassa, minä kysyin Rogerilta. -Vai onko kyse jostain muusta?
- En tiedä, vastasi Roger. -En ymmärrä mitä hän kuvittelee todistavansa - ja miten.


11.

Walter tuli takaisin saliin jo parinkymmenen minuutin kuluttua. Hän oli kammannut hiuksensa ja pessyt kasvonsa, ja näytti taas jokseenkin tyyneltä. Hänellä oli mukanaan ruskea asiakirjasalkku.

Me kaikki istuuduimme jälleen paikoillemme. Rogerin kasvoilla oli outo puolihymy ja Marcia puolestaan vältti katsomasta sekä häneen että Walteriin. Tunnelma oli kireä.
- Tässä, sanoi Walter ja veti salkusta pinon kellastuneita papereita.
- Mitä ne ovat, minä kysyin.
- Karl Ludvig Duesenbergin päiväkirja. Saatte kaikin mokomin tutkia sitä. Se on taatusti aito, hän vakuutti. Minä otin paperinipun käsiini ja selasin sitä. Arkkeja oli kenties parisensataa, ja ne kaikki olivat täynnä syheröistä kirjoitusta. -Sen lukemisessa oli kirotunmoinen työ. Siihen meni kuukausia, enkä saanut kaikesta edes selvää. Mutta paljosta sain.
- Mistä sinä olet saanut tämän, kysyi Roger.
- Karl Ludvig Duesenbergin jäämistöstä, vastasi Walter uupuneesti hymyillen. -Hänen toinen vaimonsa sattui nimittäin olemaan minun kaukainen sukulaiseni. Hänen tyttönimensä oli Katarina Elvira Speck.

Me sulattelimme tietoa hetken. Marcia näytti järkyttyneeltä. Ehkä hänen oli vaikea hyväksyä, että hänen poikaystävänsä oli salannut häneltä asioita.
- Tämänkö sinä kerroit Raymond St. Johnille, minä kysyin.
- Niin. Ja muutakin, Walter vastasi.
- Mitä muuta, kysyi Roger.

- Karl Ludvig Duesenberg oli mielipuoli, sanoi Walter viimein. Hänen äänessään oli kaukainen sävy. -Hän aloitti päiväkirjansa vain hieman äitinsä kuoleman jälkeen. Hän oli varma, että talo oli kirottu - ja samoin maaperä jolle se oli rakennettu. Kirous oli aiheuttanut hänen isänsä kuoleman ja nyt se oli tappanut hänen äitinsäkin. Aluksi kyse oli pelkistä epämääräisistä aavisteluista, mutta kun Karl Ludvig tutki seudun historiaa, hän sai kuulla paikallisilta asukkailta että notkossa talon takana oli muinoin pidetty noitasapatteja. Ajan mittaan Karl Ludvig alkoi nähdä talossa aaveita ja ilmestyksiä. Hän taisteli aikansa mielenterveytensä puolesta, mutta lopulta hän antoi periksi. Vuonna 1907 hän kirjoitti päiväkirjaansa, että elleivät "paholaiset" jättäisi häntä rauhaan, hänelle jäi vain yksi vaihtoehto.
- Ja mikähän se oli, kysyin minä.
- Alkaa yhteistyöhön niiden kanssa. Karl Ludvig päätti tehdä talostaan piinattujen henkien asuinsijan. Hän rakensi kellariin kidutuskammion ja houkutteli taloon kulkureita ja muita vähäosaisia, jotka sitten kohtasivat loppunsa hänen käsissään. Päiväkirjan mukaan hän tappoi kymmeniä ihmisiä.
- Sinähän sanoit että häntä epäiltiin murhista, minä muistutin. -Miksei tämä kaikki paljastunut jo silloin?
- Koska Karl Ludvig oli ovela. Vain hän tiesi mistä kellariin pääsee. Sisäänkäynti on puutarhassa kaukana talosta, sanoi Walter.
- Minne hän kätki ruumiit, kysyi Roger.
- Sitä ei tiedetä. Hän ei mainitse sitä päiväkirjassaan. Mutta sillä ei ole merkitystä. Vain sillä on väliä, että tämän talon historia on täynnä väkivaltaa ja kuolemaa. Täällä on pakko olla aaveita ja henkiä. Minä ja Marcia kuulimme Elishan äänen, herran tähden!
- Mutta minä en ole kuullut mitään. Enkä nähnyt, totesi Roger.
- En minäkään, minä säestin.

- Te ette usko minua, sanoi Walter katkerasti. -Entä jos näytän teille kellarin? Uskotteko te sitten?
- Tiedätkö sinä missä sisäänkäynnin pitäisi olla, kysyin minä.
- Tiedän. Olin etsimässä sitä kun sinä yllätit minut puutarhassa.


12.

Puutarhan koillispäädyssä kohosi enkeliä esittävä marmoripatsas. Sen päästä ja siivistä oli lohkeillut suuria paloja. Jalusta oli uponnut syvälle ruohoon ja heinikkoon.
- Sisäänkäynti on patsaan alla. Sen pitäisi kääntyä syrjään, Walter sanoi ja upotti lapion kovaan maaperään. Kymmenen minuutin työskentelyn jälkeen hän viskasi lapion syrjään ja tarttui patsaaseen. Se ei hievahtanutkaan. -Mekanismi on varmaankin jumittunut, sanoi Walter. Mutta vaikka me kaikki pinnistimme voimamme äärimmilleen, patsas ei liikkunut.
- En ymmärrä miten yksi mies on voinut liikutella tätä, Walter totesi.
- Onko varmaa, että kellariin ei pääse sisältä käsin, Roger kysyi.
- En usko että sinne pääsee. Voimme tietenkin yrittää.

- Kertooko päiväkirja Katarinan ja Elishan kohtalosta, kysyi Marcia kun kuljimme takaisin talolle.
- Kertoo. Karl Ludvig tappoi heidät molemmat. Hän hukutti Katarinan tuohon ojaan, sanoi Walter ja osoitti puutarhan perällä näkyvää kaarisiltaa jolla olin pari päivää aiemmin seissyt tupakoimassa.
- Hyvä Jumala, Marcia henkäisi.
- Elishan kohtalo oli vielä kaameampi. Karl Ludvig sulki hänet kellarityrmään ja antoi hänen kuolla nälkään. Hän kirjoittaa päiväkirjassaan että tyttö kirkui niin kovaa että huuto kuului kivilattian läpi talon yläkerrokseen saakka. Elisha pysyi elossa kolme viikkoa. Kuka tietää, vaikka hänen luunsa olisivat vieläkin kellarissa.

Me haimme työkaluja ja aloimme etsiä kellarin sisäänkäyntiä. Työ oli kuitenkin turhaa. Kun pimeys alkoi laskeutua, mielialatkin laskivat. Walter harppoi käytävillä kuin häkkiin suljettu kärppä ja tuijotti lattiaa. Hän vannoi, että aamulla hän keksisi jonkin keinon siirtää patsas syrjään.
- Hakkaan sen kappaleiksi, ellei muu auta, hän uhosi.

Iltakokous jäi pitämättä.
- Kokouksista ja muusta ei ole enää mitään hyötyä, virkkoi Roger kun me istuimme kaksin salissa. Marcia ja Walter olivat vetäytyneet yläkertaan. -Tutkimus on joka tapauksessa pilalla, mikäli mistään vakavasta tutkimuksesta on milloinkaan ollutkaan kyse. Ihmettelen, miksi Raymond St. John suostui rahoittamaan Walterin puuhat.
- Ehkä hän uskoi tarinaan, minä ehdotin.
- Tai päinvastoin, totesi Roger. -Ehkä hän oivalsi heti, että tutkimus menisi pieleen ja me joutuisimme luikkimaan häntä koipien välissä takaisin kotiin. Sehän tukisi hänen teoriaansa siitä, että kummitustaloja ei -

Sillä hetkellä lamput välkähtivät kerran ja sammuivat sitten.
- Generaattori oikuttelee taas, Roger sanoi. -Minä käyn katsomassa sitä, hän jatkoi ja hävisi hämärään taskulamppu kädessään.
- Haloo, kuului Marcian ääni yläkerrasta.
- Ei hätää, minä huusin takaisin. -Roger meni tarkistamaan generaattorin.

Minä istuin yksin salin lattialla takan edustalla. Yhtäkkiä oivalsin, että minulla oli sietämättömän kylmä vaikka tulen olisi pitänyt lämmittää minua. Havainto sai minut säikähtämään pahan kerran. Sydämeni takoi hyvin kovaa ja tunsin miten kauhun hiki kihosi otsalleni. Vatsalihakseni jännittyivät ja pimeys ympärilläni tuntui tiivistyvän. Ilmassa tuntui kolkko kellarin haju. Ja sitten -

- Dannyy, sanoi ääni jostain hyvin kaukaa. -Minä olen täällä alhaalla... auta minua... Dannyy...
- Jeesus, minä kirahdin. Olin sanalla sanoen kauhuissani. En enää ihmetellyt yhtään, miksi Marcia oli paennut suinpäin kuulllessaan tuon äänen. -Elisha! Oletko se sinä, minä kuiskasin.
- Kyllä... Elisha... kellarissa... olen ollut täällä niin kauaaaaan...

Samassa valot syttyivät. Kuulin Marcian äänen yläkerrasta.
- Marcia! Walter! Minä kuulin hänet, minä huusin.
- Mekin kuulimme. Kristus, vastasi Walter joka harppoi alas portaita. -Lapsiparka! Meidän on saatava kellarin ovi auki heti huomisaamuna.
- Aivan, minä totesin. Olin yhtä aikaa kauhuissani ja riemuissani. Olin kokenut aidon parapsykologisen ilmiön.
- Uskotko nyt, Walter kysyi silmät innosta palaen.
- Uskon, minä vastasin.

Silloin talon ulko-ovi avautui ja Roger astui sisään Walterin pikkuserkku vanavedessään.
- Grant, Walter huudahti. -Mitä sinä täällä teet?
- Huonoja uutisia, mies urahti ja nyökkäsi minuun päin. -Tuon kaverin äidille on käynyt pahasti. Auto-onnettomuus. Hän on sairaalassa. Tulin heti kertomaan kun sain puhelinsoiton.


13.

Niinpä minun oli lähdettävä Duesenberg Housesta. Vietin seuraavan yön Grant Speckin tilalla, ja jurolta vaikuttanut mies osoittautui sydämelliseksi ja miellyttäväksi isännäksi. Äitini tila ei sittenkään ollut kovin vakava. Hänen reisiluunsa oli katkennut ja hän oli saanut ilkeän aivotärähdyksen, mutta hengenvaaraa ei sentään ollut. Aamulla sain jo puhua hänen kanssaan puhelimessa, ja lupasin tulla katsomaan häntä välittömästi kun saapuisin kotiin.
- Voin kyllä lentää takaisin, sanoin äidille. -Grant suostuu varmasti ajamaan minut lentokentälle.
- Ei tarvitse, vastasi äiti. -Kyllä minä täällä pärjäilen. Hoida työsi loppuun ja tule sitten kun ehdit.

Kun ajoimme takaisin Duesenberg Houseen, kyselin Grant Speckiltä talon historiasta. Yritin asettaa kysymykseni taiten, etten mainitsisi hänen menehtyneitä sukulaisiaan ja aiheuttaisi välillemme kitkaa.
- Se kaikki tapahtui kauan sitten, Grant sanoi. -Siitä ei enää juuri puhuta. On viisainta unohtaa koko mies ja hänen talonsa. Walter vain on niin utelias että on penkonut kaikkea. Parempi olisi jos hänkin jättäisi koko jutun rauhaan ja keksisi itselleen muuta tekemistä.

Ja saapuessamme takaisin talolle me havaitsimme että olisi todellakin ollut parempi että Walter olisi keksinyt jotain muuta kuin Duesenberg Housen historian ja nykyisyyden setvimistä. Loppu on nopeasti kerrottu, vaikka sen jälkiä siivottiinkin pitkän aikaa. Me näimme ajaessamme pihaan että talon ovi oli auki. Marcia makasi eteisaulassa portaiden edustalla. Hänen niskansa oli murtunut. Sitä, oliko hänet työnnetty alas vai oliko hän vain kompastunut, ei saatu milloinkaan selville. Walter puolestaan löytyi makuuhuoneestaan. Hänen kasvonsa olivat murskaantuneet veriseksi massaksi. Joko ne oli lyöty seinää vasten, tai sitten hän oli hakannut päätään seinään - sitäkään ei tiedetä. Hänen ruumiinsa oli lysähtänyt lattialle Katarina Duesenbergin muotokuvan alle.

Minä ja Grant löysimme Rogerin puutarhasta. Hän makasi ojan pientareella vapisten ja itsekseen mutisten. Hänellä oli yllään vain housut, ja hänen vartalonsa oli pahan näköisillä ruhjeilla.
- Yrittivät hukuttaa minut, hän sanoi kun kysyin häneltä mitä oli tapahtunut. -Talo ei huolinut minua. Se sylkäisi minut ulos, hän jatkoi. Mutta hän sanoi paljon muutakin, enimmäkseen sellaista missä ei ollut mitään järkeä.

*

EPILOGI

Danielin kertomuksen aikana Blue Roomin takassa palanut tuli oli hiipunut ja siitä oli jäljellä vain muutama punaisena hehkuva kekäle. Oli jo yö. Ulkona oli pimeää kuin kaivoskuilussa.
- Melkoinen tarina, sanoi Gilles.
- Ja vieläpä tosi, virnisti Daniel valjusti.

- Mitä sitten tapahtui, kysyi Michael.
- Kaikenlaista, Daniel vastasi epämääräisesti. -Seurasi poliisitutkinta ja oikeudenkäynti, tietenkin. Mutta kaikki oli pelkkää hakuammuntaa. Rogeria syytettiin murhasta, ja jossain vaiheessa epäiltiin että minä ja Grant olisimme myös sekaantuneet juttuun. Mutta Raymond St. Johnin palkkaama asianajaja teki siitä teoriasta nopeasti selvän. Eikä Rogeria saatu oikeuden eteen ollenkaan. Hänet passitettiin mielisairaalaan, jossa hän oli hyvin pitkään. Hän ei koskaan kyennyt tekemään selkoa yön tapahtumista.

- Entä kellari, minä kysyin. -Löydettiinkö sieltä ruumiita?
- Koko kellaria ei ollut edes olemassa. Poliisit siirsivät patsaan ja repivät lattian auki. Mitään salaista käytävää tai kidutuskammiota ei löytynyt. Lattian alla oli pelkkää kiveä ja kalliota, hymähti Daniel.
- Mutta entä päiväkirja, Harrison huudahti. -Oliko se huijausta?
- Ei. Se osoittautui aidoksi. Walter oli luultavasti oikeassa sanoessaan että Karl Ludvig Duesenberg oli mielipuoli. Ehkä hän tosiaan uskoi tappaneensa kaikki nuo ihmiset. Ja jostain syystä Walter puolestaan uskoi hänen houreitaan eikä välittänyt tutkia tosiasioita.
- Mitä tosiasioita, kysyi Thomas.
- Esimerkiksi sitä että Katarina ja Elisha Duesenbergin kuolemassa ei ollut mitään mystistä. He kuolivat influenssaan vuonna 1923. Heidät on haudattu Leavenworthin vanhalle hautausmaalle.

Daniel nousi tuolistaan ja haki takkinsa naulakosta.
- Entä ne äänet ja kaikki muu? Mitä siinä talossa oikein tapahtui, kysyi Joseph.
- En tiedä. Kerroin kaiken minkä tiedän. Ehkä kyse oli suggestiosta. Marcia kuuli Elishan äänen sen jälkeen kun Walter puhui hänestä, ja minä puolestani kuulin sen vasta kun Walter oli kertonut hänen "kuolemastaan" kellarin tyrmässä. Mistään muusta en osaa sanoa mitään. Mutta jos minun pitäisi arvata... niin, siinä tapauksessa sanoisin että Walter raivostui Rogerille koska hän kieltäytyi uskomasta talon aaveisiin. Ehkä he tappelivat ja Walter todella yritti hukuttaa Rogerin samalla tavoin kuin luuli Karl Ludvigin hukuttaneen Katarinan. Ehkä Marcian kuolema oli onnettomuus, tai kenties Walter tappoi hänet hulluutensa puuskassa. En todellakaan tiedä. Saattaa olla että olen täysin väärässä arvailuineni, joten en välitä jatkaa niitä tämän enempää.

Pieni ryhmämme hajaantui ja hävisi kukin tahoilleen kaupungin yöhön. Vain minä jäin seisomaan Danielin vierelle Blue Roomin portille.
- Mitä Rogerille lopulta tapahtui, minä kysyin.
- Ihmettelinkin eikö kukaan haluaisi tietää hänen kohtalostaan, Daniel vastasi hymyillen. -Hän oli kauan sairaalassa, mutta kuntoutui viimein ja pääsi pois. Hän asuu nyt Arkhamissa ja työskentelee soitonopettajana. Hän on todella lahjakas pianisti. Me juttelemme puhelimessa muutaman kerran vuodessa. Olen käynytkin hänen luonaan. Roger voi hyvin ja on elämäänsä tyytyväinen - muuta tuskin voi vaatia. Ja Duesenberg Housesta me emme puhu milloinkaan.

Meitsi ja Lennoxin Annie

1.

Walter Wolfram oli nimensä näkönen mies. Pitkä ja komea vähän sellasella susimaisella tavalla. Iso konkkonenä, harmaat hiukset, lätkämailapulisongit ja sitä rataa. Sillä oli mageet kuteet - vaalea villakangastakki, raidalliset suorat housut ja viininpunaset kengät jotka näytti siltä että ne saattais maksaa peräti nelinumeroisen summan rahaa. Enkä mä tarkota mitään dirhameja, vaan vanhoja kunnon Uu Es Of Aan dollareita.

Walter Wolfram oli myös varovainen mies. Se oli jättänyt Lincolninsa New Orleansiin ja ajeli jokusen vuoden vanhalla Pontiacilla. Ja sattuneesta syystä mä tiesin että se käytti nyt väärää nimeä. Louistonissa se tunnettiin nimellä Robert Parchins, mutta se ei mua hämännyt. Nimittäin mä olin seuraillut sitä jo jonkin aikaa.

Walter Wolfram oli kaikenkaikkiaan niin staili kaveri että oli joltinenkin sääli päästää se päiviltä. Mutta siitä huolimatta mä tein justiinsa niin. Koska siitähän mulle maksettiin ja mä saatoin ihan yhtä hyvin tappaa kuin olla tappamatta. Kun Walter pysäköi Pontiacinsa sen rotansyömän motellin pihaan ja nousi ulos autosta, mä astuin esiin varjoista ja ammuin sitä kolme kertaa. Snap, crackle ja pop! Kerran selkään lapaluiden nurkille ja kaksi kertaa päähän. Sitten mä nappasin sen Rolexin ja lompakon ja painelin rivakasti mutta huomiota herättämättä takasin omalle autolleni. Se oli Ford LTD jonka mä olin edellisenä päivänä nyysinyt Orleansista. Ja paluumatkalla mä pysähdyin ja viskasin sekä pyssyn, lompakon että Rolexin jokeen. Kukaan ei nähnyt mua, se jos mikä oli varmaa. Auton mä dumppasin yhdelle syrjäkujalle ja kävelin reippaana loppumatkan. Snadi kuntoilu tekee ihan hyvää sillon tällön.

Himassa mä katsoin kelloa ja olin tyytyväinen siitä että homma oli hoitunut niinkin nopeesti ja iisisti. Mä huitasin votkapaukun naamariini, otin iltalääkkeeni ja painuin unille. Ja nukuin kuin pikku enkeli.


2.

Seuraavana aamuna mä heräsin jo suht aikasin. Mä värkkäilin kotosalla jonkin aikaa, söin aamiaista ja otin rennosti. Siinä jossain vaiheessa mä kelasin että pitäisköhän mun soittaa Giardinille ja sanoa että homma oli hoidossa, mutta sitten mä aattelin lykätä sitä juttua hiukan ja kävästä ensin nauttimassa lounasta. Ja kuten sittemmin ilmeni, oli hiton hyvä että mä olin taas kerran niin viisas.

Mä dallailin Channelia ylöspäin ja astuin sisään Cosetten mestaan. Se on hiukka rähjänen kuppila, mutta missään ei tehdä niin hyvää kinkkumunakasta kuin siellä. Sä voit mennä vaikka vittu Rooman parhaaseen raflaan ja tilata omeletin, mutta se ei tasan oo niin hyvää kuin Cosetten duunaama munakas. Niin mä tilasin safkan ja istuin vakiopöytääni lukemaan lehteä. Mua vähän ihmetytti, että siinä ei puhuttu mitään Robert Parchinsin alias Walter Wolframin ryöstömurhasta, mutta sitten mä honasin että se stoori ei varmaan ollut vielä kerinnyt lehtiin.

Mun munakas saapui ja mä aloin mättää sitä naamaani ihan antaumuksella. Justiin kun mä olin haukkaamaisillani oikein aimo kimpaleen, joku eukko hiippaili mun pöytäni viereen ja istui mua vastapäätä. Mutta mä vaan pureskelin ja nielasin ja hörppäsin appelsiinimehua päälle. Ja samalla mä katsoa nakotin sitä emäntää suoraan näköelimiin. Sillä oli lyhyt fleda ja mun mielestä se näytti muutenkin Annie Lennoxilta. Siltä Eurythmicsin laulajalta, nääs. Mutta tää oli kyllä aika lailla bodatumpi versio. Sen lihakset oli kuin steroideja vetäneellä pikajuoksijalla ja sen silmät oli vaaleensiniset kuin jäätikkö jossain vitun Islannissa.

Mä aattelin että kaipa tuo sanoo asiansa jos sellasta on ja vielä parempi ellei sano, ja jatkoin sen mahtavan maukkaan munakkaan tuhoamista puhumatta mitään. Se eukko oli pitkään hiljaa ja katseli mua. Siinä me vahdattiin toisiamme kuin kaksi hyeenaa. Mutta lopulta se puhui.
- Walter Wolfram, se sanoi.
- Ei oo mun nimi, mä sanoin häkeltymättä. Mä funtsein että se oli varmaan kyttä. Mutta sitten mä ihmettelin, että mitä helvettiä varten se olis liikkunut yksinään. Miliisit ei tiedä musta paljoakaan mutta sen ne ehkä tietää että mä oon vaarallisempi kuin myrkkymaneetti kun sille päälle satun. Ja mä satun sille päälle tosi usein.
- Ei niin, se eukko sanoi. Sen ääni oli käheä ja matala. -Mutta sanooko se nimi siitä huolimatta sulle jotain?
- Ei, mä vastasin. -Pitäiskö?
- Voi olla. Sähän ammuit sitä viime yönä.
- En muuten ampunut.
- No sanotaan sitten että sä ammuit Robert Parchinsia.

Hetken ajan mä kelasin että tekeillä oli joku jäynä. Mä aattelin että ton muijan täytyy olla Giardinin hommissa ja ne yrittää vedättää mua jotenkin. Mutta sitten mä hylkäsin sen aatoksen. Giardini ja mä tunnetaan toisemme pitkän ajan takaa ja mä tiedän että sillä on suurinpiirtein yhtä paljon huumorintajua kuin vesikauhuisella bulldogilla. Jota se muuten hiukan muistuttaakin.
- Sä oot nyt lausunut aika paljon nimiä, mä sanoin jo aavistuksen terävämmin. Cosette mulkaisi meitä tiskin takaa ja mä nyökkäsin kertoakseni että tilanne oli hallinnassa. -Mitäs jos sä kertoisitkin seuraavaksi oman nimesi?
- Ei mun nimellä oo mitään merkitystä, se sanoi välinpitämättömästi.
- Okei. Mutta täytyyhän mun sua joksikin kutsua. Mä en pidä anonyymeistä ihmisistä. Mitäs jos sovitaan että sun nimi on nyt tästälähin Annie Lennox?
- Sovitaan vaan.
- Okei, Annie. Jos sä oot kyttä, niin mä suosittelen että sä nostat sen lihaksikkaan perseesi siitä tuolista ja viet sen takasin kamarille kuin kiltti tyttö ainakin, ennenkuin mä nussin sua sinne. Tajuatko sä?
- Joopajoo, se sanoi venytellen. -Mutta mä en oo kyttä.
- No mikä vittu sä sitten oot?
- Joku joka on tullut kertomaan sulle että sun viimeisin keikka on mennyt kerrassaan keisarillisesti päin helvettiä. Walter Wolfram on nimittäin hengissä.
- Mä en tajua mitä sä höpötät.
- No mähän höpötän vaikka semmosta, että se ei edes makaa sairaalan vihannesosastolla vaan kuljeskelee ympäriinsä ihan niinkuin ennenkin. Vaikka sä ammuit sitä selkään ja päähän. Se ei saanut edes päänsärkyä.
- Mitä helvettiä sä sekoilet, mä uhosin vaikka mun täytyy myöntää että mun selkäpiitäni karmi hivenen. Mutta Annie otti ja vaikeni. Se katsoi mua ja hymyili.

Ja just sillon mun puhelin soi. Mä vastasin ja siellä oli Giovanni Batista, Giardinin kaartin nokkamies. Se halusi tietää että koskahan mä mahdollisesti hoitaisin Walter Wolframin pois päiviltä. Hommalla alkoi kuulemma olla jo hivenen kiire, koska Walter huseerasi juurikin tällä hetkellä Giardinin alueella ja ukko oli siitä syystä melkoisen käärmeissään.
- Jukolauta, sanoin mä ja työnsin puhelimen takasin nahkarotsin rintataskuun. Annie nauroi.
- Et sä saa ikinä sitä tyyppiä hengiltä ilman mun jeesiä, se sanoi. -Mutta ei se mitään. Koska mäkin haluan että se kuolee.


3.

Annien auto seisoi kadun varressa. Se oli vanha Dodge -paku, ja sen sisällä oli niin helvetinmoinen arsenaali että mä en oo koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Ja mä oon sentään nähnyt tosi paljon.
- Mihin hittoon sä tarviit kaikkea tätä roinaa, mä ihmettelin ja katselin ympärilleni. Siellä oli konepistooleja ja revolvereita ja liekinheitin ja kaksi kevytsinkoa ja ties mitä muuta - myös sellaisiakin aseita jotka näytti ikivanhoilta. Ja paljon sekalaista kamaa mille mä en osannut hahmottaa minkäännäköstä käyttötarkotusta. Se Dodge oli kuin joku liikkuva asevarikon ja voodookaupan sekotus.
- Vaikka mihin, vastasi Annie.

Tunnelma meidän välillä oli lientynyt huomattavasti kun mä olin hoksinut että me oltiin ikäänkuin samalla sivulla. Ei ehkä ihan samalla rivillä mutta samassa kirjassa ja samalla sivullakin, jos te niinkuin kässäätte mitä mä meinaan. Ja mun täytyy myöntää että mä olin aika häkeltynyt. Giovanni Batista ei ikinä puhunut paskaa. Walter Wolfram oli siis hengissä. Mutta miten vitussa se saattoi olla mahdollista?

- Ammuinko mä jumakauta väärää tyyppiä, mä ihmettelin silleen retorisesti.
- Et, Annie sanoi. -Sä ammuit ihan oikeeta tyyppiä. Mä kyllä näin sut. Sä seurasit Wolframia ja mä seurasin Wolframia ja sitten kun mä huomasin että säkin seuraat Wolframia niin mä aloinkin seurata sua. Ihan simppeliä.
- No minkä helvetin takia sä et sitten itse tappanut sitä? Sä olisit säästänyt meiltä molemmilta ihan vitusti vaivaa ja energiaa ja tupakkia ja kaikkea muutakin semmosta, mä kysyin. Ja olin snadisti harmissani siitä etten mä ollut hoksannut että mua varjostetaan.
- Mä odottelin sopivaa hetkeä, jota ei oikein tahtonut tulla. Mutta sitten sä teit oman siirtosi ja mä aloin aatella että susta saattais olla hyötyä.
- Ai miten niin muka, mä sanoin. Mä kelasin että siinäpä oli asiallinen emäntä. Se ajatteli ja puhuikin ihan samalla lailla kuin mä. Ja se oli kova. Se paistoi siitä vittu viiden mailin päähän. Vähintään.

- Mitä sä tiedät Walter Wolframista, Annie kysyi.
- No mitä mä nyt tiedän. Sen että se on mafioso-nousukas. Tai yrittää olla, ja onnistuukin siinä suht hyvin. Sen lonkerot ulottuu jo aika moneen paikkaan tässä kaupungissa. Ja sehän tietysti ärsyttää monia muita tyyppejä, ja ne haluaa katkoa ne sen lonkerot.
- Etkö sä ihmetellyt minkä takia se häärää siellä Louistonissa jumalan selän takana?
- Enpä kummemmin, mä vastasin. -Mun kannaltahan se oli vaan hyvä juttu. Eipä tarvinnut alkaa räiskiä täällä cityssä. Mutta selitäpä sä nyt vuorostasi, että minkä helvetin takia se ukko ei kuollut kun mä ammuin sitä?
- Sen takia että pelkkä ampuminen ei riitä. Se teki kyllä vahinkoa, mutta vain vähän ja ohimenevästi. Sun olis pitänyt kaivaa siltä sydän irti ja pilkkoa sen ruumis kappaleiksi, Annie vastasi. Ja siinä kohtaa kävi niin että mä jäin kerrankin sanattomaksi.

- Mä tiedän että tätä on vaikee uskoa, Annie sanoi lopulta. -Mutta niin se vaan on. Walter Wolfram ei oo ihminen.
- Ja mikä vittu se sitten muka on, mä kysyin. -Joku vampyyrikö?
- Ei. Ei vampyyri eikä ihmissusi - mutta jotain sinne päin. Walter Wolframin kaltasia otuksia on ollut tän maan päällä aikojen alusta asti. Mutta nyt ne on taas tulleet esiin ja ruvenneet toimimaan avoimemmin kuin ennen.
- Jos sä kuule venaat että mä sanon "okei" ja oon heti valmis lähtemään sun kanssa johonkin helvetin aavejahtiin niin siinä sä todellakin erehdyt, mä sanoin ja virnistin vittumaisesti. -Enpä oo eläissäni kuullut tollasta paskapuhetta ja mä oon sentään käynyt Washingtonissakin.
- Sä voit aatella mitä sä haluat, Annie sanoi kylmästi. -Mutta totuus on se että sä ammuit Walter Wolframia eikä se kuollut. Ja sun mahdollisuudet saada se hengiltä yksin on tosi nirkoset. Voi olla että se kyllästyy olemaan maalitauluna ja päättääkin lopettaa sut. Ja ellei niin käy, niin joka tapauksessa sun pitää selittää työnantajallesi miksei homma hoidu.

- Mitä sä oikein haluat musta, mä kysyin.
- Pikkasen apuja. Mä aattelin että me voitaisiin hoitaa koko Wolframin porukka hengiltä kahteen pekkaan. Yksin mäkään en siihen pysty. Mutta jos meillä molemmilla olis konepistoolit ja -
- Hei hei hei, mä keskeytin. -Mun kontrahdissa ei puhuta mitään tollasesta verilöylystä. Mä voin joutua ihan ekstrasyvään kuseen jos me ruvetaan listimään puolta maailmaa.
- Ei niitä tyyppejä oo montaa. Pääosa Wolframin remmistä on ihan tavallisia ihmisiä. Ainoastaan sisärengas pitää hoitaa tälleen spesiaalisti. Ei siitä tuu mitään isompaa juttua. Me hävitetään ne ruumiinkappaleet siististi ja siivotaan paikat muutenkin. Eikä yksikään viskaali ala kysellä Wolframin perään, koska kukaan ei halua tulla yhdistetyksi siihen. Siksikin on hyvä että koko sisäpiiri tapetaan kerralla. Ketään ei jää jatkamaan toimintaa. Mä luulisin että sunkin palkkasi maksaja on tyytyväinen kun ne kaikki häviää kuvioista.
- Voi olla, mä myönsin. -Mutta selitäpäs nyt vielä keitä nää tyypit oikein on.
- Sitä on vaikee selittää, Annie vastasi. -Luultavasti ne on alkujaan olleet ihmisiä, jotka on joutuneet tekemisiin sellasten voimien kanssa että se on aiheuttanut niissä fyysisiäkin muutoksia.
- Minkä voimien, mä kysyin.
- Siitä ei oo tarkkaa tietoa. Mutta sillon tällön löytyy tällanen pieni joukko joka me sitten koitetaan hävittää. Niin on ollut jo pitkään. Viimeksi tälleen kävi Argentiinassa vuonna 1994. Silloin kaikki kuittaantui rikollisjengien välienselvittelynä. Ne on aina viihtyneet pienissä mestoissa, sellasissa paikoissa jotka on joko kuolleita tai kuolemaisillaan. Kukaan ei tiedä miksi mutta niin se vaan on. Täälläkin niiden pesäpaikka on nimenomaan Louiston eikä suinkaan New Orleans.
- Vai silleen. Ja teillä on sitten vissiin joku salanen veljes- tai sisarkunta, vai?
- Jotain sinne päin, Annie hymähti.


4.

Annie puhui asiaa. Nimittäin sikälikin että Louiston tosiaan oli kuoleva käpykylä. Se oli kuulemma autioitunut jo joskus 20 -luvulla, mutta parikymmentä sitten joku teollisuusmagnaatti perusti sinne tehtaan joka valmisti kylmälaitteita ja rakennutti duunareilleen uusia asuntoja ja muuta vastaavaa. Vähäksi aikaa Louiston taas elpyi, mutta nyt kun talouselämät sun muut suhdanteet oli jälleen kerran nyrjähtäneet lievästi sanottuna perseelleen, tehdas pisti pillit pussiin ja nuotit nippuun. Joten näytti todellakin siltä että edes reipas suusta suuhun -tyyppinen tekohengitys ei pelastaisi potilasta.

Mä ja Annie vuokrattiin tukikohdaksemme rähjänen omakotitalo. Se oli suoraan sanottuna vallan vittumaisessa kunnossa. Ullakolla juoksi rottia, kaikki viemärit oli tuhannen pimpslooran päreinä ja koko mesta löyhkäsi paskalta ja homeelta. Mutta eipä se juuri haitannut, koska ei me varsinaisesti oltu viettämässä mitään kuherruskuukautta. Ja talon kuntoa huomattavasti tärkeempi juttu oli sen sijainti. Nimittäin kun kiersi takapihaa reunustavan säidenraiskaaman lauta-aidan, kahlasi sen takana avautuvan pienen metsäläntin poikki ja ylitti ojan, saikin jo näköpiiriinsä sen mörskän jota Wolframin porukka piti pesäpaikkanaan. Ehkä se oli joskus ollut jonkun paikallisen porvaripampun lukaali, mutta vuosien vieriessä siitä oli tullut pelkkä lahoamispisteessä oleva kummitustalon rähjä.

Meidän toimintasuunnitelma oli hyvin simppeli: Istua ja venata kunnes jotain tapahtuisi. Me päivystettiin vuoron perään Wolframin talolla, tai oikeastaan päivystäminen on väärä sana koska Annien mukaan ne otukset kokoontui aina vasta kun oli jo pimeetä. Yöt kului niinollen hälytysvalmiudessa ja päiväsaikaan mä sain useaankin otteeseen vakuutella Giovanni Batistalle että asiat oli kondiksessa ja tässä vaan odoteltiin sopivaa tilaisuutta iskeä. Ja sehän olikin tietysti tosi.

Mutta mun täytyy kyllä sanoa juurikin tässä ja nyt, että se venaaminen ja perseellään istuminen alkoi riepoa mua ihan tosissaan. Olinhan mä tietysti tottunut odotteluun ja kyttäämiseen, mutta se ei koskaan ollut kestänyt näin kirotun pitkään. Päivällä venattiin yötä ja yöllä venattiin että tapahtuis jotain. Parin päivän päästä mä aloin jo olla tosi paiseessa - en tiedä mitenkähän olis käynyt, ellei mulla olis ollut niitä kivoja tasottavia nappeja joita mä popsein kuin kersa karkkipäivänä. Ja Annie perkele vaan nauroi kun se tsiigas miten mä kiemurtelin kuin mun housuissa olis ollut armeija keltiäisiä.
- Tätä sotaa on käyty jo kymmenentuhatta vuotta, se sanoi. -Muutama lisäpäivä ei tunnu missään.
- Vittu niin varmaan, sanoin mä siihen.


5.

Kaikki kuulemma päättyy aikanaan ja niin se odottelukin päättyi, Kiesuksen kiitos. Viidentenä yönä Annie palasi kytiksestään ja sanoi että piru oli niinsanotusti merrassa. Tai pikemminkin kokoontumispaikassaan odottamassa teurastetuksi tulemista. Niinpä me napattiin messiin konepistoolit ja helkkarinmoinen kattaus muutakin aseistusta, mukaanlukien liuta käsikranaatteja ja jättiläiskokonen teurastajanveitsi, ja lähdettiin hiipparoimaan paikan päälle.

- Oletko sä varma että ne on täällä, mä kysyin Annielta kun me oltiin päästy lähietäisyydelle. Talo oli nimittäin pimeenä. Eikä yhtäkään autoa näkynyt missään.
- On ne siellä. Ne tykkää olla pimeessä.
- Okei, mä vastasin ja napsautin valon pieneen mutta pirun tehokkaaseen otsalamppuun jollainen sekä mulla että Anniella oli päässä. Niistä lähti valokiila paitsi eteenpäin, myös molemmille sivuille. Kertakaikkiaan pätevä kapistus, etten sanoisi.

Me juostiin tien yli kyyryssä kuin mitkäkin kommandot, ja sellasia me kai taidettiin ollakin. Kun me päästiin pihaan, me hakeuduttiin kuolleeseen kulmaan oveen ja ikkunoihin nähden ja odotettiin hetki jos jotain vaikka sattuisi tapahtumaan. Mutta talo pysyi hiljasena.
- Okei, miten tästä edetään, mä kysyin.
- Mä potkasen oven sisään ja alan ampua. Sä tulet perässä ja pidät huolen siitä että kukaan ei pääse yllättämään mua sivustasta tai takaa. Ne mitä edessä on mä pystyn kyllä hoitamaan. Konepistooli on niin tehokas värkki että se tekee ne toimintakyvyttömäksi pitkäksi aikaa. Eikä niitä onneksi oo montaa, korkeintaan viisi tai kuusi.
- Selvä on, mä vastasin. Mä en yleensä tykkää yhtään siitä että mua käsketään (jos sellasta sattuu, mulla on tapana ryhtyä hyvin väkivaltaseksi) mutta tää oli sellasta tanssia jossa mä katsoin parhaaksi antaa Annien viedä. -Mutta etkö sä luule että niillä on vartija tai jotain? Siis, joka tapauksessahan mä ammuin jo yhtä niistä ja ne tietää että joku on niiden perässä. Mitäs jos tää onkin ansa?
- Tuskin, Annie vastasi. -Ne oliot ei ajattele niinkuin normaalit ihmiset. Ne on vähän kuin koneita. Ne vaan menee eteenpäin ja tekee sen mitä on tehdäkseen. Sitäpaitsi sähän nyysit Wolframin kellon ja lompakon. Kai ne on kelanneet että se oli tosiaan ryöstö. Ja oli miten oli - yllätys on meidän paras tsäänssi.
- Hyvä, mä sanoin.

Seuraavat pari minuuttia olikin sitten varsinaista pilveä ja usvaa. Kaikki tapahtui hiton nopeesti mutta silti se aika tuntui kestävän ikuisuuden. Me mentiin ovelle ja Annie kenkäisi sen selälleen ja sitten alkoi räiske. Annie teurasti kuin Rambo konsanaan, ja mä vahdin selustaa. Oli jotenkin karseeta hoksata, että ne olennot ei karjuneet ja vaikeroineet kun niihin osui vaan ne oli ihan ääneti. Eikä niistä roiskunut tavallista punasta verta vaan jotain mustaa nestettä joka haisi palaneelta moottoriöljyltä. Mun ei tarvinnut ampua laukaustakaan.

- Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, laski Annie tyytyväisenä. -Me taidettiin saada ne kaikki.
- Mitäs nyt sitten tehdään, mä kysyin ja katselin niitä raatoja jotka makas hiljaisina lattialla. Irtonaisia raajojakin oli jokunen kappale. Mutta kun mä tsiigasin tarkemmin, mä näin että osa ruumiista nytkähteli vielä. Niitä ei tosiaankaan saanut hengiltä niin vain.
- Ne täytyy pilkkoa, sanoi Annie ja veti takkinsa alta pienen kirveen. -Ota sä tämä. Mä revin niiden sydämet veke. Sitten haetaan mun paku, lastataan koko roska siihen ja lähdetään vitomaan vähän helvetin äkkiä.

Mutta just kun mä olin vastaamaisillani, yläkerrasta kuului kolahdus.
- Voihan paska, Annie sanoi. -Niitä oli sittenkin kuusi. Mä käyn klaaraamassa sen. Ala sä hommiin. Tässä ei oo hirveesti aikaa, se jatkoi ja paineli eteiseen konepistooli tanassa. Mä kuulin sen askelten kolinan portaissa ja sillon mulle tuli kumma olo. Mä olin ihan satavarma että kohta tapahtuisi jotain vähemmän mukavaa.
- Odota, mä karjasin mutta sitten oli jo liian myöhästä. Mä kuulin ylhäältä sellasen kaameen rusahduksen ja sitten voihkasun. Se oli ihan hiljanen voihkasu, kuin huokaus. Ja kun mä sen kuulin, mun veri tuntui muuttuvan jääksi.

Kun mä pääsin taas liikkeelle, mä hiivin portaisiin niin hiljaa kuin ikinä pystyin. Mä nousin niitä puoleenväliin ja kuulostelin. Ja kun mä en kuullut mitään, mä jatkoin matkaa sydän hakaten kuin painevasara. Jos mun polvilla olis tapana tutista, niin sillon ne olis tutisseet.

Mä otin sen otsalampun veke päästäni ja kohotin sen lattiatason yläpuolelle. Nääs mä aattelin että jos joku on kytiksellä, ei kandee ekana pistää nuppiaan tulilinjalle. Mutta kun mitään ei tapahtunut, mä nousin vielä pari porrasta ja tsiigasin varovasti. Ja sillon mä näin Annien, tai sen mitä siitä oli jäljellä. Se oli katkennut siististi kahtia.

Varjoissa häilähti jokin ja mä ammuin ajattelematta mitään sen kummemmin. Mä annoin palaa kunnes lipas oli tyhjä. Se yläkerran seinä muuttui reikäjuustoksi alta aikayksikön. Konepistooli sanoi "KLIK" joten mä heitin sen veke ja kaivoin kainalokotelosta automaattipistoolin.
- Tuosta ei ole mitään hyötyä, kuului ääni. Mutta mä poika ammuin siitä huolimatta, kerran toisensa jälkeen. Se ääni oli nimittäin sanalla sanoen paha. Siinä oli jotain karmivaa. Ja kun niiden laukausten kaiku kuoli veke, se ääni nauroi.

Jostain tuntui puhaltavan viilee viima. Mä en tiedä näinkö mä näkyjä, mutta mä voisin vaikka vannoa että koko se ympäristö hohti sellasta kummaa sinistä valoa kun se olio tuli näkyviin sieltä yläkerran varjoista. Mä olin ladannut siihen varmaan sata kutia ja siinä se vaan käveli. Mä en nähnyt sitä kovin hyvin mutta sekin vähä minkä mä näin riitti ihan mainiosti. Sen pää oli kumman suippo eikä sillä ollut minkäännäköstä nenää. Silmätkin oli pelkät kapeet punaset raot. Mutta suu sillä kyllä oli, ja se oli sitten sitäkin isompi ja täynnä hampaita. Mikäli mä näin oikein niitä ei ollut vaan kahdessa rivissä vaan peräti neljässä. Ja se otus oli pirun pitkä ja laiha. Musta näytti että se oli pukeutunut johonkin mustaan pukuun joka oli niinkuin moottoripyöräilijän nahka-asu tai joku sellanen. Ja se ojensi kätensä tai eturaajansa tai minkä lie mua kohti ja siinä oli vaan kolme sormea. Tai pikemminkin kynttä, pirun pitkää ja terävää. Niissä oli punasta verta ja siitä mä hoksasin miten Annie oli kuollut. Sen iho oli muuten ihan harmaa. Tai siltä se ainakin näytti siinä mun lamppuni valossa.

Mä kaivelin kuumeisesti rotsini taskuja että olisin löytänyt vielä lisää aseistusta, mutta ainoat jutut mitkä mun käsiin sattu oli nenäliina ja pilleripurkki. Niistä ei ollut juuri jeesiä. Kun se monsteri vaan läheni, mä muistin että mun vyöstä roikkui käsikranaatteja. Mä nappasin yhden handuuni ja näytin sitä sille oliolle.
- Ei kandee tulla lähemmäs, mä sanoin. -Meinaan että jos tulet, mä tungen tän kapistuksen sun suuhusi ja räjäytän ton sun ruman naamasi täältä husvitun kuuseen. Diggaatsä tätä hilpeetä paskaa, mä kysyin. Ja se hirviö kallisti päätään ja tsiigasi mua niillä rakosilmillään. Ja sitten se puhui mulle. Mä honasin että se ei liikuttanut suutaan vaan sen ääni kuului tavallaan suoraan mun pääni sisältä.
- Tuostakaan ei ole mitään apua, se sanoi. -Minun fyysisen kehoni olemus ja muuntautumiskyky ovat sinun ymmärryksesi ulottumattomissa.
- Voi olla, mutta mulle tulee parempi fiilis jos mä edes yritän räjäyttää sut, mä sanoin. Ja olin ihan varma että kohta mä saisin tuta ihan henkilökohtasesti miltä tuntuu saada kolme helvetin pitkää raatelukynttä pernansa läpi.

Hetken oli hiljaista.
- Sinä olet palkkasoturi, se otus sanoi sitten.
- Voi olla, mutta sun lausunto ei päde oikeudessa, mä letkautin takasin. Mä aattelin että jos mun kerran piti kuolla, niin sitähän vois yhtä hyvin lähteä hymyillen.
- Muutaman palvelijan kuolema ei haittaa meitä, se sanoi sitten. -Niitä on paljon. Huomattavasti enemmän kuin te ihmiset voitte edes kuvitella. Tärkeintä oli se että me saimme hänet ansaan ja hengiltä, se jatkoi ja viittasi sillä pitkällä, laihalla ja kerrassaan karmivalla eturaajallaan Annien ruumiiseen. -Hänen tarkkaavaisuutensa herpaantui hetkeksi ja se riitti.
- Tää oli siis sittenkin lavastus, mä sanoin.
- Kyllä ja ei, kuului vastaus.
- No, mitä sä meinaat tehdä mulle, mä kysyin. -Pitääkö tässä alkaa tapella?
- Ei. En aio tehdä sinulle mitään. Sinua ajavat eteenpäin voimat jotka eivät ole ristiriidassa meidän pyrkimystemme kanssa. Harvat saavat nähdä meidän kasvomme, joten voit pitää itseäsi onnekkaana, se sanoi ja nauroi sitä kaameaa, äänetöntä nauruaan. Hetken sen olion puistattava pärstä häilyi mun edessäni, hampaat nakuttaen toisiaan vasten - ja sitten se katosi. Noin vain. Ja samalla hävisi se kylmä tuuli ja sininen hohde, jos niitä oli ikinä ollutkaan. Mutta ainakin nyt olin vain mä ja Annien raato ja tyhjä ullakko.


6.

Mä kävelin takasin talolle ja hyppäsin Annien Dodgen rattiin. Kun mä ajelin kohti kaupunkia, mä suunnittelin miten mä jatkasin Annien duunia ja etsisin käsiini ne muutkin tyypit joilla oli samat suunnitelmat.

Mä harkitsin tota ehkä about neljäkymmentäviisi sekuntia ja sitten mä aattelin, että vitut. Ihmiskunnan kohtalo ei kertakaikkiaan kiinnostanut mua juurikaan. Ja sitäpaitsi mullahan meni hyvin. Walter Wolfram oli vainaa ja se myös pysyisi sellasena. Sen mä olin varmistanut. Walterin ruumis oli Dodgen perässä nätisti kappaleina ja sydämen mä olin viskannut siihen talon takana kulkeneeseen paskaojaan. Ne muut tyypit mä olin jättänyt sikseen. Ehkä Giardini maksaisi mulle niidenkin lopullisesta listimisestä, tai sitten ei. Aikahan sen näyttäisi.

(Kirjoitettu vuonna 2008).