Oi kultaista kotia

1.

Pihan puolelta kantautui jälleen tuttua kolinaa. Kirjailija puuskahti harmissaan ja marssi huoneen poikki ovelle. Hänen villasta kudotut, nahkapohjaiset tohvelinsa läiskyivät vihaisesti paljaalla lautalattialla.
- Häivy siitä, Kirjailija kailotti yksisarviselle joka oli työntänyt päänsä hänen roskatynnyriinsä. Elikko ei hievahtanutkaan, vaan tunki sarvekasta päänuppiaan yhä syvemmälle tynnyriin ja mässytti antaumuksella roskien seasta löytämäänsä herkkupalaa.

Tuvan karkeatekoisella pöydällä nökötti yhtä karkeatekoinen puukulho, jossa oli omenia. Kirjailija nappasi kulhosta omenan ja tähtäsi. Hedelmä mäjähti suoraan yksisarvisen takamukseen. Eläin päästi loukkaantuneen mölähdyksen ja nosti päänsä tynnyristä. Sen sarvi ja turpa olivat ruskean mönjän tahrimat. Hämmästyttävän siniset silmät tuijottivat Kirjailijaa moittivasti. Kirjailija mulkoili takaisin. Sitten otus hirnahti (ääni oli läpitunkevan kimeä), taivutti viehkeästi niskaansa ja nappasi omenan näppärästi hampaisiinsa.
- Häivy, kajautti Kirjailija uudestaan. -Hus siitä!

Yksisarvisen laukattua tiehensä Kirjailija nosti kaatuneen roskatynnyrin takaisin pystyasentoon ja huokaisi syvään. Hohhoijaa. Kukapa olisi uskonut, että yksisarviset tonkisivat jätteitä ja olisivat kaiken lisäksi tyhmempiä kuin vasemman jalan saappaat?

Kirjailija suoristautui ja katsoi alas kylään. Postikorttimaisema oli aluksi näyttänyt suorastaan ihastuttavalta, mutta uutuudenviehätys oli haihtunut aikoja sitten. Oli kiistaton tosiasia, että hän alkoi tympääntyä pahemman kerran. Kirjailijan kasvoilla oli haalea ilme, kun hän katseli täydellisen pastellinsinisenä kaartuvaan taivaanrantaan.

Lohikäärmeparvi lensi laiskasti vaappuen kohti itää. Jos yksisarviset olivat vastenmielisiä, niin lohikäärmeet olivat vielä paljon pahempia. Ylensyöneitä, puolikesyjä sisiliskoja joita kaiken lisäksi oli tolkuttoman paljon. Niistä oli todellista haittaa maanviljelijöille, sillä harva se viikko jonkun onnettoman heinäkengän pellot ja metsät roihusivat tulessa lohikäärmeparven laskeuduttua hänen mailleen. Puhumattakaan siitä, että lampaita, lehmiä ja koiria upposi lohikäärmeiden suihin yhä kiihtyvällä tahdilla. Kuninkaan olisi syytä saattaa voimaan jonkinlainen Lex Lohikäärme, jonka nojalla noita otuksia voitaisiin harventaa.

Kalmankynnen kuolondraakit olivat tietenkin olleet toista maata. Pieniä, pahansisuisia ja ovelia olentoja, jotka sylkivät vihreää tulta ja joita oli ollut likimain mahdotonta saada hengiltä. Mutta Kalmankynsi oli tuhoutunut kauan sitten, ja draakkiarmeijan eloonjääneet olivat kadonneet vuorten taakse väistyvän ukkospilven tavoin. Kalmankynnen aikoihin maassa oli vielä ollut menoa ja meininkiä! Noitakuningattaren hirviöpataljoonat olivat hyökyneet vuorilta vesiputouksen lailla, ja kuningas Roderick Viisas oli näyttänyt olevan todella ahtaalla. Mutta kuningaskunta ei ollut milloinkaan todellisessa vaarassa. Kirjailija tiesi sen paremmin kuin hyvin. Joaquin Uljas, tuo ikävystyttävä operettisankari, oli pelastanut päivän ja kadonnut sitten auringonlaskuun kuin jokin romanttisten tarinoiden cowboy konsanaan. Mukanaan hän oli vienyt kuninkaan vanhimman tyttären Hanneloren, ja hyvä niin. Hannelore oli sisäsiittoinen, piloille hemmoteltu kikkanokka - ja vielä lisäksi rumempi kuin perisynti ja ärsyttävämpi kuin lapamato.

Ehkä Joaquin ja Hannelore palaisivat joskus takaisin. Kirjailija ei kuitenkaan jaksanut ajatella niin pitkälle tulevaisuuteen. Kalmankynnen jälkeen hän oli tuntenut itsensä tyhjiin ammennetuksi, ja luovuuden virta oli tyrehtynyt. Magian ja taruolentojen ehdoilla elävä värikäs valtakunta oli nykyisin kuin television saippuaooppera; puistattavan tylsä ja ennalta-arvattava.


2.

Tuli räiskyi iloisesti olohuoneen takassa. Kirjailija puolestaan istui tuskaisena lampaannahalla verhoillussa nojatuolissaan ja tuijotti kannettavan tietokoneensa näyttöä. Hän oli saanut puserretuksi itsestään muutaman rivin tekstiä, mutta sekin vähä oli vaatinut aivan liikaa verta, hikeä ja kyyneleitä.

Onneksi tietokone oli sentään pysynyt ennallaan. Häntä ei olisi todellakaan kiinnostanut raapustaa tarinoitaan karkeatekoiselle pergamentille noesta ja mustekalan eritteestä sekoitettuun mönjään kastettua sulkakynää käyttäen, kuten valtakunnassa oli yleisesti tapana. Pergamentti oli ensinnäkin todella vaikeasti valmistettavaa ja siksi harvinaista, ja toisekseen mustekalat olivat täällä likimain 50 metriä pitkiä hirviöitä joiden pyydystämisen rinnalla Moby Dickin jahtaaminen oli yhtä helppoa ja rentouttavaa kuin mato-onginta.

Kirjailija ei tiennyt, millä ilveellä hänen tietokoneensa pysyi toiminnassa. Kuningaskunnassa ei tietenkään tunnettu sähköä, mutta siitä huolimatta koneen akku ei koskaan tyhjentynyt. Myös kiintolevytilaa tuntui olevan käytössä rajattomasti. Tuolla seikalla ei tosin ollut paljon väliä, sillä uutta tekstiä ei juuri syntynyt tallennettavaksi.

Ovelta kuuluva kolkutus keskeytti Kirjailijan mietteet. Hän työnsi tietokoneensa syrjään ja läpsytteli tohveleissaan ottamaan vierasta vastaan.
- Helene! Olithan sinä kotona, hihkaisi Katrina astuessaan ovesta sisään.
- Missäs muuallakaan, tokaisi Kirjailija ynseästi. Mutta Katrina ei kuunnellut, vaan kaakotti tapansa mukaan pirteästi tepastellessaan pitkin taloa.

Kirjailija oli hämmästynyt huomatessaan, että jostain syystä myös hänen paras ystävänsä Katrina oli seurannut mukana taikamaahan. Tietokone oli säilynyt ennallaan, mutta Katrina ei. Menestyvästä, joskin vatsahaavaisesta mainostoimiston johtajasta oli tullut iloinen maalaisvaimo, joka leipoi mustikkapiirakoita ja talikoi lehmänlantaa ilmeisen ehtymättömällä tarmolla. Katrina oli niinikään ainoa ihminen joka kävi hänen luonaan vierailuilla. Muutkin kyläläiset olivat käyneet vielä jokin aika sitten, sillä he pitivät Kirjailijaa jonkinlaisena ennustajana ja oraakkelina - ja sellainenhan hän tietysti tavallaan olikin. Mutta Kirjailija oli työlästynyt talossaan jatkuvasti ravaaviin ihmisiin ja ryhtynyt antamaan heille täysin pähkähulluja neuvoja.

Emäntä Balkis oli tullut hakemaan apua lehmänsä sairastuttua, ja Kirjailija oli käskenyt häntä leikkaamaan karvat lehmän häntätupsusta ja hautaamaan ne navetan taakse täysikuun aikaan. Lehmä oli tietenkin kuollut ja emäntä loukkaantunut verisesti. Lopullisesti vieraiden tulvan oli katkaissut eräänlainen spiritistinen istunto, jonka Kirjailija oli pitänyt kylänvanhimman pojanpojan pyynnöstä. Poika oli halunnut tietää, oliko sepän tytär todella ihastunut häneen vai ajatteliko tämä jotakuta muuta. Kirjailija oli kiusannut poikaparkaa teeskennellen vajoavansa transsiin, höpöttämällä ensin pitkät pätkät espanjaa (jota kuningaskunnassa ei osannut kukaan) ja väittämällä sitten että sepän tyttärellä oli paitsi häntä, myös räpylät varpaidensa välissä. Juoru oli pian levinnyt koko kylään ja kiukkuinen sepän tyttö oli lopulta iskenyt voittokortit pöytään paljastamalla ehdottoman hännättömän takamuksensa kesken kyläkokouksen. Kirjailijan oraakkelin maine oli ollut mennyttä ja rauha oli palannut hänen taloonsa. Paitsi Katrinan osalta, tietenkin.

Katrina istui aikansa tuolilla takan edessä höpöttäen kylän asioista ja kuninkaasta ja kasvimaistaan ja porsaiden poikimisesta ja syksyn tulosta ja liikavarpaistaan ja elonkorjuujuhlista ja ties mistä muusta joutavasta. Kirjailija kuunteli kohteliaasti mutta jokseenkin ääneti, ja lopulta Katrina keräsi kimpsunsa ja häipyi puukengät lonksuen kohti omaa mökkiään. Kirjailija sytytti valon öljylamppuun ja ryhtyi jälleen tuijottamaan tietokoneensa ruutua.

Hän oli aivan helkkarin kyllästynyt. Yhtäkkiä hän tunsi halua alkaa kirjoittaa tarinaa joka päättyisi kuningaskunnan peruuttamattomaan tuhoon. Hän voisi herättää noitakuningatar Kalmankynnen eloon koko kaameassa loistossaan ja luoda tälle uuden, entistäkin hirvittävämmän armeijan: Kuolondraakkeja, hirviöitä, vampyyrejä, ihmissusia, krokotiilimiehiä, vuorenpeikkoja... Kuningaskunta olisi voimaton Kalmankynnen edessä ja häviäisi ikuiseen tuleen ja kadotukseen. Kirjailijan kasvot vääntyivät pirulliseen irvistykseen, ja hän nauraa käkätti ilkeästi kuvitellessaan tuota kauheaa hävitystä. Jossain kaukana jylisi ukkonen, ja hyökkäävän kobran lailla iskevä salama halkaisi taivaan.

Lopulta Kirjailija vaikeni, huokaisi ja pudisti murheellisesti päätään. Hänhän oli jo melkein yhtä hirveä kuin Kalmankynsi. Ehkä hänen ei tarvitsisi mennä aivan noin pitkälle karistaakseen tylsyyden kuristavan apinan hartioiltaan. Hänhän voisi yksinkertaisesti kirjoittaa jotain muuta. Mutta mitä? Kirjailija mietti hetken ja muisti sitten leikitelleensä joskus ajatuksella dekkarin kirjoittamisesta. Ehkä hän voisi aloittaa kevyesti ja kirjoittaa vaikka novellin?

Kului vain tuokio, kun Kirjailija luonnosteli tarinan pääpiirteet tietokoneen muistiin. Hänen ideansa oli yksinkertainen: Peiteoperaatiossa toimiva, vaimostaan eronnut poliisi pääsee soluttautumaan seksiorjakauppaa harjoittavaan rikollisliigaan ja saa tietää että hänen entinen vaimonsa on koko järjestön pomo. Kirjailija hymyili itsekseen. Tuollaisista aineksista saisi varmasti aikaan hyvän ja iskevän tarinan. Hänen sormensa alkoivat suorastaan lentää näppäimistöllä: "Johnny McFarlane oli aina ollut kovan onnen kyttä..."


3.

Kirjailija havahtui hereille.
- Mitä hemmetin meteliä, hän mutisi ja hieroi unisesti silmiään. Ulkoa kuului kovaa ulinaa. Se kuulosti aivan hyökkäävän kuolondraakin kirkunalta... Kirjailijan silmät rävähtivät auki ja hän oivalsi saman tien, että nyt ei oltu enää Kansasissa taikamaasta puhumattakaan. Likaisen kellertävä valo siivilöityi sälekaihtimen raoista ja paljasti armotta pienen huoneen rähjäisen olemuksen. Tapetit olivat repeilleet ja niissä oli suuria läiskiä. Roskaista, pölyistä lattiaa peittävä muovimatto oli kupruinen ja paikoin halkeillut. Ilma oli tunkkaista ja huoneessa leijui ankea pohjaanpalaneen rasvan käry. Eikä ulkoa kuuluva jodlaus ollut peräisin kuolondraakin terävähampaisesta, tultasyöksevästä kidasta vaan poliisiauton sireenistä.

Kirjailija nousi kapealta, nitisevältä rautasängyltä ja meni ikkunaan. Hän raotti sälekaihtimia ja näki masentavan harmaan suurkaupungin syrjäkujan avautuvan edessään. Näköpiirissä oli tiiliseinän ja asvaltin lisäksi ruosteinen Cadillac sekä pari huppupäistä nuorta miestä, jotka istuivat auton konepellillä tupakkaa poltellen. Kirjailija antoi sälekaihtimen räpsähtää takaisin kiinni ja päätti sitten käväistä tutustumassa uuden asuntonsa WC-tiloihin.

Pönttö oli lievästi sanottuna vastenmielisen näköinen. Ties mitä tauteja sen käyttämisestä saisi. Lisäksi klosetti piti huuhtoutuessaan suorastaan hirvittävää kurlutusta ja korinaa. Mekkala oli niin kova, että ärsyyntynyt naapuri alkoi hakata seinää.
- Turpa kiinni, huora, kuului vaimea karjaisu seinän takaa. Kirjailija irvisti ja perääntyi ulos saastaisesta mukavuuslaitoksesta.

Kannettava tietokone oli päätynyt huteralle pöydälle, joka seisoi huoneen ainoan ikkunan edessä. Kirjailija käynnisti koneen ja luki edellisiltana aikaansaamansa tekstin. Se oli kokonaisuudessaan erittäin hyvää ja iskevää tarinaa. Ehkä kaikki oli sittenkin vaivan arvoista.
- Pitänee ottaa koko juttu seikkailun kannalta, hän mutisi itsekseen ja ryhtyi syventymään kovan onnen kyttä Johnny McFarlanen maailmaan.

Hän ei päässyt edes alkuun, kun rähjäisen vuokraluukun hatara ovi tempaistiin auki. Kirjailija säikähti niin että oli vähällä pudottaa tietokoneensa lattialle.
- Mmooiii, Helene, sokelsi Katrina kompuroidessaan ovesta sisään. Kirjailija tuijotti häntä tyrmistyneenä. Katrinalla ei enää ollut ruudullista huivia ja puukenkiä, vaan kirkuvanpunainen minihame ja musta nahkatakki. Verkkosukkahousuissa oli reikiä ja hiukset sojottivat päästä yhtä oransseina kuin Ronald McDonaldin kuontalo. Pahinta olivat kuitenkin kasvot. Ne olivat kalpeat kuin ruumiilla, ja mustien meikkiympyröiden reunustamissa silmissä oli tylsämielinen katse. Violetti mustelma koristi Katrinan oikeaa poskipäätä.

- No? Mitä sä tölläät, tiukkasi Katrina aggressiivisesti.
- Öhh, tuota... Olisit voinut koputtaa, änkytti Kirjailija.
- Koputtaa? Lakkaa leuhottamasta, senkin narttu! Mehän ollaan parhaat frendit! Ei kai frendin tartte koputtaa, raakkui Katrina.
- Tuota, ei kai sitten. Mitä sinun poskellesi on tapahtunut?
- Ai poskelle? Ei mitään kummempaa. Yksi Mike vähän suuttui eilen baarissa ja tölväisi. Ei se sillä mitään tarkottanut, sanoi Katrina ja huitaisi kädellään. Hän kaivoi käsilaukustaan tupakan ja sytytti sen.
- Ahaa, kuittasi Kirjailija hämillään.
- Mun pitää mennä, tokaisi Katrina yhtäkkiä. -Olisko sulla heittää yhtään hintaa?
- Hintaa? Mitä sinä tarkoitat?
- Rahaa tietysti, dorka! Rahaa, fyrkkaa, käteistä... Ihan mitä vaan.
- Ei minulla taida nyt olla, vastasi Kirjailija.

Katrina katsoi häntä tutkivasti. Elottomiin silmiin syttyi ahne pilke.
- Sähän voisit myydä tuon tietokoneen, Katrina sanoi. -Siitä saisi hyvin fyrkkaa. Mä tunnen yhden kundin joka...
- Ei käy, keskeytti Kirjailija. Hän nappasi tietokoneen syliinsä ja puristi sitä suojelevasti rintaansa vasten.
- Okei, okei, Katrina perääntyi. -Vitsihän se oli. Mun täytyy nyt oikeesti mennä. Nähdään taas, huikkasi Katrina ja paineli porraskäytävään niin nopeasti kuin korkokengillään pääsi. Kirjailija lysähti sängylle istumaan. Voi herranjumala sentään.

Lopulta hän sai uudelleen juonesta kiinni ja kirjoittaminen alkoi taas sujua. Iltapäivän tullen nälkä alkoi kuitenkin vaivata, ja Kirjailija joutui toteamaan sen tosiseikan että huoneessa ei ollut murustakaan ruokaa. Olikohan hänellä edes rahaa? Kirjailija etsi epätoivoisesti ja löysi lopulta naulakossa roikkuvan takin taskusta rypistyneen viiden dollarin setelin. Se ei ollut paljon, mutta sillä saisi sentään jotain syötävää. Hän miettisi myöhemmin, mistä saisi lisää käteistä. Olisiko hänen mentävä kadulle kerjäämään? Kirjailijan mieleen nousi kammottava kuva, jossa hän seisoi kadun reunassa paljastavaan toppiin ja PVC-hameeseen pukeutuneena, yrittäen houkutella ohiajavia miehiä poimimaan hänet kyytiin.

- Ei hitossa, hän ärähti yhteenpuristettujen hampaidensa lomasta ja piilotti sitten tietokoneen patjan alle. Mukaan sitä ei uskaltaisi ottaa, mutta toisaalta hän ei ollut luottanut Katrinan äänensävyyn tämän vakuuttaessa, että idea koneen myymisestä oli ollut pelkkä vitsi. Hän saattoi hyvin kuvitella, miten Katrina tunkeutuisi huoneeseen etsimään konetta. Ties vaikka tällä olisi mukanaan myös Mike Mikälie, jolla ilmeisesti oli tapana käyttää naisia nyrkkeilysäkkeinä.


4.

Ilta alkoi hämärtää kun Kirjailija viimein hoiperteli takaisin rähjäiselle vuokrakerrostalolle. Ruokakauppaan oli ollut yllättävän pitkä matka, eikä hänellä tietenkään ollut varaa matkustaa bussilla taksista nyt puhumattakaan. Viisi dollaria ei ollut riittänyt järin pitkälle. Sillä oli saanut purkin maitoa, tonnikalaa ja pienen pussin makaronia. Iäkäs, korealainen myyjä oli tarkkaillut häntä silmä kovana tiskinsä takaa ja tutkinut ryppyistä seteliä kuin olisi pelännyt sen olevan väärennetty.

Kirjailijan jalkoja särki ja lisäksi hänen täytyi myöntää, että häntä pelotti. Suurkaupungin ilta oli täynnä meteliä. Autojen ääntä, musiikin jyskettä, kirouksia, huutoja, rikkoutuvan lasin kilinää... Kaikki tuo tuntui lähes sietämättömältä taikamaan syvän hiljaisuuden jälkeen. Ilma oli kammottavan pölyistä ja tuoksui tunkkaiselta. Suunnattomat rakennukset kohosivat kohti korkeuksia ja jättivät näkyviin vain kapean kaistaleen taivasta. Apeasti tukkiva tähti pilkahti silloin tällöin pilvien ja savusumun lomasta.

Epämukava olo vaihtui pakokauhuksi kun Kirjailija oivalsi että häntä seurattiin. Hän oli kuullut jo pitkään askelia takaansa, ja nyt ne kuuluivat yhä kovempina ja kiireisempinä. Myös Kirjailija tihensi askeltaan kaivaen asuntonsa avainta taskustaan. Hän suorastaan juoksi viimeisen korttelinvälin ja nousi portaita lommoille potkitulle ulko-ovelle. Hän ei ennättänyt edes tarttua ovenkahvaan, kun luja koura tarttui hänen hartiaansa.

- Tänne siitä, akka, ääni ärähti. Käsi kiskaisi Kirjailijan raa`asti nurin. Pää kolahti kipeästi asvalttiin. Hyökkääjä kiskoi Kirjailijan ylös ja veti tämän perässään kujan pimentoon. Veitsi välähti ja Kirjailija tiesi kuolevansa. Tästä roskaisesta, saastaisesta, nimettömän suurkaupungin kujasta tulisi hänen hautansa.
- Ei minulla ole rahaa, hän vinkaisi epätoivoisena. Kuolemanpelko kuristi hänen kurkkunsa umpeen.
- Mitä sulla on tossa kassissa, kysyi mies. Silmät kiiluivat ilkeästi likaisten, partaisten kasvojen keskeltä. Hengityksen löyhkä oli suorastaan järkyttävä.
- Ruokaa, vastasi Kirjailija hyvin pienellä ja vapisevalla äänellä.
- Hyvä juttu. Sitä tässä kaivattiinkin, hyökkääjä sanoi ja repäisi kassin Kirjailijan kädestä. -Sä et sitten ole nähnyt mua täällä, hän jatkoi ja sohaisi veitsellään. Kirjailija huusi kauhusta, mutta mies vetäytyi pois ja lähti juoksemaan kassi kädessään.

Kului hyvän aikaa, ennenkuin Kirjailija kykeni nousemaan portaita huoneensa kyseenalaiseen suojaan. Hänen vatsassaan kiersi hirvittävästi ja häntä oksetti. Toivuttuaan hieman hän käsitti olleensa onnekas. Tyyppi oli ollut vain joku suurkaupungin tuhansista kodittomista, rahaton ja nälkäinen. Hän sai kiittää luojaansa siitä että oli vielä hengissä. Murhaajia ja raiskaajiakin oli taatusti liikkeellä. Mielikuva julmasti kiiltelevästä veitsenterästä sai kyyneleet kihoamaan Kirjailijan silmiin.

Yhtäkkiä hän muisti tietokoneensa. Kauhistuttavan, ikuisuudelta tuntuvan hetken ajan hän oli varma, että Katrina (tai joku muu epätoivoinen) olisi käynyt huoneessa ja varastanut sen. Onneksi kone oli edelleen tallella patjan alla. Kirjailija käynnisti koneen ja tuijotti sen näyttöä sumein silmin. Lopulta hän poisti koko kovan onnen kyttä Johnny McFarlanea käsittelevän tiedoston ja ryhtyi kirjoittamaan kuumeisen vimman vallassa. "Kuluneet vuodet olivat olleet hyviä kuningas Roderickille ja koko valtakunnalle..."
- Minä haluan kotiin, Kirjailija nyyhkytti.

(Kirjoitettu vuonna 2007).

Mittasuhteet

"Alaviitteet saattavat toisinaan osoittautua lähes hämmästyttävän turmiollisiksi".
- J.R.V.


1.

- Entisöintiosasto, Grubelnik puhelimessa.
- Hyvää päivää, herra Grubelnik. Täällä puhuu Delvaux Julian.
- Herra Julian! Oikein hyvää päivää. Kuinka voin palvella?
- Koska työn on määrä alkaa talossani ensi maanantaina, tahdoin varmistaa että kaikki on kunnossa ja että määräyksiäni noudatetaan viimeistä piirtoa myöden.
- Kyllä. Valmistelut ovat sujuneet hyvin ja työt pääsevät alkamaan aikataulussa. Näin epävirallisesti voin sanoa, että tiimimme on todella innoissaan tästä työstä. Tilaisuutta näin perinpohjaiseen ja mittavaan kunnostukseen ei tule kovin usein. Mutta...
- Niin?
- Niin, tuota, minun on todettava että eräät ohjeistanne ovat melko... erikoisia.
- Kuten?
- No, esimerkiksi tämä ohje jonka mukaan yksikään työntekijä ei saa oleskella talossa yhtäjaksoisesti kauempaa kuin kuusi tuntia päivässä ja kokonaistyöaika voi olla enintään kuusikymmentä vuorokautta. Mielestäni se on käsittämätöntä... Se hidastaa etenemistämme huomattavasti. Lisäksi se tulee teille hyvin kalliiksi.
- Herra Grubelnik.
- Niin, herra Julian?
- Sanon teille nyt kolme asiaa. Toivon etten joudu toistamaan niitä yhdessäkään keskustelussa jonka käymme tulevaisuudessa. Ensinnäkään minuun määräykseni eivät ole ohjeita vaan määräyksiä. Mää-rä-yk-si-ä. Ymmärrättekö? Toisekseen niistä ei saa poiketa missään olosuhteissa eikä mistään syystä. Ja kolmanneksi: Mikäli yhteistyömme sujuu hyvin ja kitkatta, Arkkitehti- ja entisöintikeskus Puppinilla tulee jatkossa olemaan yksinoikeus kaikkiin rakennusurakoihin sekä -projekteihin joita yritykseni järjestää. Oletteko ymmärtänyt?
- Tuota... kyllä olen, herra Julian. Määräyksiänne noudatetaan ehdottomasti.
- Hyvä. Kuulemiin, herra Grubelnik.

Julian sulki matkapuhelimensa ja työnsi sen takkinsa povitaskuun. Hän asteli hetken rauhattomana hoitamattomalla pihatiellä avainnippua käsissään pyöritellen. Lopulta hän totesi ettei olisi järkevää mennä enää sisälle taloon, sillä se ei ollut välttämätöntä. Rakennus- ja entisöintitöiden alkaessa hänen olisi vietettävä talossa paljon aikaa, ehkä jopa viikkoja. Julian nousi DeTomasoonsa ja nojautui taaksepäin auton nahkaistuimella. Häneen mieleensä kohosi muistikuva äidistä, joka makasi kuihtuneena ja harmaana ja tiedottomana sairaalavuoteella.

Koko tapahtumasarja oli alkanut kolmetoista vuotta aiemmin. Marcy-Golfier`n luostarisairaalan abbedissa oli soittanut Julianin toimistoon ja kertonut että hänen äitinsä oli saanut kolmannen halvauksensa ja oli nyt kuolemaisillaan. Julian pakkasi kiireesti matkalaukkunsa ja lähti ajamaan. Kun hän saapui illansuussa perille, äiti oli jo vajonnut tiedottomuuteen. Julian saattoi vain istua nitisevällä jakkaralla kuolinvuoteen äärellä ja katsella miten henki valmistautui pakenemaan naisesta joka oli antanut hänelle elämän.

Aamun sarastaessa Julian oli väsynyt ja kärttyisä ja hänen päätään särki. Hän ei pitänyt sairaaloista eikä varsinkaan tästä nimenomaisesta sairaalasta jonka kolkoilla, vetoisilla käytävillä parveili nunnia kuin haaskalintuja. Hänen mielestään oli kohtalon ivaa että hänen äitinsä, joka oli viettänyt elämänsä viimeiset vuodet hoivaten näissä samoissa huoneissa riutuvia köyhiä kurjimuksia, joutui nyt itse kokemaan saman kohtalon. Julian oli tarjoutunut järjestämään hänelle siirron pääkaupungin parhaan sairaalan yksityishuoneeseen, mutta tuolloin äiti oli vielä ollut tolkuissaan ja kieltäytynyt ehdottomasti. Entinen teatteridiiva ja näyttämöiden kuningatar oli löytänyt kutsumuksensa jota Julian ei milloinkaan voinut ymmärtää, eikä hän voinut käsittää sitäkään että äiti oli päättänyt kuolla tuossa loukossa ja tulla kuopatuksi nimettömään, pelkällä koruttomalla puuristillä merkittyyn hautaan.

Kun eräs sairaanhoitaja-nunna saapui suorittamaan aamutoimia hänen äitinsä huoneeseen, Julian pakeni paikalta ja hyppäsi autoonsa. DeTomaso oli vielä pelkkä kaukainen haave ja hän ajoi viininpunaista Lancia Themaa joka oli rekisteröity hänen velkaisen kiinteistönvälitystoimistonsa nimiin. Hän kurvaili maalaisteitä lähes päämäärättä ja havaitsi pian saapuneensa Marcyn kylään. Julian päätti käydä syömässä aamiaista ja pysäköi Lancian kapean pääkadun varteen. Mutta ennen kuin hän pääsi kahvilan ovesta sisään, hänen huomionsa kiinnittyi viereisen puodin näyteikkunaan.
- Enpä olisi uskonut että tällaisessa rotankolossa on antikvariaatti, hän mutisi itsekseen.

Rakennustaiteen lisäksi Julian oli aina pitänyt kirjoista - ja luonnollisesti eniten niistä kirjoista jotka käsittelivät rakennustaidetta. Niinpä hän astui sisään rähjäiseen, pölyn ja hämähäkinseittien valtaamaan antikvariaattiin ja ryhtyi tutkimaan hyllyjä järjestelmällisesti. Ja tapahtui niin, että tuon vaatimattoman kaupan peräseinällä kohoavasta ruosteen laikuttamasta rautahyllystä hän löysi kirjan jota oli etsinyt vuosikausia. Architecture Moderne, luki kuluneessa nahkaselkämyksessä. Julian tarrasi kirjaan kuin hukkuva mies kelluvaan puunrunkoon. Hänen pulssinsa oli kohonnut suorastaan hälyttävän korkeaksi ja häntä huimasi kun hän selasi kirjaa.

Nuorena poikana Julian oli innostunut Lawrence Murray Dixonista ja edennyt Konstantin Melnikovin ja useiden muiden kautta Eliel Saariseen. Aikuisiällä hänen suurimmaksi suosikikseen oli kuitenkin kohonnut suhteellisen tuntematon vallonialaisarkkitehti Jaroslav Potzl. Eräällä Potzlin töille omistetulla web-sivustolla Julian oli ensi kertaa törmännyt nimeen Lucius van der Hul. Tämä oli ollut Potzlin koulutoveri ja kuin sattuman oikusta myös hänestä oli tullut arkkitehti joka oli ilmeisesti suunnitellut useita rakennuksia. Julian päätti ottaa selvää van der Hulista mutta havaitsi pian että tietoa oli saatavilla todella niukasti, ja sekin vähä oli usein laadultaan ristiriitaista tai muuten epämääräistä. Lucius van der Hulia ja hänen töitään tuntui ympäröivän suoranaisen salamyhkäisyyden verho.

Tuo kaikki sai Julianin kiinnostuksen heräämään toden teolla. Ahkerien etsintöjen jälkeen hän tuli siihen tulokseen että kyseessä oli eräänlainen oman ammattikuntansa hylkäämä luopio. Se oli Julianin mielestä entistä kiintoisampaa, sillä arkkitehdit eivät yleisesti ottaen olleet läheskään niin kiihkomielistä väkeä kuin vaikkapa taidemaalarit tai säveltäjät. Heidän työnsä oli erikoinen sekoitus taidetta sekä matematiikan ja fysiikan perustotuuksia, geometriaa ja kaikkea muuta sellaista joka oli omiaan synnyttämään eräänlaista luovaa teknokratiaa. Lucius van der Hulissa täytyi olla jotain todella erikoista ja outoa, Julian ajatteli. Mutta mitä? Sen selvittäminen olikin todella vaikeaa. Oli olemassa vain yksi kirja jossa käsiteltiin van der Hulin töitä - teos, joka oli jo ikivanha ja jonka painos oli ollut todella pieni.

Mutta ainakin yksi noista vanhoista kirjoista oli säästynyt ja se oli nyt hänen käsissään. Löytö sai Julianin ajatukset sekoamaan täydellisesti. Seuraava asia minkä hän käsitti ja ymmärsi oli hänen edessään seisova pönäkkä nunna joka kertoi että Julianin äiti oli kuollut sillä välin kun hän oli ollut poissa. Julian räpytteli silmiään ymmärtämättä täysin mistä oli kyse ja puristi kirjaa tiukemmin kainaloonsa ikäänkuin peläten että se riistettäisiin häneltä.

Julian käynnisti DeTomason ja antoi auton lipua pihatiellä lähes joutokäynnillä. Hän kurkisti vielä kerran taustapeilistä tuota ihmeellistä taloa ja liittyi sitten kaupungin keskustaan vievällä tiellä vellovaan liikennevirtaan.


2.

Architecture Moderne oli julkaistu vuonna 1896 ja se käsitteli monipuolisesti ja mielenkiintoisesti Lucius van der Hulin suunnittelemia rakennuksia, mutta arkkitehdin henkilökohtaisesta elämästä se osasi kertoa vain vähän. Joku tuntematon piirtäjä oli sentään luonnostellut van der Hulin karkean muotokuvan kirjaa varten. Paksut, mustat hiukset oli suittu suoraan taakse ja ne laskeutuivat hieman kihartuvina hartioille. Nenä oli kookas ja leveä ja leukaa koristi kolmionmuotoinen parrantupsu. Pensasmaisten kulmakarvojen alapuolella leimusivat tummat silmät, joiden ilme oli vihaisen pistävä. Kaikenkaikkiaan van der Hulin piirteissä näytti olevan hämmentävä sekoitus herkkyyttä ja voimaa.

Julian tiesi että Lucius van der Hul oli ollut aktiivinen vain muutaman vuoden ajan. Hän nousi nopeasti maineeseen ja suunnitteli joitakin yksityistaloja sekä julkisia rakennuksia. Kirja kertoi että van der Hulin työt jäivät vähiin, sillä hän vaati saada suunnitella myös rakennusten sisustuksen huonekalujen sekä taide-esineiden sijoittelua myöden. Lisäksi arkkitehdilla oli hyvin kaksijakoinen maine toisaalta nerokkaana suunnittelijana sekä tinkimättömänä esteetikkona, toisaalta taiteellisten pakkomielteiden riivaamana kiukkupussina jonka kanssa oli erittäin vaikea työskennellä. Katsoessaan arkkitehdin kuvaa kirjan kellastuneelta sivulta Julian saattoi uskoa vaikeuksitta että van der Hul oli ollut poikkeuksellisen lahjakas, poikkeuksellisen erikoinen ja poikkeuksellisen hankala mies.

Mikään kirjan tarjoama tieto ei kuitenkaan riittänyt selittämään sitä miksi van der Hulista oli myöhemmin vaiettu niin tyystin. Taidehistoria on täynnä monomanian kyllästämiä eksentrikkoja joita jälkipolvet pitävät likimain jumalina, joten yksinomaan luonteen hankaluuden vuoksi saatu negatiivinen julkisuus ei voinut olla syynä hyljeksintään. Vastaukset välttelivät Juliania pitkään, ja ennen niiden löytämistä hän sai selville että lähes kaikki van der Hulin piirtämät rakennukset oli tuhottu. Czernyn rautatieasema - tuhottu. Villa LeBlanc Poincaressa - tuhottu. Karelburgin vanha pappila - tuhottu. Mont Alfonsin kauppahalli - tuhottu. Chevalier`n viinitilan päärakennus - tuhottu. Ainoastaan yksi rakennus, joka saattoi olla van der Hulin suunnittelema, oli säilynyt nykypäiviin. Lopullinen varmuus asiasta paljastui vasta kun kaupungin virastotalon kellarista löytyi ammoin unohtunut laatikollinen vanhoja kiinteistöverokortteja ja muita asiakirjoja. Ne osoittivat kiistatta, että Gavrochekadun numerossa 1327 sijaitsevan rakennuksen oli suunnitellut L. van der Hul.

Julianin lukuisat kysymykset alkoivat saada vastinetta kun hän tapasi Tirlemontin taidemuseon kuraattorin. Kuraattori kertoi kuulleensa herra Julianin olevan Jaroslav Potzlin töiden ihailija, ja samaan hengenvetoon hän kertoi myös omistavansa jotain mistä herra Julian saattaisi olla kiinnostunut. HYVIN kiinnostunut, toisti mies. Julian ymmärsi kuraattorin puuhien olevan kaukana laillisuuden rajojen tuolla puolen, mutta se ei estänyt häntä toimimasta. Puolen tunnin neuvottelujen sekä reippaan tinkimisen jälkeen hän osti kuraattorilta muutamia kirjeitä jotka olivat peräisin Jaroslav Potzlin henkilökohtaisesta jäämistöstä. Tutkiessaan kirjeiden sisältöä Julian oivalsi pian osuneensa varsinaiseen kultasuoneen - tai pikemminkin sen joen alkulähteille, jonka hiekasta on huuhdottavissa tuhatmäärin vertauskuvallisia kultahippuja.

Eräs kirjeistä oli päivätty 17.1. 1898 ja sen oli allekirjoittanut joku jonka nimikirjaimet olivat E.M. Kirjeen sisältö kuului lyhykäisyydessään seuraavasti: "Hyvä herra Potzl. Kertomienne tietojen sekä omien tutkimustemme mukaan on erittäin todennäköistä, että entinen toverinne L.H. on löytänyt Mustan Leikkauksen salaisuuden ja käyttää sitä nyt työssään. Ryhdymme välittömästi toimenpiteisiin ennen kuin enemmän vahinkoa ehtii tapahtua". Julian oivalsi heti, että kyseessä oli merkittävä tieto. Etenkin koska Lucius van der Hulin henkilökohtainen historia päättyi niinikään vuoteen 1898... jolloin hän oli kadonnut jäljettömiin.

Julian oli oppinut kärsivällisyyttä tutkiessaan Lucius van der Hulin historiaa. Se olikin hyvä, sillä myös "mustan leikkauksen" käsite vaikutti aluksi suorastaan mahdottomalta selvittää. Arkkitehtuuria, kuvanveistoa ja maalaustaidetta käsittelevistä lähteistä ei löytynyt mitään siihen viittaavaa. Seuraavaksi Julian siirtyi tutkimaan parapsykologiaa ja jopa okkultismia. Hän kahlasi läpi toinen toistaan sekapäisemmiltä vaikuttavia teoksia löytämättä aiheesta sanaakaan. Lopulta hän ymmärsi olevansa väärillä jäljillä. Saatavilla olevat lähteet olivat liian moderneja - vanhat teokset olivat joko joutuneet inkvisition kirjarovioihin tai sitten ne olivat tuntemattomien keräilijöiden ja harrastajien hallussa. Julian oivalsi että hänen olisi ryhdyttävä tutkimaan kirkkohistoriaa ja nimenomaan kirkon piirissä tai sen toimeksiannosta julkaistuja kirjoituksia.

Ja viimein häntä onnisti. Erään puolihullun portugalilaismunkin vuonna 1663 kirjoittamassa Ars Satanis -traktaatissa mainittiin termi "Musta Leikkaus l. Paholaisen Leikkaus jonka käyttöä harjoittavat ne Jumalattomat jotka saavat Innoituksensa Meidän Herramme sijasta itsestään Sielunvihollisesta". Munkki mainitsi myös nimet Aristide Torchia sekä Joshua Klosowski. Löytämistään tiedoista rohkaistuneena Julian palasi tutkimustensa pariin entistä päättäväisempänä. Hän sai pian selville että Aristide Torchia oli ollut mystisismiin taipuvainen filosofi-kirjailija sekä kuvataiteilija joka oli poltettu roviolla vuonna 1667 - Ars Satanis oli ilmeisesti tehnyt tehtävänsä. Joshua Klosowski puolestaan oli laatinut mieltäkääntävän kuvituksen teokseen nimeltä Cultes des Goules jonka kirkko oli julistanut pannaan.

Julian otti yhteyttä Taideakatemiaan ja sai kuulla että taannoin eläkkeelle siirtynyt professori Kempel oli nimenomaan kirkollisen kuvataiteen tuntija. Hän ajoi pääkaupunkiin tapaamaan professoria joka oli jo hyvän matkaa yli kahdeksankymmenen mutta siitä huolimatta vetreässä kunnossa. Kempel hymähti kuullessaan Julianin kysymykset mustasta leikkauksesta.
- Taikauskoista huuhaata, poikaseni! Nähkääs, jotkut uskoivat että musta leikkaus oli eräänlainen kultaisen leikkauksen antiteesi, itsensä paholaisen suunnittelema geometrinen muoto tai muotojen yhdistelmä jonka käyttö saattoi suistaa ihmisiä hulluuteen tai kutsua paikalle demoneita tai mitä tahansa vastaavaa.

Julianinkin mielestä koko juttu kuulosti taikauskoiselta huuhaalta. Saattoihan tietenkin olla, että Torchia ja Klosowski sekä muut höyrypäät olivat käyttäneet tuota leikkausta (millainen se sitten olikin, siitä ei kenelläkään tuntunut olevan käsitystä) kuvataiteessa ja Lucius van der Hul oli puolestaan siirtänyt sen arkkitehtuuriin. Aluksi Julian oli varma että musta leikkaus oli pelkkä outo taidehistoriallinen kuriositeetti - niin vähäpätöinen, että se oli jo lähes unohtunut. Mutta kun hän alkoi tutkia van der Hulin suunnittelemien talojen historiaa tarkemmin, hän oivalsi pian että musta leikkaus saattoi pitää sisällään jotain muutakin kuin pelkkää perusteetonta taikauskoa.

Heinäkuun kahdeksantena vuonna 1896 madame Gaisson järjesti suuret puutarhajuhlat Villa LeBlancissa. Ne jatkuivat koko päivän ja vielä yönkin, ja paikalla oli madamen ja hänen perheensä, palvelusväen sekä kymmenhenkisen orkesterin lisäksi myös lukuisia kaupungin silmäätekeviä. Valtaosa vieraista poistui illan mittaan, ja ne jotka tekivät niin luultavasti kiittivät Luojaansa kun seuraava aamu valkeni. Kaikki Villa LeBlanciin jääneet olivat saaneet yön aikana surmansa. Eikä heitä ollut vain murhattu, vaan heidät oli kirjaimellisesti revitty ja raadeltu kappaleiksi. Paikalta ei löytynyt mitään jälkiä ulkopuolisista hyökkääjistä. Ainoastaan madame Gaisson itse oli kadonnut jäljettömiin. Hänet löydettiin myöhemmin Villan puutarhasta jonne hänet oli haudattu elävältä. Madamen silmät olivat rävähtäneet ikuisen kauhun tuijotukseen ja hänen suunsa oli täynnä multaa.

Kolme kuukautta myöhemmin Karelburgin pappilassa asunut pastori Eddings toimitti vaimonsa mielisairaalaan. Tämä oli täysin hysteerisessä tilassa ja väitti nähneensä aaveiden kävelevän pappilan seinien läpi. Pastori itse palasi kotiin perheensä luo. Hieman myöhemmin hän jäi ilmestymättä ehtoolliselle, ja kun asiaa alettiin tutkia, löydettiin ensin pariskunnan lapset jotka oli tapettu vuoteisiinsa. Heidän päänsä oli murskattu veriseksi massaksi josta törrötti luunsiruja ja hiustukkoja. Pastori Eddings oli murhannut lapsensa ja hirttäytynyt sitten makuuhuoneensa kattokruunuun. Hän jätti jälkeensä viestin jossa totesi vaimonsa olleen oikeassa. Hän myös pyysi Jumalaa armahtamaan hänen sielunsa.

Maaliskuussa 1897 tapahtui Czernyn rautatieasemalla erikoinen murhenäytelmä. Asemalaiturilla junaa odottaneet matkaajat säikähtivät perinpohjin kun aseman lipunmyyjä, 62-vuotias rouva nimeltä Marguerite Ceplak, asteli raiteille ja asettui tyynenä odottamaan saapuvaa junaa. Häntä yritettiin saada siirtymään turvaan, mutta hän taisteli vastaan niin pitkään että apuvoimien oli pakko paeta junan tieltä. Veturinkuljettaja soitti junan pilliä ja yritti epätoivoisesti jarruttaa, mutta hitaana ja majesteetillisena vyöryvä massa jyräsi naisen väistämättä alleen. Hän taittui keskeltä kahtia kuin ruohonkorsi. "Nainen oli kuin riivattu", muisteli eräs auttaja myöhemmin. "Koko tapauksessa oli jotain hyvin outoa. Meitä oli monta miestä emmekä siltikään saaneet häntä siirtymään. Hän tuntui painavan ainakin tonnin", sanoi toinen. Kolme viikkoa myöhemmin aseman talonmies, eräs Karel Baumann, veti yllättäen taskustaan revolverin ja alkoi ampua umpimähkään matkustajajoukkoon. Hän tappoi kaksi ihmistä ja haavoitti kolmea ennen kuin hänet saatiin taltutettua. "En tiedä miksi tein sen", hän sanoi kuulusteluissa. Ja helmikuussa 1898 czernyläinen konduktööri puhkaisi molemmat silmänsä lyijykynällä odottaessaan junan saapumista ja työvuoronsa alkua. "En halua nähdä niitä enää", konduktööri parkui kun hänet vietiin pois.

Ja niin edelleen. Julian ei enää ihmetellyt miksi van der Hulin ja hänen rakennustensa maine oli ollut mennyttä. Sitä mitä arkkitehdille itselleen oli tapahtunut hän ei osannut edes kuvitella. Hänen mieleensä muistui salaperäisen E.M.:n Jaroslav Potzlille lähettämän kirjeen sisältämä lupaus "toimenpiteisiin ryhtymisestä".

Tämä kaikki sai Julianin tekemään siirtonsa. Hän myi kaiken irtaimen omaisuutensa ja muutti kaupunkiin jossa van der Hulin talo sijaitsi. Ja siitä pitäen hän alkoi menestyä. Korviaan myöden velkaantuneesta pikkuliikemiehestä tuli koko maan tunnetuin arvokiinteistöjen välittäjä. Hän sai selville että van der Hulin talo oli erään vähäpätöisen pankin omistuksessa ja teki siitä tarjouksen, johon sisältyi lupaus siirtää kiinteistönvälitystoimiston rahaliikenne kyseisen pankin hoidettavaksi. Talo vaihtoi omistajaa erittäin nopealla aikataululla ja Julian sai todeta olevansa erinomainen neuvottelija. Hän sai sen mitä halusi - tavalla tai toisella.

Julian havahtui muistoistaan kun kärsimätön autoilija soitti torvea hänen takanaan. Hän kaasutti DeTomason risteyksen yli niin että leveät takarenkaat kiljuivat. Pian hän oli jo asuintalonsa pihassa. Hän ajoi autonsa parkkihalliin ja nousi hissillä viidenteen kerrokseen, miettien paholaisen kanssa tehtyjä sopimuksia.


3.

Julianin omistama talo oli säästynyt luultavasti siksi että sen historia oli suorastaan hämmentävän puhdas - ei murhia, tappoja, itsemurhia, yhtäkkisiä psykooseja eikä mitään muutakaan vastaavaa. Talo oli valmistunut marraskuussa 1897 ja sen oli rakennuttanut iäkäs merikapteeni nimeltä Putzdorff. Vanha kapteeni ehti asua talossa vain neljä kuukautta ennen kuin kuoli olosuhteissa joissa ei ollut mitään hämäräperäistä tai epämääräistä. Perikunta riiteli vuosikaudet talosta ja sen hallinnasta, mutta päätyi lopulta myymään sen eräälle kirjapainoalan yritykselle. Tuon kaupan myötä talon sisustus joutui kärsimään lähes peruuttamattomia vaurioita: Alkuperäiset huonekalut hävitettiin, koristeelliset seinäpaneelit revittiin irti ja väliseiniä purettiin painokoneiden tieltä. Kirjapainon mentyä konkurssiin 1920-luvun lamavuosina kaupunki otti talon hallintaansa. Siinä toimi ensin kodittomien yömaja ja sodan aikana sitä käytettiin tilapäisenä sotilassairaalana. Myöhemmin kaupunki myi talon eräälle matkailualan yrittäjälle jonka aikomuksena oli kunnostaa se hotelliksi, mutta hänen suunnitelmansa eivät milloinkaan toteutuneet. Niinpä tuo massiivinen kivikolossi seisoi tyhjillään vuosikymmenet kunnes Julian viimein osti sen.

Julian oli tehnyt valtavan työn etsiessään valokuvia jotka kertoivat talon menneisyydestä. Kapteeni Putzdorffin suvun hallussa oli joitakin kuvia ja muutamia oli löytynyt myös paikallisten sanomalehtien arkistoista, mutta ne tarjosivat vain kalpean aavistuksen van der Hulin suunnittelemasta sisustuksesta. Onneksi muista arkkitehdin suunnittelemista rakennuksista oli olemassa enemmän materiaalia. Valokuvia, lehtileikkeitä ja piirroksia sentään oli jäänyt jäljelle vaikka rakennukset olikin revitty maahan ja arkkitehdin nimi vaiettu lähes kuoliaaksi. Ja koska kaikki van der Hulin suunnitelmat mitä ilmeisimmin rakentuivat mustan leikkauksen varaan, niitä saattoi hyvinkin käyttää pohjana entisöintityölle.

Oli varsin todennäköistä että nimenomaan sisustuksen tuhoaminen oli syynä siihen että talon menneisyys oli jäänyt niin köyhäksi tragedioista, mietti Julian astuessaan hissistä ja lähtiessään kävelemään käytävää pitkin kaupunkihuoneistonsa ovelle. Pelkkien kantavien rakenteiden mittasuhteet eivät varmaankaan riittäneet vaan tarvittiin myös väliseiniä, oviaukkoja, erkkereitä ja kaikkea muuta vastaavaa. Jopa yksittäisten huonekalujen sekä koriste-esineiden sijoittelulla oli oma merkityksensä. Julian muisti erään Villa LeBlancin salista otetun valokuvan, jossa spinetti oli omituisesti lähes keskellä lattiaa ja seinällä riippuvat taulut oli ryhmitelty erikoiseen kolmiomuodostelmaan.

Kuvia ja lehtileikkeitä oli yhteensä alun kolmatta sataa. Julian oli skannannut ne kaikki ja lähettänyt entisöintiosaston johtaja Grubelnikille. Grubelnik ryhmineen oli tutkinut kuvia kuukausitolkulla ja nyt työt olivat viimein valmiit alkamaan. Urakka nielisi tuhottomasti rahaa, mutta sillä ei ollut merkitystä Julianille. Kyseessä oli seikkailu, kokeilu, uskallusta ja kylmäpäisyyttä vaativa tutkimusretki. Valitettavasti hän itse ei voinut osallistua siihen täysipainoisesti vaan hänen oli tyydyttävä seuraamaan tapahtumien kehitystä etäältä.

Julian uskoi Grubelnikille ilmoittamiensa varoaikojen olevan vähintään riittävät. Hän perusti laskelmansa Eddingsin pappilan tapahtumiin, sillä se oli ainoa van der Hulin suunnittelema talo jossa oli asuttu yhtäjaksoisesti. Pappila oli valmistunut vuoden 1896 tammikuussa ja perhe oli muuttanut taloon kahta kuukautta myöhemmin. Rouva Eddings oli kokenut henkisen romahduksen vasta seitsemän kuukauden kuluttua. Julian ei tiennyt miksi rakennusten geometria ei vaikuttanut asukkaisiin välittömästi. Ehkä ihmisten piti altistua sille jonkin aikaa, tai kenties asiaan liittyi tekijöitä joiden laadusta ja mekanismeista hänellä ei ollut tietoa. Hän oli tutkinut jopa tähtikarttoja ja taivaankappaleiden liikkeitä mutta niillä ei tuntunut olevan yhteyttä tapahtumiin.

Kun Grubelnikin ryhmä viimein saisi työnsä valmiiksi, Julian vuokraisi talon. Mieluiten jollekin lapsiperheelle jonka voisi olettaa viipyvän talossa pitkään. Vuokrasopimuksessa pitäisi tietenkin olla ehto jonka mukaan talon sisustusta ei saisi muuttaa mitenkään, mutta se ei varmaankaan aiheuttaisi ongelmia. Perhe olisi todennäköisesti vain tyytyväinen saadessaan vuokrata niin komean ja arvokkaan talon niin edullisesti. Kauanko kestäisi ennen kuin idylli särkyisi?

Julian työnsi avainkortin asuntonsa oven lukkoon. Käytävän päähän, aivan katon rajaan asennettu valvontakamera päästi pienen surahduksen kääntyessään häntä kohti. Julian hymyili kameralle. Oli harmillista ettei hän voisi kätkeä taloon kameroita päästäkseen seuraamaan tapahtumia mahdollisimman tarkasti. Mikäli perhe löytäisi valvontalaitteet, seuraisi väistämätön oikeudenkäynti ja paljon negatiivista julkisuutta. Toisaalta Julian ymmärsi ettei kameroiden asentaminen olisi muutenkaan järkevää. Architecture Modernen mukaan Lucius van der Hul oli lausunut: "Arkkitehtuurissa ja kaikessa taiteessa on aina kyse hyvin pienistä asioista... toisinaan jopa senttimetrien kymmenesosista".

Kätketytkin valvontakamerat olisivat saattaneet sotkea mittasuhteet ja järkyttää herkkää tasapainoa.

Kirjoitettu vuonna 2008.

Ikuinen marraskuu

Yksitoikkoisen harmaat, riekaleiset pilvet raahustivat hitaasti taivaankannen poikki. Maahan pudonneet lehdet olivat maatuneet aikoja sitten, joten peltoaukealta mitäänsanomattoman leutona puhaltavan tuulen oli tyydyttävä tanssittamaan laiskasti niitä harvalukuisia heinän- ja ruohonkorsia jotka vielä jaksoivat takertua mutaliejun peittämään kamaraan.

Puut olivat täysin paljaita ja ne kohosivat kukkuloilta ja usvaisten puistojen reunamilta kuin uskomattoman pitkiksi venähtäneet laihat luurangot. Toisiaan vasten hankautuvien oksien aiheuttama kahiseva ääni oli vaimea ja siinä oli oudon väsähtänyt sävy. Myös muuttolinnut olivat juuttuneet tähän kummalliseen välitilaan. Ne kaartelivat taivaalla epätietoisesti visertäen ja laskeutuivat sitten jälleen mustuneisiin latvoihin ymmärtämättä olisiko niiden pitänyt palata pohjoisen metsiin vai jatkaa keskeytynyttä matkaansa etelään.

Oli varhainen aamu. Nainen astui ulos kukkulatalonsa ovesta kuten aina tähän aikaan. Hän laskeutui halkeilleita, säänsyömiä betoniportaita pihaan. Hänen huolella vaalimastaan puutarhasta ei ollut mitään jäljellä. Aika ja sateet olivat hakanneet kaikki kasvit maahan ja muuttaneet ne lopulta liejuiseksi velliksi. Myös nurmikko oli kuollut. Jokunen kalmankelmeä mätäs törrötti vielä mudasta, mutta pian nekin katoaisivat. Koko ympäristö oli masentavan ruskeanharmaa, mutta nainen ei välittänyt siitä. Hänen maailmansa oli ollut väritön ja iloton jo pitkän, pitkän aikaa. Kaikesta huolimatta hän kävi edelleen ulkona aamuisin - kuin yrittäen tavoittaa jonkin muiston tai häivähdyksen kaukaisesta menneisyydestä.

Kukkulan juurella, vanhan kiviaidan ja puolilahon puuportin tuolla puolen, kulki pyörätie. Sen asvalttipinta oli halkeillut ja lohkeillut. Joukko lapsia kulki tietä pitkin kohti kylän koulua. Nainen katseli heitä jokaikinen aamu, ja jokaikisenä aamuna hän näki entistä kumarampia hartioita ja kuuli ilottomampia ääniä. Nämä koululaiset eivät hälisseet, nauraneet, hypelleet eivätkä edes tyrkkineet toisiaan kuten lapsilla on yleisesti tapana, vaan laahustivat apeasti eteenpäin kuin kuolemaantuomitut. Synkkinä ja mykkinä, vetistävien silmien katse nauliutuneena hiljalleen harmaantuvaan asvalttiin. Nainen tunsi sisällään yhtäkkisen säälin kirpaisun. Hän kovetti mielensä, puristi suunsa tiukaksi viivaksi ja käänsi selkänsä hitaasti etenevälle lapsiryppäälle.

Sisällä talossa haisi ummehtuneelle. Nainen suihkutti joka ilta raikastetta kaikkiin huoneisiin, mutta siitä ei tuntunut olevan mitään hyötyä. Kammottava, keinotekoinen ruusuntuoksu vain leijui jonkin aikaa ilmassa ja kuoli sitten hiljaa pois. Myöskään ikkunoiden avaamisesta ei ollut juuri apua. Ulkoilma oli yhtä seisovaa ja tunkkaista kuin sisäilmakin. Se tuoksui vettyneelle pahville ja kuiville hiirenpapanoille.

- Oletko sinä hereillä, kysyi nainen vaimeasti kolkuttaessaan oveen joka vaani käytävän päässä kuin ammoin unohtunut salaisuus. Kun vastausta ei kuulunut, hän työnsi saranoillaan kirskuvan oven auki. Verhojen välistä pilkotti kaistale harmaata valoa. Nainen asteli reippaasti huoneeseen ja työnsi verhot kokonaan syrjään.
- Tänään on kaunis päivä, hän sanoi toivoen kuulostavansa iloiselta, luottavaiselta ja pirteältä. Hänen katseensa vaelteli rauhattomana huoneessa. Tuossa oli pölykerroksen alle hautautuva tuoli, tuossa lähes värittömäksi haalistunut matto, tuossa yöpöytä jonka päällä pilleripurkit ja ruiskut makasivat hyödyttöminä.

- Jimmy, nainen lausui epävarmasti. -Mami tässä. Oletko sinä hereillä?
- Olen, kuului hento huokaus peiton alta. Nainen veti peitettä alemmas. Näkyviin ilmestyi kalpean, läpikuultavan ihon peittämä päälaki josta kasvoi muutamia oljenvaaleita hiussuortuvia. Sitä seurasivat sileä otsa, hennot vaaleat kulmakarvat ja viimein valtavat, uskomattoman sinivihreät silmät - ainoat värin pilkahdukset hiilellä piirretyssä maailmassa. Ne tuntuivat katsovan suoraan naisen läpi jonnekin kaukaiseen aikaan. Nainen tukahdutti kurkkuunsa pyrkivän nyyhkytyksen ja katseli miten hänen poikansa ihmeelliset silmät painuivat hitaasti takaisin kiinni. Hetken kuluttua pingottunut, vinkuva hengitys tasaantui hiljaiseksi kuiskeeksi. Jimmy nukkui.

Pieni, kaita vartalo tuntui kuihtuneelta ja hennolta paksun untuvapeitteen alla. Kuin puolityhjä säkki, johon on pakattu kosteaa sammalta ja vanhoja risuja. Nainen silitti poikansa kuumeennihkeää otsaa ja istuutui sitten vuoteen laidalle. Hän tunsi itsensä uskomattoman uupuneeksi ja kuluneeksi. Samea verho tuntui häilyvän hänen silmiensä edessä, ja sydän jyskytti kovin epätasaisesti ja poukkoillen. Se kuulosti koneelta joka oli valmis väsymään ja pettämään millä hetkellä hyvänsä.
- Jimmy ei elä jouluun saakka, lääkäri oli sanonut.

Tänä vuonna joulukuu ei tulisi milloinkaan.

Kirjoitettu vuonna 2007.

Sandringham Street

1.

Etsivä Raffertyn mielestä hänen uusi parinsa Tom oli lupaavaa ainesta, mutta vielä melko vihreä, kuumapäinen ja kärsimätön. Vaikka heidän tunnukseton Ford Mondeonsa oli seissyt öisen Sandringham Streetin varjoissa vasta puolisen tuntia, tämä rummutti jo kojelautaa ja vilkuili hermostuneena ympärilleen.
- Entäpä jos se ei tule, kysyi Tom.
- Rauhallisesti vain, opasti Rafferty. Hän oli kymmenien kyttäyskeikkojen veteraani eikä puolen tunnin odottelu käynyt hänelle edes alkuverryttelystä. -Slim sanoi että se eukko käy täällä jokaikisen kuun ensimmäisenä päivänä, tai oikeastaan yönä.

Slim oli Raffertyn vanha tuttu, laitapuolen kulkija joka tunsi kaupungin eteläosan teollisuus- ja varastoalueet paremmin kuin reikäiset taskunsa. Slimin sanaan saattoi yleensä luottaa, sillä yhteistyö hyödytti sekä häntä että poliisia. Jälkimmäiset saivat tietoja ja ensin mainitun rikkeitä katsottiin läpi sormien, kunhan mitään liian törkeää ei tapahtunut.

Sandringham Storage oli jättimäinen varastokompleksi, joka levittäytyi koko kadun pituudella kuin jonkin ekspressionistisen elokuvan lavaste. Sen omisti pahansisuinen ja äveriäs skotti nimeltä McPherson, jonka palkkaamat vartijat olivat taannoin kohdelleet Slimiä ja tämän pummikavereita turhan kovakouraisesti. Kostoksi Slim oli kertonut Raffertylle, että varastojen hämärissä saattoi olla meneillään yhtä hämäriä puuhia - huumausaineiden salakuljetusta, ihmiskauppaa tai kenties vaikka laitonta aseiden varastointia.

Myös Raffertyn mielestä oli helkkarin omituista, että loistoautolla liikkuva nainen ilmaantui alueelle säännöllisesti. Hänen tietojensa mukaan McPhersonin varastoaluetta käyttivät pääosin paikalliset yritykset, eivätkä suinkaan yksityiset yläluokan edustajat. Ellei heillä sitten ollut likaisia jauhoja pussissaan... Pitkän suostuttelun jälkeen myös poliisipiirin johtoporras oli kiinnostunut asiasta ja antanut Raffertylle luvan tarkastaa tilanteen. Mikäli hän havaitsisi jotain epäilyttävää, etsintälupa heltiäisi varmasti.

Raffertyn silmät siristyivät kun valokiila heijastui Mondeon taustapeilistä. Hän pukkasi Tomia kyynärpäällä kylkeen.
- Herätys, hän tokaisi. -Joku on tulossa.
- Perhana, vastasi Tom kurkkien peiliin. -Näyttää isolta autolta. Kala taitaa olla käymässä koukkuun.

Muutaman hetken kuluttua sysimusta Rolls Royce Phantom lipui Mondeon ohi, kurvasi varastoalueen uumeniin johtavalle kujalle ja hävisi näkyvistä. Rafferty käynnisti moottorin ja lähti seuraamaan, hiljaisella nopeudella ja valot sammutettuina.


2.

Emelda tunsi tuttua kihelmöintiä työntäessään avainkortin elektroniseen lukkoon ja avatessaan jykevän teräsoven. Hetki oli tavanomaistakin juhlallisempi, sillä Genevieve ja Franziska olivat mukana ensimmäistä kertaa. Tytöt seisoivat hänen takanaan vieri vieressä, ryhdikkäinä ja vaitonaisina.

Kun kaikki kolme olivat astuneet sisään, Emelda sulki oven. Hän odotti hetkisen ja sytytti sitten hallin loistevalot. Se ei olisi ollut tarpeen, mutta se oli osa rituaalia jota hän oli harjoittanut siitä lähtien kun hänen ja tyttöjen oli ollut pakko paeta kotimaasta miten parhaiten taisivat. Suku oli nyt hajallaan, mutta asiat tulisivat muuttumaan. Emeldan tehtävänä oli säilyttää perintö, ja sen hän oli tehnyt. Vuosisataisten esineiden näkeminen ja niiden keskellä oleilu saivat hänet muistamaan elävästi millaista elämä oli ennen ollut. Suvun voima ja läsnäolo sykkivät vahvana tässä syrjäisessä, valtavassa varastohallissa.

- Ooh, henkäisivät Genevieve ja Franziska kuin yhdestä suusta. Tuokiossa tytöt olivat juosseet käsi kädessä hallin sokkeloihin, hihkuen ja nauraen. Emelda seurasi hymyillen heidän menoaan. Genevieve oli hänen oma lapsensa, Franziska puolestaan hänen edesmenneen sisarensa tytär. Tytöt olivat ulkonäöltään ja luonteiltaan toistensa vastakohtia: Genevieve oli pieni, tumma ja eloisa, Franziska taas pitkä, vaalea ja vakava. Siitä huolimatta molemmissa virtasi suvun veri voimakkaana ja kuohuvana. He olivat verisisaria, kuin saman kolikon kaksi puolta. Ja nyt he näkivät ensi kertaa vilahduksen tulevasta, joka yhtyisi menneeseen kun suku olisi jälleen yhtä ja asuisi saman katon alla.

Valtava, jostain punertavasta puulajista valmistettu kirjahylly seisoi varaston keskellä kuin vartijana. Se oli huomattavasti kookkaampi kuin suurimmatkaan hyllystöt joita Emelda oli kuunaan nähnyt huonekalukaupoissa ja antiikkiliikkeissä. Sen kuljettaminen maahan oli ollut vaikeaa. Hän olisi tietenkin voinut teettää vastaavan, mutta se olisi ollut häväistys - loukkaus suvun ikivanhoja perinteitä kohtaan. Taide-esineiden, korujen ja pienempien huonekalujen tuonti oli käynyt paljon helpommin. Ne oli pakattu vahvoihin pakkilaatikoihin ja lähetetty pois hyvissä ajoin kun oli käynyt selväksi, että sisällissodan aalto pyyhkäisisi heidän kotimaansa yli.

Ja nyt kotimaahan ei ollut enää paluuta, mietti Emelda imiessään itseensä vanhoista esineistä kohoavaa atmosfääriä ja kuunnellessaan tyttöjen vahvojen nyörikenkien kolinaa varaston betonilattialla. Suvun ikiaikainen koti oli hajonnut pirstaleiksi ja he ajelehtivat maailmalla juurettomina ja yksin. Mutta Emelda oli jo pannut alulle suunnitelman, jonka toteutuessa he voisivat jälleen kerääntyä yhteen. Tässä maassa, jossa vielä oli metsiä, vuoria, jokia ja mahdollisuus elää siten kuin suku oli elänyt jo silloin kun ihmiset olivat asuneet luolissa ja metsästäneet karkeatekoisilla, kivikärkisillä keihäillä.

Emelda käveli hallin itäseinälle, johon oli ripustettu satamäärin suvun edustajien muotokuvia. Kaikkein lähinnä häntä oli isoäiti Magdalenea esittävä maalaus, jonka oli maalannut hollantilainen mestari van Henk vuonna 1683. Magdalenen tummat silmät tuijottivat halkeilleen vernissan alta ylpeinä mutta hyväksyvinä.
- Isoäiti, kuiskasi Emelda ojentaessaan kätensä ja sivellessään maalauksen pintaa kuin ihoa. -Pian me saamme kohdata jälleen.


3.

Rafferty ja Tom tuijottivat tyrmistyneinä toisiinsa. Teräsovi oli sulkeutunut jo aikoja sitten, mutta he heräsivät hämmennyksestään vasta nyt.
- Mitä helvettiä siellä oikein tapahtuu, Tom sähähti.
- En minä tiedä, vastasi Rafferty. Hän tunsi itsensä hyvin typeräksi ja avuttomaksi. -Slim ei puhunut mitään siitä että mukana olisi lapsiakin.
- Paskat, Tom mutisi. -Mistä me tiedämme vaikka siellä olisi koolla pedofiilirinki, hän jatkoi ääntään korottaen.

Rafferty kaivoi radiotaan vyöstään kun hallin ovi aukeni ja nainen astui ulos lapset vanavedessään. Omituisia lapsia, välähti huomio Raffertyn mielessä. Heidän vaatteensa olivat kuin parin vuosisadan takaa... Mutta hänen ajatuksensa katkesi kesken, kun radio heräsi eloon säristen ja rutisten. Rolls Royceä kohti kävellyt kolmikko seisahtui välittömästi. Jokainen kohotti päätään kuin ilmaa haistellen.
- Hitto, kuiskasi Rafferty. Jostain syystä hän oli yhtäkkiä silmittömän kauhuissaan.

- SEIS! POLIISI, kuului kireä huuto Raffertyn vierestä. Hän kääntyi ja näki Tomin osoittavan aseella.
- Helvetti, Tom, aloitti Rafferty, mutta hänen sanansa kuolivat kun tummahiuksinen, pitkään takkiin pukeutunut nainen loikkasi ilmaan hyökkäävän pantterin voimalla ja ketteryydellä. Kahdella hypyllä hän oli Tomin luona, ja yhdellä käden huitaisulla hän oli antanut miehelle iskun joka lennätti tämän takana olevaan seinään. Tiilenpalasia lenteli kaikkialle ja Tomin ruumis valahti maahan kuin tyhjä säkki. Pistooli kolahti hyödyttömänä asvalttiin.

Hädissään radioon sopottava Rafferty tunsi kätensä joutuvan rautaiseen otteeseen. Pitkät kynnet pureutuivat hänen lihaansa ja ranteen luut jauhautuivat pieniksi siruiksi. Keltaiset silmät tuijottivat häntä palavina, ja naisen suusta törröttivät pitkät raateluhampaat.
- Te pilasitte kaiken, hirviö sanoi surullisella äänellä. -Nyt meidän on jälleen lähdettävä ja aloitettava alusta.
- Mikä... Mikä sinä oikein olet, ähisi Rafferty tuskansa keskeltä.

Vastausta ei kuulunut. Hänen samenevat silmänsä näkivät kahdet pikkutytön kasvot, jotka häilyivät hänen edessään kuin kangastukset. Lasten käärmeenkidat venyivät valtavan suuriksi, ja heidän päänsä syöksyivät eteenpäin yhtä käärmemäisellä nopeudella. Rafferty tunsi kirkkaan kivun salaman ja sen jälkeen hän vajosi pimeään.

(Kirjoitettu vuonna 2009).

Oikotie (Sitä Saa Mitä Tilaa)

Legs Giardini kirosi hartaasti. Hän hillitsi halunsa potkaista kunnon lommo Imperialin kylkeen ja lysähti auton upottavalle, vihreällä nahalla verhoillulle etuistuimelle.
- Kristuksen perkele, hän manasi raivoissaan. Takakontissa oli vararengas, tunkki, jalkakäyttöinen pumppu, hylsysarja, sulakkeita, tulpanavain ja jopa tuulettajan hihna kaiken varalta, mutta rengasrauta puuttui. Ja tässä hän istui jumalanhylkäämän metsätien varressa rengas puhjenneena.

Hän kaivoi hansikaslokerosta savukeaskin ja pani palamaan. Pitää vain odottaa kärsivällisesti, Legs mietti. Hän oli sentään nähnyt tien alkupäässä jokusen maalaistalon rähjän. Jonkun oli pakko ilmestyä ennemmin tai myöhemmin - ja mieluummin ennemmin, sillä hän myöhästyisi taatusti mikäli ei pääsisi pian jatkamaan matkaa. Eikä herra Santadio pitänyt odottelusta.
- Varsinainen oikotie, Legs murahti kiukuissaan.

Kolme tuntia myöhemmin hän odotti yhä. Kaiken kukkuraksi oli alkanut sataa. Ikäänkuin tilanne ei olisi ollut jo muutenkin riittävän masentava. Lentäen olisit jo perillä, Legs ajatteli synkkänä. Niinpä niin. Hän ja hänen typerä lentopelkonsa. Kaverit nauraisivat makeasti hänen epäonnelleen. Toivottavasti herra Santadiokin tyytyisi vain nauramaan. Muussa tapauksessa hänen saattaisi käydä ohraisesti.

Legsin ajatus katkesi kun pienellä vaihteella jurnuttavan auton aikaansaama meteli kantautui hänen korviinsa. Hän vilkaisi taustapeiliin ja näki lähestyvän ajopelin nostattaman pölypilven. Vihdoinkin! Legs nousi autosta ja asettui odottamaan lintallaan seisovan Imperialin viereen. Kuski pysähtyisi taatusti kun huomaisi puhjenneen renkaan.

Hänen silmänsä suurenivat kun hän oivalsi ettei ikälopun Chevrolet-avolavan kuljettaja hiljentänytkään vauhtia. Hän syöksyi auton eteen hurjasti huitoen.
- Hei, pysähdy, Legs kailotti. Ohikiitävän hetken ajan hän oli varma että tylppä, ruosteen laikuttama keula osuisi häneen ja hän murskaantuisi auton alle. Mutta sitten kuljettaja jarrutti ja avolava pysähtyi keskelle tietä raskaasti niiaten.
- Mikä helvetti sinua oikein vaivaa, Legs karjui. -Olit vähällä ajaa ylitseni, senkin saatanan...

Hänen äänensä kuoli kun kuljettaja nousi ulos autosta. Mies oli valtavan kookas, hyvinkin seitsemän jalkaa pitkä ja julmetun leveä. Öljyn ja rasvan tahraama lippalakki keikkui naurettavan pienenä hänen suuren päänsä laella. Farkkuhaalarit olivat yhtä likaiset kuin lakkikin. Jaloissaan miehellä oli likimain kanootin kokoiset Caterpillar-työkengät. Jeesus Maaria, Legs mietti. Kaverihan on varsinainen hirviö.

- Anteeksi vaan, sir, jättiläinen sanoi sävyisästi. -En oikein meinannut huomata teitä.
- Ei se mitään, vastasi Legs silmäillen miestä uteliaana. Tylsät, harmaat silmät tuijottivat häneen lippalakin ja kellertävän hiuskuontalon alta. Oikeassa poskessa kasvoi suuri, pahkamainen luomi. Tyyppi taitaa olla hiukan himmeä, Legs totesi itsekseen.

- Minulta puhkesi rengas, Legs selitti. -Minulla on kyllä tunkki ja varapyörä, mutta rengasrauta puuttuu. Olisiko sinulla sellaista?
- Ei ole autossa, jätti vastasi verkkaisesti. -Kotona on.
- Onko sinne pitkä matka?
- Ei kovin pitkä.
- Hyvä juttu. Tuota, voisitko sinä käydä hakemassa sen rengasraudan? Minulla on kiire ja olen jo myöhässä tapaamisesta, Legs sanoi.
- Juu. Voin minä käydä, vastasi mies muttei tehnyt elettäkään lähteäkseen.

Legs mietti hetken.
- Onko siellä puhelin, hän kysyi sitten. -Minun pitäisi soittaa pomolleni.
- Eteisessä on puhelin, jättiläinen vastasi. Hän puhui hitaasti ja työläästi, jokaista sanaa venyttäen.
- Jospa minä tulisin mukaasi, ehdotti Legs.
- Tule vaan.

Avolava mennä kolisteli eteenpäin, kunnes se saavutti vielä pienemmän sivutien risteyksen. Jätti ajoi reipasta kyytiä vaikka tie oli surkean kapea ja ruohottunut lähes umpeen. Legs heittelehti istuimella kuin kumipallo. Auton hytissä haisi hirveältä ja hän tunsi ellottavan kuvotuksen tunteen heräävän vatsanpohjassaan.

Viimein näkyviin tuli matala, harmaa rakennus joka muistutti pikemminkin jonkin 1920-luvun pulavuosiin sijoittuvan elokuvan lavastetta kuin asuintaloa. Ikkunat oli naulattu umpeen ja peltikattoon oli ruostunut suuria reikiä. Talon vieressä seistä nökötti hutera autokatos josta pilkisti ulos vielä avolavaakin vanhemman Studebakerin keula.

- Rengasrauta on tuolla jossain, sanoi jättiläinen.
- Jospa minä menen puhelimeen sillä välin, sanoi Legs. -Asuuko täällä sinun lisäksesi muita, hän kysyi.
- Ei asu. Äitee asui mutta se kuoli. Hautasin sen tuonne, sanoi mies ja viittasi suurella kädellään talon seinustalla kasvavan omenapuun suuntaan. Puun juurella oli kömpelö kivikasa josta törrötti karkeatekoinen puuristi. Pyhät pyssyt sentään, ajatteli Legs.

Talossa haisi vielä pahemmalta kuin autossa. Kaikkialla oli likaisia astioita, vanhoja sanomalehtiä, pahvilaatikoita, tyhjiä pulloja, roskia ja muuta romua. Legs nyrpisti nenäänsä homeen, mädän ja hiirenpapanoiden löyhkälle ja kahlasi lattian poikki puhelinpöydän ääreen. Hän nosti luurin korvalleen. Se oli mykkä.
- Helvetti, Legs sähähti ja katsoi lattialle. Puhelimen johto ei ollut seinässä. Hän kumartui ja työnsi sen pistokkeeseen. Puhelin pysyi äänettömänä. Helvetin helvetti. Puhelin kyllä oli, mutta se ei toiminut. Legs pudisteli päätään ja meni takaisin ulos. Sade oli sentään tauonnut.

Jättiläinen kolusi yhä autokatoksessa. Legs ajatteli mennä vauhdittamaan etsintöjä, mutta sitten hän näki kaukana pihan perällä pienen rakennuksen joka näytti hyvin omituiselta. Hän laskeutui puolilahoja portaita pihaan ja lähti kävelemään uteliaana lähemmäs, välittämättä kenkiensä ja housunlahkeidensa kuraantumisesta. Pian hän näki että tönössä ei todellakaan ollut yhtäkään ikkunaa. Ovi oli tehty tukevista lankuista ja siinä oli jykevät saranat ja kaksi lukkoa. Johan nyt, Legs hämmästeli. Kaksi lukkoakin. Ihan kuin joku saatanan vankila.

Nyt hän oli jo aivan rakennuksen vieressä. Hän kiersi sen ja kolkutti oveen. Ensin kerran, sitten toisen ja kolmannen. Mitähän siellä oikein on, hän mietti. Sisältä kuului raskasta, raahaavaa ääntä joka loppui pian. Legs tunsi niskahiustensa nousevan pystyyn.
- Minä löysin sen, kuului ääni hänen takaansa. Legs huudahti säikähtäneenä ja pyörähti ympäri. Hän näki jättiläisen ojentavan rengasrautaa häntä kohti ja luuli hetken että mies oli aikeissa lyödä häntä sillä. Mutta katse miehen kasvoihin paljasti että vaaraa ei ollut. Tämän ilme oli edelleen yhtä lauhkea kuin ennenkin.
- Tuota... kiitoksia, änkytti Legs ja otti raudan miehen kädestä.

Legs tiesi että heidän pitäisi lähteä kiireesti takaisin Imperialin luo, mutta hänen kirottu uteliaisuutensa oli ottanut vallan.
- Kuulehan, hän sanoi jättiläiselle joka töllisteli häntä pää kallellaan. -Mitä tuolla vajassa oikein on?
- ...puhua siitä, mies vastasi mumisten ja vältellen hänen katsettaan.
- En kuullut, sanoi Legs.
- Äitee sanoi että minä en saisi puhua siitä, jätti sanoi nyt hieman kuuluvammin.
- Saisinko silti kurkistaa sisään, Legs pyysi. -Lupaan että en kerro kenellekään.
- Äitee voisi suuttua.
- Mutta hänhän on kuollut, Legs totesi. Jätti ei sanonut mitään. Hän tuijotti umpimielisenä maahan.

Lopulta Legs kaivoi housujensa taskusta lompakon.
- Katso. Tässä on viisikymmentä dollaria, hän sanoi. -Saat sen jos annat minun katsoa vajaan.
- Se on paljon rahaa, jätti vastasi jo hieman eloisammin.
- Niin on, Legs sanoi. Tämä on typerää, hän ajatteli. Miksen saman tien vedä revolveriani esiin ja pakota tuota tomppelia avaamaan ovea?
- Hyvä on, jätti sanoi viimein. -Mutta äitee kyllä suuttuisi.

Vajan avaimet olivat farkkuhaalarien taskussa. Jykevä ovi avautui ja jätti astui sisään. Pimeydestä kuului röhkäisevä ääni. Se on sika, mietti Legs. Maksoin juuri viisikymmentä dollaria sian näkemisestä.
- Olehan hiljaa, jätti sanoi lempeällä, jankkaavalla äänellään. -Ei ole mitään hätää. Setä vaan haluaa katsoa sinua.

Legs seurasi jättiä vajaan. Hän siristeli silmiään hämärässä ja ajatteli ties monennenko kerran, että hänen pitäisi hankkia silmälasit. Viimein hän saattoi erottaa kovaksi tallautuneen maalattian ja hieman kauempana häämöttävän kookkaan miehen hahmon. Legs haukkoi henkeään. Autossa ja talossa oli haissut kammottavalta, mutta täällä löyhkä oli lähes sietämätön. Kusta, paskaa ja ties vaikka mitä, Legs ajatteli sekavasti. Hän joutui puremaan hammasta estääkseen vatsaansa kääntymästä ympäri.
- Tulkaa vaan lähemmäs, jätti sanoi. -Se on ihan kiltti nykyään.

Hän astui peremmälle vajaan nenäänsä pidellen ja näki häkin. Se oli rakennettu ristikkäin hitsatuista terästangoista. Legs terästi katsettaan ja näki suuren, vaalean möhkäleen liikkuvan pimeässä. Mikä helvetti se on, hän mietti. Samassa otus päästi korviaraastavan rääkäisyn ja syöksähti esiin hämärästä. Rengasrauta putosi lattialle ontosti kilahtaen. Legs kompuroi taaksepäin ja pyllähti raskaasti maahan. Hän ei edes huomannut tuskaa jonka hänen häntäluunsa murtuminen aiheutti. Hänen suunsa oli loksahtanut auki ja sieltä purkautui järjettömän kauhun huutoja. Legsistä tuntui siltä kuin joku olisi iskenyt häntä moukarilla rintaan. Hänen vasen kätensä oli yhtäkkiä täysin tunnoton. Siitä huolimatta hän yritti ryömiä taaksepäin, silmät kuopistaan pullistuen ja tuskan hiki otsalta valuen.

Valkoisen, hyllyvän massan keskeltä pilkotti kaksi sokeaa silmää. Niiden alla oli aukko josta kuului röhkinää ja yninää. Siellä täällä turvonneessa kehossa oli punaisia, tulehtuneelta näyttäviä laikkuja. Olennolla ei ollut jalkoja. Valtava ruho päättyi jonkinlaiseen suippoon pyrstöön. Kammottavasti epämuodostuneet eturaajat muistuttivat pikemminkin räpylöitä, ja niiden avulla otus pääsi raahautumaan eteenpäin. Mikäli Legs olisi vielä kyennyt ajattelemaan järkevästi, hän olisi käsittänyt että hänen kuulemansa laahaava ääni oli syntynyt olion liikkuessa vankilassaan tynnyrimäinen vatsa maata viistäen.
- Se on äiteen ja minun vauva, sanoi jättiläinen ylpeänä.

(Kirjoitettu vuonna 2008).