Antiikkikauppiaan iltapäivä

En edelleenkään ymmärrä miten se hemmetin pummi sai päähänsä polttaa aivan väärän talon. Minä annoin sille niin selkeät ohjeet että keskivertoa tyhmempi kolmivuotiaskin olisi kyennyt seuraamaan niitä, mutta siitä huolimatta se hortoili bensakanisterin kanssa yli puolen mailin päähän oikeasta paikasta.

No, sitähän minä en tietenkään tiennyt vielä silloin kun paska alkoi vasta lähestyä vinhasti pyörivää tuuletinta. Minä suljin liikkeeni tasan kello 15 kuten aina torstaisin, hyppäsin Stutziini ja ajoin kotiin. Ja siellä, minun omalla hyvin hoidetulla pihatielläni, seisoi valtava Daimler ja kaksi melkein yhtä valtavaa miehenkörilästä.

Stutzin leveä etuovi avattiin minun puolestani ja minut kiskottiin ulos. Kiukkuisesta (ja kauhistuneesta) protestoinnista ei ollut mitään hyötyä, sillä massiivinen nyrkki tömähti päälakeeni kuin Bud Spencerin leffoissa ikään ja minut nakattiin Daimlerin samettiverhoillulle takaistuimelle. Sitten gorillat istuutuivat etupenkille, ovet napsahtivat lukkoon ja minua vietiin.

Matka ei kestänyt kauan, sen tiesin pökkyräisestä olostani ja päässäni pyörivistä tähtikuvioista huolimatta. Noin parinkymmenen minuutin kuluttua auto kääntyi möykkyiselle soratielle ja päätepysäkki seurasi pian. Toinen jättiläinen avasi takaoven, tarttui nahkatakkini kaulukseen ja kantoi minut kartanon pääsisäänkäynnille johtavia portaita ylös kuin postimies paketin. Ovesta minut vietiin hulppeasti sisustettuun halliin ja hallista vielä hulpeammin sisustettuun saliin. Siellä mies tyrkkäsi minut istumaan tuoliin (se oli ymmärtääkseni 1700-luvun loppupuolelta, erittäin tyylikäs ja arvoltaan ainakin viisitoista tuhatta puntaa) ja köytti minut siihen kiinni arviolta kymmenessä sekunnissa. Köriläs ei puhunut sanaakaan koko operaation aikana eikä sen jälkeenkään, vaan poistui salista vähin äänin ja siniharmaa univormumainen asu moitteettomassa järjestyksessä.

Minulla ei tietenkään ollut muuta vaihtoehtoa kuin jäädä kököttämään tuoliin ja odottamaan milloin Alistair Kenzie saapuisi saliin ilkkumaan häviötäni ja todennäköisesti myös ampumaan minua päähän. Ihmettelin sekavasti, kuinka asiat olivat luisuneet näin vakavalle tolalle niin nopeasti. Oli tietenkin totta että olin palkannut sen pummin tuikkaamaan Alistairin kesäasunnon tuleen, mutta sen oli pitänyt olla pelkkä varoitus vetäytyä reviiriltäni. Kuinka Alistair oli saanut tiedon niin nopeasti? Minun käsittääkseni ukon piti olla matkoilla Guatemalassa tai Nicaraguassa tai muualla helvetin kuusessa...

Kun pääni alkoi hiljalleen selvitä, aloin oivaltaa että koko jutulla ei välttämättä ollut mitään tekemistä vanhan Alistairin kanssa. Tämä kartano ei ollut hänen, vaan sen omisti joku jolla oli käsittämättömän paljon rahaa. Edes Alistairin ja minun yhteenlasketut varat eivät olisi riittäneet sen hankkimiseen, irtaimistosta puhumattakaan. Kaikkialla ympärilläni oli esineitä joista henki vuosisatojen paino ja arvokkuus, huonekaluja joiden kaltaisia ei enää osattu tehdä ja taide-esineitä joiden näkemisestä Sotheby`sin asiantuntijat olisivat saaneet sydänkohtauksen. Minua hämmästytti etten tuntenut paikkaa, sillä olin sentään alan asiantuntija ja tämä aarreaitta sijaitsi aivan oman kotini lähettyvillä. Oliko kaupungissa kolmaskin peluri? Joku TODELLA rikas ja mahtava, jonka varpaille olin sattunut astumaan?

Otsalleni oli kohonnut kylmä kauhun hiki ja sydämeni hakkasi kiitolaukkaa, kun saliin astui nainen. Hän oli hiukan keskimittaa lyhyempi ja hänellä oli yksinkertaisesti leikatut kastanjanruskeat hiukset ja yllään yksinkertainen (mutta taatusti julmetun kallis) tummanvihreä puku. Kädessään hänellä oli, yllättävää kyllä, vaaleanpunainen pölyhuiska.

Nainen ei luonut minuun silmäystäkään vaan alkoi kierrellä salissa. Hän suoristi paria taulua ja pyyhkäisi silloin tällöin huiskalla patsasta tai rintakuvaa tai muuta esinettä. Lopulta hän vaikutti tyytyväiseltä ja asteli kiireettömästi luokseni. Absurdin hetken ajattelin että hän käyttäisi pölyhuiskaa minuunkin, mutta hän vain tarkasteli minua ohut ja hivenen ilkikurinen hymy kasvoillaan. Minä esitin vastalauseita kohteluni johdosta ja sopertelin kaikenlaista sekavaa, mutta nainen pysyi vaiti ja hymyili. Kun lopulta suljin suuni, hän taputti terävästi käsiään kuin aplodeiksi suoritukselleni.

Suosionosoitusten sijaan kyseessä oli kutsu. Toinen köriläs saapasteli saliin raahaten mukanaan taakkaa, jonka hän viskasi eteeni. Vääristyneestä suustani purkautui paniikin ja perustavanlaatuisen järkytyksen aikaansaama refleksinomainen huuto ja tunsin hiusteni kohoavan pystyyn, sillä salin lakatulla tammilattialla lojui palkkaamani pummin kammottavasti raadeltu ruumis. Vasen käsi oli lähes irti ja kaikkialla vartalossa oli syviä viiltohaavoja. Kasvojen toinen puoli näytti siltä kuin tiikeri olisi yrittänyt haukata siitä palan ja melkein onnistunut.

Kastanjahiuksinen nainen katseli minua yhä pää kallellaan.

- Tunnistatteko te tuon miehen, hän kysyi. Ääni oli hiljainen ja pehmeä ja siinä oli aavistuksenomainen itäeurooppalainen korostus. Minä en saanut sanaa suustani, sillä katseeni ja sen myötä koko tietoisuuteni oli keskittynyt lattialla makaavaan hirvitykseen joka oli joskus ollut elävä ihminen. Tosin surkea juoppo, mutta siitä huolimatta elävä ja hengittävä ihminen. Ja jos hänelle oli käynyt noin, mitä minulle olisi luvassa?

Nainen huokaisi.

- Aivan, te olette järkyttynyt. Mutta niin olin minäkin kun näin tuon miehen bensiinikanisterin kanssa. Minä menetin malttini, kuten voitte nähdä. Valehtelu on toinen asia, joka saa minut menettämään malttini... Pitäkää se mielessänne, kun lopulta kykenette vastaamaan kysymykseeni, hän jatkoi. Minä nielaisin. ”Menetin malttini”? Mitä helvettiä? Tuo nainenko muka oli tappanut pummin?

- Jjoo, kuulin kähiseväni. -Kyllä minä sen tunsin.

- Hienoa! Mehän edistymme, sanoi nainen kuin olisi kehunut pikkulasta. -Mikä hänen nimensä oli?

- Nimensäkö, minä häkellyin. -En minä tiedä.

- Hänen nimensä oli Danny, nainen (olin jo alkanut mielessäni nimittää häntä Kastanjaksi) tiuskaisi. Nyt hänen äänensä oli niin kylmä että sillä olisi voinut muuttaa typen nestemäiseksi. Ja pelottava. Hirvittävä, suorastaan.

- Minä kysyin tuolta mieheltä kolme asiaa silloin kun hän vielä kykeni puhumaan, Kastanja ilmoitti tovin kuluttua. -Ensinnäkin nimen, ja sen hän kertoikin. Toiseksi kysyin miksi hän yritti polttaa meidän kotimme. Hän kertoi senkin. Ja viimeinen kysymys oli se, kuka hänet palkkasi. ”Se antiikkikauppias, sen nimi taitaa olla Sinclair”, oli vastaus. Ja sitten... No, minä menetin malttini kuten jo sanoin, nainen jatkoi. Köriläs ilmaantui jälleen saliin ja kantoi pummi-Dannyn murheelliset jäännökset pois näkyvistäni. Armelias teko, sanoisin.

Sitten Kastanja kääntyi minun puoleeni ja hänen silmissään oli ilme jollaista en ollut nähnyt koskaan aiemmin. Se oli täysin epäinhimillinen. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mikä minua katsoi, enkä halunnut tietääkään sitä.

- Ja nyt, antiikkikauppias Sinclair, Kastanja sanoi. -Miksi te haluatte tuhota meidän kotimme?

Minä puristin silmäni tiukasti umpeen ja nielaisin entistäkin kuuluvammin. Vaikka jostain tajuntani perukoilta piipittävä pieni ääni yrittikin väittää koko kuvaelman olevan pelkkää painajaisunta, käsitin olevani hereillä. Ja käsitin myös että vastauksesta riippui paljon. Jos vastaus olisi väärä tai ei muuten miellyttäisi edessäni seisovaa naishahmoista paholaista, menettäisin varmasti henkeni. Luultavimmin sanoinkuvaamattoman kauhealla ja kivuliaalla tavalla.

En kuitenkaan kyennyt muodostamaan järkevää lausetta.

- Väärä talo, kähisin silmät yhä suljettuina.

- Anteeksi kuinka, kysyi Kastanja-paholainen.

- Väärä talo, sanoin hieman kuuluvammin.

- Niin tosiaan oli, kuului vakava vastaus.

- Se yritti polttaa väärän talon, sain mumistua.

Pakotin silmäni auki. Nainen näytti mietteliäältä.

- Yritättekö te väittää että palkkasitte edesmenneen Dannyn polttamaan jonkin muun talon, hän kysyi epäuskoisesti.

- Juu, juuri niin, minä hönkäisin ja nyökkäilin innokkaasti.

- Ahaa, tokaisi Kastanja ja hänen äänensä kammotti minua entistäkin enemmän. Nyt siinä oli hirviömäisen hilpeä sävy. Jos saaliillaan leikkimiseen kyllästynyt kissa osaisi puhua, se varmaankin kuulostaisi samantapaiselta juuri ennen armoniskua.

- Tosi se on, minä rääkäisin. -Piti polttaa Alistair Kenzien kesähuvila! Mutta jostain syystä se perhanan pummi eksyikin tänne ja... voi Jeesus, en minä tiedä, lopetin ja purskahdin itkuun.

- Ja kukahan tämä Alistair Kenzie sitten mahtaa olla, tiedusteli Kastanja viileästi. Minä sopersin tyrskien ja räkä nenästä valuen sekavan lyhennelmän minun ja Alistairin yhteisestä historiasta, joka oli alkanut jo silloin kun IRA oli vielä ollut voimissaan ja edennyt eräänlaisesta kumppanuudesta välirikkoon ja bisnesten laajetessa syntyneeseen reviirikiistaan.

Tarinani ei tuntunut tekevän mainittavampaa vaikutusta Kastanjaan, joka ilmoitti kylmästi ettei hän uskonut siihen. Ja vaikka olisikin uskonut, sillä ei olisi ollut merkitystä. Tosiasiaksi jäi joka tapauksessa se, että minun palkkaamani mies (”edesmennyt Danny”) oli yrittänyt polttaa heidän kotinsa.

Kastanjan esitettyä lausuntonsa salin massiivisen takan edustalle sijoitetusta mahtavan korkeaselkänojaisesta tuolista nousi vaalea hahmo. Luulin hetken näkeväni aaveen, mutta kyseessä olikin toinen nainen joka oli tähän saakka istunut hiiskumatta paikoillaan.

- Riittää jo, hän sanoi ja asteli Kastanjan luo. Ei ollut ihme että olin erehtynyt luulemaan naista kummitukseksi: Hänellä oli yllään valkea puku ja pitkät, lähes reiden puoliväliin ulottuvat hiukset olivat vaaleanharmaat. -Leikki on nyt loppu.

Kastanja mulkaisi vanhempaa naista häijysti.

- Ei tämä ole mitään leikkiä, hän sihahti.

- Eipä uskoisi, tämä töksäytti takaisin. Jos Kastanjan ääni olisi voinut muuttaa typen nesteeksi, valkopukuisen naisen (mieleni oli heti alkanut kutsua häntä Aaveeksi) sävy puolestaan lähestyi absoluuttista nollapistettä. - Ja minä sattumoisin uskon hänen puhuvan totta.

- Niinkö, kysyi Kastanja pilkaten. -Taidat olla tulossa vanhaksi.

Silloin Aave liikahti nopeasti kuin iskevä salama. Noin nanosekunnissa hän oli tarrannut Kastanjan kurkkuun ja nostanut hänet yhdellä kädellä ilmaan kuin mikäkin toimintasankari. Hämmästys työnsi paniikin pois mielestäni, sillä näky oli lähes surrealistinen. Aave oli iältään ainakin kuudenkymmenen ja painoi arviolta viisikymmentä kiloa, mutta siitä huolimatta hän piteli nuorempaa naista kuin teräspihdeissä välittämättä vähääkään tämän pyristelyistä ja potkimisesta.

- Luulitko että minä en ottanut asioista selvää ennen kuin toin meidät tähän kaupunkiin, Aave sähisi ja ravisteli Kastanjaa kuin terrieri rottaa. -ÄLÄ SINÄ KYSEENALAISTA MINUN ARVOSTELUKYKYÄNI!

Silloin tapahtui jotakin entistäkin hämmästyttävämpää ja kauheampaa. Sen sijaan että Kastanjan kasvot olisivat punehtuneet hapenpuutteesta, ne muuttuivatkin kellanvihertäviksi ja näyttivät venyvän kuin muovailuvaha. Naisen suu avautui groteskin suureksi ja esiin tulivat valtavat torahampaat. Ääni, joka tuosta ruumiinaukosta kuului, muistutti jättiläiskäärmeen sihinää. Jostain syystä aivoni, joita oli jo piinattu vähintään riittävästi, tuntuivat hyväksyvän tuon näyn (ja kuuloaistimuksen) täytenä totena ja mielipuolisen paniikin sijaan ajattelin jokseenkin viileästi, että Aaveen pää haukattaisiin pian irtipoikki.

Niin ei käynyt, vaan Aaveen kasvot kokivat vastaavan muutoksen. Ennätin juuri ja juuri huomata sen ennen kuin hänen kätensä heilahti ja viskasi Kastanjan salin poikki. Nainen lensi ilman halki kuin lapsen kiukuspäissään paiskaama nukke ja tömähti pähkinäpuupaneelin peittämään seinään. ”Ding dong, noita on vainaa”, soi päässäni kun Kastanjan veltto keho valui mytyksi lattialle. Mutta kuin ihmeen (jälleen yhden, päivään oli mahtunut enemmän ihmeitä kuin Raamattuun) kaupalla hän kompuroikin jaloilleen, loi Aaveeseen jokseenkin kauhistuneen katseen ja nilkutti ulos salista. Jos Kastanja oli paholainen, Aave oli itse Lusifer... tai Jumala.

- No niin, sanoi Aave kuin itsekseen ja irrotti köydet ympäriltäni. Hänen ei tarvinnut vaivautua avaamaan solmuja, vaan nainen yksinkertaisesti veti köydet poikki kuin lakritsinauhan. Hänen kasvonsa näyttivät jälleen aivan tavanomaisilta. Vai olivatko ne näyttäneet siltä koko ajan? - Mitä me oikein teemme teidän kanssanne, herra Sinclair?

Minä yritin ehdottaa että minut voisi hyvinkin päästää menemään, mutten saanut toimeksi pihaustakaan. Äänihuuleni kerta kaikkiaan kieltäytyivät yhteistyöstä.

- Teissä vaikuttaisi olevan tiettyä tyyliä, Aave totesi ja mitteli minua sotkuisen hiusten peittämästä päästä hikisiin varpaisiin, jotka tosin oli työnnetty viininpunaisiin italialaisiin puuvillasukkiin ja Vivienne Westwoodin solkikenkiin. - Ja tehän olette antiikkialalla, eikö vain?

- Jjoo, sain ähistyksi.

- Meidän suvullamme on aina ollut viehtymys vanhoihin esineisiin, ilmoitti Aave jokseenkin esitelmöivään tyyliin. -Ajan kuluessa niitä on kertynyt paljon. Kaikki eivät tosin ole täällä, vaan osa on muissa... tuota, asumuksissamme ja osa varastoissa. Työtä riittää tietenkin melkoisesti. Etenkin maalausten kanssa, sillä ne ovat niin kovin herkkiä olosuhteiden muutoksille ja ilmankosteudelle ja lämpötilan vaihteluille ja muulle vastaavalle. Tiedättekö te mitään maalausten konservoinnista, herra Sinclair, aave kysyi. Hänen äänensä ei ollut enää kylmä, vaan se kuulosti kohteliaan kiinnostuneelta.

- Aika paljonkin, mumisin. Enkä edes valehdellut, sillä olin nuorena istunut kaksi vuotta taideväärennöksistä.

- Hienoa, huudahti Aave aidon ilahtuneesti. Hän ojensi kätensä (se näytti nyt aivan tavalliselta ohuelta ja kalpealta keski-ikäisen naisen kädeltä eikä siltä suomuiselta liskonkouralta jonka olin ollut näkevinäni sekunnin tuhannesosaa ennen kuin Kastanja oli singahtanut salin halki) ja auttoi minut ylös tuolista. Nainen nipisti minua leikkisästi poskesta kuin täti suosikkisisarenpoikaansa ja hymyili. - Meillä on varmasti teille käyttöä!