Kalmojärven pirut

1.

Tarina sai alkunsa eräänä heinäkuisena iltapäivänä muutamia vuosia sitten. Istuin olohuoneessa ruokalautasta sylissäni tasapainotellen, toisessa kädessäni haarukka ja toisessa television kaukosäädin jolla vaihtelin laiskasti kanavia. Olin vastikään palannut matkaltani Prahan juutalaiskortteleihin enkä ollut vielä päättänyt mihin ryhtyisin seuraavaksi. Niinpä vietin aikaa kotosalla, tein pihatöitä ja kävelin metsässä sekä rannalla.

Raukea ateriani keskeytyi kun oveltani kuului kolkutus. En ole koskaan pitänyt vieraista ja yllätysvieraat ovat minulle erityinen kauhistus - vähälukuiset sukulaiseni ja tuttavani ovat oppineet soittamaan minulle ennen mahdollista saapumistaan. Asetin lautaseni pöydälle ja harpoin harmissani eteiseen. Maitolasi-ikkunan takaa erottui hämärä hahmo. Taulukauppias tai Jehovan todistaja, ajattelin.

Avasin oven ja näin nuoren naisen jolla oli helteestä huolimatta yllään pitkä, sininen takki. Ennenkuin ehdin sanoa mitään, hän esittäytyi ja työnsi käteeni kirjekuoren.
- Esa käski tuoda tämän teille ellei hän palaisi kahden viikon kuluessa, nainen sanoi ja kääntyi poispäin. Ilmeisesti hän oli aikeissa häipyä niine hyvineen.
- Odottakaahan, minä huudahdin hämmennykseni keskeltä kun hän oli jo puolivälissä pihatietä.

Nainen seisahtui ja minä kiirehdin hänen luokseen.
- Kuulkaahan nyt, puuskahdin. -Ette te voi tulla ovelleni noin vain ja... tuota, olla selittämättä mitään. Mistä tässä oikein on kysymys, tiukkasin. Nainen katsoi minuun ilmeettömänä, vailla uteliaisuutta. Hänen kasvonsa olivat leveät ja tummat hiukset ulottuivat olkapäille. Silmät olivat kaukana toisistaan, herättäen hieman sammakkomaisen vaikutelman. Siitä huolimatta hän oli varsin viehättävä totisine piirteineen ja hentoine vartaloineen.
- Johan minä selitin. Esa käski tuoda tuon kirjeen teille, hän toisti puhuen hitaasti ja selvästi kuin pikkulapselle.

Lopulta sain nyhdetyksi hänestä koko tarinan. Esa Seppälä oli naisen entinen seurustelukumppani, erakkomainen tyyppi jolla ei ollut ystäviä eikä juuri muitakaan läheisiä. Seppälä tunsi työni ja oli itsekin jonkinlainen parapsykologian harrastelija. Seurustelusuhteen päätyttyä hän oli lähtenyt pohjoiseen tutkimaan tapausta, josta hän oli saanut vihiä opiskeluaikoinaan. Kirjeen jättäminen ex-seurustelukumppanin huomaan vaikutti melko melodramaattiselta, mutta tämä oli huolestunut kun Seppälä ei ollutkaan palannut ilmoittamansa määräajan kuluessa. Minä kysyin oliko hän ottanut yhteyttä poliisiin ja sain vastaukseksi olankohautuksen sekä päänpudistuksen.

Tunsin itseni melkoisen häkeltyneeksi. Pyysin naista sisään tarjotakseni hänelle jotakin syötävää ja juotavaa, mutta hän kieltäytyi ja lähti. Minä jäin seisomaan pihatielle kirje kädessäni.


2.

Kirjeessään Seppälä kertoi olleensa aikoinaan työharjoittelussa Harjavallan mielisairaalassa. Siellä hän oli kohdannut potilaan, jonka henkilökohtainen historia oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Kyseinen potilas oli joutunut vankimielisairaalaan jo hyvin nuorena, sillä hänen epäiltiin tappaneen perheensä. Syyllisyydestä ei milloinkaan saatu sataprosenttista varmuutta, mutta varmuus sen sijaan vallitsi siitä että mies oli mielipuoli. Vanhemmiten hän kuitenkin rauhoittui niin paljon ettei hänen katsottu enää olevan vaaraksi ympäristölleen, ja hänet siirrettiin pois vankimielisairaalasta.

Tämä mystinen potilas oli hieman yli kuusikymmenvuotias ja kotoisin pohjoisesta, pienestä Kalmojärven kylästä. Ilmeisesti hän oli paranoidi skitsofreenikko, joka kärsi hallusinaatioista sekä lukuisista fobioista, oli usein psykoottisessa tilassa ja ajoittain myös väkivaltainen. Koko laitoshistoriansa ajan tämä mielisairauden riivaama miesparka oli kuitenkin pitänyt sitkeästi kiinni väitteestään jonka mukaan "metsän olennot" ja "tunturipirut" olivat vastuussa hänen perhettään kohdanneesta verityöstä.

Miehen puheet olivat tietenkin vaikuttaneet syvästi Seppälään, joka oli kiinnostunut yliluonnollisista ilmiöistä. Hän myönsi ajatelleensa asian tutkimista jo aiemmin, mutta opintojensa päätyttyä hän oli muuttanut pois vanhempiensa luota, siirtynyt työelämään ja alkanut seurustella. Vasta työttömäksi joutumisen sekä seurustelusuhteen päättymisen myötä hän oli alkanut miettiä asiaa uudelleen ja päättänyt lähteä käymään Kalmojärvellä. "En usko että löydän sieltä mitään", hän kirjoitti. "Luultavasti kaikki on pelkkää mielenvikaisen höpinää, ja sitä paitsi koko tapauksesta on jo kulunut kymmeniä vuosia. Jätän kuitenkin tämän kirjeen entiselle tyttöystävälleni kaiken varalta. Olen lukenut kirjoituksianne siitä lähtien kun olin lapsi. Mikäli tämä kirje päätyy käsiinne, pahoittelen jo ennalta aiheuttamaani vaivaa". Kirje päättyi noihin sanoihin. Niiden jälkeen oli vain päiväys sekä allekirjoitus.

Istuin tuolissani ateriani jäähtyessä pöydällä vieressäni. Olin yhtäaikaa sekä utelias että tympääntynyt, mutta myös hivenen huolissani. Vaikka ymmärsinkin olevani hölmö, en voinut olla tuntematta lievää syyllisyyttä Esa Seppälän katoamisen johdosta.

Lopulta työnsin kirjeen olohuoneeni lipaston laatikkoon. Uskottelin itselleni, että kenties Esa Seppälä ei sittenkään ollut kadonnut vaan palannut jo matkaltaan, unohtaen entisen tyttöystävänsä tai yksinkertaisesti ollen välittämättä hänestä.


3.

Seuraavina päivinä hutera ajatusrakennelmani huojui perustuksillaan ja sortui lopulta peruuttamattomasti. Kirjeensä perusteella Esa Seppälä ei ollut mies, jonka saattoi kuvitella noin vain unohtelevan asioita. Hänen sanoistaan oli henkinyt rehellisyys ja suoruus, joka oli harvinaista nykypäivän ihmisissä. Enkä oikein jaksanut uskoa sitäkään, että hän olisi ottanut yhteyttä minuun (vaikkakin näin kummallisella tavalla) ellei olisi ollut tosissaan. Olen kohdannut lukuisia huiputusyrityksiä polveilevan urani aikana, eikä tämä vaikuttanut sellaiselta.

Parin huonosti nukutun yön jälkeen otin yhteyttä serkkuuni, joka omisti asuntoauton. Aluksi hän suhtautui ehdotuksiini nihkeästi, mutta muuttui huomattavasti suopeammaksi kun lupasin maksaa reilun korvauksen auton lainaamisesta. Ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo pakkaamassa tavaroitani.

Vasta kun matkalaukkuni olivat lähtövalmiina, oivalsin etten edes tiennyt missä Kalmojärvi sijaitsee. Niinpä menin tietokoneelleni ja yritin etsiä paikkakuntaa internetistä löytyvistä kartoista. Se osoittautui yllättävän vaikeaksi, ja kirosin mielessäni kehnoa kotimaan tuntemustani. Minulla oli kasapäin karttoja Skotlannista, Malesiasta, Kingsportista, Dublinista, Tirgovistestä, Popolacista, Wisborgista ja ties vaikka mistä, muttei yhtäkään yksityiskohtaista karttaa Pohjois-Suomesta.

Viimein onnistuin paikallistamaan Kalmojärven Rovaniemen maalaiskunnassa sijaitsevan Vanttauskosken tienoille. Otaksuin löytäväni määränpääni kohtuullisen helposti, kunhan ensin pääsisin Vanttauskoskelle saakka. Internetiä selatessani oivalsin, että yksikään löytämäni sivusto ei varsinaisesti maininnut Kalmojärven kylää, vaan vain pelkän vesistön sekä ilmeisesti sen rantamilla sijaitsevan Kalmovaaran.

Pakkasin laukkuni autoon ja lähdin ajamaan serkkuni talolle. Asuntoauto oli hänen puolisonsa nimissä, mutta ilmeisesti tämä oli vakuuttunut luotettavuudestani eikä esittänyt vastalauseita, kun nostelin vähät tavarani autoon ja luin miehen turpeaan kouraan kuusi viidenkymmenen euron seteliä. Pariskunnan lapset hälisivät ympärillämme ja tunsin oloni varsin huojentuneeksi kun saatoin viimein lähteä matkaan. Sukulaisrakkaus ei ole koskaan vaivannut minua ja perheidyllit saavat minut suorastaan voimaan pahoin. Oma autoni jäi seisomaan serkkuni omakotitalon pihanurmikolle.

Ajaessani Porin halki rannikkoa myötäilevää tietä kohti ajattelin, että voisin saada rahani takaisin kirjoittamalla matkastani artikkelin. En uskonut että löytäisin Kalmojärveltä muuta kuin korkeintaan vanhojen ukkojen ja akkojen tarinoita paikkakunnalla muinoin sattuneista hirmuteoista, mutta tapaukseen liittyi myös eräänlainen mysteeri kadonneen Esa Seppälän (jonka uskoin vakaasti paikallistavani jostain Rovaniemen tai sen lähiseudun motellista) muodossa. Vähintään voisin selostaa Kalmojärven retkeäni jossain tulevassa teoksessani. Ja ellei sekään toteutuisi, pääsisin sentään tutustumaan niihin isänmaani seutuihin joihin olin perehtynyt niin kehnosti. Ehkä olin luullut että ruoho olisi aina vihreämpää aidan toisella puolella... Tunsin kyllä Gevaudanin legendat sekä tarinat Pernambucon jättiläiskäärmeistä, mutta olin jättänyt vanhasuomalaisen kansanperinteen tutkimisen häpeällisen vähälle. Olin noussut Karpaattien vuorille ja tunkeutunut pelottomasti niillä kohoaviin synkkiin kivilinnoituksiin, vaeltanut Rooman muinaisissa katakombeissa ja tutkinut kiellettyjä kirjoja Amerikan itärannikon yliopistoissa, mutten ollut sitten nuoruusvuosieni ylittänyt napapiiriä enkä kokenut yöttömän yön jylhää kauneutta tai himmeän kaamoskuun surumielistä hohdetta.


4.

Ajomatkastani kohti Vanttauskoskea ei liene järkevää kirjata kovin yksityiskohtaisia huomioita. Vietin kehnosti nukutun yön Kokkolan liepeillä, levähdyspaikalla joka tarjosi kulkijoiden käyttöön lintujen ulosteiden tahriman pöydän ja kaksi penkkiä sekä saastaisen, bunkkerimaisen WC:n. Aamulla olin tokkurainen ja kärttyisä, mutta aamupala ja kofeiinipitoinen virvoitusjuoma palauttivat voimani.

Lähdin uudelleen matkaan hieman ennen kahdeksaa. Ajo Kokkolasta Ouluun ja sieltä Kemiin sujui suhteellisen mukavasti, mutta ennen Rovaniemelle saapumista minua alkoi väsyttää. Kemistä alkanut tieosuus tuntui niin uuvuttavalta, etten ole kokenut moista edes maanosamme itäisten seutujen metsäisillä taipaleilla. Pysäköin asuntoauton erään miltei umpeenkasvaneen pikkutien päähän ja makailin kapealla, epämukavalla vuoteella katkonaisesti torkkuen. Auton sisätilat haisivat ummehtuneelta ja kuumuus oli melkoinen.

Rovaniemellä kävin ruokaostoksilla sekä tankkaamassa. Kysyin huoltoaseman myyjältä kokeeksi Kalmojärven kylästä, ja hän totesi leveällä murteellaan, että järven nimi kyllä oli tuttu mutta kylästä hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Ostin huoltoasemalta kookkaan maantiekartaston.

Illansuussa saavuin Vanttauskoskelle. En ollut milloinkaan käynyt sen lähimaillakaan mutta paikkakunta vastasi odotuksiani melko hyvin, onnistuen näyttämään yhtä aikaa sekä karun kauniilta että synkän ankealta. Ihmisiä oli liikkeellä varsin vähän. Ajoin auton marketin parkkipaikan kauimmaiseen nurkkaan ja ryhdyin tutkimaan karttaa.

Maantiekartasto ei tuntenut Kalmojärveä. Totesin itsekseni että etsintä olisi pelkkää hakuammuntaa ilman paikallisten neuvoja, ja jalkauduin autosta kaupan edustalle. Marketin nimi oli Jokitori ja sen edustalla seisoi pari muuta autoa, jokunen polkupyörä ja skootteri. Pian näin valkoiseen lenkkeilyasuun pukeutuneen naisen, joka eteni tien viertä kävelysauvat määrätietoisesti heiluen. Lyöttäydyin hänen juttusilleen ja hän kertoi Kalmojärven sijaitsevan noin viidentoista kilometrin päässä. Kapea soratie veisi minut järven rannalle saakka. Kylästä nainen ei tiennyt mitään.
- Kalalleko työ outta menossa, hän kysyi hymyillen.
- Niin tosiaan, kalastamaanhan minä, valehtelin.
- Kyllä te sinne löyätte. Mutta jos Pirttikoski tullee vasthan niin sitten pittää kääntyä ympäri, sillon outta menhy liian pitkälle.

Menin takaisin autoon ja päätin lähteä etsimään Kalmojärveä vasta aamulla. Minun oli syytä levätä kunnolla, sillä pitkä ajomatka painoi jäsenissäni ja ajatukseni tuntuivat liikkuvan huomattavasti normaalia hitaammin. Mietin, pitäisikö minun käydä kyselemässä Esa Seppälää Jokitorilta ja muista paikallisista liikkeistä, mutta sitten ajattelin että ehtisin tehdä sen paluumatkalla. Olin yhä täysin varma siitä että joku osaisi kertoa mistä hänet löytäisi - tai ainakin sen mistä häntä kannattaisi etsiä. Sen jälkeen voisin siirtää asian virkavallan käsiin, mikäli se tuntuisi tarpeelliselta.


5.

Seuraava aamu valkeni sateisena. Nousin kello yhdeksän tienoilla, pukeuduin, söin niukan aamiaisen ja lähdin ajamaan. Tunsin oloni jokseenkin epätodelliseksi sekä (se myönnettäköön) myös varsin typeräksi. Olin saapunut tähän pohjolan kolkkaan vailla oikeastaan mitään käsitystä siitä mitä olin etsimässä. Aiemmilla matkoillani minulla oli sentään aina ollut jokin selkeä päämäärä. Mutta pian totesin, että jos minun toimenpiteeni auttaisivat löytämään kadonneen henkilön, seikkailu ei olisi turha.

Ajoin kymmenisen kilometriä reippaaseen tahtiin ja hidastin sitten vauhtia, ryhtyen etsimään Kalmojärvelle johtavaa tietä. Sen piti oletukseni mukaan sijaita 81 -tien pohjoispuolella. Liikennettä oli melko vähän ja useimmissa näkemissäni autoissa oli ulkomaiset rekisterikilvet. Silloin tällöin tien laidalla ja jopa tiellä tepsutteli poroja.

Tienhaaroja kyllä riitti, mutta useimmissa ei ollut minkäänlaista suuntaviittaa. Osa näytti johtavan suoraan talojen pihoihin ja osa oli niin kapeita tai kehnokuntoisia, ettei asuntoautolla olisi millään voinut ajaa niitä pitkin. Ne eivät voineet viedä Kalmojärvelle, sillä nainen Vanttauskosken keskustassa oli sanonut että autolla pääsisi miltei järven rantaan saakka.

Kun asuntoauton trippimittari näytti seitsemäätoista kilometriä, päätin käydä kysymässä neuvoa. Ajoin eteenpäin kunnes näin tien eteläpuolella pienen notkon pohjalla maalaistalon. Käännyin soratielle ja pian saatoin pysäköidä auton talon pihaan. Taivaalta satoi hiljalleen ohutta tihkua. Talon kylkeen oli rakennettu aitaus jossa oli kookas koirankoppi. Kopin asukki, jäntevä suomenajokoira, työnsi kuononsa aitauksen ovenrakoon ja heilutti minulle häntäänsä.

Talon ulko-ovi avautui ja arviolta kuusikymppinen nainen ilmestyi kuistille. Minä tervehdin häntä, esittäydyin ja kerroin etsiväni Kalmojärveä. Sain välittömästi kutsun tulla sisään kahville ja seurasin naista taloon, häkeltyneenä mutkattomasta vieraanvaraisuudesta joka tuntui olevan ominaista näiden seutujen asukkaille.

Sain tietää olevani jo aivan lähellä Kalmojärveä. Minun oli ajettava vain jokunen sata metriä, kunnes näkisin vasemmalla puolellani vanhan maitolaiturin. Sitä seuraava tienhaara veisi Kalmojärvelle. Soratie olisi noin kuuden kilometrin mittainen ja päättyisi järven rantamalle.
- Olen kuullut että järven rannalla olisi joskus ollut kylä, sanoin emännälleni joka parhaillaan kaatoi kahvia kuppeihin. Pöydällä oli runsas valikoima leipää, leikkeleitä, keksejä ja muuta syötävää. Kodikasta tupakeittiötä hallitsi kookas leivinuuni, josta hohkasi miellyttävää lämpöä. Suuri, raidallinen kissa loikoili tuolilla tuvan nurkassa tuijottaen minua epäilevästi kellanvihreillä silmillään.
- Niin, oli siellä joskus, nainen vastasi. -Siitä on kyllä jo hirviän paljon aikaa. Ja oliko se nyt niin kyläkhän... Muutama talo järven rannassa. Ukko siellä joskus käypi metällä, saattaahan siellä vielä jokunen raunio olla.

Ateria jatkui jonkin aikaa hiljaisuuden vallitessa. Olin todella nälkäinen ja ruoka maistui taivaallisen hyvältä.
- Olikos se toinen kulkhumies teijän tuttuja, kysyi emäntä viimein.
- Millainen kulkumies, minä kysyin.
- Etelästä sekin oli... Puhui samalla lailla kuin työkiin. Nuori mies, ei varmaan kolmiakymmentä täyttäny. Kyllä se nimensäkin sano, mutta en mie sitä muista - olisko ollu Eero tai Esa. Kalmojärvelle sekin sano menevänsä kun kävi tässä tietä kysymässä.

Harkitsin itsekseni, kuinka paljon minun pitäisi paljastaa itsestäni ja Esa Seppälästä tälle ystävälliselle naiselle. Olisi ollut äärettömän helppoa jäädä istumaan lämpimään, mukavaan keittiöön ja yrittää johdattaa keskustelu Kalmojärven kylään, sen rannoilla muinoin tapahtuneisiin hirveyksiin ja jopa niihin olentoihin joista vanha mielisairaalan asukki oli käyttänyt nimitystä "tunturipirut". Mutta sitten ajattelin, että se olisi tunkeilevaa ja epäkohteliasta. Hirviöistä ja murhista puhuminen särkisi idyllin eikä seuraava kulkija varmaankaan saisi talossa yhtä ystävällistä vastaanottoa.

Niinpä päätin ateriani, kiitin emäntääni sydämeni pohjasta ja jatkoin matkaani. Viiden minuutin kuluttua ajoin jo Kalmojärvelle johtavaa tietä.


6.

Muistan yhä elävästi kuinka ohjastin kömpelöä asuntoautoa kumpuilevassa maastossa etenevää soratietä pitkin. Hytin molemmat ikkunat olivat raollaan ja niistä pääsi sisään sateen tuoksua. Ruska-ajan alkuun oli vielä viikkoja ja jylhä maisema ympärilläni hehkui kaikissa kesän väreissä. Tie oli mäkisyydestään ja kapeudestaan huolimatta varsin hyvässä kunnossa. Metsä- ja kalamiehet käyttivät sitä kesäisin ja talvella sen paikalla varmaankin kulkisi kelkkareitti.

Noin viidentoista minuutin ajon jälkeen huomasin että vasemmalla puolellani, puiden ja matalan pensaikon takana, erottui tummansininen ja tyyni järvenselkä. Pian edessäni oli nähtävästi pysäköintipaikaksi tarkoitettu tasaiseksi lanattu alue, jonka pintaan oli painunut heikosti erottuvia renkaanjälkiä. Nousin autosta ja kävin tunnustelemassa maastoa, sillä en halunnut ottaa sitä riskiä että raskas ajoneuvo uppoaisi märkään maahan. Huoleni osoittautui turhaksi, joten pysäköin auton ja nousin ulos katselemaan ympärilleni.

Tie todellakin päättyi tähän, ellei lukuun otettu kivien ja puunjuurten täplittämää uraa jota pitkin oli luultavasti ajettu traktoreilla ja metsäkoneilla. Se erkani parkkialueen päästä ja johti kiemurrellen syvemmälle metsään. Järven rantaan puolestaan vei kovaksi tallautunut polku. Avasin asuntoauton sivuoven, kiipesin sisään ja etsin laukustani sadetakin sekä lierihatun joka oli ollut mukanani monilla retkillä.

Näin varustautuneena lähdin kävelemään kohti Kalmojärven rantaa. Aamu oli sateen vaimeaa ropinaa lukuunottamatta aavemaisen hiljainen. Olin varautunut kohtaamaan järvellä muitakin ihmisiä, mutta nyt sain havaita olevani yksin enkä ollut siitä ollenkaan pahoillani. Saisin pitää järven ja maisemat kokonaan itselläni eikä kukaan tulisi häiritsemään ajatuksiani.

Kalmojärvi oli karkeasti kolmion muotoinen vesialue, ei kovin kookas muttei aivan pienikään. Sen pohja näytti olevan mudan sekä kivien peitossa. Vesi oli yllättävän kirkasta. Polku oli johtanut kolmion kantaan, ja katsoessani eteenpäin näin jyrkkien, kivikkoisten reunamien etenevän kohti vastarantaa jonne oli matkaa enintään kilometrin verran. Siellä maasto kohosi ja näin korkeiksi kasvaneiden havupuiden muodostaman vihreän muurin takana teräväpiirteisen nyppylän, jonka täytyi olla Kalmovaara.

Aivan järven rantaan oli rakennettu laavu grillauspaikkoineen. Istuuduin sen sileäksi kuluneelle penkille, kaivoin taskustani suklaapatukan ja ryhdyin sitä mutustellessani miettimään, mihin ryhtyisin seuraavaksi. Mieleni teki kiivetä vaaran laelle, mutta päätin sitä ennen kiertää järven etsiäkseni muinaisten rakennuksien jäännöksiä. Katselin järven rantoja asemapaikaltani, mutten voinut nähdä mitään taloa tai edes hökkeliä muistuttavaa. Metsä oli varmaankin nielaissut kaiken sisäänsä.


7.

Sade taukosi pian ja tummanharmaat pilvet väistyivät järven yltä. Niiden tilalle tuli ohuita hattaroita, joiden lomasta kirkas kesäisen aamupäivän aurinko pilkahteli silloin tällöin. Mieleni valtasi tuttu katkeransuloisen melankolian tuntu jota olin usein kokenut matkoillani, ymmärtäessäni olevani yhtä ikiaikaisen luonnon kanssa.

Lähdin kiertämään järveä myötäpäivään. Rantamat olivat todella kivikkoiset ja niillä kulkeminen oli paikoitellen hyvin hankalaa. Sade oli viilentänyt sään väliaikaisesti, mutta nyt auringon lämpö yhdistyi kosteuteen ja minulla oli pian tukalan kuuma. Niinpä hidastin kulkuani ja pysähdyin silloin tällöin katselemaan järveä ja haistelemaan ilmaa, joka tuoksui raikkaalta ja vehreältä. Samalla ihmettelin, kuinka kaikki jäljet asutuksesta olivat voineet kadota täysin olemattomiin. Ehkä seudulla tapahtunut murhenäytelmä oli ollut kuolinisku koko kylälle ja asukkaat olivat poistuneet kiireesti, jälkiä jättämättä.

Olin kävellyt vain vähän matkaa - kenties nelisensataa metriä - kun löysin rauniot. Olisin luultavasti kulkenut suoraa päätä niiden ohi, ellen olisi ollut vähällä kompastua kivijalan nurkkaan joka pisti esiin maasta kuin säiden rapauttama hautakivi. Kauempana tuo asutuksen muistomerkki katosi jäkälän ja pensaiden alle. Seurasin sitä metsän suojiin ja siellä saatoin nähdä lisää jäänteitä muinaisesta Kalmojärven kylästä: Muutaman sammaleen peittämien ikivanhojen hirsien kasan sekä kiviaidan pätkän joka näytti maahan hautautuneen jättiläisliskon selkärangalta.

Se ei ollut paljon, ja tunsin itseni yhä hämmentyneemmäksi. Olin odottanut näkeväni ryppään autiotaloja enkä vain muutamaa epämääräistä kohoumaa, jotka kasvillisuus oli vallannut miltei kokonaan. Mutta sitten ajattelin, että vaikka todellisuuden väitettiinkin olevan tarua ihmeellisempää, kokemus oli opettanut minulle että se oli usein myös huomattavasti tarua valjumpaa. Mikäli olisin ollut jonkin seikkailu- tai kauhutarinan henkilö, olisin varmasti löytänyt kokonaisia rakennuksia ja niistä todisteita seutua kohdanneesta sanoinkuvaamattomasta pahasta. Mutta tämä oli tylsähköä todellisuutta, ja siihen minun oli tyytyminen.

Kompuroin rauniolle joka näytti säilyneen parhaiten. Vanhasta hirsimökistä oli jäljellä vain kaistale seinää joka näytti omituisen kalutulta tai järsityltä. Rakennus ei ollut romahtanut vanhuuttaan vaan sille oli selvästikin tapahtunut jotain muuta... Tarkastellessani säiden pieksemää, sienten, homeen sekä hämähäkinseittien peittämää seinän jäännettä oivalsin pian, että jonkin tuntureilla asustavan hirviön sijasta sitä olikin kalvanut tuli. Nyt käsitin, mikä oli tuhonnut kylän niin täydellisesti. Se oli palanut - tai poltettu.

Havainto sai vatsani kiertymään laiskasti ympäri. Kalmojärven arvoitus alkoi saada uusia piirteitä. Oli tietenkin mahdollista että tulipalo oli ollut onnettomuus, mutta minusta huomattavasti todennäköisempää oli se että pienen kylän rakennukset oli poltettu tarkoituksella. Tuli oli perinteinen keino hankkiutua eroon kaikesta mikä viittasi tuonpuoleiseen tai pahansuopiin voimiin. Jo muinaisen Etelä-Amerikan ylväät intiaanien sivilisaatiot olivat tunteneet tulen puhdistavan vaikutuksen.

Ajatukset ja teoriat laukkasivat villeinä mielessäni, mutta viimein onnistuin pysäyttämään ne ja sanomaan itselleni ettei hätiköityihin johtopäätöksiin ollut aihetta. Jos kylä olikin poltettu tahallisesti, syynä siihen oli varmaankin vain siellä tapahtunut verilöyly. Noitien ja vampyyrien lisäksi tuli oli aikojen saatossa tuhonnut myös murhaaja Ed Geinin kotitalon sekä hänen virkaveljensä H. H. Holmesin Murhalinnana tunnetun asumuksen, joissa tapahtuneet hirveydet olivat olleet tyystin maallista laatua.

Tutkittuani rauniot niin hyvin kuin saatoin päätin lähteä suoraa päätä kohti Kalmovaaraa. Halusin kiivetä sen huipulle, osittain samasta syystä kuin Sir Edmund Hillary Everestille (vaikka vertaus olikin jokseenkin naurettava) ja osittain myös siksi että halusin lisäaineistoa mahdolliseen artikkeliini - vaikka olinkin jo tullut siihen tulokseen, että näillä eväillä jutusta tulisi kovin mielenkiinnoton ja puiseva. Ajattelin, että minun olisi sittenkin yritettävä kaivella esiin kaikki mahdollinen tieto murhista jututtamalla paikallisia sekä penkomalla vanhoja sanomalehtiä.




8.

Kalmovaara oli vastarannalta katsottuna näyttänyt melko pieneltä ja vähäpätöiseltä, tuskin matalaa kukkulaa kummemmalta kiintopisteeltä metsän kumpuilevassa topografiassa. Mutta kun lähestyin sitä järven rikkonaista rantaviivaa seuraten, sain pian havaita että ensivaikutelma oli ollut väärä. Jyrkkäpiirteinen vaara kohosi edessäni yrmeänä ja hiljaisena, halliten näkymää ja työntäen tuhoutunutta kylää koskevat mietteeni vääjäämättömästi tieltään.

Vaaran juurella kasvoi tiheää männikköä ja alarinteellä pienempiä puita sekä kituliasta pensaikkoa. Ylempänä kasvillisuus oheni ja katosi viimein lähes kokonaan. En voinut nähdä missään minkäänlaista polkua joka olisi johtanut vaaran huipulle, joten minun oli luotava sellainen itse.

Aluksi matkanteko sujui helposti. Vaelluskenkäni saivat pitävän otteen maaperästä jonka kasvien juuret olivat sitoneet tiiviisti aloilleen. Korkeammalla jalkani alkoivat lipsua ja paikoitellen minun oli edettävä nelinkontin. Jyrkästä rinteestä irtoili kiviä ja soraa. Hyttysparvet inisivät kimpussani, hiki virtasi kasvoiltani ja virnistin ilottomasti ajatellessani ettei minusta ollut Aleister Crowleyn haastajaksi ainakaan vuorikiipeilyssä.

Lähellä huippua nousu loiveni. Tuulet ja sateet olivat muovanneet Kalmovaaraa vuosisatojen saatossa, madaltaneet sitä ja tasoittaneet sen lakea. Viimeiset kolmisenkymmentä metriä saatoin kävellä jokseenkin suorassa ja saavuin määränpäähäni uupuneena mutta tyytyväisenä ja voitonriemuisena. Tähysin kauas katoavaan taivaanrantaan ja näin siellä täällä muita korkeampia maastokohtia. Järvi vaaran juurella näytti elävältä impressionistin maalaukselta auringon saadessa sen tyynen pinnan kimaltamaan. Kauempana etelässä kulki Vanttauskoskelle ja Rovaniemelle johtavan tien harmaa, mutkitteleva ura joka pilkahti ajoittain esiin vain kadotakseen jälleen, ja sen takana metsikön halkaiseva leveämpi uoma jonka pohjalla virtasi mahtava Kemijoki koskineen ja voimalaitoksineen.

Toisinaan olen matkoillani kokenut hetkiä joina aika tuntuu seisahtuvan. Kerran istuin leirin ulkopuolella Gobin autiomaassa seuranani pelkkä vesipullo ja kuormakameli, auringonlaskua katsellen - vain havaitakseni pian että silmänräpäyksen mittaiselta tuntuneen pimeyden jakson jälkeen aurinko kiipesikin jo uudelleen taivaalle. Kalmovaaran maisemissa oli samaa etäistä rauhaa ja ennenkuin huomasinkaan, olin viettänyt sen laella puolitoista tuntia. Väsymys oli hävinnyt kehostani eivätkä edes jalkani tuntuneet puutuneilta. Etsin selkärepustani virvoitusjuomapullon, join kulauksen tai pari ja lähdin laskeutumaan takaisin alas.

Kohdassa, jossa rinne jyrkkeni äkillisesti, katsoin vielä kerran ympärilläni avautuvaa panoraamaa ja havaitsin valonvälkähdyksen tai heijastuksen joka sattui silmiini metsikön keskeltä. Seisahduin välittömästi ja odotin kunnes aurinko piiloutui pilvenhaituvan taakse. Valoilmiö katosi oitis ja saatoin todeta sen olleen juuri heijastus. Mutta heijastus mistä? Siristin silmiäni ja kirosin hajamielisyyttäni. Minulla oli kyllä mukanani kiikarit, mutta ne eivät olleet repussani vaan asuntoautoon jääneessä laukussa. Kun tuijotin aikani herkeämättä, saatoin viimein erottaa metsän vihreän, kellertävän, ruskean ja harmaan väriloiston seasta häivähdyksen punaista.

Uteliaisuus heräsi sisälläni, mutta pakotin itseni toimimaan harkiten ja varovasti. Minun oli laskeuduttava hitaasti ja taiten, tai muuten saattaisin päätyä kierimään rinnettä alas ja katkaisemaan koipeni. Niinpä käänsin selkäni kaukaiselle punaiselle häiveelle ja lähdin taittamaan taivalta alaspäin hitaasti mutta mahdollisimman varmasti.


9.

Taivaalla yksinäisinä roikkuneet harvat pilvenriekaleet alkoivat jälleen kerääntyä tiiviimmäksi massaksi ja idästä näytti saapuvan tumma, raskas verho joka varmaankin toisi tullessaan sateen. Samalla virisi tuuli, joka ei kuitenkaan viilentänyt säätä vaan tuntui kasvoillani epämiellyttävän lämpimältä ja kostealta. Kuin lehmän henkäys, tuli ajatus mieleeni. Pian jouduin riisumaan takkini ja sitomaan sen vyötäisilleni.

Metsäkoneiden maastoon uurtama väylä näytti vievän oikeaan suuntaan. Se kiersi vaaran juuren muutaman sadan metrin päästä ja lähti sitten kuin sattuman oikusta jyrkästi kohti koillista.

Vaaran jäädessä taakse maasto alkoi viettää alaspäin ja kasvillisuus muuttui harvemmaksi. Maaperä oli vielä kivisempää kuin järven rannoilla ja seassa oli irtosoraa. Siellä täällä näkyi myös hiekkaisia läimäreitä. Hyttyset olivat jokseenkin kaikonneet, mutta niiden sijaan tulivat paarmat jotka kiertelivät pääni ympärillä inhottavasti suristen.

Viimein oikealla puolellani avautui muutaman metrin syvyinen notko, jonka reunat olivat petollisen jyrkät. Niistä pisti esiin juuria ja kiviä. Notkon pohjalla näin etsimäni: Punaisen maastoauton, jonka pellit olivat lommoilla ja tuulilasi haljennut. Aurinko oli varmaankin heijastunut sen ikkunasta, ajattelin kun lähdin laskeutumaan varovasti montun pohjalle. Auto seisoi pyörillään ja sen kuljettajan ovi longotti avoimena. Oli suoranainen ihme, että se oli saatu ajetuksi näinkin pitkälle, mutta lopulta matka oli keskeytynyt. Tai kenties auto oli varastettu ja hylätty viimein tänne jonkin humalaisen huviajelun päätteeksi.

Sade ja kosteus olivat päässeet tunkeutumaan esteettä autoon ja sen sisätilat haisivat homeelle. Avasin apumiehen puolen oven ja havaitsin hansikaslokeron olevan lukossa. Etsin repustani jykevän veitsen ja hetken työskentelyn jälkeen sain lokeron väännetyksi auki. Sieltä löytyi pino papereita, taskulamppu sekä muutama CD-levy.

Paperien joukossa oli rekisteriote jonka mukaan auton omistaja oli Esa Seppälä. Minua alkoi huimata. Olin löytänyt Esa Seppälän matkan päätepisteen, mutta missä ihmeessä mies itse oli? Ymmärsin, että jahkailun ja viivyttelyn aika oli lopullisesti ohi. Minun oli välittömästi otettava yhteyttä poliisiin. Tungin paperit taskuuni ja kompuroin ylös kuopasta. Sitten kaivoin matkapuhelimeni repun sivutaskusta - vain huomatakseni että verkkoa ei kertakaikkiaan ollut. Lähdin hölkkäämään takaisinpäin tarkkaillen samalla puhelimen näyttöä.

Vaara oli jälleen kaukana takanani kun puhelin viimein heräsi eloon. Nousin mahdollisimman korkeaan maastokohtaan varmistaakseni parhaan kuuluvuuden ja soitin hätänumeroon. Tässä minä seisoin, yksin pohjoisen karussa metsässä, vastuullani kadonnut mies ja ainoana elämänlankanani matkapuhelin. Olin vain noin seitsemän kilometrin päässä lähimmästä asumuksesta, mutta siitä huolimatta tunsin oloni täydellisen ja lohduttoman yksinäiseksi.

Sovin päivystäjän kanssa että lähtisin heti ajamaan Rovaniemen poliisiasemalle tekemään selkoa kaikesta mitä tiesin Esa Seppälästä. Jälkiviisaus oli helppoa, mutta nyt soimasin itseäni hölmöydestäni. Olin lähtenyt mukaan tähän yhä kammottavammaksi muuttuvaan farssiin edes ymmärtämättä mitä olin tekemässä. Mutta itsesäälini väistyi kun ajattelin Esa Seppälää ja hänen kohtaloaan. Minne hän oikein oli joutunut?

Pälyilin ympärilleni ja aiemmin niin rauhaisalta ja jylhältä tuntunut metsä olikin nyt muuttunut painostavaksi, ahdistavaksi ja pahansuovaksi. Ymmärsin olevani hyvin pieni ja mitätön sen keskellä. Nostin käteni torveksi suuni eteen ja huusin Esa Seppälän nimeä, mutta minulle vastasi vain kaiku. Sen sävy kuulosti hyvin pilkalliselta. Jossain kaukana, kenties Kemijärven suunnassa, jyrisi ukkonen.


10.

Noin neljännestuntia myöhemmin hoipertelin metsäautotieltä pysäköintialueelle, vain havaitakseni ettei pikaisesta lähdöstäni Rovaniemelle tulisi mitään. Asuntoauton konepelti oli avoinna, samoin kaikki ovet. Tavarani oli viskelty ulos ja silmäillessäni moottoritilaa pelon vallassa näin että letkuja ja johtoja oli revitty irti.

Kauhistukseni väistyi suuttumuksen tieltä. Muutos tapahtui äkkiarvaamatta ja pian olin täydellisen raivon vallassa. En tiedä kohdistuiko silmitön vihani tuntemattomaan pahantekijään vaiko minuun itseeni, mutta joka tapauksessa kulutin seuraavat hetket huutamalla, karjumalla ja potkimalla auton kylkiä. Kun henkinen sekä fyysinen uupumus saivat minut lysähtämään maahan, kehoni ui kylmässä hiessä ja mieleni oli täysin turta.

Vähitellen aloin kuitenkin ymmärtää, että kyse ei ollut satunnaisesta ilkivallasta. Kulkuvälineeni rikkominen ei ollut pelkkä osoitteeton joskin ikävä kepponen, vaan sen takana oli selvä tarkoitus: Minun ei haluttu poistuvan. Minun oli jäätävä tänne.

Ukkosrintaman ensimmäiset sadepisarat alkoivat putoilla taivaalta, mutta en ollut edes huomata niitä. Jäätävän kylmä kauhu karmi selkäpiitäni kun kohotin puhelimen korvalleni. Päivystäjä vastasi, ja aloin tehdä selkoa asiastani ääneni ollessa toisinaan luonnottoman kimakka ja toisinaan sortuessa surkeaksi muminaksi ja soperrukseksi. Sateen armoton kohina, järvenselältä puhaltavan tuulen viuhina sekä ukkosen yhä lähestyvä hellittämätön kumu tukkivat korvani enkä voinut kuulla mitä minulle vastattiin. Sitten, yhtäkkiä, oivalsin puhelimen mykistyneen. Sen akku oli tyhjä.

Itku olisi varmaankin ollut luonnollisempi reaktio, mutta minä puhkesin hysteeriseen nauruun jota jatkui minuuttitolkulla. Hyvä on, ajattelin. Jos Kalmojärven pirut halusivat leikkiä kanssani, minä olin enemmän kuin valmis siihen. Olinhan ollut aiemminkin tukalissa tilanteissa - esimerkiksi eräässä Venetsian muinaisen palatsin kellarissa jonka katto oli sortunut ja tukkinut kulkutieni vapauteen, sekä salemilaisella hautausmaalla jossa luvattomat kaivaukseni olivat keskeytyneet viranomaisten yllätettyä minut.

Mutta hysteriani ja uhoni haihtuivat pian. Olin täysin yksin ja lisäksi likomärkä, kylmissäni, nälissäni ja kauhuissani. Enkä ollenkaan tiennyt mitä minulla oli vastassani.


11.

Ilta ei ollut vielä kovinkaan pitkällä, mutta paksut pilvet pimensivät maiseman. Salama iski silloin tällöin ja puistattavaa välähdystä seuraava matala jyrinä tuntui saavan metsän ja tunturit vavahtelemaan. En pelännyt ukkosta, mutta suhtauduin siihen kunnioittavasti. Ollessani tutkimusretkellä Ylöjärvellä, paikalla jolla oli muinoin sijainnut poltergeist-ilmiöistään kuuluisa Efraim Martinin talo, vielä hurjempi myrsky oli yllättänyt minut. Tuolloin salama oli iskenyt aivan lähelleni. Yhtäkkiä maailma silmissäni oli hohtanut kirkkaan sähkönsinisenä, ja seuraavassa hetkessä olinkin jo maannut selälläni maassa tärähdyksen huumaamana.

Niinpä istuin nyt autossa kaukana puista ja järvestä, sillä siellä tiesin olevani parhaassa turvassa. Pienessä suljetussa tilassa viipyminen huojensi mieltäni ja hälvensi pelkoani. Lukitsin auton ovet ja vaihdoin ylleni kuivat vaatteet. Toinen matkalaukkuni oli sentään jäänyt hyökkääjältä huomaamatta ja oli yhä paikoillaan kapean vuoteen alla.

En voinut olla ihmettelemättä kuka tuntematon pahantekijä oikein voisi olla, mutta yritin työntää nuo ajatukset syrjemmälle ja pohtia niiden sijaan sitä miten pääsisin mahdollisimman pian takaisin ihmisten ilmoille. Vaihtoehtoja oli tasan yksi: Minun oli käveltävä. Onneksi matka ei sentään ollut kovin pitkä.

Seuraavaksi mietin, pitäisikö minun lähteä heti vai odottaa myrskyn laantumista. Kurkistelin ulos auton ikkunoista ja laskin aikaa salamaniskujen ja jyrähdyksien välillä. Aluksi rintama vaikutti pysyvän paikoillaan, mutta parinkymmenen minuutin kuluttua otaksuin sen olevan hiljalleen etääntymässä.

Voisin siis hyvinkin lähteä liikkeelle - mikäli vain uskaltaisin. Kuuden tai seitsemän kilometrin kävely kaatosateessa ei kuulostanut kummoiselta, mutten voinut tietää mitä minulle tapahtuisi matkan varrella. Kulkuneuvoni oli jo vandalisoitu enkä voinut olla ajattelematta, että minua itseänikin voisi odottaa väkivaltainen hyökkäys.

Lopulta sain kerätyksi rohkeuteni ja astuin ulos auton sivuovesta kookas veitsi kädessäni. Taivas oli nyt astetta kirkkaampi. Sade jatkui edelleen, mutta ukkosen jyrinä tuntui kuuluvan kauempaa. Kiersin auton ja lähdin astelemaan kohti asutusta ja sen tuomaa turvaa.


12.

Olin kävellyt vain viitisenkymmentä metriä kun näin vaalean hahmon häilähtävän puiden lomassa. Seisahduin välittömästi ja tähysin metsään. Olivatko nuo askelten ääniä, vai kuvittelinko vain?
- Onko siellä joku, huusin käheästi. Myrskyn ajama tuuli pyörteili paksujen runkojen välissä ja tempoi härnäten vaatteitani sekä hiuksiani. Vastausta ei kuulunut.

Lähdin uudelleen liikkeelle, nyt lähes puolijuoksua. Matkantekoni kuitenkin keskeytyi kun kuulin korvissani valittavan huudon, joka kaikui aluksi kaukaisena mutta yltyi pian niin kovaksi että sen karmiva, vimmainen ulina voitti kaikki ukkosen aikaansaamat äänet. Tuo kammottava kutsu tuntui jatkuvan luonnottoman pitkään, vaipuen jälleen lähes kuulumattomiin vain yltyäkseen pian entistäkin kovemmaksi ja päättyen viimein katkonaiseen, ilottomaan nauruun.

Jokaikinen ihokarvani törrötti pystyssä. Yritin käskeä jalkojani liikkumaan, mutta ne eivät totelleet. Minusta tuntui siltä kuin olisin vajonnut nilkkaa myöten kovettuvaan betoniin.
- Kuka siellä on, huusin kimeästi. Viimein sain riuhdottua itseni liikkeelle ja huomasin kulkevani kohti asuntoautoa kuin unissakävelijä, lyhyin askelin ja kädet ojossa edessäni. En ollut milloinkaan ollut näin peloissani. En Venetsiassa, en Salemissa, en Ylöjärvellä, en Gobin autiomaassa enkä missään muuallakaan. Tämä tunne, joka riisti mieleltäni vallan ruumiiseeni, oli täysin ennenkokematon.

Ja jälleen metsän kätkoissä vilahti tuo omituinen vaalea hahmo. Se liikkui kyyryssä ja syöksähteli sinne tänne. Nyt saatoin kuulla jopa sen puuskuttavan hengityksen, joka silloin tällöin purkautui kuvottavana hihityksenä. Jokin sanoinkuvaamaton olento vaani minua metsässä, pyrähdellen ja nauraen. Mutta sen oli vedettävä ilmaa keuhkoihinsa, joten se oli lihaa ja verta eikä aave tai muu yliluonnollinen olento...

Tuo huomio antoi minulle voimia. Minulla oli sentään veitsi, ja olin melko vahva sekä sitäpaitsi kohtalainen nyrkkeilijä. Olin kauhuissani, se oli totta, mutta toisaalta veressäni kuohuva adrenaliini antaisi minulle lisäpuhtia ja terästäisi refleksejäni. Nämä ajatukset virtasivat lävitseni sekunnin kymmenesosassa sekavana ryöppynä, mutta askeleissani oli nyt uutta varmuutta kun juoksin sateen, tuulen ja tuon kammottavan hihityksen halki kohti asuntoauton kyseenalaista suojaa.

Matkaa oli vielä runsaasti jäljellä kun kuulin askeleet takaani. Ne vaikuttivat käsittämättömän nopeilta ja niitä seurasi hirvittävä, mielipuolinen karjunta jossa ei ollut rahtuakaan inhimillisyyttä. Yritin kiirehtiä, mutta metsän olento oli minua nopeampi. Pian tunsin rautaisen otteen niskassani. Kehoni valahti veltoksi ja hirviö oli kimpussani. Se tarrautui kurkkuuni ja silmäni sumenivat. Näin pelkkiä välähdyksiä sairaalloisen kalpeasta ihosta, vaaleiden haituvien peittämistä vääristyneistä kasvoista ja tuijottavista, haaleista silmistä.

Tajuntani hämärtyessä itsesuojeluvaisto otti vallan ja tunsin käteni syöksyvän kohti hyökkääjää. Tuo käsi puristi yhä veistä, jonka terä upposi päälläni kiemurtelevaan ruumiiseen. Iskua seuraava raivostunut, mutta järjetön mölähdys kantautui korviini kuin mittaamattomien syvyyksien takaa. Käteni iski uudestaan, jalkani ojentuivat potkuun - ja huomasin olevani vapaa. Laiha, alaston, kuvottavan kelmeä hahmo vääntelehti märässä, veren tahrimassa maassa inisten, sähisten ja kirkuen. Veitseni kohosi vielä kerran ja naulitsin sen koko painollani tuohon hirvittävään kauhuolentoon.

Huuto ja pälpätys laantuivat hiljaiseksi vikinäksi. Huulet vetäytyivät syrjään paljastaen keltaisen, epätasaisen hammasrivin. Hailakansininen silmä tuijotti sateista taivasta käsittämättä mitään näkemästään. Kuulin korvissani omituista, jodlaavaa ulvontaa ja mielessäni välkähti paniikinomainen ajatus: Olentoja on enemmänkin!

Hetkessä olin jälleen jaloillani, veitsi kädessäni, hurjana ympärilleni pälyillen. Mutta tunturipirujen sijaan metsän kätköistä sukelsikin esiin kaksi poliisiautoa, sireenit huutaen ja hälytysvalot palaen. Niiden ympärilleen luomassa välkkyvässä, kirkkaassa hohteessa katsoin jalkojeni juuressa makaavaa vääntynyttä hahmoa... ja käsitin, mitä kadonneelle Esa Seppälälle oli tapahtunut.