Valkoinen tiikeri

1.

Tiikeri karjaisi ja huitaisi tassullaan. Iskussa ei kuitenkaan ollut voimaa, vaan se oli tarkoitettu varoitukseksi. Eläin luimisti korviaan ikäänkuin todetakseen olevansa seuraavalla kerralla tosissaan. Roma ei perääntynyt vaan silmäili tiikeriä tiukasti.
- Maahan, hän komensi. Iso kissa haukotteli ja paneutui sulavasti makuulle. Roma vilkaisi minuun ja hymyili. Minä nyökkäsin ja kohotin kuohuviinipikariani onnitellakseni häntä. Simson oli tiikereistä nuorin, omapäisin ja samalla myös arvaamattomin. Mutta Romalla oli pitkä kokemus ja luontaista auktoriteettia.

Minullakin oli molempia, mutta siinä missä Roma oli edelleen kaunis ja terve, minä en ollut kumpaakaan. Toisinaan ajattelin olleeni lähes käsittämättömän onnekas, kun olin selviytynyt hengissä näinkin pitkään. Tai ehkä kyse oli johdatuksesta, mietin kun asetin tyhjän pikarin parvekkeen marmoripöydälle ja etsin takkini povitaskusta sikarikotelon. Minulla oli tapana polttaa puolikas sikari aamuisin ja toinen puolikas iltaisin. Lääkärini ei sallinut enempää. Se ei miellyttänyt minua, mutta toisaalta lääkäreistä ei ole mitään hyötyä ellei heidän neuvojaan oteta huomioon.

Olin juuri vetänyt sikarista ensimmäisen nautinnollisen henkosen kun kuulin kolkutuksen huoneeni ovelta. Sisään astui Nasri, joka vastasi kaikista operaatioista henkilökohtaisesti ja raportoi suoraan minulle.

- Herrani, hän aloitti kumartaen. Minä huiskaisin kärsimättömästi kädelläni ja kehotin häntä menemään asiaan. -Jahir Badse on nyt meidän hallussamme.
- Missä hän on, minä kysyin.
- Ulkona autossa. Mitä haluatte hänelle tehtävän?
- Tuokaa hänet tänne.

Muutaman tuokion kuluttua Jahir Badse seisoi huoneessani. Minä silmäilin häntä massiivisen työpöytäni takaa. Mies oli pieni ja jäntevä ja näytti hurjalta vaikka hänen kätensä oli väännetty selän taakse ja kasvot olivat kauttaaltaan ruhjeilla. Hän vapisi, mutta tummat silmät katsoivat minua rävähtämättä. Minä annoin hymyn levitä kasvoilleni ja Jahir sävähti.

- Sinä olet yritteliäs mies, sanoin ja nousin tuolistani. Kiersin työpöydän kävelykeppiini nojaten ja pysähdyin Jahirin eteen. -Yleensä ne jotka astuvat reviirilleni ovat yksinäisiä susia. Heidän järkiinnyttämisekseen tarvitaan vain muutama raipanisku ja reipas potku. Mutta sinä olet toista maata. Sinä yritit järjestäytyä, ja onnistuitkin siinä - melkein. Onnittelisin sinua ellet olisi niin lähellä kuolemaa, minä jatkoin.

Jahir tuijotti minua synkkänä.

- Valkoinen Tiikeri, hän sähähti sylkien sanat suustaan kuin myrkyn. -Minä en pelkää sinua.
- Siltä näyttää, minä vastasin välinpitämättömästi. -Mutta sillä ei ole merkitystä. Ja pian sinuakaan ei enää ole, totesin.

Silloin Jahir yllätti minut. Hän riistäytyi vapaaksi jättiläiskokoisen Sidrun otteesta ja hyökkäsi kimppuuni. Jahir oli nuori, ketterä ja vahva mutta aivan liian kuumapäinen ollakseen kovinkaan hyvä tappelija. Hän pyrki tarttumaan minua kurkusta ja avasi samalla suojauksensa. Se oli typerä teko. Minä painoin leukani kiinni rintakehään ja iskin häntä vatsaan kävelykeppini kultaisella kädensijalla. Kun Jahirin ote heltisi, astuin sivuun ja huitaisin uudelleen. Tällä kertaa keppi osui hänen poskiluuhunsa joka murtui paukahtaen.

Jahir ulvaisi ja kompuroi taaksepäin. Taistelun kiihko oli vallannut minut enkä edes huomannut jalkaani jatkuvasti repivää kipua. Jopa hengitykseni tuntui kulkevan helpommin kuin aikoihin. Hiiteen tohtorit ja heidän lääkkeensä, ajattelin sekavasti kun tartuin Jahirin mustaan hiuskuontaloon ja kiskoin hänet parvekkeelle. Kunnon tappelu on tehokkaampi rohto kuin mikään muu!

Minä tönäisin Jahirin kaidetta vasten.

- Katso tuonne, minä sanoin ja viittasin alas harjoituskentälle. Roma oli vienyt Simsonin takaisin häkkiinsä ja työskenteli nyt Desdemonan kanssa. Desdemona oli melko pienikokoinen naaras, jonka luonteessa oli selkeän ilkikurinen piirre. - Tuo on minun vaimoni. Kuten näet, hänkään ei pelkää tiikereitä. Mutta hän ymmärtää ja kunnioittaa niitä. Sen vuoksi hänellä on varaa pelottomuuteen. Sinä, Jahir, et käsitä kunnioituksesta mitään. Luulet ymmärtäväsi mutta et kuitenkaan ymmärrä. Tietämättömyys ja typeryys ovat perisyntejä. Sinä kuvittelit voivasi kilpailla kanssani. Ehkä luulit että minä olen heikko koska olen vanha. Tai ehkä luulit että minä antaisin sinun toimia koska olen jo saavuttanut niin paljon. Olipa syy mikä tahansa, voin kertoa että olit väärässä, lopetin ja irroitin otteeni Jahirista. Sidru pällisteli epätietoisena parvekkeen oviaukossa.

Jahirilla oli kaulassaan keltainen huivi ja hänen oikeaan poskipäähänsä oli tatuoitu pieni keltainen tähti. Se oli hänen kuolevan organisaationsa tunnus. Minä astuin lähemmäs ja riuhtaisin huivin hänen kaulastaan.

- Surkimus, tokaisin. -Luulitko että kankaanpala ja kuva ihossa tekisivät sinusta vahvan? Juuri tällä hetkellä minun mieheni metsästävät sinun miehiäsi. Väkesi on kuin kudosta kalvava kuolio joka pitää poistaa ja tuhota. Heistä ei jää mitään jäljelle. Kaikki sinun työsi on pian pyyhkäisty pois, ikäänkuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta älä kuvittele, ettenkö MINÄ ymmärtäisi SINUA. Sillä minä ymmärrän kyllä. Minäkin olen joskus ollut nuori ja eksyksissä.

2.

Muistan yhä sen kuinka lentokoneet ilmestyivät taivaalle pakolaisleirin ylle. Ruumiskuopissa yötä päivää palava tuli sai ilman lemuamaan kammottavalta ja taivaalta satoi rasvaista tuhkaa kuin mustaa lunta. Mutta nyt lentokoneet olivat saapuneet ja ne toivat meille hitusen uskoa. Laskuvarjot aukesivat ja ruokaa sekä puhdasta vettä sisältävät laatikot leijailivat hiljalleen maahan. Ihmiset syöksyivät niiden kimppuun kuin raivopäiset. Vartijat tönivät heitä kauemmas kivääriensä perillä. Nälkä ja epätoivo purkautuivat raivoisina huutoina ja tappelunnujakoina.

Ja, kuten aina, lentokoneet pudottivat myös lentolehtisiä. Minä poimin lehtisen maasta ja näytin sitä Romalle joka makasi varjossa teltan perällä. "Tule Länteen, Onnen ja Mahdollisuuksien Maahan", lehtisessä sanottiin.

- Ehkä meidän pitäisi todella lähteä, minä sanoin.
- Enpä tiedä, Roma vastasi. -Asiat ovat kuulemma huonolla tolalla sielläkin. Sota on vaatinut veronsa... Saattaisi olla viisainta pysytellä täällä.
- Mutta eihän täällä ole mitään, minä vastustin. -Siellä on sentään toimiva yhteiskuntarakenne ja hallitus ja infrastruktuuri...
- Mutta millainen yhteiskunta ja millainen hallitus, Roma keskeytti minut lempeästi. Me olimme käyneet saman keskustelun monta kertaa aiemmin.

- En tiedä, minä vastasin. -Mutta minusta on alkanut tuntua siltä että mikä tahansa on parempi kuin ei mitään. Täällä meitä odottaa kuolema. Me saamme jonkin taudin ja kuolemme, tai sitten tapahtuu jotain muuta hirvittävää.

- Mikä voisi olla hirvittävämpää kuin se mitä on jo tapahtunut, kysyi Roma surumielisesti. Hänen koko perheensä oli kuollut suurhyökkäyksessä joka myöhemmin tultiin tuntemaan nimellä Elokuun Toinen. Kokonainen kaupunki oli lakannut olemasta muutamassa sekunnin kymmenesosassa kun valtava neutronilataus oli räjähtänyt sen keskustassa.
- Ei kai mikään, sanoin. -Mutta ehkä meillä pitäisi olla jokin päämäärä. Ehkä meillä pitäisi olla toivoa.

Niinpä me lähdimme pitkälle ja vaivalloiselle matkalle kohti etelää. Talvi oli saapunut ja ilma oli kylmä. Ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä, mutta me eloonjääneet taivalsimme sitkeästi eteenpäin. Rannikolla tasainen pakolaisvirta muuttui valtamereksi. En tiedä paljonko meitä oli liikkeellä, mutta uskoisin että vähintään puoli miljoonaa ellei enemmänkin. Kuinka voisin kuvailla sitä kaaosta ja aikaa jonka vietimme kulkiessamme ihmisvirrassa? En ole surrealisti, joten en löydä sanoja siihen.

Lopulta näimme meren. Se ei ollut unelmiemme puhdas ja turkoosinsininen meri vaan tasainen ruskeanharmaa pinta jonka alla ei enää liikkunut mitään elävää. Mutta laivoja oli paljon ja ihmisiä lastattiin niihin kuin karjaa. Viimein mekin saimme kävellä laskusiltaa pitkin laivaan joka oli uskoakseni ollut joskus kylmärahtialus. Mutta nyt sen lastina ei ollut pakasteita vaan elävää lihaa ja verta.

- Jälleenrakennuksessa riittää työtä kaikille, sanoivat miehistön jäsenet hymyillen. -Tervetuloa!

Kun valtava laiva irroittautui laiturista ja suuntasi avomerelle, minä ja Roma tunsimme pitkästä aikaa todellista iloa. Hetken se valaisi ja lämmitti meitä kuin tulitikun liekki pimeällä kujalla.

3.

Illuusio särkyi välittömästi kun rannikon muhkurainen siluetti piirtyi horisonttiin. Miehistön käsiin ilmestyivät konepistoolit ja hymyjen sijaan saimme raakoja mulkaisuja, iskuja ja potkuja. Siellä täällä syntyneet kahakat tukahdutettiin nopeasti ja luotien riekaleiksi repimät ruumiit heitettiin mereen.

- Näitähän riittää, miehistö naureskeli keskenään.

Minä seisoin lähellä laivan keulaa ihmisjoukon puristuksessa. Roma hytisi kainalossani ja tunsin miten hänen kyynelensä putoilivat käsivarrelleni, jonka olin kietonut hänen ympärilleen. En kuitenkaan voinut tarjota hänelle mitään suojaa. Vieressäni seisova vanha nainen pudottautui polvilleen ja alkoi rukoilla. En ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta niiden sävy oli minulle liiankin tuttu. Pian paniikissa vellova ihmismassa tallasi hänet jalkoihinsa.

Laskusillat vedettiin esiin ja meidät paimennettiin niitä pitkin maihin. Jokaisen laskusillan päässä oli portti ja portin vieressä pitkään takkiin pukeutunut upseeri, joka jaotteli väen erillisiin luokkiin. Aseistautuneet sotilaat pitivät huolen siitä että kaikki sujui kitkatta. Perheet hajotettiin säälimättä ja huutavat lapset vietiin pois. Minä ja Roma onnistuimme pysyttelemään yhdessä koska olimme nuoria ja suhteellisen hyväkuntoisia. Raajarikot, vanhukset ja sairaat lastattiin autoihin ja kuljetettiin satama-alueen laitaan syöpäkasvaimen lailla kiinnittyneen leirin uumeniin. Minun ei tarvinnut käyttää mielikuvitustani ymmärtääkseni mitä heille tapahtui, sillä koko kaamean näytelmän yllä leijui leireiltä tuttu palavan ihmislihan katku.

Minulle ja Romalle sanottiin että me joutuisimme työhön öljynjalostamoon. Istuimme valtavassa hallissa pitkän aikaa ja odotimme kuljetusta. Lopulta se saapui ja silloin me jouduimme eroon toisistamme. Miehet lastattiin junaan jonka ankeanharmaissa vaunuissa ei ollut yhtäkään ikkunaa. Naiset puolestaan pakotettiin nousemaan kuorma-autoihin. Minä huusin ääneni käheäksi pelosta, sillä olin varma että Roma vietäisiin jalostamon sijasta suoraan kuolemaan. Viimeiseksi näin hänen suurten vihreiden silmiensä pelästyneen katseen. Näin ei voi käydä, ne tuntuivat sanovan. Tätäkö varten me olimme uskoneet ja toivoneet? Tässäkö oli palkkio meidän kamppailustamme?

4.

Vaikka tuosta kaikesta on kulunut pitkä aika, säpsähdän yhä toisinaan öisin hereille ja kuvittelen jälleen olevani siinä valtavassa lajittelukeskuksessa jossa ihmisiä käsiteltiin kuin elottomia esineitä. Silloin ojennan käteni, etsin Roman viereltäni ja puristan hänet itseäni vasten kiitollisena siitä että saimme sittenkin päätyä takaisin yhteen ja jäädä eloon.

Vuosikymmenet tuntuvat lyhyiltä verrattuina siihen raastavan epätietoisuuden jaksoon jonka aikana en tiennyt mitä Romalle oli tapahtunut. Mutta viimein, kuin sattuman oikusta, sain kuulla hänestä. Osoittautui että eräs vartijoista oli kotoisin samalta seudulta kuin minä. Pääsin puheisiin hänen kanssaan ja pitkän suostuttelun jälkeen hän lupautui hankkimaan minulle tietoja Romasta.

Roma oli joutunut työhön yksikköön joka puhdisti sekä korjasi jalostamon laitteita ja koneita. Työ oli raskasta ja vaarallista ja sitä tekivät yksinomaan naiset, sillä he olivat miehiä pienikokoisempia ja mahtuivat paremmin valtavien kojeiden sisään sekä ahtaisiin huoltotunneleihin. Tieto Romasta antoi minulle voimia ja niitä minä tarvitsinkin, sillä oma tilanteeni oli kerrassaan surkea. Yksikköni johtaja oli raaka ja väkivaltainen mies - oikea ihmishahmoinen perkele, joka vihasi minua. Hän oli suuri ja roteva eikä minusta ollut hänelle vastusta. Olin jatkuvasti kahnauksissa hänen kanssaan ja toisinaan vain tehdasaluetta vartioivien sotilaiden väliintulo pelasti minut.

Elämä koostui yksinomaan työnteosta ja nukkumisesta. Ruoka oli kehnoa ja sitä oli vähän. Kulkutaudit tappoivat väkeä, mutta uusia tulijoita riitti jatkuvasti. Ajattelin toisinaan että öljyn lisäksi tehtaalla jalostettiin ihmisistä ruumiita. Joskus työnjohtajat vitsailivat, että avustuspaketti- ja lentolehtikampanja oli nerokkainta mitä maan hallitus oli milloinkaan saanut aikaan. Ilmaista työvoimaa oli tarjolla laivalasteittain.

En tiedä montako kuukautta vietin jalostamolla. Aluksi yritin laskea päiviä mutta pian totesin sen turhaksi. Työvuorot olivat 15-tuntisia eikä päivänvaloa näkynyt koskaan. Yksitoikkoisen rutiinin rikkoivat vain työnjohtajan raivonpuuskat. Lopulta kaikki kuitenkin muuttui. Kun eräänä päivänä makasin patjallani jonkinlaisessa puolihorroksessa, havahduin raskaan sotilassaappaan tyrkätessä minua kylkeen.

- Oletko sinä numero 149-6658, kysyi kalsea ääni.
- Olen minä, vastasin ja kohotin käteni jonka ranteeseen tuo numero oli tatuoitu.
- Ylös siitä, ääni jatkoi ja jostain pimeyden keskeltä kurottui vahva käsi joka tarttui rinnukseeni kiskoen minut pystyyn.

Minua kuljetettiin läpi hämärien käytävien joita tuntui riittävän mailikaupalla. Yritin kysyä mitä oli tekeillä, mutta minua saattava sotilas ei vastannut sanallakaan. Pian olin varma että minut vietäisiin ammuttavaksi. Saatoin jo kuvitella miltä tuntuisi seistä selkä seinää vasten ja odottaa luodin iskeytymistä. Tuntisinko kipua vai sammuisiko tajuntani armeliaasti ja tuskatta?

Viimein saavuimme suurelle teräsovelle. Sotilas veti järeät salvat syrjään ja avasi oven.

- Sisään, hän ärähti ja tönäisi minua. Kompastuin kynnykseen ja kaaduin lattialle. Kun nousin ylös, saatoin nähdä että huoneessa oli ihmisiä. Yksi heistä oli Roma. Hän juoksi luokseni ja syleili minua.
- Mitä tämä tarkoittaa, minä kysyin sotilaalta.
- Nämä ihmiset ovat maksaneet saadakseen matkalipun täältä pois. Sinun sietäisi olla kiitollinen tyttöystävällesi sillä hän maksoi tuplahinnan saadakseen sinutkin mukaan, mies virnisteli. Minä saatoin nähdä että Roma oli todellakin maksanut, varmasti monellakin tavalla. Hänen kaulallaan oli kuristusjälkiä ja hän liikkui kankeasti ja nytkähdellen kuin vanha nainen.

- Minulla oli rahaa piilossa. Anna anteeksi etten kertonut sinulle, Roma kuiskasi korvaani. Sen enempää emme asiasta puhuneet. Salaisuudet ovat hirvittäviä, mutta jotkin totuudet voivat olla vielä kammottavampia.

Meidät vietiin ulos sivuovesta joka johti kapealle kujalle. Kujan päässä odotti kuormuri jonka lavalla oli kontti.

- Nopeasti nyt, auton kuljettaja hoputti kun nousimme kyytiin.
- Mistä me tiedämme ettette vain tapa meitä, minä kysyin.
- Typerys, kuljettaja sähähti. -Te olette kauppatavaraa. Teidän on syytä pysyä hengissä. Jos te kuolette, sana alkaa kiertää ja bisnes loppuu siihen paikkaan. Käsitätkö?
- Käsitän, minä vastasin. Ja käsitinkin. Se oli ensimmäinen liikeasioita koskeva oppitunti jonka sain.
- Hyvä. Nouse sitten kyytiin jumalauta ennenkuin meidät huomataan!

Niin me nousimme konttiin, kontti lastattiin laivaan ja aikanaan laiva lähti satamasta. Kukaan ei tiennyt minne me olimme menossa, mutta kukaan ei tuntunut liiemmin edes välittävän siitä. Mikä tahansa oli parempaa kuin se minkä olimme jättäneet taaksemme... jälleen kerran.

Kun laiva monen päivän kuluttua laski laituriin ja meidät vapautettiin, vastaamme tulvahtava värien, tuoksujen ja elämän sekamelska iski meidät miltei tainnoksiin.

- Tämä on Intia, joku sanoi.

5.
 

Vaikka kodittoman elämä ei ollut helppoa, se tuntui paratiisilta kaiken kokemamme jälkeen. Koska paikalliset suhtautuivat meihin torjuvasti, ryhmämme hitsautui tiiviisti yhteen. Me elimme yhdessä, söimme yhdessä ja nukuimme yhdessä. Yöt olivat lämpimiä eikä ruuan varastaminen ollut kovin vaikeaa. Niinpä me tulimme kohtalaisesti toimeen. Pieniä yhteenottoja ja kahinoita sattui toisinaan, mutta ne olivat vähäinen huolenaihe verrattuna aiemman elämämme kauhuihin. Paikallisia viranomaisia meidän olemassaolomme ei tuntunut kiinnostavan ollenkaan.

Muistan yhä kaikkien toveriemme nimet ja kasvot, vaikka aikaa on kulunut ja pieni joukkomme hajosi lopulta väistämättä. Judith, Karl ja Roberto päättivät lähteä pohjoiseen etsimään työtä. En tiedä mitä heille on tapahtunut. Jacinta sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli. Thomas lähti eräänä päivänä varastamaan ruokaa eikä palannut koskaan. Elyzabeth ystävystyi erään kauppiaan kanssa ja meni lopulta hänen kanssaan naimisiin. Anton oli kanssamme pisimpään, mutta sai viimein pestin kalastusalukselta joka upposi myrskyssä. Kaikki miehistön jäsenet hukkuivat. Lopulta vain minä ja Roma olimme jäljellä. Meillä ei ollut paljon, mutta samalla meillä oli kaikki - toisemme ja vapaus.

Eräänä aamuna kuljeskelimme kaupungin länsiosassa sijaitsevan torin laidalla odottaen sopivaa tilaisuutta. Me olimme varkaita ja elimme kädestä suuhun. Unelias poliisi kiersi toria koppalakki päässään. Pulut räpistelivät ympäriinsä ruuanmurusia etsien. Mereltä uhosi ikuinen suolaveden tuoksu. Kaikki oli samoin kuin kymmeninä muinakin aamuina. Mutta juuri kun poliisi katosi torin vilinään ja me lähdimme liikkeelle, väkijoukosta kuului kohahdus.

- Hopeatiikeri, ihmiset kuiskivat. -Hopeatiikeri on tullut!

Me olimme tietenkin kuulleet Hopeatiikeristä, mutta emme olleet milloinkaan nähneet häntä. Niinpä olimme enemmän kuin uteliaita katsomaan, millainen ihmeolento hän oli. Pian näkyviin ilmestyi pieni harmaahiuksinen mies, jolla oli yllään tyylikäs viininpunainen puku ja suussaan paksu sikari. Miehen jäljessä kulki kaksi kookasta henkivartijaa joilla oli mukanaan konepistoolit. Me katselimme miten Hopeatiikeri pysähtyi puhumaan erään torimyyjän kanssa ja osti tältä leivonnaisen, myyjän kiitellessä ja kumarrellessa.

- Ei näytä kovin vaikuttavalta, minä suhahdin Romalle. Mutta kun katsoin tarkemmin, saatoin nähdä Hopeatiikerin silmät. Vaikka hän hymyili, hänen katseensa oli täysin ilmeetön ja tyhjä.

Samassa minä huomasin myös että henkivartijoita olikin kahden sijasta kolme. Viimeisellä miehellä ei ollut mukanaan konepistoolia vaan valkoinen tiikerinpentu, jota hän talutti hihnassa. Pentu vastusteli ja sähisi, jolloin mies iski sitä kepillä kuonolle. Ennenkuin huomasinkaan, Roma oli sännännyt liikkeelle. Hän juoksi henkivartijan luo, kiskoi kepin tämän kädestä ja kirosi miehelle silmät leimuten. Väkijoukko kohahti uudelleen, mutta tällä kertaa pelästyneesti.

- Hullu tyttö, vieressäni seisova turbaanipäinen mies huokaisi. -Hopeatiikeri tappaa hänet.

Minulle ei jäänyt paljon vaihtoehtoja. Konepistoolien piiput olivat jo suuntautuneet Romaan. Oli ihme ettei häntä ammuttu saman tien. Minä pujottelin ihmisjoukon läpi ja astuin Roman ja henkivartijoiden väliin. Jos meidän piti kuolla, niin ainakin kuolisimme yhdessä.

- Ampukaa pois, Roma yllytti.
- Ampukaa vain, minä säestin. -Ei tämä elämä niin mukavaa ole, joten kyllä tässä joutaa jo kuolemaankin, uhosin. Ja minulle oli todellakin yhdentekevää elinkö vai kuolinko. Sillä juuri sillä hetkellä olin niin ylpeä Romasta, että se peitti alleen kaiken muun.

Hopeatiikeri katsoi meitä tutkivasti. Sitten hän hymyili. Ja tällä kertaa hymy ulottui hänen silmiinsä saakka.

- Tiedättekö te jotain tiikereistä, hän kysyi.
- Meillä on pitkä kokemus kaikenlaisista pedoista, Roma vastasi arvokkaasti.
- Hyvä. Minulla on paljon tiikereitä mutta ei ketään joka osaisi kouluttaa niitä, Hopeatiikeri totesi ja otti ketjun henkivartijansa kädestä. Tiikerinpentu sähisi ja riuhtoi. -Haluaisitteko te yrittää?
- Tietenkin, Roma vastasi ja katsoi minuun. -Vai kuinka?
- Ilman muuta, minä vastasin. -Mielellämme.

6.

Jahir Badsen kasvot olivat veressä ja turvonneet muodottomiksi. Mutta siitä huolimatta hän seisoi edessäni pää pystyssä.

- Oletko sinä valmis kuolemaan, minä kysyin.
- Milloin tahansa, Jahir vastasi. Murtuneen poskiluun aiheuttama tuska kuvastui hänen katseestaan.
- Se on miehen puhetta, minä totesin. -Mutta tänään ei ole se päivä jona sinä kuolet. Neljäkymmentäkolme vuotta sitten minä olin vastaavassa tilanteessa kuin sinä nyt. Olisi tarvittu vain yksi sana tai päännyökkäys ja minä olisin kuollut, ja vaimoni samoin. Mutta me osoitimme rohkeutta jä jäimme eloon. Sinä olet rohkea mies, Jahir Badse. Olit valmis taistelemaan vaikka vastassasi oli ylivoima. Jos olisit vajonnut polvillesi lattialle ja rukoillut armoa, olisit jo kuollut kuin kivi.
- Mitä sinä aiot, Jahir kysyi.
- Aion antaa sinulle uuden mahdollisuuden, minä vastasin.

Taistelun nostattama adrenaliiniryöppy oli haihtunut verestäni ja kehoni tuntui jälleen jäykältä ja kipeältä. Matka parvekkeelta työhuoneeni sohvalle tuntui kestävän ikuisuuden.

- Minun edeltäjäni nimi oli Hopeatiikeri, minä sanoin kun olin päässyt istumaan. Sidru asettui vartioon huoneen ovelle. Hän näytti hieman hämmentyneeltä. Ehkä häntä hävetti, että hän oli antanut Jahirin yllättää itsensä. Olin jo päättänyt antaa Sidrulle myöhemmin kunnon oppitunnin... jonka hän muistaisi aina katsoessaan peiliin.

- Olen kuullut hänestä, vastasi Jahir.

- Tietenkin. Kaikki ovat kuulleet hänestä, minä sanoin. -Samoin kuin Valkoisesta Tiikeristä, joka olen minä. Ja hurjasta Punatiikeristä, joka puolestaan oli Hopeatiikerin edeltäjä ja hänen enonsa.

Seurasi hetken hiljaisuus.

- Kerrohan, minkä vuoksi sinä halusit perustaa kilpailevan organisaation, minä kysyin viimein. Jahir ei vastannut. -En kuvittele sinun olleen ahne tai kunnianhimoinen. Jos olisit jompaakumpaa tai molempia, olisit tullut luokseni ja tarjonnut palveluksiasi. Ja sitten olisit ryhtynyt juonittelemaan minua vastaan. Ahneus on synti ja kunnianhimo voi tehdä viisaastakin miehestä sokean idiootin. Ei, siitä ei ollut kyse. Sinä halusit olla VAPAA. Vapaa ja riippumaton, Jahir Badse. Olenko oikeassa?

Runneltu mies ei puhunut mitään, mutta hänen ei tarvinnutkaan sillä olin tiennyt vastauksen jo pitkään. Se oli näkynyt hänen kaikista toimistaan ja hehkui yhä hänen koko olemuksestaan.

- Hyvä. Mutta annapa kun kerron sinulle erään tosiseikan. Vapaus on pelkkä suuri vankila, kangastus jonka tavoitteluun voi uhrata vaikka koko elämänsä pääsemättä koskaan nauttimaan sen antimista. Kukaan meistä ei ole vapaa. Minä olen mahtava mies, mutta siitä huolimatta minäkään en ole vapaa. Minun on pakko kuunnella lääkärieni neuvoja koska on asioita joissa he ovat minua viisaampia. Olisin typerys, ellen kuuntelisi heitä. Ja lisäksi minun on kuunneltava neuvonantajiani ja ennenkaikkea minun on kuunneltava vaimoani, koska hän on huomattavasti viisaampi kuin minä. Minä en voi käskeä aurinkoa nousemaan aamulla enkä laskemaan illalla. Sateet tulevat ajallaan, samoin hirmumyrskyt. Minulla ei ole niihin mitään valtaa. Oletko sinä typerys, Jahir Badse, minä kysyin.
- En, hän vastasi.
- Tulehan tänne, minä sanoin ja horjuin takaisin parvekkeelle.

Roma oli lopettanut koulutuksen ja leikki nyt harjoituskentällä kahden tiikerinpennun kanssa. Pennut tekivät valehyökkäyksiä toistensa kimppuun, hyppivät ja painivat.

- Minä olen tuntenut Roman yli kuudenkymmenen vuoden ajan, sanoin ja vilkutin Romalle. Hän vilkutti takaisin. -Onko sinulla naista elämässäsi, kysyin.
- On, vastasi Jahir jäykästi.
- Mikä hänen nimensä on?
- Hänen nimensä on Khamiya.
- Onko hän viisas?
- On. Hän on älykäs. Ja hellä ja lempeä... kaikkea sitä mitä minä en ole.

- Se on hyvä, minä sanoin. -Punatiikeri, Hopeatiikeri, Valkoinen Tiikeri... tiikeritkään eivät elä ikuisesti, mutta uudet sukupolvet ottavat aina edeltäjiensä paikan. Ehkä joskus koittaa Keltaisen Tiikerin aika.