Vielä yksi opetus

1.

Hämmästyin kun kuulin kolkutuksen huoneeni ovelta jo ennen aamunkoittoa, ja vielä enemmän hämmästyin kun oivalsin kuka tulija oli. En ollut heti tuntea häntä, sillä olin aiemmin nähnyt Kronikoitsija Nathonin yksinomaan pukeutuneena koruttomiin, tummanharmaisiin vaatteisiin. Mutta nyt hänellä oli päässään musta lierihattu jonka nauhaa koristi suuri messinkisolki, ja harteillaan metsänvihreä matkamiehen viitta.

- Mitä sinä töllistelet? Etkö aio kutsua vanhaa miestä sisään, kysyi Kronikoitsija. Hänen sanansa olivat tylyt, mutta teräväpiirteisillä, juonteikkailla kasvoilla asui hienoinen hymy. Sekin oli erikoista, sillä Kronikoitsijalla oli juron ja töykeän miehen maine.
- Toki, minä änkytin. -Tulkaa sisään.

Kronikoitsija astui kynnyksen yli ja silmäili tuikeana ympärilleen.
- Pidät sentään huoneesi siistinä, hän sanoi. -Se on hyvä merkki.
- Tuota... Saisinko tarjota teille teetä, minä kysyin.
- Teetä! Erinomainen ajatus. Kupillinen teetä maistuisi hyvin. Pieni vahvistus onkin tarpeen, sillä olen lähdössä matkalle, selitti Kronikoitsija. Outo hymynkare leikki yhä hänen suupielessään.
- Niinkö, minä sanoin. -Saanko kysyä minne te aiotte mennä?
- Toki, Kronikoitsija vastasi. -Mutta kaikki aikanaan. Laitahan, poikaseni, teekannu tulelle!

Minä viritin tulen uuniin ja ajattelin, että tuntui kummalliselta tulla kutsutuksi pojaksi. Olin jo aikamies, mutta Kronikoitsijaan verrattuna tietenkin vielä nuori. Hän oli vaikuttanut vanhalta kuin ikihonka jo silloin kun olin tullut Akatemiaan.
- Muinaisten kirjoitusten tutkiminen vanhentaa mieltä mutta pitää sielun nuorena, oli eräs opettajista sanonut Kronikoitsijaan viitaten.

Kun teevesi kiehui, otin kaapistani kupin ja lautasen ja ojensin ne Kronikoitsijalle.
- Kiitoksia, poikaseni, hän sanoi. -Sinun on viisainta kaataa itsellesikin, ja vieläpä oikein iso kupillinen - sinä tulet nimittäin mukaani. Ja sinun on myös syytä pakata laukkusi. Et tarvitse paljoakaan; vain lämmintä vaatetta, hiukan ruokaa ja ehkä piirustusvälineet. Olen kuullut että olet taitava piirtäjä.
- Teidän mukaanne, minä toistin ällistyneenä. -Mutta enhän minä voi... Minut vihitään palvelukseen jo ensi viikolla!
- Tiedän, vastasi Kronikoitsija arvokkaasti. -Sinun ei tarvitse olla huolissasi. Ehdit mainiosti takaisin juhlallisuuksiin.
- Mutta... Minne me oikein olemme menossa? Ja miksi?
- Kaikki aikanaan, poikaseni, vastasi Kronikoitsija ja kohotti teekupin ohuille huulilleen.

2.

- Useimmat oppilaat viipyvät Akatemiassa vain vuoden tai korkeintaan kaksi ennenkuin opettajat saavat heistä tarpeekseen ja heidät vihitään tehtäviinsä kauppiaina, käsityöläisinä, kirjureina tai muina sellaisina, totesi Kronikoitsija harppoessaan alas Ympärysmuurille johtavia Keskusportaita.
- Aivan, minä huohotin. Jouduin pitämään yllä totista tahtia pysyäkseni vanhuksen perässä.
- Niistä jotka jäävät opettajien riesaksi kolmeksi tai neljäksi vuodeksi tulee pappeja, opettajia tai lääkäreitä, Kronikoitsija jatkoi. -Mutta sinä olet ollut Akatemiassa peräti viisi vuotta! Mistähän se mahtaa johtua, Kronikoitsija kysyi.
- En tiedä, minä vastasin. Vaikka minulla olikin siitä asiasta jonkinlainen käsitys, tai ainakin luulin tietäväni mistä oli kyse.
- Sinä valehtelet, poikaseni, sanoi Kronikoitsija hyväntuulisesti. -Valehtelet niin että korvasi heiluvat. Niiden aikaansaama läiske kuuluu tänne asti! Mutta ei se mitään. Minä tiedän sinusta enemmän kuin luulisit.

Kronikoitsijan sanat kylmäsivät sydäntäni. Hänen ilmestyessään ovelleni olin kuvitellut että vihkimykseni oli sittenkin peruttu. Ajatus oli järjetön, sillä epäkelpojen oppilaiden kovistelu ei todellakaan ollut Kronikoitsijan asia, mutta siitä huolimatta se oli käynyt mielessäni.
- Ensimmäisenä vuonna tappelit välskäri Mortonin pojan kanssa ja iskit häneltä nenän murskaksi. Opettajasi eivät tainneet ilahtua siitä?
- Eivät todellakaan, minä mutisin.
- Kolmantena vuonna oli se tapaus johon liittyi opettaja Shiloh. Sievä nuori nainen hän onkin, joten ainakin valitsit viisaasti! Mitäänhän ei tietenkään voitu todistaa pitävästi, mutta Akatemiassa seinilläkin on korvat. Ja minulla myös - ja minulla sattuu niinikään olemaan erinomainen kuulo, jatkoi Kronikoitsija. -Olet aikaansaapa nuori mies! Mutta neljäntenä ja viidentenä vuonna olet käyttäytynyt kunnolla, tai ainakin paremmin. Miksi ihmeessä?
- En halua tulla erotetuksi, minä vastasin.
- Aivan oikein, huudahti Kronikoitsija. Hän saavutti Keskusportaiden alatasanteen ja lähti painelemaan Ympärysmuuria itään. Minä seurasin perässä kömpelöä laukkuani roikottaen. -Sitä sinä et halua. Jos joutuu erotetuksi Akatemiasta, ei pääse enää milloinkaan takaisin. Maanviljelijän ammatti on kunniakas mutta raskas. Sotilaan ura puolestaan saattaa olla pahimmassa tapauksessa hengenvaarallinen. Ja sitten on lisäksi kiertäviä kaupustelijoita, varkaita, kerjäläisiä, silmänkääntäjiä, huijareita, ilotyttöjä ja rattopoikia... Ei järin ruusuinen tulevaisuudenkuva, vai kuinka?
- Ei todellakaan, minä vastasin jälleen.

Ympärysmuurin itäreuna päättyi suureen rautaoveen jonka takana avautui kallioon louhittu luola. Vartijat nostivat valtavan teljen syrjään, avasivat oven ja kumarsivat meille - tai oikeammin voisi kai sanoa että he kumarsivat Kronikoitsijalle. Me kävelimme ahdasta käytävää pitkin yhtä ahtaaseen ja kapeaan portaikkoon jonka päästä kajasti himmeää valoa. Pian seisoimme Pengertiellä kaupungin muurien ulkopuolella. Tien tuolla puolen avautuivat Pohjoiset Suot.
- Remidonin kaupunki, sanoi Kronikoitsija katsellessaan valkoisia, suippoja torneja sekä vahvoja rintavarustuksia jotka tavoittelivat taivaita. -Tiesitkö että tällä paikalla oli ennen kaupunki jonka nimi oli Midon?
- Tiesin kyllä, minä vastasin. -Opettajat kertoivat siitä.
- Aivan. Mutta he eivät tainneet kertoa, miksi Midonia ei ole enää?
- Eivät niin.
- He eivät kertoneet koska he eivät tiedä, totesi Kronikoitsija ja lähti kävelemään Pengertietä itään.
- Ja miksi he eivät tiedä, minä kysyin kiiruhtaessani hänen jälkeensä.
- Koska minä en ole kertonut sitä heille.


3.

Remidonin kaupunki on rakennettu vuorenrinteen kupeeseen - osittain jopa itse rinteeseen. Valtava vuorenseinä suojaa sitä etelästä käsin ja muissa ilmansuunnissa vastassa on mahtava Ympärysmuuri. Ympärysmuurin edustalla kulkee Pengertie ja Pengertien takana levittäytyvät Pohjoiset Suot. Ne eivät ole kiellettyä aluetta; kuka tahansa kulkija saa mennä Pohjoisille Soille, mutta harva tekee niin. Ja niistä jotka niin tekevät, vielä harvempi palaa.

Siksi olin hämmästynyt, kun Kronikoitsija suuntasi kulkunsa muitta mutkitta yli Pengertien ja laskeutui taitavasti rinnettä alas kohti Soita.
- Olemmeko me todellakin menossa Pohjoisille Soille, minä huusin hänen jälkeensä.
- Olemme, ja vieläkin kauemmas, Kronikoitsija vastasi. -Lopeta kuhnailu!

- Vieläkin kauemmas, minä toistin kun saavutin Kronikoitsijan joka eteni määrätietoisesti hetteikön halki. Hänen jalkansa löysivät erehtymättömästi pitävät ja kuivat kohdat. -Mustille Vesille asti, siis?
- Aivan, vanhus vastasi ja kulki hetken vaiti. -Mitä opettajasi ovat kertoneet Mustista Vesistä?
- Tuota... muistelisin heidän puhuneen jotain pohjattomista järvistä joita yksikään kuolevainen ei voi ylittää, minä sanoin.
- Typerykset, murahti Kronikoitsija vihaisesti. -Ensinnäkään Mustat Vedet eivät ole järviä, vaan kyseessä on meren lahti. Ja puheet pohjattomuudesta ovat silkkaa älyttömyyttä. Jokaisella vesistöllä on pohja. Minne vedet muuten valuisivat? Ihmisille on tyypillistä että he keksivät satuja silloin kun häpeävät myöntää etteivät tiedä. Ja sitten he vielä nimittävät itseään opettajiksi.
- Mutta miksi he eivät tiedä, minä kysyin. -Siksikö että te ette ole kertonut heille?
- Olet viisas poika, vastasi Kronikoitsija. Hän vilkaisi minuun olkapäänsä yli. -En tosiaankaan ole kertonut. Jotkut Kronikoitsijat ovat kertoneet paljonkin, mutta minä olen kertonut vähän. Siitä huolimatta en ole koskaan valehdellut. Kronikoitsijan on aina oltava rehellinen. Mutta jos opettajat ryhtyvät keksimään juttuja omasta päästään, se on heidän vikansa.

Minä olin hiljaa ja mietin Kronikoitsijan sanoja. Minulla oli tunne, että hän yritti opettaa minulle jotakin. Mutta hän teki sen aivan toisin kuin Akatemian opettajat jotka vain puhuivat ja puhuivat ja harmistuivat jos heille esitti kysymyksiä.
- Entä väite siitä että kukaan ei voi ylittää Mustia Vesiä? Onko sekin satua, kysyin lopulta.
- On. Moni ei voi tehdä sitä nykyään, mutta jotkut kyllä voivat.
- Nykyään, minä toistin. -Olivatko asiat ennen toisin?
- Olivat kyllä. Muinaisina aikoina Mustilla Vesillä liikuttiin paljonkin. Midonin laivat purjehtivat avomerelle saakka etsimään uusia maita, Kronikoitsija vastasi.
- Löysivätkö he niitä, minä kysyin innokkaasti. Ajatus kaukana meren tuolla puolen avautuvista tuntemattomista rannoista vaikutti minusta todella kiehtovalta. Remidon ja Akatemia olivat muodostaneet minun koko maailmani viiden vuoden ajan, ja nyt niiden tarjoamat puitteet tuntuivat kovin ahtailta ja jopa masentavilta. Yhtäkkiä olin todella iloinen siitä että olin juuri tässä ja nyt, matkalla kohti tuntematonta, seuranani vanha ja viisas mies joka puhui minulle kuin vertaiselleen. Tai ainakin melkein.
- Midonilaiset löysivät paljonkin sellaista minkä olisi pitänyt jäädä heiltä salaan, kuului moniselitteinen vastaus.


4.

Vähitellen hetteiköt laajenivat lammikoiksi ja lammikot pieniksi järviksi. Suolintujen yksitoikkoiset, surumieliset huudot kiirivät niiden yli. Vedestä nousi savunharmaata utua joka peitti kalpean aamuauringon valon ja sai maiseman näyttämään entistäkin lohduttomammalta. Minusta näytti siltä kuin koko maailma olisi muuttunut loppumattomiin jatkuvaksi suoksi. Mutta Kronikoitsija kulki yhä eteenpäin ja hänen parkitut nahkasaappaansa olivat säilyneet lähes kuivina.

Minun laitani oli toisin. Vesi hölskyi kengissäni ja jalkojani kivisti. Enkä uskaltanut edes kuvitella, moniko matkamies oli joutunut meitä ympäröivien suonsilmäkkeiden vangiksi.
- Väsyttääkö sinua, poikaseni, kysyi Kronikoitsija.
- Eipä juuri, minä puhisin vastaukseksi.
- Matkaa ei ole enää kovin pitkälti. Me saavumme Mustille Vesille keskipäivän tienoilla, mikäli pidämme kiirettä.

Muutaman virstan jälkeen maasto alkoi kohota. Lampareita oli yhä siellä täällä, mutta puut ja pensaat vähenivät ja niiden sijaan maasta törrötti teräväreunaisia heinätuppaita jotka olivat väriltään vaaleanvihreitä. Tasainen sammalmatto muuttui ensin ruohoksi ja sitten valkeaksi hiekaksi. Pian saatoin kuulla korvissani valtavan, ärjyvän pauhun joka pelotti minua.
- Mikä ääni tuo on, minä kysyin.
- Meri, vastasi Kronikoitsija.

Hiekassa tarpominen oli vielä hankalampaa kuin suolla kulkeminen. Laukkuni tuntui painavan ainakin sata leiviskää ja silmissäni sumeni kun kompuroin ylös rinnettä. Kronikoitsija eteni yhtä vaivatta kuin tähänkin asti, ja saavutettuaan kumpareen laen hän seisahtui ja levitti käsivartensa. Vihreä viitta liehui hänen harteillaan kuin jonkin jättiläislinnun siivet. Ilma oli kirpeä ja tuuli toi mukanaan suolaisen tuoksun.

Minä pysähdyin Kronikoitsijan viereen ja viskasin laukkuni maahan. Olin todella uupunut, mutta edessäni avautuva näky elähdytti minua. En ollut koskaan aiemmin nähnyt niin valtavan paljon vettä. Vaahtopäiset laineet vyöryivät kaukaa horisontista ja saavuttivat rannan tasaisina riveinä. Sillä hetkellä tunsin ikuisuuden rauhallisen käden koskettavan sisintäni.
- Meri, minä sanoin. -En ole koskaan nähnyt mitään näin kaunista.
- Entä opettaja Shiloh? Eikö hän ollut yhtä kaunis, kysyi Kronikoitsija ilkikurisesti.
- Ei, minä vastasin. -Tämä vie voiton kaikesta.

Me seisoimme pitkään dyynillä, katselimme merta ja auringon leikkiä tummilla aalloilla. Lokit ja muut merilinnut liitelivät taidokkaasti syvyyksien yllä ja laskeutuivat toisinaan lepäämään luodoille ja kareille joita pisti esiin vedestä.
- Meri on ja pysyy, lausui Kronikoitsija. -Siinä on sen kauneus.

Lopulta hän lähti jälleen liikkeelle ja laskeutui dyyniltä kohti rantaa.
- Minne me nyt menemme, minä kysyin.
- Tänne, hän vastasi ja suuntasi kohti pitkänomaista kalliomuodostelmaa joka työntyi rannasta merelle kuin ojentuva sormi. -Tällä paikalla oli muinoin kauppasatama, mutta nyt siitä on jäljellä pelkkä aallonmurtaja.
- Midonilaisten satama, minä vastasin.
- Aivan niin.

Aallonmurtajalla tuuli entistäkin kovemmin. Ilma oli läpeensä kosteaa ja vaatteeni kastuivat hetkessä litimäriksi. Meren pauhu, josta olin jo melkein oppinut pitämään, kuulosti jälleen vaaralliselta korvissani. Ja aallonmurtajan päässä meitä odotti vene. Se oli rakennettu jostain vaaleasta, lähes valkoisesta puulajista jota minä en tuntenut ja näytti epäilyttävän pieneltä ja suojattomalta.
- Pitääkö meidän todellakin mennä tuohon, minä kysyin epäuskoisena.
- Pitää, vastasi Kronikoitsija. -Mutta sinun ei tarvitse pelätä.
- Ettekö te voisi jo kertoa minne me oikein olemme menossa, minä kysyin. Minun oli korotettava ääntäni voittaakseni meren kohinan ja tuulen viuhinan.
- Kerron sitten kun olemme veneessä, huusi Kronikoitsija takaisin. Nauru välkkyi hänen harmaissa silmissään.


5.

Tulin merisairaaksi kymmenessä minuutissa. Kronikoitsija ohjasi venettä taitavasti, mutta minä roikotin päätäni veneen laidan yli ja syljin sappea ja oksennusta. Pieni pursi keikkui valtavilla aalloilla yhtä holtittomana kuin korkki - tai siltä minusta ainakin tuntui. Mutta Kronikoitsija ei vaikuttanut olevan huolissaan.

Kun vatsani oli viimein tyhjä, asetuin makaamaan veneen pohjalle. Tunsin itseni uskomattoman väsyneeksi. Jokaista lihastani särki. Akatemiassa oli tietenkin ollut ratsastustunteja sekä miekkailu- ja nyrkkeilyopintoja, mutta mikään niiden tarjoamista koettelemuksista ei ollut valmistanut minua tähän. Olisin varmasti nukahtanut siihen paikkaan mikäli en olisi ollut niin peloissani ja huonovointinen.

Pian huomasin että taivaan väri alkoi muuttua. Sen sininen kuulaus hälveni ja tilalle tuli samea harmaus joka syveni asteittain. Samalla merenkäynti tyyntyi ja tuulikin tuntui asettuvan. Minä kohosin jalkeille, otin tukea veneen reelingistä ja tähysin horisonttiin. Aurinko oli kadonnut näkyvistä, mutta jostain kaukaa levisi outo, verenkarvainen hehku joka sai koko maailman värjäytymään punaiseksi. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.
- Mitä oikein on tapahtumassa, minä kysyin. -Onko tulossa myrsky?
- Ei, vastasi Kronikoitsija levollisesti. -Ole rauhassa.

Meri oli jo aivan tyyni. Sen vesi näytti entistäkin mustemmalta. Minusta näytti siltä kuin veneemme alla avautuisi synkkä ja pohjaton kuilu. Hetken oli hyvin hiljaista ja rauhallista. Kronikoitsija antoi veneen kellua paikoillaan hallitsettomana ja katseli veteen. Hän tuntui odottavan jotakin.

Ja silloin vene keinahti. Ensin kerran, sitten toisen ja kolmannen - ikäänkuin joku olisi työntänyt sitä alhaalta käsin. Veden pinta alkoi väreillä hermostuttavasti.
- Mitä tämä tarkoittaa, minä kysyin. Ääneni oli kireä kuin harpun kieli.
- Odota vain, vastasi Kronikoitsija. Vene keikkui nyt entistä kovemmin ja veden pinnan hienoinen liike oli muuttunut ristiaallokoksi, jonka seassa näkyi syveneviä pyörteitä. Minua hirvitti. Olin varma että me uppoaisimme pian ja Mustista Vesistä tulisi minun hautani.

Viimeinen sysäys oli niin vahva että kaaduin selälleni veneen pohjalle. Löin pääni kipeästi perätuhtoon ja tajuntani pimeni hetkeksi. Kronikoitsija kumartui puoleeni.
- Oletko kunnossa, hän kysyi.
- Olen minä, vastasin. Kronikoitsija ojensi kätensä ja kiskoi minut ylös. Hän oli hämmästyttävän vahva niin vanhaksi ja laihaksi mieheksi.
- Katso, hän sanoi.

Valtava pää oli kohonnut vedestä. Se olisi näyttänyt vihreänruskealta saarelta, ellei sen keskeltä olisi loistanut kaksi suunnatonta punaista silmää. Tuon näyn käsittämättömyys sai minut vapisemaan, ja vielä pahemmin säikähdin kun oivalsin että tuo tuijottava katse ei ollut eläimellisen ymmärtämätön, vaan sen takana asui äly. Jättiläisolento oli ääneti ja katseli meitä kuin arvioiden.
- Mikä tuo on, minä kuiskasin.
- Vaikene, sähähti Kronikoitsija. Sitten hän ojensi kätensä merihirviötä kohti ja lausui jotain kielellä jota en ymmärtänyt. Hänen äänensä oli hyvin voimakas ja vakaa.

Ja sitten, hyvin hitaasti, massiivinen pää laskeutui takaisin vedenpinnan alle. Tuuli virisi uudelleen ja meri alkoi aaltoilla, mutta tällä kertaa huomattavasti rauhallisemmin. Taivaan kammottava punaväri hiipui pois ja pian olisin voinut uskoa että koko näky oli oli ollut pelkkää unta.
- Loppumatka sujuu helpommin, sanoi Kronikoitsija.
- Mikä olento se oikein oli, minä kysyin.
- Se oli Hydor, merten valtias, vastasi Kronikoitsija. -Olet varmaankin kuullut hänestä? Samoin kuin Melanicuksesta, joka on ilmojen ruhtinas? Ja Sathornista, maan äärien vartijasta?
- Tietenkin, mutta... Minä kuvittelin että ne tarinat ovat pelkkää satua, änkytin.
- Niinpä niin, hymähti Kronikoitsija.


6.

Loppumatka sujui todellakin helpommin. Myötätuuli pullisti veneen purjeet ja kiidätti meitä eteenpäin. Pahoinvointini hälveni ja saatoin etsiä piirustusvälineet laukustani. Yritin parhaani mukaan luonnostella kaikkea näkemääni.

Aurinko vaelsi hitaasti taivaankannen poikki ja värjäsi pilvet violeteiksi laskeutuessaan horisonttiin. Ympärillämme oli pitkään ollut pelkkää avovettä, mutta nyt merestä pisti siellä täällä esiin terävähuippuisia saarekkeita. Kronikoitsija kiersi ne turvalliselta etäisyydeltä. Hänen liikkeensä säilyivät aina rauhallisina ja varmoina.
- Missä te olette oppinut purjehtimaan noin hyvin, minä kysyin. Mutta Kronikoitsija vain hymyili vastaukseksi.

Oli jo puolihämärää kun Kronikoitsija viittasi eteenpäin.
- Katso tuonne, hän sanoi. Minä tein työtä käskettyä ja siristin silmiäni, mutta aluksi näin vain pelkkää pimeyttä. Sitten saatoin erottaa mustan, epämääräisen muotoisen möhkäleen joka näytti suurenevan hitaasti lähestyessämme sitä.
- Se on saari, minä sanoin.
- Niin on, vastasi Kronikoitsija. -Se on todellakin saari, ja samalla meidän määränpäämme. Sillä tuolla saarella kohoaa Quhartin Linnoitus.
- En ole koskaan kuullut siitä, minä totesin.
- Harvat ovat, lausui Kronikoitsija. -Sen rakensivat voimat joista nykyihmisillä ei ole aavistustakaan. Ennen se oli voimakas ja pahansuopa paikka jonne päätyminen merkitsi kaiken toivon kuolemaa, mutta sitten se puhdistettiin ja pyhitettiin.
- Ikivanhatko sen puhdistivat, minä kysyin.
- Kyllä, Kronikoitsija vastasi.

Merestä työntyi suunnattomia kivipylväitä joiden pintaan oli kaiverrettu omituisia kuvioita ja symboleja joiden merkityksestä minulla ei ollut aavistustakaan. Säälimätön meri-ilma oli kuluttanut niitä ja osa pylväistä oli katkennut, mutta jotkut seisoivat yhä paikoillaan.
- Meri on kohonnut, selitti Kronikoitsija. -Laiturit ovat nyt veden alla. Midonin laivaston alukset odottivat ennen näillä paikoilla lähtöä valloitusretkille, mutta niistäkään ei enää ole jäljellä juuri mitään. Paitsi yhdestä, ja sen voit nähdä kun pääsemme lähemmäksi rantaa.

Ja kun saari kasvoi silmieni edessä, saatoinkin havaita sen rannalla makaavan hylyn. Se lojui kyljellään kuin jättiläisvalaan raato. Kronikoitsija ohjasi veneen matalikkoon, kahlasi rantaan kiinnitysköysi mukanaan ja sitoi sen lujalla solmulla suuren kivenlohkareen ympärille.
- Venettä ei kannata vetää ylös, hän sanoi. -Se vain hankaloittaisi lähtöä.
- Niin, minä vastasin. Mutta katseeni oli kiinnittynyt vanhaan hylkyyn. Se oli ennen ollut mahtava sotalaiva, mutta nyt se makasi kuolleena rantahiekalla ja merilinnut olivat tehneet pesänsä sen uumeniin.
- Tuo laiva tunnettiin ennen nimellä Ri`hakkhh Al Abalori - Abalorin Tuho, lausui Kronikoitsija juhlallisesti.

Minä keräsin rannalta ajopuita ja rakensin niistä nuotion hylyn kupeeseen.
- Voimme hyvin leiriytyä yöksi tähän, sanoi Kronikoitsija.
- Entä huomenna, minä kysyin. Mutta Kronikoitsija ei vastannut. Hän istui vaiti, ja pian tunsin silmäluomieni painuvan umpeen. Tulen rätinä sekoittui tyynen meren hiljaiseen lauluun.

Olin jo nukahtamaisillani kun Kronikoitsija viimein puhui.
- Ricar Taivaansinisen mukaan tuo hylky on tarkoitettu varoitukseksi ja opetukseksi.
- Opetukseksi, minä mutisin unisesti.
- Niin. Opetukseksi kaiken katoavaisuudesta ja inhimillisen kunnianhimon turhanpäiväisyydestä, Kronikoitsija sanoi.
- Kuka on Ricar Taivaansininen, minä kysyin.
- Saat kuulla hänestä enemmän aamulla, vastasi Kronikoitsija. -Lepää nyt, poikaseni, hän jatkoi lempeästi. Ja niin minä nukahdin.


7.

Aamu valkeni viileänä ja sumuisena. Nuotio oli hiipunut hiillokseksi. Valkoinen veneemme keinui rauhallisesti aalloilla, ja valtava laivanhylky näytti entistä surumielisemmältä. Me nautimme niukan aamiaisen ja lähdimme jälleen liikkeelle. Vanha, tuulten ja sateiden rapauttama tie kiemurteli ylös rantakalliolle. Se oli rakennettu kellertävistä tiilistä.

Meri oli lumonnut minut kauneudellaan, mutta kallion laelta avautuva näkymä puolestaan tyrmistytti minut vieraudellaan. Olin odottanut näkeväni synkän, puoliksi romahtaneen linnan, mutta Quhartin Linnoitus olikin jotain aivan muuta: Sileä, pitkänomainen rakennelma joka ei näyttänyt ihmiskätten tekemältä. Se kiemurteli laakson pohjalla kuin jättiläiskäärme, ja sen muodossa ja mittasuhteissa oli levottomuutta herättävää outoutta.
- Minusta tuo näyttää elävältä, sanoin. -Kammottava paikka!
- Se on ollut kammottava paikka, myönsi Kronikoitsija. -Mutta nyt se on hautakammio.

Kun jatkoimme matkaa kohti Linnoitusta, oivalsin että sitä ympäröi eräänlainen aura. Ilma Linnoituksen ympärillä tuntui ohuemmalta eikä missään kasvanut kasveja. Myöskään merilinnut eivät viihtyneet sen lähistöllä. Maaperä oli kauttaaltaan kuivaa ja halkeillutta ja siitä nousi kummallinen, ummehtunut tuoksu. Mutta me kuljimme eteenpäin, ja tuo valtava rakennus kohosi edessämme kuin vihreänharmaa teräsvuori.

Quhartin Linnoituksen sisäänkäynti ei myöskään muistuttanut mitään aiemmin näkemääni. Sen edustalla ei ollut syvää vallihautaa laskusiltoineen eikä edes jykevää muuria portteineen. Oli pelkkä valtava soikion muotoinen aukko joka avautui suoraan kaarevasta seinästä kuin jättiläismäinen suu. Mutta Kronikoitsija ei hämmästellyt eikä viivytellyt, vaan asteli muitta mutkitta sisään pimeään käytävään. Ja tuolla hetkellä minua alkoi pelottaa. Kun olimme saavuttaneet määränpäämme, mielessäni poltti uusi kysymys.
- Odottakaa, minä huudahdin vapisevalla äänellä. -Ettekö voisi kertoa miksi olemme täällä?

Kronikoitsija seisahtui. Hän kaivoi jostain viittansa alta pienen soihdun ja iski siihen tulen. Sen tanssivassa loisteessa näin sileän lattian ja himmeinä kiiltelevät seinät. Minua puistatti kun oivalsin että missään ei näkynyt pölyä, roskia eikä edes hämähäkinseittejä.
- Kerrohan, poikaseni, mitä muistat kuulleesi jättiläisestä nimeltä Abalor, Kronikoitsija kysyi. Hän oli vain muutaman askeleen päässä, mutta hänen äänensä tuntui tulevan jostain hyvin kaukaa. Minä mietin kuumeisesti ja yritin muistella lastenhoitajani tarinoita ja pappien puheita.
- Eikös hän ollut jumala, minä sanoin kysyvästi. -Ikivanhojen lapsi, joka noudettiin isiensä luo taivaisiin.
- Olet osittain oikeassa, virkkoi Kronikoitsija hyväksyvään sävyyn. -On mukava tietää että kaikki tarinankertojat eivät sentään ole typeryksiä! Abalor todellakin oli Ikivanhojen lapsi. Ja kerran häntä palvottiin jumalana, vaikka hän ei sellainen ollutkaan.

Käytävä kaartui oikeaan ja päättyi soikeaan oviaukkoon. Askeleemme kaikuivat hyvin vaimeina Linnoituksen oudossa ilmassa.
- Ricar Taivaansinisen aikakirjoissa kerrotaan, että Armath Velhokuningas vangitsi Abalorin ja toi hänet Quhartin Linnoitukseen, sanoi Kronikoitsija ja seisahtui ovelle. Hänen kasvonsa häämöttivät aavemaisen oransseina soihdun valossa. -Mutta prinsessa Carr Korpinkuiske kutsui Ikivanhoja ja he vastasivat. Velhokuningas ja hänen valtakuntansa hävitettiin ja Abalor kutsuttiin Ikivanhojen luokse.
- Aivan kuten olen lapsena kuullut, minä vastasin.
- Ei aivan, sanoi Kronikoitsija. -Abalorin henki jätti maan, mutta hänen ruumiinsa on yhä täällä.

Seurasi tyrmistynyt hiljaisuus. Minä en saanut sanaa suustani.
- Quhartin Linnoitus on nykyään Abalorin hauta, totesi Kronikoitsija viimein. -Tule ja katso, hän sanoi ja astui sisään oviaukosta. Ja silloin sen takana avautuvaan kammioon leimahti valo.

Suunnattoman salin lattialla lepäsi titaaninen ruumis. Sen mittasuhteet olivat lähes uskomattomat.
- Tässä lepää Abalor, Ikivanhojen lapsi, lausui Kronikoitsija. Mutta minä en edelleenkään kyennyt puhumaan. Saatoin vain tuijottaa tuota käsittämätöntä näkyä. Olin aina kuvitellut että Ikivanhojen lapset olisivat kauniita, mutta Abalor ei ollut kaunis. Hänen ruumiinsa oli vääntynyt ja sitä peittivät kammottavat arvet. Silmien paikalla oli pelkkää punavalkoista kudosmassaa. Valtava suu oli vääntynyt hirvittävään irvistykseen. Mutta kaikkein pahinta oli se, että jättiläinen ei näyttänyt kuolleelta. Hetken olin varma että hän nousisi leposijaltaan ja hänen askeleensa kaikuisivat Linnoituksessa kuin ukkosen jyly. Käännyin rynnätäkseni suinpäin pakoon, mutta Kronikoitsija tarttui käteeni.
- Ei ole mitään pelättävää, hän sanoi.


8.

Kului pitkään ennenkuin saatoin rauhoittua.
- Olisin voinut kertoa sinulle tämän kaiken jo Akatemiassa tai viimeistään matkalla tänne, selitti Kronikoitsija lempeästi. -Mutta kuten sanottu, minä tunnen sinut. Sinä olet uppiniskainen ja seikkailunhaluinen, ja uskot mieluiten vain omia silmiäsi. Olenko oikeassa?
- Varmaankin, minä puuskahdin.

Me astuimme kammioon, ja vaikka Abalor näytti edelleen hirvittävältä silmissäni, saatoin nyt katsoa häntä tuntematta pakokauhua.
- Hän oli ennen ylväs ja kaunis, sanoi Kronikoitsija surullisesti. -Mutta Armath Velhokuningas runteli hänen ruumiinsa ja sokaisi hänet, hän jatkoi. Ja minä tunsin sisimmässäni synkkää vihaa tuota muinoin elänyttä kuningasta kohtaan.

Abalorin ruumiin jalkopäässä kohosi valtavan pitkä kivinen katafalkki jolla makasi ihmisruumiita. Abalorin lailla hekin näyttivät vain nukkuvan, mutta minä oivalsin että henki oli paennut heistä ikuisiksi ajoiksi.
- Katso häntä, sanoi Kronikoitsija ja osoitti ensimmäistä ruumista. -Mitä näet?
- Minä näen naisen, vastasin. -Tummahiuksisen ja kauniin. Hän näyttää ylpeältä.
- Sitä hän olikin, mutta hän osasi myös nöyrtyä. Sillä totisesti minä sanon sinulle, että edessäsi makaa prinsessa Carr Korpinkuiske, Armath Velhokuninkaan tytär, joka sai Ikivanhat jälleen kuulemaan ihmistä. Ja hänen vieressään lepää meidän ammattikuntamme ensimmäinen, Carr Korpinkuiskeen Kronikoitsija Ricar Taivaansininen, sanoi Kronikoitsija.
- Entä nämä kaikki muut, minä kysyin ja viittasin hiljaisena makaavaan rivistöön. -Heitä on kymmenittäin. Ovatko hekin Kronikoitsijoita?
- Kyllä ovat.

- Kronikoitsijan ikää ei mitata vuosissa vaan sivuissa, sanoi Kronikoitsija tarkasteltuaan pitkään ammattiveljiensä ja -sisariensa tomumajoja. -Minä olen nyt kuusituhattaseitsemänsataakahdeksankymmentäkaksi sivua vanha. Mutta kaikki Kronikoitsijan aika ei suinkaan kulu kirjoittamiseen, pappien ja opettajien neuvomiseen ja järjen takomiseen hallitsijoiden puisiin päihin. Kun Kronikoitsija tuntee vanhenevansa, hänen on ryhdyttävä etsimään itselleen seuraajaa. Sillä maailmassa voi kerrallaan olla vain yksi Kronikoitsija, joka tuntee muinaiset kirjoitukset ja Ikivanhojen salaisuudet.
- Seuraajaa, minä toistin.
- Aivan niin. Siihen, että nuori mies tai nainen viettää Akatemiassa peräti viisi vuotta, saattaa olla useitakin syitä. Hän voi olla jonkun mahtimiehen lapsi eivätkä opettajat uskalla erottaa häntä, vaikka hän olisi kuinka toivoton tapaus. Tai hän voi olla luonteenpiirteiltään niin ristiriitainen ettei kukaan pysty päättämään, mihin ammattikuntaan hänet pitäisi vihkiä. Tai saattaa olla niinkin, että joku on kiinnittänyt häneen katseensa. Vaikkapa joku vanha mies, joka etsii itselleen seuraajaa...

Minua alkoi huimata.
- Ette kai te tarkoita... Että minä...
- Tarkoitanpa hyvinkin, vahvisti Kronikoitsija hymyillen. -Ensi viikolla sinut vihitään uudeksi Kronikoitsijaksi. Ja jo ensi viikolla, olettaisin, sinä aloitat oman aikakirjasi. Ja joskus tuhansien sivujen kuluttua sinä palaat Quhartin Linnoitukseen seuraajasi keralla, aivan samoin kuin minä olen nyt tehnyt.
- Mutta entä te, minä henkäisin. -Palaatteko te mukanani kaupunkiin?
- En suinkaan, poikaseni, Kronikoitsija vastasi päätään pudistaen. -Minun aikani maan päällä on päättymässä. Kirjoitin viimeisen luvun aikakirjaani ennen kuin tulin luoksesi. Minun on nyt liityttävä heidän seuraansa, hän jatkoi ja osoitti pitkää ruumisriviä.

Tunsin miten kyynel vieri poskellani. Minusta oli jo tuntunut siltä että olin saanut ystävän, ja nyt hän aikoi jättää minut.
- Suruun ei ole syytä, poikaseni, virkkoi Kronikoitsija. -Minun henkeni liitää Ikivanhojen luo, ja aikojen päästä sinun henkesi seuraa sitä. Silloin me kohtaamme jälleen, hän päätti. Ja minä saatoin nähdä, miten hänen ryhtinsä painui kumaraan ja valo hiipui hänen silmissään. Ikivanhojen mahti oli jo jättämässä hänet.


9.

Kronikoitsija saattoi minut takaisin rantaan. Matkaan kului kauan, sillä hänen astuntansa oli nyt raskasta ja hidasta.
- Merta tai soita ei tarvitse pelätä, hän sanoi. -Ikivanhat ohjaavat kättäsi ja varjelevat jokaista askeltasi.

Niin minä irrotin kiinnitysköyden kivenlohkareen ympäriltä ja kahlasin veneeseen. Nostin purjeen, käänsin veneen lempeässä aallokossa luovien ja saatoin tuntea, miten vahva ja ikivanha voima ryhtyi saattajakseni matkallani kotiin - aivan samoin kuin se oli saattanut minua tähänkin asti. Ja viimeisenä kuulin korvissani Kronikoitsijan rannalta huutamat sanat.

"Näkemiin, poikaseni".

(Kirjoitettu vuonna 2008).