Ohut mies

 Phil Goode oli surkea paskiainen, joka sai ansionsa mukaan. En olisi tietenkään voinut sanoa tuota sheriffinä ollessani, mutta nyt olen eläkkeellä ja saan sanoa mitä helvettiä haluan. Tämä tarina ei kuitenkaan kerro Phil Goodesta, vaan miehestä joka tappoi hänet.

Siitä huolimatta Pöhö-Philistäkin (kuten häntä nimitettiin laitoksella) on pakko sanoa muutama sana. Phil Goode oli paikallinen kriminaali, yleishäirikkö, vähintään osa-aikainen huumekauppias ja kokoaikainen riesa. Hän asui Juniper Streetin päässä valtavassa, ränsistyneessä talossa, joka oli aikoinaan kuulunut Isomuori Goodelle, Philin isän äidille. Liikanimensä Phil oli saanut ulkomuodostaan. Hän ei ollut pitkä mies, mutta hän oli leveä. Ei kuin kehonrakentaja, vaan kuin liikaa juonut ja syönyt keski-ikäinen rasvapallero. Phil painoi taatusti ainakin 180 kiloa, ehkä enemmänkin. Lihavat ovat kuulemma leppoisia, mutta se ei pitänyt paikkaansa Philin suhteen. Hän oli ilkeä, häijy ja vielä väkivaltainenkin kun sille päälle sattui, eli todella usein. Hän hakkasi koiriaan ja niiden lisäksi myös naisystäväänsä, pientä hiirulaisen näköistä olentoa, jonka nimi oli Wilma. Nimenomaan Wilma löysi henkihieveriin murjotun Philin maanantaina kolmastoista syyskuuta vuonna 1999.

Viikonloppuisin Philillä oli tapana pitää suuressa, rähjäisessä talossaan juhlia, joihin kerääntyi moottoripyörillä ja avolava-autoilla ajavaa riehakasta väkeä. Juhlat olivat aina äänekkäitä ja me saimme niistä ilmoituksia säännöllisesti. Jouduimme käymään kuokkavieraina Pöhö-Philin juhlissa vähintään kerran kuussa, joskus useamminkin. Ei ollut mikään salaisuus, että kaikki Juniper Streetillä ja sen lähiympäristössä vihasivat Philiä. Eikä ollut ihme, että joku otti lopulta oikeuden omiin käsiinsä. Ja juuri siitä syystä halusinkin syyllisen telkien taakse ja raastupaan mahdolisimman nopealla aikataululla. Suurelle yleisölle, sekä enemmän että vähemmän lainkuuliaiselle, oli tehtävä selväksi, että surkean paskiaisenkin murjomisesta joutui vastuuseen.

Philin onneton naisystävä Wilma ei ollut koskaan viikonloppuisin tämän talolla, eikä osallistunut juhliin. Juoruiltiin, että Phil olisi kerran antanut Wilman moottoripyöräilevien liikekumppaniensa käytettäväksi, mutta se saattoi olla pelkkää huhua. Se oli kuitenkin tosiasia, että kun Wilma meni Philin luo tuona syyskuisena maanantai-iltapäivänä, hän löysi miesystävänsä ulko-oven edestä terassilta. Phil rötkötti vatsallaan kuin rannalla makaava mursu. Toinen tohveli oli pudonnut hänen jalastaan ja lojui ylimmällä portaalla tihkusateen kasteltavana. Aluksi Wilma luuli että Phil oli saanut sydänkohtauksen, mutta sitten hän uskaltautui lähemmäs katsomaan ja näki verilammikon. Phil ei ollut kuollut, vaan elossa kuin ihmeen kaupalla. Tajuissaan hän ei kuitenkaan ollut, eikä enää koskaan tullutkaan tajuihinsa. Häntä oli lyöty jollakin tylpällä esineellä päähän ainakin kymmenen kertaa.

Philin juhlat oli juhlittu, ja tutkinnassa selvisi hyvin pian, että eräs naapuri oli ollut puoli seitsemän aikaan aamulla tupakalla keittiössään. Hän oli avannut ikkunan ja seissyt sen ääressä polttelemassa, ja nähnyt tuntemansa miehen ilmaantuvan Phil Gooden talon suunnasta. Mies oli kävellyt kiireettömästi ja rauhallisin askelin, ympärilleen tai taakseen vilkuilematta. Hänellä oli ollut yllään tummanharmaat housut ja sininen, hiukan kulunut farkkutakki. Aamuinen kulkija oli Jack Hoyt, joka asui niinikään Juniper Streetillä pienessä, kaksikerroksisessa puutalossa. Hän oli vuokrannut sen paikalliselta yrittäjältä vuoden 1998 keväällä.

Osoittautui, että myös Jack Hoytilla oli oma yritys. Hän teki pieniä remontteja ja korjaustöitä. Lähin naapuri, eläkkeelle jäänyt musiikinopettaja nimeltä Claire Schillig, kertoi Hoytin olevan yksin viihtyvää sorttia, mutta mies oli sentään jutellut hänen kanssaan muutamaan otteeseen. Hoyt oli sanonut että naapuri toi hänen mieleensä isoäiti Fannien, jonka luona hän oli asunut lapsena. Ja kerran, neiti Schillig tunnusti käsiään väännellen, mies oli myös todennut että jonkun pitäisi järjestää Phil Goodelle oppitunti. ”Enkä tarkoita nyt musiikkiopintoja”, Hoyt oli jatkanut ja iskenyt naapurilleen silmää.

Näyttö ei ollut kummoista, mutta haimme Jack Hoytin siitä huolimatta kuulusteluun keskiviikkoaamuna. Hän oli noin 175-senttinen, hoikka mies, joka näytti hiukan alle viisikymppiseltä. Hiukset olivat hyvin tumman ruskeat, melkein mustat, ja hänellä oli muutaman päivän sänki luisevalla naamallaan. Hänellä oli voimassa oleva Washingtonin osavaltion ajokortti, joka kertoi syntymäajaksi 28.8. 1953. Ajokortti olikin ainoa virallinen asiakirja, joka Jack Hoytilta löytyi. Hänellä ei ollut edes pankkitiliä. Hän hyväksyi ainoastaan käteisen maksuksi tekemistään korjaustöistä, ja maksoi vuokransakin käteisellä. Ja koska sähkö ja vesi kuuluivat vuokraan, hän ei tarvinnut tiliä maksaakseen laskuja niistä. Hänellä oli auto, kymmenen vuotta vanha paketti-Chevrolet, ja sille pakollinen liikennevakuutus. Vakuutuksen hän oli ottanut paikallisesta liikkeestä ja maksoi senkin käteisellä. Puhelinliikenne hoitui matkapuhelimella ja prepaid-liittymällä.

Hoyt ei halunnut asianajaa, ja kiisti ehdottomasti syyllistyneensä Phil Gooden pahoinpitelyyn. Hän myönsi olleensa edellisaamuna tämän talon suunnalla, mutta vain kävelemässä. Ja kyllä, hän oli sanonut että öykkärille pitäisi antaa opetus, mutta entä sitten? Vähintään joka toinen Juniper Streetin asukas oli sanonut niin. Ajattelin että se oli varmasti totta, mutta ajattelin myös että Jack Hoytissa oli jotain kummallista. Käskin apulaissheriffi Mort Travisin viedä hänet putkaan, ja kun Hoyt istui siellä, ryhdyin tekemään hänestä taustatarkistusta. Siinä ei löytynyt mitään. Ei rikosrekisteriä - eikä mitään muutakaan. Ajokorttia lukuunottamatta Jack Hoyt olisi voinut olla aave. Kummallista ja aina vain kummallisempaa, mietin ja käskin tuoda miehen uudestaan jututettavaksi.

”Unohdetaanpa Phil Goode hetkeksi”, sanoin. ”Haluan että kerrot minulle itsestäsi”. Jos Hoyt piti pyyntöäni kummallisena, hän ei ainakaan näyttänyt sitä. Hän katsoi minuun kulmiensa alta sinisillä silmillään, kenties hieman huvittuneesti ja raaputti nenänpäätään. ”Tarkoitatko elämäntarinaani”, hän kysyi. En ollut koko aikana havainnut hänen puhetavassaan oikeastaan minkäänlaista aksenttia. Hoytin ääni oli tasainen, hiukan karhea ja melko hiljainen. ”Vaikkapa”, vastasin ja kohautin olkapäitäni. ”Okei”, Hoyt myöntyi. ”Se on äkkiä kerrottu”.

Hoyt oli kotoisin Wisconsinista, pienestä Grattan Hill -nimisestä kaupunkipahasesta. Hänen vanhempansa olivat kuolleet kolarissa kun hän oli ollut vasta kaksivuotias, eikä hänellä ollut mitään muistikuvia sen paremmin äidistään kuin isästäänkään. Ainoa muisto oli valokuva, joka hänellä oli yöpöydällään. Kun Hoyt oli jäänyt orvoksi, hän oli muuttanut isänsä äidin Fannien luokse maatilalle Eagle Riverin lähistölle. Hänellä ei ollut juurikaan kavereita, mutta Fannie-mummolla oli koira, pieni musta terrieri nimeltä Tricky. Kun Hoyt ei ollut koulussa, hän vaelteli pelloilla ja metsissä Tricky-koiran kanssa.

”Maatilalla oppi tekemään käytännön hommia ja korjaamaan kaikenlaista”, Hoyt selitti. Niinpä hän oli jättänyt koulunsa kesken ja perustanut ensimmäisen remonttifirmansa. Kun Fannie-mummo oli kuollut, Hoyt oli myynyt tilan ja muuttanut pois. Ensin Madisoniin, ja muutaman vuoden kuluttua Nebraskaan, sitten Montanaan, Idahoon ja lopulta Washingtoniin. ”Ja siinä se”, hän päätti ja katsoi minua silmiin, kuin yllyttäen minua kysymään lisää tai haastamaan tarinansa. En tehnyt kumpaakaan, vaan vein hänet takaisin telkien taakse ja soitin syyttäjälle.

Iltapäivä oli jo pitkällä kun saimme kotietsintäluvan, joka kattoi paitsi Hoytin vuokraaman talon, myös sen tontin, autotallin sekä pakettiauton. Lähetin Travisin ja Julie Morayn hoitamaan asiaa, ja ehti kulua vain puoli tuntia, ennen kuin he ottivat minuun yhteyttä. ”Niin? Mitä sieltä löytyi”, kysyin. ”Ei mitään, ainakaan vielä. Kyse on pikemminkin siitä mitä täältä puuttuu”, apulaissheriffi Morayn ääni rätisi radiopuhelimesta. ”Minä tulen sinne”, sanoin ja lähdin liikkeelle.

Ajomatka Juniper Streetille kesti vain kymmenen minuuttia. Sen varrella oli kolmisenkymmentä taloa, kaikki melko vaatimattoman kokoisia ja siistejä, paitsi kadun päässä lymyilevä Gooden jättikokoinen mörskä, jonka rapistuvat savupiiput kohosivat puiden latvojen yläpuolelle. Jack Hoytin vuokraama talo oli vaaleanvihreäksi maalattua lautaa, ikkunanpuitteet olivat valkoiset, peltikatto oli moitteettomassa kunnossa ja pieni piha hyvin hoidettu. Talosta erillään oli samanvärinen autotalli, jossa oli mustiksi maalatut pariovet. Paketti-Chevy seisoi pihatiellä tallin edustalla.

Julie Moray tuli ulos minua vastaan. ”No, mikä on”, minä kysyin. Apulaissheriffi näytti epäluonteenomaisen hämmentyneeltä. Hän oli vaalea, kolmikymppinen, yli 180-senttinen ja äärimmäisen tehokas ja hyvä poliisi, ja hänestä tuli sheriffi minun jälkeeni. ”Taitaa olla paras että katsotte itse, sheriffi”, hän sanoi. Saapastelin sisään ja astuin pieneen ja kapeaan eteiseen, jonka seinällä roikkui naulakko ja naulakossa lentäjämallinen lampaannahkatakki, jossa oli karvakaulus. Toisessa naulassa riippui kookas, vanhanaikainen avain. Lattialla naulakon alla oli pari ruskeita talvisaappaita. Eteisessä oli myös seinään upotettu kaappi, joka oli auki. Se oli tyhjä.

Eteisestä vasemmalle oli keittiö, pieni sekin. Alumiiniset työtasot hohtivat tahrattoman kiiltävinä. Liesi näytti siltä kuin sitä ei olisi käytetty koskaan. Ikkunan edustalla oli kapea pöytä ja sen ääressä yksi ainoa tuoli. ”Kaikki kaapit ovat tyhjät”, Moray ilmoitti. ”Myös jääkaappi”. ”Vai niin”, minä mutisin ja siirryin keittiöstä olohuoneeseen. Siellä oli pöytä, TV-tuoli ja matala, leveä lipasto, jonka päällä oli videonauhuri sekä 32-tuumainen televisio, mutta ei muuta. Ei mattoja lattioilla, ei tauluja seinillä, ei edes villakoiria nurkissa. Katsoin lipaston laatikoihin ja näin säntillisiin riveihin aseteltuja VHS-elokuvia. Jokainen laatikko oli täynnä niitä.

Apulaissheriffi Travis tulla tömisteli portaita alas. ”Onko sielläkin yhtä tyhjää”, kysyin. Travis nyökkäsi. ”Joko sillä Hoytin hepulla on äärimmäisen spartalainen maku sisustamisen suhteen, tai sitten hänellä on toinen kämppä jossain”, hän sanoi ja siveli mietteissään viiksiään, jotka olivat jo miltei kokonaan harmaat. Myös Travis oli hyvä poliisi, mutta hän kuoli pari vuotta Hoytin jutun jälkeen. Ei virkatehtävässä, vaan pudottuaan talonsa katolta oltuaan korjaamassa vuotavaa ränniä. ”Hänellä TÄYTYY olla toinen kämppä”, Moray säesti. ”Eihän täällä ole edes ruokaa. Eikä ruokailuvälineitäkään”.

Kiipesin toiseen kerrokseen, jossa oli vain kaksi huonetta ja WC. Toinen huone oli tyhjä. Ikkunassa oli verhot, mutta muuten huoneessa ei ollut mitään, ei edes valaisinta katossa. Toinen oli Hoytin makuuhuone, ja siellä sentään oli asumisen merkkejä. Kapea sänky oli petaamatta, ja yöpöydällä oli kirja, jonka välistä pisti esiin kirjanmerkki. ”Mythago Wood”, luin ääneen. Kirjan oli kirjoittanut kaveri nimeltä Robert Holdstock. En ollut koskaan kuullutkaan hänestä. Yöpöydällä oli myös kelloradio ja kehystetty valokuva, josta Hoyt oli puhunut. Se oli vanha, mustavalkoinen studio-otos, jossa hyvin nuorelta näyttävä pariskunta katsoi kameraan vaisusti hymyillen. Mies, tai pikemminkin poika, oli kietonut kätensä vaimonsa hartioille ja puolisolla oli sylissään pieni lapsi. Nuori mies oli tumma ja puolikomea välimerelliseen tyyliin, vaimo hiukan vaaleampi ja todella sievä. Lapsesta ei erottanut juuri muuta kuin suuret silmät, pienen nenännykerön ja hiustupsun. Tässä oli pikku Jack Hoyt ja ainoa muisto joka hänellä oli vanhemmistaan, ajattelin. Ellei hän sitten ollut valehdellut.

Myöskään makuuhuoneessa ei ollut mattoja eikä tauluja, mutta siellä oli rottinkinen kirjahylly, jonka sisältö oli yhtä suorissa riveissä kuin videokasetit olohuoneen lipastossa. Katselin hyllyä ja totesin, että kirjat oli järjestetty aakkosittain kirjailijan sukunimen mukaan. Suurin osa teoksista ja kirjailijoista oli minulle tuntemattomia, mutta tunnistin sentään muutaman, kuten Edgar Allan Poen, Stephen Kingin, Richard Mathesonin ja Ray Bradburyn. Sekä J.R.R. Tolkienin, jonka Sormusten Herraa (sen kaikki kolme osaa olivat hyllyssä kauhtuneina pokkariversioina) olin yrittänyt lukea opiskeluaikoinani, mutta luovuttanut jo muutaman kymmenen sivun jälkeen.

Makuuhuoneen komeron hyllyillä oli joitakin vaatekappaleita: paitoja, housuja, sukkia, kalsareita, kulunut ruskea nahkavyö ja vihreä lippalakki. Muuten komero oli tyhjä. Samoin kuin käytävällä huoneiden välissä sijaitseva WC, jonne kurkistin viimeiseksi. Siellä oli vain rulla vessapaperia ja peilikaapissa hammasmuki, hammasharja ja putkilo hammastahnaa.

Moray ja Travis seisoivat eteisessä jokseenkin hölmön näköisinä. ”No, täältä ei ainakaan löytynyt verisiä vaatteita tai astaloita”, sanoin reippaasti. ”Jatketaan etsintöjä ennen kuin tulee pimeä. Huolehtikaa te pihasta ja autosta, minä tarkastan autotallin”, jatkoin ja nappasin ison avaimen naulakosta. Apulaissheriffit vilkaisivat toisiinsa ja menivät sitten ulos. Minä painelin suoraa päätä autotallille ja kokeilin avainta sen lukkoon. Avain kääntyi helposti. Kiskaisin oven auki ja näin tallin olevan täynnä tavaraa: Työkaluja, lautoja, peltilevyjä ja muuta vastaavaa. Aloin tutkia paikkoja, mutta en löytänyt mitään todella kiinnostavaa. Keräsin kaikki kirveet, vasarat, sorkkaraudat ynnä muut muovipusseihin, mutta en uskonut että niistä löytyisi Phil Gooden verta vaikka niitä tutkittaisiin elektronimikroskoopilla. Jos Hoyt oli syyllinen, hän ei taatusti ollut niin tyhmä, että olisi piilottanut Gooden hakkaamiseen käyttämänsä vasaran tai muun työkalun autotalliinsa.

Tallin peräseinällä oli metallista valmistettu kookas työpöytä. Sen päällä ei ollut mitään, mutta laatikoissa oli lisää työkaluja, nauloja, ruuveja, proppuja, pultteja ja prikkoja. Ja jotain muutakin: alimmaisessa laatikossa oli suuren kuuden tuuman naulapakkauksen lisäksi kaksi kirjaa. Ne oli työnnetty laatikon perälle, kuin ne olisi haluttu piilottaa. Otin ne esiin ja katselin niitä. Toinen oli tarkoitettu hyvin pienille lapsille, kenties noin kolmivuotiaille. Sen sivut olivat paksut ja kannessa oli värikäs piirroskuva hymyilevästä mummosta, jolla oli sylissään pikkuinen, aivan yhtä leveästi hymyilevä porsas. Piirrosmummon takana oli vihreä piirrosnurmikenttä sekä punainen piirrosmaalaistalo, jonka piipusta kohosi savukiehkura siniselle piirrostaivaalle. ”Fannie-muorin farmi”, kannessa luki.

Selasin kirjan läpi. Se kävi nopeasti, sillä siinä oli vain parikymmentä sivua. Kirjassa esiteltiin pienelle lukijalle (tai pikemminkin kuuntelijalle) itse Fannie-muorin lisäksi hänen farminsa sekä sen asukkaat, joihin lukeutuivat mm. Äitipossu Gertrude sekä Pikkupossu Patty, Oswald-Ankka, Runoileva Lammas Goethe sekä Puhuva Traktori nimeltä Winston. Kun en tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella, katsoin toista kirjaa. Se oli selvästi suunnattu varttuneemmille lapsille, jo teini-iän kynnyksellä oleville, mutta se oli vanha ja peräisin ainakin kolmenkymmenen vuoden takaa. Tarkistin painovuoden ja havaitsin olleeni oikeassa. Kirja, jonka nimi oli ”Jackin ja Trickyn seikkailut”, oli painettu ohiolaisessa kirjapainossa vuonna 1963. Sen kannessa ei ollut kuvaa iloisesta maalaismummosta, vaan punaisella pallolla leikkivästä mustasta terrieristä. Kun tutkailin kirjan sisältöä, oivalsin pian että sen päähenkilö oli 12-vuotias orpopoika Jack, jonka paras ja ainoa ystävä oli koira nimeltä Tricky. Entä kirjan kirjoittaja? Hänen nimensä oli Eleanor Hoyt.

Jessus sentään, totesin itsekseni. Itseään Jack Hoytiksi kutsuva mies oli kyhännyt kokoon melkoisen sepitelmän. Onneksi hän oli sentään jättänyt Äitipossu Gertruden, Runoilevan Lampaan sekä Puhuvan Winston-traktorin pois tarinastaan. Mistä halvatusta oikein oli kyse? Jos ”Hoyt” ei ollutkaan vastuussa Pöhö-Philin hakkaamisesta, hänessä oli siitä huolimatta jotain todella hämärää. Tiesin kuitenkin, että olisi helkutin vaikea osoittaa hänen syyllistyneen mihinkään rikolliseen. Oli erittäin todennäköistä että hän esiintyi väärällä nimellä, mutta siihen saattoi olla aivan pätevä syy. Ehkä hän oli suututtanut jonkun kostonhimoisen mafioson, tai jotain vastaavaa.

Etsintöjen tulos oli pyöreä nolla. Talosta tai mistään muualtakaan ei löytynyt verijälkiä. Tontille ei ollut kätketty vasaroita, sorkkarautoja, puukkoja tai puntareita, eikä pakettiauton peräkopissa ollut verisiä vaatekappaleita. Syyttäjä kuulosti synkältä, kun soitin hänelle, eikä hänellä ollut kärsivällisyyttä kuunnella selostustani siitä, että epäilin Jack Hoytin sepittäneen elämäntarinansa lastenkirjojen perusteella. Hän käski meidän puhuttaa naapureita uudemman kerran ja muistuttaa, mitä poliisitutkinnan haittaamisesta seuraisi. Ja jos mitään uutta ei kuuluisi, Hoyt olisi päästettävä vapaaksi, syyttäjä sanoi ja löi luurin korvaani. En erityisesti pitänyt siitä että hän teki niin, enkä siitäkään että hän neuvoi minua työssäni, mutta minun oli myönnettävä että hän oli oikeassa.

Lopulta kävikin niin, että mies joka kutsui itseään Jack Hoytiksi, käveli (ainakin toistaiseksi) vapaana miehenä ulos sellistä tuon saman päivän iltana. Kävin itse päästämässä hänet sieltä, ja pyysin häntä vielä hetkeksi juttusilleni jos hänelle vain sopi. ”Toki”, hän myöntyi. Tällä kertaa en vienyt häntä siivouskomeron kokoiseen, hieltä lemuavaan kuulusteluhuoneeseen vaan omaan toimistooni. ”Kuulehan”, sanoin kun olimme istuutuneet paikoillemme, minä työpöytäni taakse ja Hoyt sen eteen suoraselkänojaiselle puutuolille. ”Nämä löytyivät sinun autotallistasi. Työpöydän alalaatikosta”, jatkoin ja ojensin kirjat hänelle. Olin ottanut ne mukaani silkasta uteliaisuudesta. Halusin nähdä kuinka mies reagoisi niihin.

Hoyt otti kirjat ja katseli niitä kummastuneen näköisenä. ”Vähän erilaista tavaraa kuin se mitä sinä yleensä luet, vai kuinka”, totesin. ”Tosiaan. Nämähän ovat lastenkirjoja. Ja ne siis olivat työpöytäni laatikossa”, hän kysyi. Minä nyökkäsin. ”Niin. Alimmaisessa laatikossa, aivan perällä, ison naulalaatikon takana. Kuin piilossa”, vahvistin. Hoyt näytti edelleen täysin pöllämystyneeltä. ”Eivät nämä ole minun. En ole nähnyt näitä koskaan aiemmin”, hän vakuutti. Muistan yhä hänen ilmeensä ja äänensävynsä, ja minun on sanottava suoraan, että jos kyseessä oli pelkkä esitys, se oli paras jonka olen koskaan nähnyt ja kuullut. ”Katsohan niitä tarkemmin”, kehotin. ”Muistat kai, kuinka pyysin sinua aiemmin kertomaan elämäntarinasi. Ja sinä kerroit minulle vanhempiesi kuolemasta, Fannie-mummosta ja terrieristä nimeltä Tricky...” ”Niin. Niin kerroin. Koska se on totta”, hän sanoi ja käänteli kirjoja käsissään. ”Minä en ymmärrä mistä tässä on kysymys”.

Olin odottanut että mies suuttuisi tai alkaisi kiemurrella, mutta hän vaikuttikin ahdistuneelta ja hätääntyneeltä. Mieleeni juolahti, että jos hän todella oli sulauttanut kirjojen tapahtumia osaksi omaa elämäänsä koskevia muistoja, hänen psyykensä saattoi olla todella hauras ja temppuni voisi järkyttää hänen henkistä tilaansa ties millaisin seurauksin. Kirosin ääneti itseäni ja hölmöyttäni ja ajattelin, että minun olisi puhuttava asiasta psykologian tai psykiatrian ammattilaisen kanssa. Pyysin Hoytia antamaan kirjat takaisin, ja hän suorastaan heitti ne minua kohti kuin kauhun tai inhon vallassa. Tyynnyttelin häntä niin hyvin kuin kykenin, ja kysyin oliko hän varmasti kunnossa. Hän sanoi olevansa ja lähti. Minä työnsin kirjat oman työpöytäni alalaatikkoon ja siellä ne pysyivätkin pitkään, aina eläkkeelle jäämiseeni saakka.

En ole koskaan pitänyt arvoituksista, ja itseään Jack Hoytiksi kutsuva mies oli arvoitus pahinta lajia. Kun viimein menin kotiin, Steph huomasi heti etten ollut likimainkaan oma itseni. Ja kun olimme syöneet illallisen ja aloin korjata astioita pöydästä, Steph keskeytti puuhani, istutti minut sohvalle ja käski kertoa, mikä minua vaivasi. En yleensä välittänyt puhua työasioista kotona, mutta tällä kertaa tein poikkeuksen. Steph kuunteli tarinani, tai pikemminkin Jack Hoytin tarinan, ja pudisteli päätään. ”Onpa kummallista”, hän toisteli. Sitten hän nousi nojatuolista ja tuli viereeni sohvalle. ”Kuulehan, Roy”, Steph sanoi. ”Kuinka varma sinä olet siitä, että tuo Jack Hoyt, tai mikä hänen nimensä onkaan, pahoinpiteli Phil Gooden”?

Minun oli harkittava kysymystä tarkkaan. ”Melkoisen varma”, vastasin lopulta. ”Ehkä 90-prosenttisen. Hänet nähtiin talon lähellä maanantaiaamuna ja hän oli puhunut opetuksen antamisesta Goodelle. Ne eivät ole kummoisiakaan todisteita, mutta Hoytissä on jotakin... Minulla on sellainen tunne, että hän pystyisi siihen. Ja se on ainakin käynyt selväksi, että hänellä on paljonkin salattavaa. Ikävä kyllä minun tuntemuksillani ei ole mitään väliä jutun tutkinnan kannalta”, lopetin.

Steph virnisti tavalla joka sai hänet näyttämään taas parikymppiseltä, tytöltä johon olin rakastunut, en ehkä ensi silmäyksellä mutta viimeistään kolmannella. ”Et ole tainnut hoksata, että on ainakin yksi ihminen, joka varmaankin osaa kertoa sinulle enemmän Jack Hoytista”, hän sanoi. ”Kuka sitten”, minä ihmettelin. Vaimoni virnistys leveni. ”Vuokranantaja, tietenkin. Kuinka Hoyt oli saanut tietää, että hänellä oli talo vuokrattavana? Missä he tapasivat? Kertoiko Hoyt mistä oli muuttamassa? Vuokranantajalla on oltava hänestä edes joitakin tietoja. Tuskin hän olisi noin vain vuokrannut taloa täysin tuntemattomalle miehelle, josta hän ei tiennyt mitään”, Steph sanoi. Minun olisi tehnyt mieli lyödä itseäni nyrkillä otsaan kuin elokuvissa. Tunsin itseni totaaliseksi idiootiksi. Olin autuaasti unohtanut koko vuokranantajan.

On Stephin ansiota, että kirjoitan tätä juttua. Hän on nimittäin sairaalassa toipumassa lonkkaleikkauksesta, ja hän käski minun keksiä itselleni puuhaa siksi ajaksi. Olen silloin tällöin tehnyt artikkeleita paikallislehteen, ja sanoin että voisin vaikka kirjoittaa jotain. ”Kirjoita Jack Hoytista”, Steph ehdotti. ”Olet vatvonut sitä tapausta yli kaksikymmentä vuotta. Ehkä kirjoittaminen auttaisi sinua pääsemään siitä yli, ainakin siinä määrin kuin se on mahdollista”. Stephin ehdotus oli hyvä, kuten hänen ehdotuksensa tuppaavat olemaan. Aloittaessani pelkäsin, että Jack Hoyt -nimisen matopurkin kaivelu saisi oloni ahdistuneeksi tai levottomaksi, mutta niin ei ole käynyt. Luultavasti tätä tarinaa ei koskaan julkaista missään ja sen saavat lukea vain Steph ja muutamat harvat ja valitut, mutta väliäkö tuolla. Pääasia on se, että saan kirjattua sen muistiin. Ehkä Jack Hoyt vaivaa aivojani vähemmän, kun juttu on tallennettu tietokoneelle ja printattu paperille.

Jos tämä olisi fiktiivinen tarina, kirjoittaisin seuraavaksi että myös Stephin ehdotus vuokranantajan puhuttamisesta oli hyvä, ja auttoi lopulta luomaan edes jonkinlaista valoa Jack Hoytin mysteeriin. Mutta niin ei käynyt. Idea oli tietenkin erinomainen, ja minun olisi pitänyt hoksata se itsekin, sillä olinhan sentään sheriffi, mutta se mitä vuokranantajalla oli kerrottavanaan, ei selventänyt arvoitusta ollenkaan. Itse asiassa kävi täysin päinvastoin.

Vuokranantajan nimi oli Charlie Hopmann, ja soitin hänelle heti seuraavana aamuna. Herra Hopmann omisti kaksi huoltoasemaa, yhden Avalonissa ja toisen naapurikaupunki Bethanyssä. Minulla oli onnea, sillä hän kertoi olevansa juuri nyt Avalonin asemalla tuuraamassa sairastunutta autonasentajaa. Jos halusin, voisin tulla käymään vaikka heti, tai hän voisi tulla työpäivän jälkeen asemalle, Hopmann sanoi. Kärsivällisyys ei ole koskaan kuulunut hyveisiini, joten ilmoitin tulevani paikalle saman tien ja hyppäsin autooni.

Charlie Hopmann oli melkein kaksimetrinen nuorehko mies, silmälasipäinen ja punatukkainen, ja hän näytti hieman koomiselta työhaalareissaan, joiden lahkeet ulottuivat vain nilkkojen puoliväliin. Hän vei minut pieneen ja toivottoman sotkuiseen toimistoonsa ja tarjosi minulle kupin kahvia, joka maistui parkkihapolta. Hopmann kertoi, että Hoytin vuokraama talo oli ollut hänen lapsuudenkotinsa. Isä oli kuollut sydänkohtaukseen hänen ollessaan parikymppinen, ja muutaman vuoden kuluttua äitikin oli muuttanut pois, kerrostaloasuntoon Avalonin keskustaan. Hopmann puolestaan oli muuttanut takaisin Juniper Streetille tyttöystävänsä kanssa. He olivat menneet naimisiin, ja pian morsian oli ilmoittanut olevansa raskaana. ”Ultrassa näkyikin kaksoset”, Hopmann kertoi. Lasten synnyttyä kävi selväksi, että Juniper Streetin talo olisi aivan liian pieni perheelle, johon kuului neljän ihmisen lisäksi myös kaksi koiraa ja kookas akvaariollinen erilaisia kaloja. Hopmann ei kuitenkaan malttanut luopua siitä kokonaan, vaan laittoi sen vuokralle perheen muutettua kaupungin itäpuolelle, suurempaan taloon jossa oli tilaa vaikka kuinka.

”Vuokrasin talon Hoytille koska hän on remonttimies”, Hopmann kertoi. ”Hän lupasi pitää sen kunnossa. Ja sen lupauksen hän on pitänyt, ja maksanut vuokran aina ajallaan. Enkä minä usko hetkeäkään, että hän olisi pahoinpidellyt ketään. Hän on kunnon kaveri”, Hopmann jatkoi ja siemaisi kahvia. En ymmärrä tänä päivänäkään, kuinka hän kykeni juomaan sitä karmivaa litkua. Hänen vatsansa täytyi olla ruostumatonta terästä.

Tuohon saakka kaikki sujui täysin normaalisti, eikä Hopmann ollut sanonut mitään kummallista. Keskustelu alkoi saada outoja sävyjä vasta siinä vaiheessa, kun kysyin miten hän oli päätynyt vuokraamaan talon Hoytille. Hopmann mietti pitkän aikaa ja tunnusti sitten, ettei muistanut sitä. Kyselin oliko hän laittanut ilmoituksen lehteen, ja hän myönsi, että niin hän varmaankin oli tehnyt. ”Ja sitten Hoyt soitti teille”, johdattelin. Hopmann näytti entistäkin häkeltyneemmältä. ”Niinpä kai. Mutta en minä kyllä muista sellaista. Onpa kumma juttu”, hän mutisi. ”Mahtaisiko vaimonne muistaa”, kysyin. ”Niin, ehkäpä”, Hopmann sanoi. ”Haluaisitteko, että soitan hänelle ja kysyn”? Vastasin, että se olisi oikein mukavaa jos siitä ei vain olisi liikaa vaivaa.

Hopmann tarttui toimiston puhelimen luuriin ja pyöritti numeron. Ymmärsin hänen repliikeistään, että vaimo oli aivan yhtä muistamaton kuin miehensäkin. Lopulta Hopmann laski luurin alas ja katsoi minua silmissään ilme, joka sai niskavillani kohoamaan pystyyn. ”Rebeccakaan ei muista”, hän sanoi eksyneellä äänellä. ”Mistä hemmetistä tässä oikein on kyse”? Minä vastasin, että tuskinpa asialla oli suurempaa merkitystä. Ehkä asia oli vain unohtunut, koska Hopmannien elämässä oli ollut niin paljon meneillään. Kaksoset, muutto, yrityksen pyörittäminen... Onnistuin sanomaan tuon kaiken rauhallisella ja vakaalla äänellä, vaikken tuntenutkaan oloani ollenkaan rauhalliseksi ja vakaaksi.

”Mutta kyllähän tuollaiset asiat PITÄISI muistaa”, Hopmann totesi kulmiaan rypistäen. Olin aivan samaa mieltä, mutta en sanonut sitä ääneen. Olisin voinut painostaa häntä ja yrittää onkia selville joka ikisen pikkuseikan jonka hän osaisi kertoa Hoytista, mutta en tehnyt niin. Hopmann oli tolaltaan, eikä minun tehnyt mieli ruveta öykkäröimään. Muistutin itseäni siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, että voisin käydä jututtamassa häntä myöhemminkin, mikäli se olisi tarpeen. Kun olin lähdössä, Hopmann tarttui käsivarteeni ja kuiskasi minulle kuin salaliittolaiselle: ”Vuokrasin talon Hoytille koska hän on remonttimies. Hän lupasi pitää sen kunnossa”. Minusta tuntui siltä kuin olisin kuunnellut ohjelmoitua puhetta tai nauhoitusta.

Ajoin asemalle, enkä ollut ehtinyt edes huoneeseeni, kun päivystysvuorossa ollut apulaissheriffi Michalak tuli luokseni. ”Gooden juttuun löytyi uusi silminnäkijä”, hän sanoi. ”Heppu nimeltä Stan Becker soitti juuri äsken. Hän asuu aivan Gooden mörskän lähellä, Juniper Streetin numerossa 29. Hän kertoi nähneensä Jack Hoytin kävelevän kohti Gooden taloa ja menevän sen pihaan noin varttia yli kuudelta maanantaiaamuna”, apulaissheriffi jatkoi. ”Hetkinen nyt. Sanoiko hän nimenomaan nähneensä, että Jack Hoyt meni Gooden talon PIHAAN”, minä varmistin. Michalak nyökkäsi. ”Täsmälleen niin, sheriffi”.

Tunsin kuinka kiukun puna alkoi kohota poskilleni. ”Ja miksei tämä Stan Becker kertonut tätä aiemmin, helvetissä? Kai häntäkin on jo puhutettu”, ärähdin. ”Se onkin hyvä kysymys, sheriffi. Asia on niin, että Becker ja Goode olivat huonoissa väleissä, tai oikeastaan oikein erityisen huonoissa, ja hän oli sitä mieltä, että jos Hoyt todella oli hakannut Gooden, hän ei ainakaan käräyttäisi miestä. Mutta sitten Becker oli kertonut puolisolleen siitä mitä oli nähnyt, ja tämä oli suuttunut ja vaatinut, että poliisin pitäisi saada tietää asiasta”, apulaissheriffi selitti.

”Luojalle kiitos kunnon kansalaisista”, sanoin. ”Minä ilmoitan Travisille ja Moraylle, että hakevat sen Beckerin tänne ja ottavat häneltä lausunnon. Menen itse pidättämään Hoytin”, ilmoitin ja marssin ulos asemalta. Hoytin tilanne alkoi näyttää tukalalta, ajattelin. Mies oli varttia vaille kusessa. Nuo mietteet saivat minut unohtamaan Hopmannin levottomuutta herättäneen käytöksen, ja totesin itsekseni että Hoyt olisi pian lukkojen takana. Kun pääsin Juniper Streetille, olin jo melkein innoissani. En kuitenkaan niin innoissani, etten olisi malttanut kutsua apuvoimia. Hoyt oli henkisesti epävakaa ja todennäköisesti myös väkivaltainen, enkä aikonut ottaa hänen kanssaan mitään riskejä.

Apulaissheriffit Kent ja Rodley, kokeneita kavereita molemmat, saapuivat pian paikalle. Hoytin pakettiauto seisoi pihatiellä, joten hän oli todennäköisesti kotona. Komensin Kentin asemiin talon taakse siltä varalta että epäilty yrittäisi paeta, ja menin itse Rodleyn kanssa etuovelle. Kaikki jännitys, jota aina tunsin vastaavissa tilanteissa, purkautui seuraavan minuutin kuluessa. Etuovi oli auki ja talo oli tyhjä. Hoytista ei näkynyt jälkeäkään. ”Mies on häipynyt”, Rodley totesi ja työnsi pistoolinsa takaisin koteloon.

Jack Hoyt oli todellakin häipynyt, ja jättänyt jälkeensä kirjeen keittiön pöydälle. Otin siitä kopion, ja minulla on se tässä edessäni. Siitä, kun viimeksi luin sen, on kulunut yli kymmenen vuotta. Jostain syystä sen lukeminen, tai jo pelkkä näkeminen, saa minut huonovointiseksi. Mutta nyt minun on luettava se ja jäljennettävä sen sisältö tähän, koska muuten tarina jäisi vajaaksi. Kirje kuuluu seuraavasti:

Hyvä sheriffi,

mehän puhuimme kirjoista. Mielikirjassani on kohta, jossa Bilbo Baggins sanoo tuntevansa olonsa ohueksi, jotenkin venytetyksi, kuin hän olisi voinokare jota levitetään liian suurelle leipäpalalle. Siltä minustakin on tuntunut, ja tunne on kasvanut voimakkaasti siitä lähtien kun keskustelimme. Olen ohut mies, hyvä sheriffi, ja yhä ohuemmaksi tulen.

Bilbo Baggins on tietenkin mielikuvituksen tuotetta. Olen alkanut epäillä, että ehkäpä olen itsekin mielikuvituksen tuotetta. Mutta kenen? Sitä en osaa sanoa.

Tunnustan, hyvä sheriffi, että minä löin Phil Goodea. Käytin vasaraa. Outo juttu: vaikka hänen päästään roiskui verta, sitä ei jäänyt vasaraan ollenkaan. Eikä myöskään iholleni, vaatteisiini tai kenkiini. Minun olisi pitänyt olla yltympäriinsä veressä, mutta en ollut. Kun kuulustelitte minua, minulla oli ylläni samat vaatteet kuin hakatessani Goodea. Sama musta T-paita, samat harmaat housut, sama sininen farkkutakki, samat työkengät. En ollut käynyt edes suihkussa. Eikä veripisaraakaan.

Tähän asti olen luullut, aivan tosissani, olevani mies nimeltä Jack Hoyt. Mutta nyt en ole siitä varma. Päinvastoin olen melko varma siitä, että EN ole mies nimeltä Jack Hoyt. Niin kauan kuin muistan, olen pitänyt asioiden korjaamisesta. Ehkä se, että murskasin Phil Gooden pääkallon, korjasi enemmän kuin hajotti. En tiedä. Ehkä kaikki on vain pelkkää kuvitelmaa, eikä muistojani ole olemassakaan. Saatan olla olematon olento, joka kuvittelee olemattomia. Mikä minut herätti?

Ja siinä kaikki. Ei päiväystä, ei allekirjoitusta, ei muuta kuin arkki valkeaa aanelosta, parikymmentä riviä tekstiä ja vieressä mainoskynä, jolla kirje oli kirjoitettu.

Luettuani kirjeen menin yläkerran makuuhuoneeseen. Se näytti samalta kuin aiemminkin, lukuunottamatta sitä että sänky oli pedattu ja Robert Holdstockin kirjoittama teos oli laitettu paikalleen hyllyyn. Ehkä Jack Hoyt oli saanut luettua sen loppuun. Poimin valokuvan yöpöydältä ja irrotin sen kehyksistään, enkä yllättynyt huomatessani että paperi tuntui käsissäni hyvin hauraalta ja että kuvan kääntöpuolella ei ollut valokuvaamon leimaa eikä edes päivämäärää, vaan tekstiä mainoksesta jossa ylistettiin Goodyear-renkaiden verrattomia ominaisuuksia. Kuva oli leikattu jostain vanhasta lehdestä.

Kuten jo kerroin, Phil Goode ei tullut koskaan tajuihinsa. Hän kuoli aivoverenvuodon aiheuttamiin komplikaatioihin kolme vuorokautta Jack Hoytin katoamisen jälkeen. Edes Wilma ei tullut hänen hautajaisiinsa. Myöskään Gooden taloa ei ole enää. Se jäi Philin kuoleman jälkeen autioksi ja nautti jonkin aikaa mainetta kummitustalona, kunnes se jyrättiin maan tasalle. Jack Hoytista annettiin tietenkin etsintäkuulutus, mutta... niin, mitäpä luulette? Mahdettinkohan häntä löytää?

Tarina on nyt kerrottu, ja valitettavasti se loppuu kesken. Minulla ei ole vastauksia edes omiin kysymyksiini, saati muiden. On vain puolivillaisia spekulaatioita ja arveluja, joita en välitä kirjoittaa tähän. Ne ovat sitä lajia, jotka voisivat olla peräisin sen lajin kirjoista, joita Jack Hoytilla, ohuella miehellä, oli tapana lukea. (Ja miksi hän luki nimenomaan sellaista kirjallisuutta? Kas siinäpä kysymys).