1.
Josif
Crimaldi oli tavallisen näköinen mies, jolla oli tavalliset kasvot,
tavalliset vaatteet ja tavallinen ääni. Hän sulautui
huomaamattomasti väkijoukkoihin eikä kukaan hänet tavannut osannut
jälkeenpäin kertoa hänestä mitään merkittävää. Hänen
ulkoinen tavanomaisuutensa teki hänestä lähes näkymättömän.
Mikäli hän olisi syntynyt johonkin muuhun sukuun, hänestä olisi
kenties tullut kirjanpitäjä tai insinööri. Mutta hän oli
Crimaldi ja Crimaldien ammatti oli kuolema.
Syyskesän
aamun aurinko oli jo nousemaisillaan Dorchesterin ylle kun Josif
pysäköi autonsa Mattan Streetin varteen ja lähti kävelemään
kiireettömästi kohti Savin Hilliä. Hänen autonsa oli yhtä
huomaamaton kuin hän itsekin - vihreä Toyota Camry, jonka
puskureissa ei ollut tarroja eikä pelleissä lommoja. Josif itse oli
tänään pukeutunut khakinväriseen kauluspaitaan sekä
tummanharmaisiin housuihin. Päässään hänellä oli vaalea lakki
ja kädessään kulunut, musta nahkasalkku. Häntä olisi hyvinkin
saattanut luulla mittarinlukijaksi tai myyntimieheksi.
Josif
toimi mieluiten iltaisin, joten hän tunsi olonsa hieman epämukavaksi
aamun kirkkaassa säässä. Dorchesterinlahdelta puhalsi viileä
tuuli, joka sai hänen pisamaisen ihonsa kohoamaan kananlihalle,
mutta hän hillitsi halunsa liikkua ripeämmin ja tyytyi
tavanomaiseen kävelyvauhtiin. Turhaa huomion herättämistä oli
syytä välttää, etenkin nyt kun kadut olivat täynnä
työmatkalaisia ja kouluihinsa kiirehtiviä lapsia.
Kokemus
oli opettanut Crimaldeille että verityöt oli parasta suorittaa
iltahämärällä mutta ennen yötä. Mikäli heillä olisi ollut
jonkinlainen käsikirja tai opas, se olisi neuvonut toimimaan kello
kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenkahden välisenä aikana. Silloin
ihmiset olivat yleensä rentoutuneimmillaan eikä kaduilla
yksinäisenä kävelevä kulkija herättänyt mitään epäilyksiä.
Mutta
tämä keikka oli erilainen. Normaalit säännöt eivät päteneet.
Jo työn kohde oli poikkeava; yleensä Crimaldit saalistivat
liikemiehiä, poliitikkoja ja virkavallan edustajia, mutta tällä
kertaa kohteena oli ikäloppu vietnamilaiseukko jonka nimeä Josif ei
edes osannut lausua. Mikäli hänellä olisi ollut tapana miettiä
toimeksiantajien vaikuttimia, hän olisi hämmästellyt toden teolla
kenen varpaille mokoma mummeli muka oli astunut. Myöskään
tavanomainen aikataulutus ei sopinut kuvioon. Seuratessaan mummon
tekemisiä kuukauden verran Josif oli havainnut, että iltaisin tämän
talo oli aina täynnä väkeä. Hänen oli pakko iskeä aamulla
jolloin olisi rauhallista.
Josif
kääntyi Mattanilta Allnut Streetille ja lähti etenemään kohti
potilaansa (kuten Crimaldit uhrejaan nimittivät) asuintaloa, joka
sijaitsi aivan kadun päässä Savin Hillin uumenissa. Savin Hillin
alueella asui paljon vietnamilaisia kuten Dorchesterissa yleensäkin,
ja Josif tunsi erottuvansa joukosta suorastaan kiusallisen selvästi.
Hänen ihoaan kihelmöi ja otsalle oli kohonnut nihkeä hiki, jota
lahdelta puhaltava viimakaan ei onnistunut haihduttamaan. Mutta hänen
huolensa oli turhaa. Kukaan ei edes vilkuillut häntä, epäilevästä
tuijotuksesta puhumattakaan.
2.
Suuri,
kolmikerroksinen talonrötiskö oli hautautunut puutarhan kätköihin
kuin synkkä salaisuus. Tontti oli ympäröity matalalla kiviaidalla,
jossa oli musta rautaportti ja portissa merituulen sekä kosteuden
syömä nimikyltti.
-
Phun Bian Am, Josif luki vaivalloisesti silmiään siristäen. Sikäli
kuin hän tiesi, vietnamilaisissa nimissä sukunimi oli ensimmäisenä.
Josif työnsi portin auki ja lähti kävelemään kivettyä pihatietä
kohti taloa, salkku iloisesti heiluen.
Talon
siniseksi maalatussa ovessa oli lohikäärmeenpään muotoinen
kolkutin. Itämaalaiset
ja heidän iänikuiset lohikäärmeensä,
ajatteli Josif ohimennen tarttuessaan kolkuttimeen. Sen kumina kaikui
hyvin vahvana aamun kuulaassa ilmassa.
Ovi
avautui ja valjut, kellertävät kasvot kurkistivat ulos.
-
Mitä te haluatte, mies kysyi.
-
Lähettipalvelu Pallosalamasta päivää, vastasi Josif kohottaen
salkkuaan miehen nähtäväksi. -Paketti rouva Phunille.
-
Ei äiti puhunut mistään paketista... Sitäpaitsi hän on vielä
aamutoimillaan, selitti mies. Hänen nyrpeä suunsa vetäytyi
tiukaksi viivaksi.
-
Voisitteko te kuitata lähetyksen, kysyi Josif. -Minun on oltava
kymmenen minuutin päästä Mattanissa.
Mies
irrotti varmuusketjun ja Josif toimi välittömästi. Hänen kätensä
sujahti taskuun ja veti sieltä kynän ja kuittilehtiön sijasta
pienikokoisen karambit -veitsen. Hän kiskaisi oven auki, iski
veitsen miehen kurkkuun ja astahti kevyesti eteishalliin. Toinen,
syvempi ja tarkempi viilto katkaisi kaulavaltimon ja Josif jätti
miehen vuotamaan kuiviin. Tämä korisi hiljaa ja kouristeleva käsi
säesti rummuttaen vaimeasti hallin lattiaa. Josif kulki varovasti
sisemmälle talon sekavaan pohjakerrokseen. Hänen kädessään oli
nyt veitsen sijasta äänenvaimentimella varustettu pistooli, joka
oli odottanut hänen salkussaan.
Alakerta
oli tyhjä. Josif kiipesi seuraavaan kerrokseen. Portaat olivat
kiveä, joten hänen ei tarvinnut pelätä niiden narisemista. Toisen
kerroksen käytävää peitti punainen, upottava matto, mutta Josifin
ei myöskään tarvinnut olla huolissaan jättämistään jäljistä.
Hänellä oli jaloissaan kaksi numeroa liian suuret kengät joissa
oli täysin sileät puolipohjat. Josif kurkisteli huoneisiin, muttei
nähnyt ketään.
Lopulta
jäljellä oli vain yksi ovi. Se sijaitsi käytävän päässä ja
oli kaikkia muita suurempi. Josif hiipi lähemmäs ja painoi korvansa
ovea vasten. Kuunnellessaan tarkasti hän saattoi erottaa vaimean,
hankaavan äänen. Josif oli kasvanut suuressa perheessä, jossa
riitti sisaria, tätejä, isotätejä ja muuta naispuolista väkeä,
joten hän tunnisti äänen heti. Se syntyi hiusten harjaamisesta.
Hän
potkaisi oven auki ja tulitti välittömästi nähdessään
vanhanaikaisen, peilillä varustetun pukeutumispöydän ääressä
istuvan hahmon. Luoti osui vanhan naisen hartiaan ja tämä putosi
tuolilta vaimeasti ähkäisten. Hiusharja lennähti ohuesta,
kalpeasta kädestä ja kolahti lattiaan. Josif katsoi käytävään
varmistuakseen siitä että se oli tyhjä ja astui sitten sisään
huoneeseen työntäen oven kiinni jäljessään.
Josif
ojensi kätensä ja ampui vielä kahdesti. Ensimmäinen laukaus osui
päälakeen, toinen rintaan. Eukko oli kuollut, entinen, finito.
Potilaan tila oli vakaa. Josif astui lähemmäs ja potkaisi
kyljellään retkottavan ruumiin selälleen. Vanhuksen iho oli
kurttuinen ja näytti ohuelta kuin paperi. Auki rävähtäneet silmät
olivat tummat ja kirkkaat, mutta kuoleman syleily sumentaisi ne pian.
Josif otti puhelimensa taskustaan. Toimeksiantajat vaativat aina
todisteita ja valokuva oli varsin pitävä sellainen.
Etsiessään
mahdollisimman hyvää kuvakulmaa Josif havaitsi ruumiin suun
liikkuvan. Hän manasi yllättyneenä ja otti pistoolin jälleen
käteensä. Perhana,
hän ajatteli. Mummelillahan
taitaa olla yhdeksän henkeä kuin kissalla.
Mutta kun hän oli ampumaisillaan vielä kerran, vainajan huulet
suipistuivat kummallisesti ja niiden välistä ryömi esiin
rukoilijasirkka.
Josif
rääkäisi kauhusta. Hän hoiperteli taaksepäin ja ampui kunnes
lipas oli tyhjä. Lopulta hänen selkänsä tömähti suljettuun
oveen ja hän lysähti lattialle iskien kyynärpäänsä kipeästi
sen kovaan, kiviseen pintaan. Tunto pakeni hänen kädestään ja
tuskan kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Rukoilijasirkka,
kailotti hänen vauhkoontunut mielensä.
Rukoilijasirkat
olivat Josifin salainen fobia, hänen oma yksityinen kammonsa. Nuo
hyönteiset olivat ainoa asia jota hän pelkäsi koko värittömän
luonteensa voimalla. Ne herättivät hänessä suorastaan silmitöntä
inhoa ja kauhua. Rukoilijasirkat olivat pahempia kuin kaikki
kirjailijoiden ja elokuvantekijöiden luomat hirviöt yhteensä:
Niillä oli pitkä, ohut ja vastenmielinen ruumis, kammottavasti
koukistuvat eturaajat ja ennenkaikkea kuvottavan groteski pää jonka
piirteet olivat tyystin vieraat ja luonnottomat. Jo pelkkä
rukoilijasirkan kuvan näkeminen riitti saamaan Josifin tolaltaan,
mutta elävä
yksilö aiheutti paniikin jota järki ei kyennyt hillitsemään.
Josif
makasi pitkään aloillaan kuolemannäyttämöksi muuttuneen
makuuhuoneen lattialla, uskaltamatta avata silmiään.
Rukoilijasirkka saattoi kömpiä lattialla, se saattoi juuri nyt
lähestyä häntä - luoja paratkoon, ehkä se ryömi jo hänen
vaatteillaan matkalla kohti kasvoja! Kun hän katsoisi eteensä, hän
näkisi noiden hirvittävien pallosilmien tuijottavan omiinsa...
Lopulta Josif kuitenkin käsitti ettei hän voisi jäädä taloon
kauemmaksi aikaa. Hän kompuroi jaloilleen hiljaa vaikeroiden, silmät
yhä suljettuina ja hapuili ovenkahvaa kunnes viimein löysi sen ja
saattoi poistua takaisin käytävään.
Alakerrassa
hän sulloi pistoolinsa takaisin salkkuunsa ja tarkisti ulkomuotonsa
eteishallin peilistä. Hän vapisi ja hänen silmänsä seisoivat
päässä kuin aaveen nähneellä, mutta vaatteilla ei sentään
ollut verta. Hän harppasi ovella makaavan ruumiin yli ja häipyi
aamuisen Dorchesterin vilinään.
Saapuessaan
autolleen hän tuijotti sitä pitkään. Autohan oli väriltään
vihreä, samoin kuin rukoilijasirkkakin... Josif seisoi kauan kadun
varressa uskaltamatta nousta autoonsa. Hän tutki vaatteensa ja
kurkisti salkkuunsa varmistuakseen että rukoilijasirkka oli jäänyt
taloon. Viimein hän keräsi rohkeutensa, tarttui
rukoilijasirkanvihreään ovenkahvaan, nousi autoon ja ajoi pois.
3.
Seuraavien
vuorokausien aikana Josif tunsi mielenterveytensä horjuvan ja
lopulta murenevan kuin laasti auringon paahteessa. Murhapäivän
iltana hän istui olohuoneensa nojatuolissa katsellen TV-uutisia, kun
hän yhtäkkiä oivalsi uutistenlukijan muistuttavan
rukoilijasirkkaa. Tällä oli pyöreälinssiset silmälasit, kapea
leuka ja kookkaat kädet jotka lepäsivät pöydällä hänen
edessään valmiina iskemään arvaamatta. Josif yritti nauraa
hölmöydelleen, mutta ääni joka pääsi hänen suustaan muistutti
pikemminkin tuskaista voihketta. Hänen sydämensä hakkasi
puistattavaan epätahtiin ja paita oli liimautunut hänen hikiseen
selkäänsä.
Josif
meni baarikaapilleen ja kaatoi itselleen tukevan annoksen
Galliano-likööriä. Alkoholi ei kuitenkaan helpottanut hänen
oloaan, vaan pahensi sitä. Pian hän harppoi ahdistuneena ympäri
huoneistoaan ja yritti ajatella rauhoittavia asioita: Auringonlaskua
meren rannalla, hiljaisena soljuvaa musiikkia, öistä tähtitaivasta.
Mikään ei auttanut. Minne hän katsoikin, hän näki edessään
jotakin joka muistutti häntä rukoilijasirkoista. Josif ei kestänyt
ajatella edes omia piirteitään. Hänen hoikat raajansa ja lyhyiden
hiusten peittämä pyöreä päälakensa olivat vastaansanomattoman,
kammottavan rukoilijasirkkamaisia. Lopulta hän sulki silmänsä ja
vajosi polvilleen lattialle.
Kului
epämääräisen mittainen ajanjakso, jonka aikana Josif vajosi
tylsään, väsyneeseen tokkuraan. Hänen mielensä oli ylirasittunut
ja hänen kehonsa huusi unta. Viimein hän nousi, horjui
lääkekaapille ja söi kaksi unitablettia. Sitten hän meni
vuoteeseen sammuttamatta valoja ja nukahti pian, mutta uni ei tuonut
hänelle rauhaa. Hän näki taukoamattomia painajaisia joissa
vilahteli ohuita, vihreitä raajoja ja harovia raatelukynsiä.
Muutaman
unettoman yön jälkeen Josif alkoi harkita vakavasti psykiatrille
menoa. Hän käsitti paremmin kuin hyvin, ettei kestäisi enää
pitkään romahtamatta täydellisesti. Asiassa oli vain yksi mutta:
Hän ei uskaltanut mennä ulos. Niinpä hän istui tuolissaan
hikisenä ja säpsähdellen, yrittäen turhaan keskittyä lukemaan
kirjaa tai kuuntelemaan musiikkia.
Olennainen,
vavahduttava kysymys kohosi Josifin kiusattuihin aivoihin vasta
pitkän ajan kuluttua. Mikäli hän ei olisi ollut niin tolaltaan,
hän olisi varmaankin ajatellut asiaa jo aiemmin. Josif oli
keittiössä etsimässä jotain syötävää lähes tyhjästä
jääkaapistaan, kun ajatus yhtäkkiä iskeytyi hänen mieleensä
kuin salamanisku. Miten
oli mahdollista, että rukoilijasirkka saattoi ryömiä kuolleen
naisen suusta?
Josif
oli niin kiihdyksissään että unohti kammonsa hetkeksi. Ja vaikka
hän kuinka mietti, hän ei keksinyt vastausta. Hänhän oli katsonut
naista herkeämättä koko ajan. Sirkka ei ollut kömpinyt tämän
suuhun tullakseen sieltä ulos. Siitä Josif oli täysin varma. Hän
olisi nähnyt rukoilijasirkan vaikka kahdenkymmenen metrin päästä.
Josif
läimäisi jääkaapin oven kiinni ja istuutui keittiön pöydän
ääreen miettimään. Hänen ajatuksensa askartelivat keskittyneesti
ongelman kimpussa ja työnsivät fobian ja hysterian syrjemmälle.
Lopulta Josif tuli siihen tulokseen, että asia oli liian omituinen
ollakseen yhteensattuma. Sen takana oli oltava jotain muuta... Josif
ei yleensä uhrannut työnsä kohteille ajatustakaan sen jälkeen kun
homma oli hoidettu, mutta nyt hän mietti kuumeisesti vanhaa
vietnamilaista. Hän muisti jopa tämän nimen - Phun Bian Am. Hän
muisti eukon pitkät, harmaat hiukset, tummat silmät, lyttynenän,
suonikkaat kädet ja niiden punaisiksi lakatut kynnet. Kuka nainen
oikein oli ollut? Miksi hänen oli pitänyt kuolla?
Muiden
asioiden miettiminen antoi Josifille voimia. Hän tunsi olevansa
lähes oma itsensä. Vapisevasta rauniosta oli jälleen tullut mies.
Josif ymmärsi, että hänen oli saatava vastauksia säilyttääkseen
mielenrauhansa. Hän kiirehti puolijuoksua eteiseen ja otti
autonavaimensa puhelinpöydältä. Hän punnitsi niitä kädessään,
asetti ne sitten takaisin ja soitti itselleen taksin.
4.
Perheen
päämies, Anton Crimaldi, asui Hyde Parkin Fairmount Hillillä
komeassa viktoriaanisessa talossa. Josif nousi taksista Cable
Streetillä ja käveli loppumatkan. Hän oli yhä voipunut ja
vapiseva, muttei sentään hysteerinen eikä jatkuva pelko sumentanut
hänen ajatuksiaan.
Hovimestari-henkivartija
Lugo avasi oven ja viittasi äänettömästi Josifia tulemaan sisään.
Lugo oli pitkä, laiha, ilmeetön kuikelo ja tarpeen tullen
säälimätön tappaja. Josif kiitti Lugoa ja käveli marmorilattian
poikki Antonin työhuoneen ovelle. Anton oli Josifin eno, mutta
heidän välillään ei ollut tietoakaan sukulaisrakkaudesta. Josif
oli aina pitänyt Anton-enoa työnantajanaan ja mitä ilmeisimmin
tämä suhtautui asiaan aivan samalla tavoin.
-
Sisään, kuului vaimea murahdus työhuoneesta. Josif työnsi oven
auki ja hämmästyi havaitessaan huoneen olevan pimeänä.
-
Eno, hän sanoi. -Oletko sairas?
-
En. Olen aivan kunnossa, eno vastasi kärsimättömästi. -Tule
sisään sieltä kyselemästä typeriä. Mitä oikein haluat?
Josif
astui epäröiden peremmälle hämärään huoneeseen ja alkoi tehdä
selvää asiastaan, mainitsematta kuitenkaan
rukoilijasirkkafobiaansa. Hän oli harjoitellut puhettaan mielessään
taksimatkan aikana, mutta nyt se kuulosti varsin hölmöltä ja
onnettoman hapuilevalta. Eno kuunteli aikansa ääneti ja keskeytti
sitten.
-
Puhut pötyä, poika, hän ärähti. -Tiedät oikein hyvin että
sinun tehtäväsi ei ole kyseenalaistaa toimeksiantoja eikä puhua
niistä jälkikäteen. Painu nyt kotiisi ja yritä saada itsesi
kokoon. Näytät siltä kuin et olisi nukkunut viikkoon, hän
lopetti.
Josif
poistui huoneesta ja talosta entistä hämmentyneempänä. Hän tunsi
päässeensä yllättävän vähällä. Eno oli kuulostanut
uupuneelta ja riutuneelta. Ja miksi tämä istui pimeässä
huoneessa?
Josif
käveli takaisin Cable Streetille pyydystämään itselleen taksia.
Kulkiessaan hän näki linja-autopysäkin roskakorissa sanomalehden.
Hän poimi sen hyppysiinsä ja alkoi lukea. Lehti oli pari päivää
vanha Dorchester Reporter
ja
Josif oli varma, että löytäisi siitä maininnan rouva Phunin ja
tämän pojan murhasta. Pian hän sai kuitenkin havaita erehtyneensä.
Lehdessä ei lukenut tapauksesta sanaakaan.
Kun
Josif viimein onnistui saamaan kyydin, hän käski
itäeurooppalaisella korostuksella puhuvan kuljettajan ajaa
Dorchesteriin. Rikollinen
palaa aina rikospaikalle,
hän ajatteli.
Elämä
näytti jatkuvan Allnut Streetillä entiseen tahtiin. Mistään ei
olisi voinut päätellä, että sen varrella oli vastikään tehty
raakoja veritöitä. Josif tiesi kokemuksesta, että murha jätti
joksikin aikaa jälkensä koko naapurustoon. Ihmiset puhuivat hiljaa
kuin kunnioituksesta vainajia kohtaan ja surmapaikalle jätettiin
kukkia, kynttilöitä sekä kortteja. Rouva Phunin talon edustalla
niitä ei kuitenkaan näkynyt. Aidan ja rautaportin edusta oli tyhjä.
Suuri, ränsistynyt talo uinui puutarhan vehreässä pimennossa yhtä
rauhaisana kuin ennenkin.
5.
Seuraavat
päivät Josif kulutti hienovaraisiin tiedusteluihin. Hänellä ei
ollut harrastuksia tai ystäviä, vaan hänen elämänsä koostui
lähes yksinomaan toimeksiantojen valmistelusta ja suorittamisesta.
Loppuaika oli pelkkää odottelua kirjojen sekä television parissa.
Nyt Josif ei kuitenkaan voinut eikä edes uskaltanut olla jouten.
Hänen oli puuhattava jotakin estääkseen pelkoa valtaamasta
ajatuksiaan.
Vaikka
Josifilla ei ollut ystäviä, hänellä oli tuttavia ja kontakteja.
Enolleen Antonille hän oli pelkkä asiamies ja juoksupoika, mutta
Crimaldien lonkerot ulottuivat lähes joka sopukkaan Bostonin
kaupungissa ja koska Josifin asema suvun jäsenenä oli melko
turvallinen, hän saattoi hyvinkin kysellä hieman. Suvun
palkkalistoilla oli poliiseja, toimittajia ja poliitikkoja. Josif
kuitenkin tiesi, että tärkeimmät ja paikkansapitävimmät tiedot
saatiin yleensä aivan muualta. Niinpä hän kierteli ympäriinsä ja
puhutti kauppiaita, ilotyttöjä, vedonvälittäjiä, diilereitä ja
kaduilla luuhaavia pikkurikollisia.
Tiedot
olivat hajanaisia ja epämääräisiä, mutta lopulta niistä
muodostui jonkinlainen kuva. Vähitellen Josif alkoi käsittää että
Phun Bian Am ei tosiaankaan ollut mikään harmiton eläkeläismummeli,
vaan pahansuopa hahmo jota pelättiin ja kunnioitettiin ja jolla
sanottiin olevan yhteyksiä sekä Kaukoidän salakuljettajiin että
itärannikon ikivanhoihin kultteihin. Useampi kuin yksi Josifin
jututtamista häviäjistä kutsui häntä noidaksi. Eräs lehtikojua
hoitava vanha kiinalaismies sylki maahan ja julisti Phunin eukon
"mustan lohikäärmeen sikiöksi".
Josif
olisi suhtautunut mokomaan höpinään ivallisesti ja pilkaten, ellei
vaaniva kauhu olisi väijynyt jatkuvasti hänen ajatustensa
reunamilla. Hän havaitsi myös lähes välittömästi erään
puistattavan ja käsittämättömän tosiseikan: Yksikään kaupungin
alamaailmassa ja sen liepeillä oleilevista hämärätyypeistä ei
tuntunut tietävän että rouva Phun oli kuollut. Ainoat jotka
tiesivät olivat Josif ja eno Anton. Ja salaperäinen toimeksiantaja
- mikäli tätä oli edes olemassa.
6.
Viimein
Josif sai kerättyä niin paljon rohkeutta että uskalsi lähteä
käymään uudelleen enonsa puheilla. Normaalitilanteessa moinen
niskoittelu ja utelu ei olisi tullut kysymykseenkään, mutta tilanne
oli kaikkea muuta kuin normaali.
Taivaalta
satoi hiljalleen lunta kun Josif kulki jälleen Fairmount Hillin
katuja. Ilta oli hämärtymässä ja alueen suurissa, arvokkaissa
rakennuksissa loistivat kirkkaat pihavalot. Hänen enonsa talo
muodosti kuitenkin poikkeuksen. Se oli lähes pimeänä. Vain yhdestä
alakerroksen ikkunasta kantautui himmeää valoa. Josif tunsi
levottomuuden kouraisevan vatsanpohjaansa.
Lugo
oli sentään ennallaan. Pitkä, laiha mies avasi kookkaan ulko-oven
ja astui sitten syrjään Josifin tieltä päästääkseen hänet
peremmälle. Mutta kun Josif harppoi kohti enonsa työhuonetta, Lugo
kiirehti hänen luokseen ja tarttui häntä olkapäästä. Josif
räpytteli hämmentyneenä silmiään.
-
Hän ei ole siellä, kuiskasi Lugo käheästi.
-
Mitä ihmettä? Missä hän sitten on, kysyi Josif. Hän rypisti
kulmiaan huomatessaan että Lugon kasvot olivat vielä tavallistakin
kalpeammat ja että miehen ääni vapisi. Harmaat silmät verestivät
ja niissä oli säikähtänyt katse.
-
Makuuhuoneessaan, Lugo vastasi.
-
Onko hän sairas, Josif tiukkasi. Mutta Lugo ei vastannut enää.
Valju mies teki ristinmerkin ja perääntyi sitten Josifin luota kuin
tällä olisi ollut jokin tarttuva tauti.
Josif
kiipesi portaita kolmanteen kerrokseen. Enon makuuhuoneen ovi oli
visusti kiinni, joten hän koputti siihen.
-
Eno, hän sanoi matalalla äänellä. -Josif täällä. Voinko tulla
sisään?
Vastausta
ei kuulunut, mutta Josif työnsi oven auki. Huone oli valoton ja
siellä leijui inhottava, tunkkainen haju. Kun Josif viimein alkoi
erottaa yksityiskohtia hämärän keskeltä, hän näki että kookas
makuuhuone oli myllätty lähes ylösalaisin. Hänen enonsa oli
järjestystä rakastava mies, mutta nyt vuodevaatteet oli viskelty
lattialle, huonekaluja oli kumossa ja joka paikassa oli likaisia
astioita ja roskia. Ei ollut ihme että huone löyhkäsi. Josifin
mieleen kohosi kuva eläintarhan häkistä, jossa sairas eläin
piehtaroi ja valitti.
Eno
itse istui pimeimmässä nurkassa nojatuolissaan.
-
Sinä olet sairas, Josif totesi.
-
Niin kai voisi sanoa, kuului vaimea vastaus. Sitä säesti soinniton
nauru. Josif ojensi kätensä ja sytytti valon kattokruunuun.
Anton-eno nosti kätensä kasvoilleen ja varjosti silmiään
kiivaasti hengittäen. Josif haistoi vanhasta miehestä uhoavan lemun
ovelle asti.
-
Mikä sinua oikein vaivaa, Josif kysyi.
-
Hyvä kysymys, eno tokaisi. Hänen silmänsä kiiluivat rypistyneissä
kasvoissa. Josifin mielestä eno näytti täysin riutuneelta ja sen
lisäksi jotenkin kumman kutistuneelta. Eno oli ennen huolehtinut
ulkomuodostaan säntillisesti, mutta nyt tällä oli takkuinen parta
ja likaiset, hartioille laskeutuvat hiukset.
-
Onko sinulla syöpä, Josif kysyi ennenkuin edes huomasi avanneensa
suutaan. Hän ei voinut kuvitella mitään muuta sairautta joka saisi
aikaan tuollaisia oireita.
-
Syöpä, toisti eno kammottavasti hihittäen. -Tavallaan.
Josifin
kärsivällisyys loppui. Hän oli läpikäynyt henkisen helvetin eikä
jaksanut enää leikkiä arvoitusleikkejä enonsa kanssa, vaikka tämä
olikin vakavasti sairas. Hän puhkesi puhumaan ja teki selkoa
kuluneiden viikkojen tapahtumista, ja päätti puhetulvansa
kysymykseen Phun Bian Amista. Eno kuunteli hänen sanojaan ja nousi
sitten vapisevana tuolistaan, kuihtunutta nyrkkiään heristäen.
-
Taidat luulla että sinulla on ollut vaikeaa, eno huusi särkyneellä
äänellä. Katso minua, senkin finocchio!
Olet oikeassa siinä, että minä tapatin Phunin eukon omaan laskuuni
- hänestä oli vaarassa tulla kilpailijamme. Mutta Jumala taivaassa
tietää, että minä olen maksanut siitä.
Eno
vaikeni ja astui lähemmäs Josifia jäykin, laahustavin askelin.
Hänen silmänsä pyörivät kuumeisina kuopissaan. Hapan löyhkä
kulki hänen edellään kuin myrkkypilvi.
-
Syöpä, sinä sanoit, vanhus nauroi. -Olet melkein oikeassa. Mutta
tällaista syöpää eivät lääkärit tunne. Se alkoi hieman ennen
kuin kävit täällä viimeksi - silloin en vielä tiennyt tarkalleen
mistä on kyse. Aluksi tunsin kyhmyn takaraivossani, ja sitten muutos
etenikin nopeasti.
-
Mikä muutos, kysyi Josif vapisevalla äänellä. Hän perääntyi
kauhuissaan vanhan miehen edestä.
-
Katso itse, eno käkätti ja kääntyi ympäri. Nyt Josif saattoi
nähdä hänen selkäänsä kohonneet muhkurat jotka saivat vaatteet
pingottumaan. Enon laihtuneet, omituisen vääntyneet kädet
kohosivat ja tarttuivat hiuksiin. Takkuiset, rasvaiset suortuvat
vedettiin syrjään. Josifista tuntui siltä kuin häntä olisi lyöty
moukarilla sydänalaan.
Enon
takaraivosta toljotti kaksi tummaa silmää. Ne seurasivat Josifin
liikettä kun hän kääntyi ja ryntäsi suinpäin ulos huoneesta.
Silmien lisäksi noissa kammottavissa Januksenkasvoissa oli lattanenä
sekä kapea, ohuthuulinen suu joka vääntyi hymyyn. Josif oli
tietenkin tunnistanut piirteet, sillä ne kuuluivat Phun Bian Amille.
Jälkikäteen
Josif ei muistanut kuinka hän oli matkannut Hyde Parkista jollekin
sivukadulle, jonka varrella sijaitsi rähjäinen ravintola.
Ravintolasta hän päätyi poliisiasemalle umpihumalaisena ja
käsittämättömästi sopertavana. Kun humalan katoaminen ei saanut
häntä rauhoittumaan sellissään, poliisit ottivat yhteyttä
lääkäriin ja Josif vietiin mielisairaalaan.
*
EPILOGI
Sairaala
kotiutti Josifin seuraavan vuoden huhtikuussa. Hän otti lääkkeensä
ja oli jokseenkin rauhallinen, joten hänen oli tehtävä tilaa
akuuttitapauksille, jotka olivat itsetuhoisia tai psykoosin kourissa.
Josif pärjäsi melko hyvin, kunhan oli valoisaa ja ympäristöstä
kuului muiden ihmisten ääniä. Yöt ja hiljaiset hetket olivat
pahimpia.
Hän
astui ulos sairaalan portista yllään rypistynyt puku, jonka takin
taskussa oli lääkkeitä seuraavien parin viikon tarpeisiin sekä
uuden asunnon osoite paperilapulle raapustettuna. Hänellä oli myös
muutama kolikko, jotka riittäisivät bussimatkaan - Josifin entisen
asunnon vuokrasopimus oli umpeutunut aikoja sitten, mutta hänen
tilillään oli melkoisesti rahaa ja sairaalan sosiaalityöntekijä
oli auttanut häntä hankkimaan pienen huoneiston kaupungin
keskustasta. Bostonin sydämen sammumaton sykintä ja hälinä
olisivat hänelle hyväksi.
Josif
ei kuitenkaan noussut keskustaan menevään linjuriin, vaan autoon
joka matkasi Hyde Parkiin. Hän istui vaitonaisena bussin penkillä
ja katseli ulos näkemättä mitään. Kun auto viimein kiipesi
Fairmount Hillille, hän poistui kyydistä ja käveli viimeiset
korttelinvälit huomaamatta nuhjuiseen ulkomuotoonsa kiinnittyviä
katseita.
Enon
talon pihassa oli nyt lasten leluja, polkupyöriä sekä uutuuttaan
kiiltelevä tila-auto. Eno ja Lugo olivat poissa. Josif ei tiennyt
minne he olivat joutuneet. Hän töllisteli näkymää aikansa ja
lähti sitten laahustamaan poispäin.
Dorchesteriin
oli pitkä matka. Josifin rahat olivat lopussa ja hänen oli
käveltävä. Hän yritti nostaa rahaa pankkiautomaatista, mutta
hänen korttinsa oli vanhentunut. Niinpä hän jatkoi matkaansa
jalan, kaupungin ikuisen tuulen piiskatessa hänen ruumistaan.
Josif
saapui perille kun iltapäivä oli jo edennyt pitkälle. Allnut
Street ja Savin Hill olivat ennallaan, samoin tonttia reunustava
aita, sen portti ja nimikyltti. Hän seisahtui portin edustalle ja
tähysi taloa, jonka ympärillä puutarha oli vasta heräämässä
uuteen elämään talven jäljiltä. Hän katsoi pitkään ja näki
viimein pienen ja kumaran vanhan naisen hahmon joka ilmestyi toisen
kerroksen makuuhuoneen kaari-ikkunaan. Hahmo seisoi hetken
paikoillaan ja koukisti sitten kätensä kuin rukoilijasirkka.
No comments:
Post a Comment