Kadut olivat täynnä serpentiiniä, ilmapalloja, konfetteja ja tyhjiä pulloja. Keskustorille oli kerääntynyt valtava joukko riehakkaita juhlijoita. Musiikki raikui, autojen äänitorvet törähtelivät ja silloin tällöin joku ampui ilmaan automaattiaseella tai kiväärillä. Kaupungilla ja koko maalla oli syytä iloon: Presidentti Nuriq El-Malik oli syösty vallasta vain muutamia tunteja sitten ja hirtetty palatsinsa savupiippuun.
Minä, Khalid ja Ivan astelimme keskellä pääkatua. Me kierrätimme pulloa kädestä käteen ja Khalid heilutteli konepistooliaan, jonka lipas tosin oli jo siihen mennessä tyhjentynyt. Uskon että tuona iltana jokainen tunsi ennenkokematonta huumaa. Riemua vapaudesta, joka oli tässä ja nyt mutta jota ei kestäisi kovin pitkään.
Väkijoukot harvenivat, leveä pääkatu muuttui nelikaistaiseksi tieksi ja keskustan historialliset rakennukset vaihtuivat modernimpiin. Ja yhä me kuljimme eteenpäin, kunnes hotelli Al Azifin massiivinen hahmo heitti synkän varjonsa tiellemme. Hotelli oli kaupunkilaisten mielestä samanlainen valkoinen elefantti kuin 85 000 katsojan kansallisstadion, jonne ei ollut koskaan vedetty edes sähköjä, sekä kaksikymmenkerroksinen parlamenttitalo - parlamenttitalo maassa jota olivat jo vuosisatojen ajan hallinneet yksinomaan diktaattorit. Vallankumouksen yhtäkkinen syttyminen oli keskeyttänyt rakennustyöt ja nyt tuo valtava kolossi kurkotti kaupungin ylle kuin pyramidin muotoinen vuori. Sen ikkuna-aukot ammottivat tyhjinä ja terävähuippuisella katolla tasapainotteli hylätty nostokurki.
- Hotelli, nikotteli Khalid juopuneesti.
- Mennään sisään, ehdotti Ivan virnistäen. Ivan, joka oli aina valmiina leikinlaskuun ja seikkailuun.
- Sehän sopii, minä sanoin.
Minä, Khalid ja Ivan astelimme keskellä pääkatua. Me kierrätimme pulloa kädestä käteen ja Khalid heilutteli konepistooliaan, jonka lipas tosin oli jo siihen mennessä tyhjentynyt. Uskon että tuona iltana jokainen tunsi ennenkokematonta huumaa. Riemua vapaudesta, joka oli tässä ja nyt mutta jota ei kestäisi kovin pitkään.
Väkijoukot harvenivat, leveä pääkatu muuttui nelikaistaiseksi tieksi ja keskustan historialliset rakennukset vaihtuivat modernimpiin. Ja yhä me kuljimme eteenpäin, kunnes hotelli Al Azifin massiivinen hahmo heitti synkän varjonsa tiellemme. Hotelli oli kaupunkilaisten mielestä samanlainen valkoinen elefantti kuin 85 000 katsojan kansallisstadion, jonne ei ollut koskaan vedetty edes sähköjä, sekä kaksikymmenkerroksinen parlamenttitalo - parlamenttitalo maassa jota olivat jo vuosisatojen ajan hallinneet yksinomaan diktaattorit. Vallankumouksen yhtäkkinen syttyminen oli keskeyttänyt rakennustyöt ja nyt tuo valtava kolossi kurkotti kaupungin ylle kuin pyramidin muotoinen vuori. Sen ikkuna-aukot ammottivat tyhjinä ja terävähuippuisella katolla tasapainotteli hylätty nostokurki.
- Hotelli, nikotteli Khalid juopuneesti.
- Mennään sisään, ehdotti Ivan virnistäen. Ivan, joka oli aina valmiina leikinlaskuun ja seikkailuun.
- Sehän sopii, minä sanoin.
Ja niin me astuimme sisään portista ja kävelimme mullan ja soran peittämän pihan halki kohti hotellia. Kaikki työvälineet olivat jääneet niille sijoilleen. Ivan katseli niitä hymyillen - saatoin hyvin kuvitella miten hän suunnitteli varastavansa ne ja muuttavansa kaiken rahaksi kaupungin pimeillä markkinoilla.
Me ohitimme nosturit ja maansiirtokoneet ja seisahduimme katsomaan hotellin jyrkkinä kohoavia seiniä. Rakennus oli todellakin kolmion muotoinen, mutta sen kyljet eivät olleet suorat vaan hieman kaarevat ja niistä erottui omituisen muotoisia teräviä ulokkeita. Muistin kuulleeni että joku kuuluisa ulkomainen arkkitehti oli suunnitellut hotellin, mutta minä en ollut koskaan pitänyt sen ulkonäöstä. Minusta se vaikutti vieraalta ja pahansuovalta.
- Helvetin korkea ja ruma pytinki, totesi Ivan hyväntuulisesti. -Saapa nähdä valmistuuko se koskaan.
- Samapa tuo, minä sanoin. -En usko että noin karmivan näköinen rakennus houkuttelee tänne yhtäkään matkailijaa.
Valtava ala-aula oli tyhjä. Vasemmalla seinustalla oli joukko ovettomia aukkoja. Ymmärsin että ne olivat hissikuiluja. Taskulamppujemme valokiilat leikkasivat hämärän, ummehtuneelta lemuavan ilman jossa leijui valkeaa laastipölyä.
- Tuolla ovat portaat, sanoi Ivan. Ja koska meillä ei ollut parempaakaan tekemistä, lähdimme kiipeämään niitä.
Matka ylös kesti uskomattoman kauan. Portaat eivät jatkuneet yhtenevinä, vaan välillä jouduimme harhailemaan keskeneräisissä kerroksissa ja jatkamaan jälleen matkaamme löydettyämme uuden porraskäytävän jota pitkin pääsi etenemään ylöspäin. Rakennus oli kuin valtava pystysuora labyrintti. Me kurkistelimme ikkunoista ja katselimme allamme avautuvaa kaupunkia. Kukaan meistä ei ollut milloinkaan käynyt niin korkealla.
- Minua huimaa, sanoi Khalid pahoinvoivana. Mutta Ivan nauroi ja sylkäisi ulos ikkunasta.
- Jatketaan matkaa, hän yllytti.
Lopulta me saavutimme ylimmän kerroksen. Korkeus oli suorastaan mykistävä. Khalid ei suostunut tulemaan ikkunoiden lähellekään, ja minäkin katsoin ulos vain pikaisesti. Kaupunki jalkojemme juuressa oli hyvin pieni ja mitätön. Pohjoisessa ja idässä kohoava vuorijono näytti sulkevan sen sisäänsä kuin syleilyyn. Taivaalla purjehtivat pilvet olivat niin lähellä että niitä olisi melkein voinut koskettaa.
Minua alkoi pyörryttää ja jouduin perääntymään ikkunasta. Hotelli tuntui keinuvan hitaasti allani - ikäänkuin se olisi valmistautunut kohoamaan perustuksiltaan, kävelemään raskain askelin kaupungin halki ja murskaamaan sen alleen. Mutta Ivan nauroi tuttua, hirnuvaa nauruaan häälyessään uhkarohkeana ikkuna-aukolla.
- Me olemme maailman huipulla, kaverit, hän huusi.
Minä ja Khalid olimme umpiväsyneitä kun saavutimme jälleen ala-aulan. Ivan puolestaan kierteli ympäriinsä kuin jälkiä etsivä ajokoira.
- Lähdetään jo pois täältä, minä sanoin. Ivan ei vastannut. Pitkän hiljaisuuden jälkeen kuulimme hänen äänensä jostain hyvin kaukaa.
- ...tänne, hän sanoi.
- Mitä, huusi Khalid takaisin.
- Tulkaa tänne! Minä löysin jotain, kuului vastaus.
Ala-aulan tuolla puolen avautui lyhyt portaikko joka päättyi suureen teräsoveen. Ivan valaisi sitä taskulampullaan.
- Katsokaapas tätä, hän sanoi. -Ovessa on riippulukkokin. Sisällä täytyy olla jotain arvokasta, jatkoi Ivan ja veti sorkkaraudan pitkän takkinsa alta. Hän työnsi sen ovenrakoon ja väänsi. Hetken rehkimisen jälkeen riippulukko antoi periksi, mutta tavallinen lukko ei auennut. Silloin Ivan otti esiin järeäkaliiberisen pistoolinsa ja käski minun ja Khalidin suojautua. Laukaukset kaikuivat tyhjässä tilassa kuin haupitsin jyrähdykset.
- Kirotun painava ovi! Mitähän sen takana oikein on, Ivan mutisi kiskoessaan suunnatonta kahvaa. Yhdessä me saimme oven auki ja seisoimme hetken pimeällä aukolla joka häämötti edessämme kuin tuonelan portti. Sitten Ivan astui sisään ja kirkkaat valot syttyivät.
- Mitä hemmettiä, Khalid sähähti. -Onko täällä joku muukin?
- Tuskin, Ivan rauhoitti. -Valojen täytyy toimia liiketunnistimilla.
Minä olin vaiti ja katselin ympärilleni.
- Tämä on kuin uimahalli, sanoin viimein. -Tai kylpylä.
- Monissa hotelleissa on sellaisia, vastasi Khalid.
- Kummallinen kylpylä, sanoi Ivan. -Miksei täällä ole yhtään vesiliukumäkeä tai poreallasta? Ja miksi uima-altaat ovat noin syviä?
- Ehkä vesiliukumäet ja muut eivät ole vielä valmiita, minä ehdotin. Mutta altaiden syvyys ihmetytti minuakin. Minusta näytti siltä että edes koripalloilijan jalat eivät yltäisi niissä pohjaan.
- Hemmetin omituista, Ivan mutisi. Hetken hän näytti empivän mutta lähti sitten jälleen liikkeelle.
Me kiersimme nuo tolkuttoman suuret altaat ja löysimme toisen lukitun oven. Sen murtaminen kävi nopeasti.
- Valvomo, totesi Khalid nähdessään monitorien rivin joka tuijotti meitä huoneen seinältä. Ruuduissa näkyi kuvia allassalista, ala-aulasta ja jopa hotellin ulkopuolelta. Meistä, jotka olimme tottuneet kaivoveteen ja nestekaasupulloihin, moiset laitteet vaikuttivat lähes käsittämättömiltä.
- Miksi hitossa nämä vehkeet on jo kytketty toimintaan, minä kysyin.
- Se on helkkarin hyvä kysymys, totesi Ivan. Hän pudisti päätään ja hänen kasvoilleen kohosi mietteliäs ilme. -Minusta tuntuu siltä että meidän pitäisi häipyä täältä.
Ja juuri silloin jostain kuului ääni, joka syntyi valtavan koneen käynnistyessä. Me ryntäsimme ulos valvomosta ja näimme miten altaiden päädyissä olevista suurista aukoista alkoi syöksyä vettä. Tai pikemminkin ainetta, joka näytti vedeltä mutta oli koostumukseltaan huomattavasti tiheämpää ja väriltään vaalean punertavaa. Tuo geelimäinen mönjä laskostui kerroksina altaiden pohjalle. Se kupli ja pyörteili levittäen ympärilleen makeaa, kuvottavaa lemua. En ollut koskaan aiemmin haistanut mitään niin iljettävää.
Ivan, joka hallitsi hermonsa parhaiten, katseli näkyä hetken ja kiirehti sitten takaisin valvomon ovelle.
- Joku on tulossa, hän sanoi kireällä äänellä. Minä menin myös katsomaan ruutuja ja näin yhdessä niistä suuren armeijan kuormurin joka lähestyi hotellin pääovea. Auto pysähtyi ja ulos astui miehiä joilla oli yllään Vallankumouskaartilaisten vaaleanharmaat taisteluasut. Tunnistin erään miehistä. Tuuheista viiksistä, mahtavasta kotkannenästä ja ylväästä ryhdistä ei voinut erehtyä. Hän oli Abdel Ziz Maktoum, Vallankumouskaartin kenraali.
- Pois täältä ja nopeasti, minä älähdin.
Pakotie oli tukossa, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kiipeäminen ylempään kerrokseen. Me kyyristyimme porrastasanteelle ja odotimme. Raskaiden sotilassaappaiden aikaansaama rahiseva jyske kuulosti uskomattoman äänekkäältä. Miehet puhuivat keskenään, mutta en erottanut heidän sanojaan. Vasta kun he ymmärsivät että hotellissa oli käynyt tunkeilijoita, äänet kohosivat. Hetken Kaartilaisten keskuudessa tuntui vallitsevan kaaos, mutta sitten Abdel Ziz Maktoum puhui.
- He voivat olla vielä täällä. Etsikää kaikkialta, hän sanoi. Me syöksähdimme liikkeelle ja juoksimme portaita ylös. Alhaalta kuului huutoja, kirouksia ja askelten töminää. Harkintaan ei jäänyt paljoakaan aikaa.
- Meidän on hypättävä ikkunasta, sanoi Khalid.
Pudotus oli pitkä - ainakin kuusi metriä. Onneksi hiekka ja multa pehmensivät laskeutumistamme. Siitä huolimatta tärähdys oli niin kova että kammottavan hetken ajan luulin sääriluideni murtuneen. Ivan putosi jaloilleen pehmeästi kuin kissa. Khalid mätkähti raskaasti maahan ja voihkaisi tuskasta. Minä ja Ivan kiedoimme kätemme hänen hartioilleen ja ryhdyimme raahaamaan häntä pihan varjojen poikki kohti tonttia ympäröivää korkeaa verkkoaitaa.
Me ohitimme nosturit ja maansiirtokoneet ja seisahduimme katsomaan hotellin jyrkkinä kohoavia seiniä. Rakennus oli todellakin kolmion muotoinen, mutta sen kyljet eivät olleet suorat vaan hieman kaarevat ja niistä erottui omituisen muotoisia teräviä ulokkeita. Muistin kuulleeni että joku kuuluisa ulkomainen arkkitehti oli suunnitellut hotellin, mutta minä en ollut koskaan pitänyt sen ulkonäöstä. Minusta se vaikutti vieraalta ja pahansuovalta.
- Helvetin korkea ja ruma pytinki, totesi Ivan hyväntuulisesti. -Saapa nähdä valmistuuko se koskaan.
- Samapa tuo, minä sanoin. -En usko että noin karmivan näköinen rakennus houkuttelee tänne yhtäkään matkailijaa.
Valtava ala-aula oli tyhjä. Vasemmalla seinustalla oli joukko ovettomia aukkoja. Ymmärsin että ne olivat hissikuiluja. Taskulamppujemme valokiilat leikkasivat hämärän, ummehtuneelta lemuavan ilman jossa leijui valkeaa laastipölyä.
- Tuolla ovat portaat, sanoi Ivan. Ja koska meillä ei ollut parempaakaan tekemistä, lähdimme kiipeämään niitä.
Matka ylös kesti uskomattoman kauan. Portaat eivät jatkuneet yhtenevinä, vaan välillä jouduimme harhailemaan keskeneräisissä kerroksissa ja jatkamaan jälleen matkaamme löydettyämme uuden porraskäytävän jota pitkin pääsi etenemään ylöspäin. Rakennus oli kuin valtava pystysuora labyrintti. Me kurkistelimme ikkunoista ja katselimme allamme avautuvaa kaupunkia. Kukaan meistä ei ollut milloinkaan käynyt niin korkealla.
- Minua huimaa, sanoi Khalid pahoinvoivana. Mutta Ivan nauroi ja sylkäisi ulos ikkunasta.
- Jatketaan matkaa, hän yllytti.
Lopulta me saavutimme ylimmän kerroksen. Korkeus oli suorastaan mykistävä. Khalid ei suostunut tulemaan ikkunoiden lähellekään, ja minäkin katsoin ulos vain pikaisesti. Kaupunki jalkojemme juuressa oli hyvin pieni ja mitätön. Pohjoisessa ja idässä kohoava vuorijono näytti sulkevan sen sisäänsä kuin syleilyyn. Taivaalla purjehtivat pilvet olivat niin lähellä että niitä olisi melkein voinut koskettaa.
Minua alkoi pyörryttää ja jouduin perääntymään ikkunasta. Hotelli tuntui keinuvan hitaasti allani - ikäänkuin se olisi valmistautunut kohoamaan perustuksiltaan, kävelemään raskain askelin kaupungin halki ja murskaamaan sen alleen. Mutta Ivan nauroi tuttua, hirnuvaa nauruaan häälyessään uhkarohkeana ikkuna-aukolla.
- Me olemme maailman huipulla, kaverit, hän huusi.
Minä ja Khalid olimme umpiväsyneitä kun saavutimme jälleen ala-aulan. Ivan puolestaan kierteli ympäriinsä kuin jälkiä etsivä ajokoira.
- Lähdetään jo pois täältä, minä sanoin. Ivan ei vastannut. Pitkän hiljaisuuden jälkeen kuulimme hänen äänensä jostain hyvin kaukaa.
- ...tänne, hän sanoi.
- Mitä, huusi Khalid takaisin.
- Tulkaa tänne! Minä löysin jotain, kuului vastaus.
Ala-aulan tuolla puolen avautui lyhyt portaikko joka päättyi suureen teräsoveen. Ivan valaisi sitä taskulampullaan.
- Katsokaapas tätä, hän sanoi. -Ovessa on riippulukkokin. Sisällä täytyy olla jotain arvokasta, jatkoi Ivan ja veti sorkkaraudan pitkän takkinsa alta. Hän työnsi sen ovenrakoon ja väänsi. Hetken rehkimisen jälkeen riippulukko antoi periksi, mutta tavallinen lukko ei auennut. Silloin Ivan otti esiin järeäkaliiberisen pistoolinsa ja käski minun ja Khalidin suojautua. Laukaukset kaikuivat tyhjässä tilassa kuin haupitsin jyrähdykset.
- Kirotun painava ovi! Mitähän sen takana oikein on, Ivan mutisi kiskoessaan suunnatonta kahvaa. Yhdessä me saimme oven auki ja seisoimme hetken pimeällä aukolla joka häämötti edessämme kuin tuonelan portti. Sitten Ivan astui sisään ja kirkkaat valot syttyivät.
- Mitä hemmettiä, Khalid sähähti. -Onko täällä joku muukin?
- Tuskin, Ivan rauhoitti. -Valojen täytyy toimia liiketunnistimilla.
Minä olin vaiti ja katselin ympärilleni.
- Tämä on kuin uimahalli, sanoin viimein. -Tai kylpylä.
- Monissa hotelleissa on sellaisia, vastasi Khalid.
- Kummallinen kylpylä, sanoi Ivan. -Miksei täällä ole yhtään vesiliukumäkeä tai poreallasta? Ja miksi uima-altaat ovat noin syviä?
- Ehkä vesiliukumäet ja muut eivät ole vielä valmiita, minä ehdotin. Mutta altaiden syvyys ihmetytti minuakin. Minusta näytti siltä että edes koripalloilijan jalat eivät yltäisi niissä pohjaan.
- Hemmetin omituista, Ivan mutisi. Hetken hän näytti empivän mutta lähti sitten jälleen liikkeelle.
Me kiersimme nuo tolkuttoman suuret altaat ja löysimme toisen lukitun oven. Sen murtaminen kävi nopeasti.
- Valvomo, totesi Khalid nähdessään monitorien rivin joka tuijotti meitä huoneen seinältä. Ruuduissa näkyi kuvia allassalista, ala-aulasta ja jopa hotellin ulkopuolelta. Meistä, jotka olimme tottuneet kaivoveteen ja nestekaasupulloihin, moiset laitteet vaikuttivat lähes käsittämättömiltä.
- Miksi hitossa nämä vehkeet on jo kytketty toimintaan, minä kysyin.
- Se on helkkarin hyvä kysymys, totesi Ivan. Hän pudisti päätään ja hänen kasvoilleen kohosi mietteliäs ilme. -Minusta tuntuu siltä että meidän pitäisi häipyä täältä.
Ja juuri silloin jostain kuului ääni, joka syntyi valtavan koneen käynnistyessä. Me ryntäsimme ulos valvomosta ja näimme miten altaiden päädyissä olevista suurista aukoista alkoi syöksyä vettä. Tai pikemminkin ainetta, joka näytti vedeltä mutta oli koostumukseltaan huomattavasti tiheämpää ja väriltään vaalean punertavaa. Tuo geelimäinen mönjä laskostui kerroksina altaiden pohjalle. Se kupli ja pyörteili levittäen ympärilleen makeaa, kuvottavaa lemua. En ollut koskaan aiemmin haistanut mitään niin iljettävää.
Ivan, joka hallitsi hermonsa parhaiten, katseli näkyä hetken ja kiirehti sitten takaisin valvomon ovelle.
- Joku on tulossa, hän sanoi kireällä äänellä. Minä menin myös katsomaan ruutuja ja näin yhdessä niistä suuren armeijan kuormurin joka lähestyi hotellin pääovea. Auto pysähtyi ja ulos astui miehiä joilla oli yllään Vallankumouskaartilaisten vaaleanharmaat taisteluasut. Tunnistin erään miehistä. Tuuheista viiksistä, mahtavasta kotkannenästä ja ylväästä ryhdistä ei voinut erehtyä. Hän oli Abdel Ziz Maktoum, Vallankumouskaartin kenraali.
- Pois täältä ja nopeasti, minä älähdin.
Pakotie oli tukossa, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kiipeäminen ylempään kerrokseen. Me kyyristyimme porrastasanteelle ja odotimme. Raskaiden sotilassaappaiden aikaansaama rahiseva jyske kuulosti uskomattoman äänekkäältä. Miehet puhuivat keskenään, mutta en erottanut heidän sanojaan. Vasta kun he ymmärsivät että hotellissa oli käynyt tunkeilijoita, äänet kohosivat. Hetken Kaartilaisten keskuudessa tuntui vallitsevan kaaos, mutta sitten Abdel Ziz Maktoum puhui.
- He voivat olla vielä täällä. Etsikää kaikkialta, hän sanoi. Me syöksähdimme liikkeelle ja juoksimme portaita ylös. Alhaalta kuului huutoja, kirouksia ja askelten töminää. Harkintaan ei jäänyt paljoakaan aikaa.
- Meidän on hypättävä ikkunasta, sanoi Khalid.
Pudotus oli pitkä - ainakin kuusi metriä. Onneksi hiekka ja multa pehmensivät laskeutumistamme. Siitä huolimatta tärähdys oli niin kova että kammottavan hetken ajan luulin sääriluideni murtuneen. Ivan putosi jaloilleen pehmeästi kuin kissa. Khalid mätkähti raskaasti maahan ja voihkaisi tuskasta. Minä ja Ivan kiedoimme kätemme hänen hartioilleen ja ryhdyimme raahaamaan häntä pihan varjojen poikki kohti tonttia ympäröivää korkeaa verkkoaitaa.
Etsijöiden lamppujen kirkkaat kiilat huitoivat ympäriinsä. Kuorma-auton valot loistivat pimeässä. Ja niiden luomassa hohteessa minä näin, miten muutama Vallankumouskaartin mies työnsi valtavaa, pyörillä varustettua tankkia sisään hotellin ovesta. Tankkia, jonka sisällä näkyi tuota outoa vaaleanpunaista nestettä... ja jättiläismäinen, kelluva, sanoinkuvaamaton hahmo jonka tynnyrimäisestä vartalosta pisti esiin kiemurtelevia lonkeroita.
*
Tuosta illasta on kulunut neljä kuukautta ja moni asia on muuttunut. Maamme ja kaupunkimme eivät enää ole entisellään. Hotelli Al Azifin rakennustyöt ovat jälleen käynnistyneet ja edenneet ennätystahtia. Kenraali Abdel Ziz Maktoum on nimittänyt hotellia "vallankumouksen helmeksi" ja "uuden elämän symboliksi". Hotellin avajaisiin, jotka on määrä pitää jo kahden kuukauden kuluttua, odotetaan tuhansia ulkomaisia vieraita. Valtionpäämiehiä, liike-elämän vaikuttajia, viihdealan kuuluisuuksia ja muita ihmisiä - myös tavallisia turisteja. Tuntuu siltä kuin neljä kuukautta sitten alkaneet juhlat eivät voisi päättyä milloinkaan.
Mutta minun sydämessäni asuu kylmyys. Ivan katosi toissaviikolla - huoleton, iloinen, vaaleahiuksinen Ivan joka oli aina valmis vitsailuun ja seikkailuun. Kaartin on täytynyt saada vihiä hänestä. Ivan ei kuitenkaan paljastanut minua ja Khalidia. Muussa tapauksessa mekin olisimme jo kuolleet.
Khalid lähti sukulaistensa luo pohjoiseen ja piilottelee nyt jossain vuorilla. Minä olen vielä kaupungissa. En uskalla puhua näkemästäni kenellekään. Kaartin urkkijoita on kaikkialla. Ehkä yritän pyrkiä ulkomaille vaikka se onkin vaarallista ja vaikeaa.
Ehkä kuolen, ehkä jään eloon. Mutta missään tapauksessa en tule enää koskaan astumaan jalallani hotelli Al Azifiin.
*
Tuosta illasta on kulunut neljä kuukautta ja moni asia on muuttunut. Maamme ja kaupunkimme eivät enää ole entisellään. Hotelli Al Azifin rakennustyöt ovat jälleen käynnistyneet ja edenneet ennätystahtia. Kenraali Abdel Ziz Maktoum on nimittänyt hotellia "vallankumouksen helmeksi" ja "uuden elämän symboliksi". Hotellin avajaisiin, jotka on määrä pitää jo kahden kuukauden kuluttua, odotetaan tuhansia ulkomaisia vieraita. Valtionpäämiehiä, liike-elämän vaikuttajia, viihdealan kuuluisuuksia ja muita ihmisiä - myös tavallisia turisteja. Tuntuu siltä kuin neljä kuukautta sitten alkaneet juhlat eivät voisi päättyä milloinkaan.
Mutta minun sydämessäni asuu kylmyys. Ivan katosi toissaviikolla - huoleton, iloinen, vaaleahiuksinen Ivan joka oli aina valmis vitsailuun ja seikkailuun. Kaartin on täytynyt saada vihiä hänestä. Ivan ei kuitenkaan paljastanut minua ja Khalidia. Muussa tapauksessa mekin olisimme jo kuolleet.
Khalid lähti sukulaistensa luo pohjoiseen ja piilottelee nyt jossain vuorilla. Minä olen vielä kaupungissa. En uskalla puhua näkemästäni kenellekään. Kaartin urkkijoita on kaikkialla. Ehkä yritän pyrkiä ulkomaille vaikka se onkin vaarallista ja vaikeaa.
Ehkä kuolen, ehkä jään eloon. Mutta missään tapauksessa en tule enää koskaan astumaan jalallani hotelli Al Azifiin.
No comments:
Post a Comment