Yksitoikkoisen harmaat, riekaleiset pilvet raahustivat hitaasti taivaankannen poikki. Maahan pudonneet lehdet olivat maatuneet aikoja sitten, joten peltoaukealta mitäänsanomattoman leutona puhaltavan tuulen oli tyydyttävä tanssittamaan laiskasti niitä harvalukuisia heinän- ja ruohonkorsia jotka vielä jaksoivat takertua mutaliejun peittämään kamaraan.
Puut olivat täysin paljaita ja ne kohosivat kukkuloilta ja usvaisten puistojen reunamilta kuin uskomattoman pitkiksi venähtäneet laihat luurangot. Toisiaan vasten hankautuvien oksien aiheuttama kahiseva ääni oli vaimea ja siinä oli oudon väsähtänyt sävy. Myös muuttolinnut olivat juuttuneet tähän kummalliseen välitilaan. Ne kaartelivat taivaalla epätietoisesti visertäen ja laskeutuivat sitten jälleen mustuneisiin latvoihin ymmärtämättä olisiko niiden pitänyt palata pohjoisen metsiin vai jatkaa keskeytynyttä matkaansa etelään.
Oli varhainen aamu. Nainen astui ulos kukkulatalonsa ovesta kuten aina tähän aikaan. Hän laskeutui halkeilleita, säänsyömiä betoniportaita pihaan. Hänen huolella vaalimastaan puutarhasta ei ollut mitään jäljellä. Aika ja sateet olivat hakanneet kaikki kasvit maahan ja muuttaneet ne lopulta liejuiseksi velliksi. Myös nurmikko oli kuollut. Jokunen kalmankelmeä mätäs törrötti vielä mudasta, mutta pian nekin katoaisivat. Koko ympäristö oli masentavan ruskeanharmaa, mutta nainen ei välittänyt siitä. Hänen maailmansa oli ollut väritön ja iloton jo pitkän, pitkän aikaa. Kaikesta huolimatta hän kävi edelleen ulkona aamuisin - kuin yrittäen tavoittaa jonkin muiston tai häivähdyksen kaukaisesta menneisyydestä.
Kukkulan juurella, vanhan kiviaidan ja puolilahon puuportin tuolla puolen, kulki pyörätie. Sen asvalttipinta oli halkeillut ja lohkeillut. Joukko lapsia kulki tietä pitkin kohti kylän koulua. Nainen katseli heitä jokaikinen aamu, ja jokaikisenä aamuna hän näki entistä kumarampia hartioita ja kuuli ilottomampia ääniä. Nämä koululaiset eivät hälisseet, nauraneet, hypelleet eivätkä edes tyrkkineet toisiaan kuten lapsilla on yleisesti tapana, vaan laahustivat apeasti eteenpäin kuin kuolemaantuomitut. Synkkinä ja mykkinä, vetistävien silmien katse nauliutuneena hiljalleen harmaantuvaan asvalttiin. Nainen tunsi sisällään yhtäkkisen säälin kirpaisun. Hän kovetti mielensä, puristi suunsa tiukaksi viivaksi ja käänsi selkänsä hitaasti etenevälle lapsiryppäälle.
Sisällä talossa haisi ummehtuneelle. Nainen suihkutti joka ilta raikastetta kaikkiin huoneisiin, mutta siitä ei tuntunut olevan mitään hyötyä. Kammottava, keinotekoinen ruusuntuoksu vain leijui jonkin aikaa ilmassa ja kuoli sitten hiljaa pois. Myöskään ikkunoiden avaamisesta ei ollut juuri apua. Ulkoilma oli yhtä seisovaa ja tunkkaista kuin sisäilmakin. Se tuoksui vettyneelle pahville ja kuiville hiirenpapanoille.
- Oletko sinä hereillä, kysyi nainen vaimeasti kolkuttaessaan oveen joka vaani käytävän päässä kuin ammoin unohtunut salaisuus. Kun vastausta ei kuulunut, hän työnsi saranoillaan kirskuvan oven auki. Verhojen välistä pilkotti kaistale harmaata valoa. Nainen asteli reippaasti huoneeseen ja työnsi verhot kokonaan syrjään.
- Tänään on kaunis päivä, hän sanoi toivoen kuulostavansa iloiselta, luottavaiselta ja pirteältä. Hänen katseensa vaelteli rauhattomana huoneessa. Tuossa oli pölykerroksen alle hautautuva tuoli, tuossa lähes värittömäksi haalistunut matto, tuossa yöpöytä jonka päällä pilleripurkit ja ruiskut makasivat hyödyttöminä.
- Jimmy, nainen lausui epävarmasti. -Mami tässä. Oletko sinä hereillä?
- Olen, kuului hento huokaus peiton alta. Nainen veti peitettä alemmas. Näkyviin ilmestyi kalpean, läpikuultavan ihon peittämä päälaki josta kasvoi muutamia oljenvaaleita hiussuortuvia. Sitä seurasivat sileä otsa, hennot vaaleat kulmakarvat ja viimein valtavat, uskomattoman sinivihreät silmät - ainoat värin pilkahdukset hiilellä piirretyssä maailmassa. Ne tuntuivat katsovan suoraan naisen läpi jonnekin kaukaiseen aikaan. Nainen tukahdutti kurkkuunsa pyrkivän nyyhkytyksen ja katseli miten hänen poikansa ihmeelliset silmät painuivat hitaasti takaisin kiinni. Hetken kuluttua pingottunut, vinkuva hengitys tasaantui hiljaiseksi kuiskeeksi. Jimmy nukkui.
Pieni, kaita vartalo tuntui kuihtuneelta ja hennolta paksun untuvapeitteen alla. Kuin puolityhjä säkki, johon on pakattu kosteaa sammalta ja vanhoja risuja. Nainen silitti poikansa kuumeennihkeää otsaa ja istuutui sitten vuoteen laidalle. Hän tunsi itsensä uskomattoman uupuneeksi ja kuluneeksi. Samea verho tuntui häilyvän hänen silmiensä edessä, ja sydän jyskytti kovin epätasaisesti ja poukkoillen. Se kuulosti koneelta joka oli valmis väsymään ja pettämään millä hetkellä hyvänsä.
- Jimmy ei elä jouluun saakka, lääkäri oli sanonut.
Tänä vuonna joulukuu ei tulisi milloinkaan.
Puut olivat täysin paljaita ja ne kohosivat kukkuloilta ja usvaisten puistojen reunamilta kuin uskomattoman pitkiksi venähtäneet laihat luurangot. Toisiaan vasten hankautuvien oksien aiheuttama kahiseva ääni oli vaimea ja siinä oli oudon väsähtänyt sävy. Myös muuttolinnut olivat juuttuneet tähän kummalliseen välitilaan. Ne kaartelivat taivaalla epätietoisesti visertäen ja laskeutuivat sitten jälleen mustuneisiin latvoihin ymmärtämättä olisiko niiden pitänyt palata pohjoisen metsiin vai jatkaa keskeytynyttä matkaansa etelään.
Oli varhainen aamu. Nainen astui ulos kukkulatalonsa ovesta kuten aina tähän aikaan. Hän laskeutui halkeilleita, säänsyömiä betoniportaita pihaan. Hänen huolella vaalimastaan puutarhasta ei ollut mitään jäljellä. Aika ja sateet olivat hakanneet kaikki kasvit maahan ja muuttaneet ne lopulta liejuiseksi velliksi. Myös nurmikko oli kuollut. Jokunen kalmankelmeä mätäs törrötti vielä mudasta, mutta pian nekin katoaisivat. Koko ympäristö oli masentavan ruskeanharmaa, mutta nainen ei välittänyt siitä. Hänen maailmansa oli ollut väritön ja iloton jo pitkän, pitkän aikaa. Kaikesta huolimatta hän kävi edelleen ulkona aamuisin - kuin yrittäen tavoittaa jonkin muiston tai häivähdyksen kaukaisesta menneisyydestä.
Kukkulan juurella, vanhan kiviaidan ja puolilahon puuportin tuolla puolen, kulki pyörätie. Sen asvalttipinta oli halkeillut ja lohkeillut. Joukko lapsia kulki tietä pitkin kohti kylän koulua. Nainen katseli heitä jokaikinen aamu, ja jokaikisenä aamuna hän näki entistä kumarampia hartioita ja kuuli ilottomampia ääniä. Nämä koululaiset eivät hälisseet, nauraneet, hypelleet eivätkä edes tyrkkineet toisiaan kuten lapsilla on yleisesti tapana, vaan laahustivat apeasti eteenpäin kuin kuolemaantuomitut. Synkkinä ja mykkinä, vetistävien silmien katse nauliutuneena hiljalleen harmaantuvaan asvalttiin. Nainen tunsi sisällään yhtäkkisen säälin kirpaisun. Hän kovetti mielensä, puristi suunsa tiukaksi viivaksi ja käänsi selkänsä hitaasti etenevälle lapsiryppäälle.
Sisällä talossa haisi ummehtuneelle. Nainen suihkutti joka ilta raikastetta kaikkiin huoneisiin, mutta siitä ei tuntunut olevan mitään hyötyä. Kammottava, keinotekoinen ruusuntuoksu vain leijui jonkin aikaa ilmassa ja kuoli sitten hiljaa pois. Myöskään ikkunoiden avaamisesta ei ollut juuri apua. Ulkoilma oli yhtä seisovaa ja tunkkaista kuin sisäilmakin. Se tuoksui vettyneelle pahville ja kuiville hiirenpapanoille.
- Oletko sinä hereillä, kysyi nainen vaimeasti kolkuttaessaan oveen joka vaani käytävän päässä kuin ammoin unohtunut salaisuus. Kun vastausta ei kuulunut, hän työnsi saranoillaan kirskuvan oven auki. Verhojen välistä pilkotti kaistale harmaata valoa. Nainen asteli reippaasti huoneeseen ja työnsi verhot kokonaan syrjään.
- Tänään on kaunis päivä, hän sanoi toivoen kuulostavansa iloiselta, luottavaiselta ja pirteältä. Hänen katseensa vaelteli rauhattomana huoneessa. Tuossa oli pölykerroksen alle hautautuva tuoli, tuossa lähes värittömäksi haalistunut matto, tuossa yöpöytä jonka päällä pilleripurkit ja ruiskut makasivat hyödyttöminä.
- Jimmy, nainen lausui epävarmasti. -Mami tässä. Oletko sinä hereillä?
- Olen, kuului hento huokaus peiton alta. Nainen veti peitettä alemmas. Näkyviin ilmestyi kalpean, läpikuultavan ihon peittämä päälaki josta kasvoi muutamia oljenvaaleita hiussuortuvia. Sitä seurasivat sileä otsa, hennot vaaleat kulmakarvat ja viimein valtavat, uskomattoman sinivihreät silmät - ainoat värin pilkahdukset hiilellä piirretyssä maailmassa. Ne tuntuivat katsovan suoraan naisen läpi jonnekin kaukaiseen aikaan. Nainen tukahdutti kurkkuunsa pyrkivän nyyhkytyksen ja katseli miten hänen poikansa ihmeelliset silmät painuivat hitaasti takaisin kiinni. Hetken kuluttua pingottunut, vinkuva hengitys tasaantui hiljaiseksi kuiskeeksi. Jimmy nukkui.
Pieni, kaita vartalo tuntui kuihtuneelta ja hennolta paksun untuvapeitteen alla. Kuin puolityhjä säkki, johon on pakattu kosteaa sammalta ja vanhoja risuja. Nainen silitti poikansa kuumeennihkeää otsaa ja istuutui sitten vuoteen laidalle. Hän tunsi itsensä uskomattoman uupuneeksi ja kuluneeksi. Samea verho tuntui häilyvän hänen silmiensä edessä, ja sydän jyskytti kovin epätasaisesti ja poukkoillen. Se kuulosti koneelta joka oli valmis väsymään ja pettämään millä hetkellä hyvänsä.
- Jimmy ei elä jouluun saakka, lääkäri oli sanonut.
Tänä vuonna joulukuu ei tulisi milloinkaan.
Kirjoitettu vuonna 2007.
No comments:
Post a Comment