Mittasuhteet

"Alaviitteet saattavat toisinaan osoittautua lähes hämmästyttävän turmiollisiksi".
- J.R.V.


1.

- Entisöintiosasto, Grubelnik puhelimessa.
- Hyvää päivää, herra Grubelnik. Täällä puhuu Delvaux Julian.
- Herra Julian! Oikein hyvää päivää. Kuinka voin palvella?
- Koska työn on määrä alkaa talossani ensi maanantaina, tahdoin varmistaa että kaikki on kunnossa ja että määräyksiäni noudatetaan viimeistä piirtoa myöden.
- Kyllä. Valmistelut ovat sujuneet hyvin ja työt pääsevät alkamaan aikataulussa. Näin epävirallisesti voin sanoa, että tiimimme on todella innoissaan tästä työstä. Tilaisuutta näin perinpohjaiseen ja mittavaan kunnostukseen ei tule kovin usein. Mutta...
- Niin?
- Niin, tuota, minun on todettava että eräät ohjeistanne ovat melko... erikoisia.
- Kuten?
- No, esimerkiksi tämä ohje jonka mukaan yksikään työntekijä ei saa oleskella talossa yhtäjaksoisesti kauempaa kuin kuusi tuntia päivässä ja kokonaistyöaika voi olla enintään kuusikymmentä vuorokautta. Mielestäni se on käsittämätöntä... Se hidastaa etenemistämme huomattavasti. Lisäksi se tulee teille hyvin kalliiksi.
- Herra Grubelnik.
- Niin, herra Julian?
- Sanon teille nyt kolme asiaa. Toivon etten joudu toistamaan niitä yhdessäkään keskustelussa jonka käymme tulevaisuudessa. Ensinnäkään minuun määräykseni eivät ole ohjeita vaan määräyksiä. Mää-rä-yk-si-ä. Ymmärrättekö? Toisekseen niistä ei saa poiketa missään olosuhteissa eikä mistään syystä. Ja kolmanneksi: Mikäli yhteistyömme sujuu hyvin ja kitkatta, Arkkitehti- ja entisöintikeskus Puppinilla tulee jatkossa olemaan yksinoikeus kaikkiin rakennusurakoihin sekä -projekteihin joita yritykseni järjestää. Oletteko ymmärtänyt?
- Tuota... kyllä olen, herra Julian. Määräyksiänne noudatetaan ehdottomasti.
- Hyvä. Kuulemiin, herra Grubelnik.

Julian sulki matkapuhelimensa ja työnsi sen takkinsa povitaskuun. Hän asteli hetken rauhattomana hoitamattomalla pihatiellä avainnippua käsissään pyöritellen. Lopulta hän totesi ettei olisi järkevää mennä enää sisälle taloon, sillä se ei ollut välttämätöntä. Rakennus- ja entisöintitöiden alkaessa hänen olisi vietettävä talossa paljon aikaa, ehkä jopa viikkoja. Julian nousi DeTomasoonsa ja nojautui taaksepäin auton nahkaistuimella. Häneen mieleensä kohosi muistikuva äidistä, joka makasi kuihtuneena ja harmaana ja tiedottomana sairaalavuoteella.

Koko tapahtumasarja oli alkanut kolmetoista vuotta aiemmin. Marcy-Golfier`n luostarisairaalan abbedissa oli soittanut Julianin toimistoon ja kertonut että hänen äitinsä oli saanut kolmannen halvauksensa ja oli nyt kuolemaisillaan. Julian pakkasi kiireesti matkalaukkunsa ja lähti ajamaan. Kun hän saapui illansuussa perille, äiti oli jo vajonnut tiedottomuuteen. Julian saattoi vain istua nitisevällä jakkaralla kuolinvuoteen äärellä ja katsella miten henki valmistautui pakenemaan naisesta joka oli antanut hänelle elämän.

Aamun sarastaessa Julian oli väsynyt ja kärttyisä ja hänen päätään särki. Hän ei pitänyt sairaaloista eikä varsinkaan tästä nimenomaisesta sairaalasta jonka kolkoilla, vetoisilla käytävillä parveili nunnia kuin haaskalintuja. Hänen mielestään oli kohtalon ivaa että hänen äitinsä, joka oli viettänyt elämänsä viimeiset vuodet hoivaten näissä samoissa huoneissa riutuvia köyhiä kurjimuksia, joutui nyt itse kokemaan saman kohtalon. Julian oli tarjoutunut järjestämään hänelle siirron pääkaupungin parhaan sairaalan yksityishuoneeseen, mutta tuolloin äiti oli vielä ollut tolkuissaan ja kieltäytynyt ehdottomasti. Entinen teatteridiiva ja näyttämöiden kuningatar oli löytänyt kutsumuksensa jota Julian ei milloinkaan voinut ymmärtää, eikä hän voinut käsittää sitäkään että äiti oli päättänyt kuolla tuossa loukossa ja tulla kuopatuksi nimettömään, pelkällä koruttomalla puuristillä merkittyyn hautaan.

Kun eräs sairaanhoitaja-nunna saapui suorittamaan aamutoimia hänen äitinsä huoneeseen, Julian pakeni paikalta ja hyppäsi autoonsa. DeTomaso oli vielä pelkkä kaukainen haave ja hän ajoi viininpunaista Lancia Themaa joka oli rekisteröity hänen velkaisen kiinteistönvälitystoimistonsa nimiin. Hän kurvaili maalaisteitä lähes päämäärättä ja havaitsi pian saapuneensa Marcyn kylään. Julian päätti käydä syömässä aamiaista ja pysäköi Lancian kapean pääkadun varteen. Mutta ennen kuin hän pääsi kahvilan ovesta sisään, hänen huomionsa kiinnittyi viereisen puodin näyteikkunaan.
- Enpä olisi uskonut että tällaisessa rotankolossa on antikvariaatti, hän mutisi itsekseen.

Rakennustaiteen lisäksi Julian oli aina pitänyt kirjoista - ja luonnollisesti eniten niistä kirjoista jotka käsittelivät rakennustaidetta. Niinpä hän astui sisään rähjäiseen, pölyn ja hämähäkinseittien valtaamaan antikvariaattiin ja ryhtyi tutkimaan hyllyjä järjestelmällisesti. Ja tapahtui niin, että tuon vaatimattoman kaupan peräseinällä kohoavasta ruosteen laikuttamasta rautahyllystä hän löysi kirjan jota oli etsinyt vuosikausia. Architecture Moderne, luki kuluneessa nahkaselkämyksessä. Julian tarrasi kirjaan kuin hukkuva mies kelluvaan puunrunkoon. Hänen pulssinsa oli kohonnut suorastaan hälyttävän korkeaksi ja häntä huimasi kun hän selasi kirjaa.

Nuorena poikana Julian oli innostunut Lawrence Murray Dixonista ja edennyt Konstantin Melnikovin ja useiden muiden kautta Eliel Saariseen. Aikuisiällä hänen suurimmaksi suosikikseen oli kuitenkin kohonnut suhteellisen tuntematon vallonialaisarkkitehti Jaroslav Potzl. Eräällä Potzlin töille omistetulla web-sivustolla Julian oli ensi kertaa törmännyt nimeen Lucius van der Hul. Tämä oli ollut Potzlin koulutoveri ja kuin sattuman oikusta myös hänestä oli tullut arkkitehti joka oli ilmeisesti suunnitellut useita rakennuksia. Julian päätti ottaa selvää van der Hulista mutta havaitsi pian että tietoa oli saatavilla todella niukasti, ja sekin vähä oli usein laadultaan ristiriitaista tai muuten epämääräistä. Lucius van der Hulia ja hänen töitään tuntui ympäröivän suoranaisen salamyhkäisyyden verho.

Tuo kaikki sai Julianin kiinnostuksen heräämään toden teolla. Ahkerien etsintöjen jälkeen hän tuli siihen tulokseen että kyseessä oli eräänlainen oman ammattikuntansa hylkäämä luopio. Se oli Julianin mielestä entistä kiintoisampaa, sillä arkkitehdit eivät yleisesti ottaen olleet läheskään niin kiihkomielistä väkeä kuin vaikkapa taidemaalarit tai säveltäjät. Heidän työnsä oli erikoinen sekoitus taidetta sekä matematiikan ja fysiikan perustotuuksia, geometriaa ja kaikkea muuta sellaista joka oli omiaan synnyttämään eräänlaista luovaa teknokratiaa. Lucius van der Hulissa täytyi olla jotain todella erikoista ja outoa, Julian ajatteli. Mutta mitä? Sen selvittäminen olikin todella vaikeaa. Oli olemassa vain yksi kirja jossa käsiteltiin van der Hulin töitä - teos, joka oli jo ikivanha ja jonka painos oli ollut todella pieni.

Mutta ainakin yksi noista vanhoista kirjoista oli säästynyt ja se oli nyt hänen käsissään. Löytö sai Julianin ajatukset sekoamaan täydellisesti. Seuraava asia minkä hän käsitti ja ymmärsi oli hänen edessään seisova pönäkkä nunna joka kertoi että Julianin äiti oli kuollut sillä välin kun hän oli ollut poissa. Julian räpytteli silmiään ymmärtämättä täysin mistä oli kyse ja puristi kirjaa tiukemmin kainaloonsa ikäänkuin peläten että se riistettäisiin häneltä.

Julian käynnisti DeTomason ja antoi auton lipua pihatiellä lähes joutokäynnillä. Hän kurkisti vielä kerran taustapeilistä tuota ihmeellistä taloa ja liittyi sitten kaupungin keskustaan vievällä tiellä vellovaan liikennevirtaan.


2.

Architecture Moderne oli julkaistu vuonna 1896 ja se käsitteli monipuolisesti ja mielenkiintoisesti Lucius van der Hulin suunnittelemia rakennuksia, mutta arkkitehdin henkilökohtaisesta elämästä se osasi kertoa vain vähän. Joku tuntematon piirtäjä oli sentään luonnostellut van der Hulin karkean muotokuvan kirjaa varten. Paksut, mustat hiukset oli suittu suoraan taakse ja ne laskeutuivat hieman kihartuvina hartioille. Nenä oli kookas ja leveä ja leukaa koristi kolmionmuotoinen parrantupsu. Pensasmaisten kulmakarvojen alapuolella leimusivat tummat silmät, joiden ilme oli vihaisen pistävä. Kaikenkaikkiaan van der Hulin piirteissä näytti olevan hämmentävä sekoitus herkkyyttä ja voimaa.

Julian tiesi että Lucius van der Hul oli ollut aktiivinen vain muutaman vuoden ajan. Hän nousi nopeasti maineeseen ja suunnitteli joitakin yksityistaloja sekä julkisia rakennuksia. Kirja kertoi että van der Hulin työt jäivät vähiin, sillä hän vaati saada suunnitella myös rakennusten sisustuksen huonekalujen sekä taide-esineiden sijoittelua myöden. Lisäksi arkkitehdilla oli hyvin kaksijakoinen maine toisaalta nerokkaana suunnittelijana sekä tinkimättömänä esteetikkona, toisaalta taiteellisten pakkomielteiden riivaamana kiukkupussina jonka kanssa oli erittäin vaikea työskennellä. Katsoessaan arkkitehdin kuvaa kirjan kellastuneelta sivulta Julian saattoi uskoa vaikeuksitta että van der Hul oli ollut poikkeuksellisen lahjakas, poikkeuksellisen erikoinen ja poikkeuksellisen hankala mies.

Mikään kirjan tarjoama tieto ei kuitenkaan riittänyt selittämään sitä miksi van der Hulista oli myöhemmin vaiettu niin tyystin. Taidehistoria on täynnä monomanian kyllästämiä eksentrikkoja joita jälkipolvet pitävät likimain jumalina, joten yksinomaan luonteen hankaluuden vuoksi saatu negatiivinen julkisuus ei voinut olla syynä hyljeksintään. Vastaukset välttelivät Juliania pitkään, ja ennen niiden löytämistä hän sai selville että lähes kaikki van der Hulin piirtämät rakennukset oli tuhottu. Czernyn rautatieasema - tuhottu. Villa LeBlanc Poincaressa - tuhottu. Karelburgin vanha pappila - tuhottu. Mont Alfonsin kauppahalli - tuhottu. Chevalier`n viinitilan päärakennus - tuhottu. Ainoastaan yksi rakennus, joka saattoi olla van der Hulin suunnittelema, oli säilynyt nykypäiviin. Lopullinen varmuus asiasta paljastui vasta kun kaupungin virastotalon kellarista löytyi ammoin unohtunut laatikollinen vanhoja kiinteistöverokortteja ja muita asiakirjoja. Ne osoittivat kiistatta, että Gavrochekadun numerossa 1327 sijaitsevan rakennuksen oli suunnitellut L. van der Hul.

Julianin lukuisat kysymykset alkoivat saada vastinetta kun hän tapasi Tirlemontin taidemuseon kuraattorin. Kuraattori kertoi kuulleensa herra Julianin olevan Jaroslav Potzlin töiden ihailija, ja samaan hengenvetoon hän kertoi myös omistavansa jotain mistä herra Julian saattaisi olla kiinnostunut. HYVIN kiinnostunut, toisti mies. Julian ymmärsi kuraattorin puuhien olevan kaukana laillisuuden rajojen tuolla puolen, mutta se ei estänyt häntä toimimasta. Puolen tunnin neuvottelujen sekä reippaan tinkimisen jälkeen hän osti kuraattorilta muutamia kirjeitä jotka olivat peräisin Jaroslav Potzlin henkilökohtaisesta jäämistöstä. Tutkiessaan kirjeiden sisältöä Julian oivalsi pian osuneensa varsinaiseen kultasuoneen - tai pikemminkin sen joen alkulähteille, jonka hiekasta on huuhdottavissa tuhatmäärin vertauskuvallisia kultahippuja.

Eräs kirjeistä oli päivätty 17.1. 1898 ja sen oli allekirjoittanut joku jonka nimikirjaimet olivat E.M. Kirjeen sisältö kuului lyhykäisyydessään seuraavasti: "Hyvä herra Potzl. Kertomienne tietojen sekä omien tutkimustemme mukaan on erittäin todennäköistä, että entinen toverinne L.H. on löytänyt Mustan Leikkauksen salaisuuden ja käyttää sitä nyt työssään. Ryhdymme välittömästi toimenpiteisiin ennen kuin enemmän vahinkoa ehtii tapahtua". Julian oivalsi heti, että kyseessä oli merkittävä tieto. Etenkin koska Lucius van der Hulin henkilökohtainen historia päättyi niinikään vuoteen 1898... jolloin hän oli kadonnut jäljettömiin.

Julian oli oppinut kärsivällisyyttä tutkiessaan Lucius van der Hulin historiaa. Se olikin hyvä, sillä myös "mustan leikkauksen" käsite vaikutti aluksi suorastaan mahdottomalta selvittää. Arkkitehtuuria, kuvanveistoa ja maalaustaidetta käsittelevistä lähteistä ei löytynyt mitään siihen viittaavaa. Seuraavaksi Julian siirtyi tutkimaan parapsykologiaa ja jopa okkultismia. Hän kahlasi läpi toinen toistaan sekapäisemmiltä vaikuttavia teoksia löytämättä aiheesta sanaakaan. Lopulta hän ymmärsi olevansa väärillä jäljillä. Saatavilla olevat lähteet olivat liian moderneja - vanhat teokset olivat joko joutuneet inkvisition kirjarovioihin tai sitten ne olivat tuntemattomien keräilijöiden ja harrastajien hallussa. Julian oivalsi että hänen olisi ryhdyttävä tutkimaan kirkkohistoriaa ja nimenomaan kirkon piirissä tai sen toimeksiannosta julkaistuja kirjoituksia.

Ja viimein häntä onnisti. Erään puolihullun portugalilaismunkin vuonna 1663 kirjoittamassa Ars Satanis -traktaatissa mainittiin termi "Musta Leikkaus l. Paholaisen Leikkaus jonka käyttöä harjoittavat ne Jumalattomat jotka saavat Innoituksensa Meidän Herramme sijasta itsestään Sielunvihollisesta". Munkki mainitsi myös nimet Aristide Torchia sekä Joshua Klosowski. Löytämistään tiedoista rohkaistuneena Julian palasi tutkimustensa pariin entistä päättäväisempänä. Hän sai pian selville että Aristide Torchia oli ollut mystisismiin taipuvainen filosofi-kirjailija sekä kuvataiteilija joka oli poltettu roviolla vuonna 1667 - Ars Satanis oli ilmeisesti tehnyt tehtävänsä. Joshua Klosowski puolestaan oli laatinut mieltäkääntävän kuvituksen teokseen nimeltä Cultes des Goules jonka kirkko oli julistanut pannaan.

Julian otti yhteyttä Taideakatemiaan ja sai kuulla että taannoin eläkkeelle siirtynyt professori Kempel oli nimenomaan kirkollisen kuvataiteen tuntija. Hän ajoi pääkaupunkiin tapaamaan professoria joka oli jo hyvän matkaa yli kahdeksankymmenen mutta siitä huolimatta vetreässä kunnossa. Kempel hymähti kuullessaan Julianin kysymykset mustasta leikkauksesta.
- Taikauskoista huuhaata, poikaseni! Nähkääs, jotkut uskoivat että musta leikkaus oli eräänlainen kultaisen leikkauksen antiteesi, itsensä paholaisen suunnittelema geometrinen muoto tai muotojen yhdistelmä jonka käyttö saattoi suistaa ihmisiä hulluuteen tai kutsua paikalle demoneita tai mitä tahansa vastaavaa.

Julianinkin mielestä koko juttu kuulosti taikauskoiselta huuhaalta. Saattoihan tietenkin olla, että Torchia ja Klosowski sekä muut höyrypäät olivat käyttäneet tuota leikkausta (millainen se sitten olikin, siitä ei kenelläkään tuntunut olevan käsitystä) kuvataiteessa ja Lucius van der Hul oli puolestaan siirtänyt sen arkkitehtuuriin. Aluksi Julian oli varma että musta leikkaus oli pelkkä outo taidehistoriallinen kuriositeetti - niin vähäpätöinen, että se oli jo lähes unohtunut. Mutta kun hän alkoi tutkia van der Hulin suunnittelemien talojen historiaa tarkemmin, hän oivalsi pian että musta leikkaus saattoi pitää sisällään jotain muutakin kuin pelkkää perusteetonta taikauskoa.

Heinäkuun kahdeksantena vuonna 1896 madame Gaisson järjesti suuret puutarhajuhlat Villa LeBlancissa. Ne jatkuivat koko päivän ja vielä yönkin, ja paikalla oli madamen ja hänen perheensä, palvelusväen sekä kymmenhenkisen orkesterin lisäksi myös lukuisia kaupungin silmäätekeviä. Valtaosa vieraista poistui illan mittaan, ja ne jotka tekivät niin luultavasti kiittivät Luojaansa kun seuraava aamu valkeni. Kaikki Villa LeBlanciin jääneet olivat saaneet yön aikana surmansa. Eikä heitä ollut vain murhattu, vaan heidät oli kirjaimellisesti revitty ja raadeltu kappaleiksi. Paikalta ei löytynyt mitään jälkiä ulkopuolisista hyökkääjistä. Ainoastaan madame Gaisson itse oli kadonnut jäljettömiin. Hänet löydettiin myöhemmin Villan puutarhasta jonne hänet oli haudattu elävältä. Madamen silmät olivat rävähtäneet ikuisen kauhun tuijotukseen ja hänen suunsa oli täynnä multaa.

Kolme kuukautta myöhemmin Karelburgin pappilassa asunut pastori Eddings toimitti vaimonsa mielisairaalaan. Tämä oli täysin hysteerisessä tilassa ja väitti nähneensä aaveiden kävelevän pappilan seinien läpi. Pastori itse palasi kotiin perheensä luo. Hieman myöhemmin hän jäi ilmestymättä ehtoolliselle, ja kun asiaa alettiin tutkia, löydettiin ensin pariskunnan lapset jotka oli tapettu vuoteisiinsa. Heidän päänsä oli murskattu veriseksi massaksi josta törrötti luunsiruja ja hiustukkoja. Pastori Eddings oli murhannut lapsensa ja hirttäytynyt sitten makuuhuoneensa kattokruunuun. Hän jätti jälkeensä viestin jossa totesi vaimonsa olleen oikeassa. Hän myös pyysi Jumalaa armahtamaan hänen sielunsa.

Maaliskuussa 1897 tapahtui Czernyn rautatieasemalla erikoinen murhenäytelmä. Asemalaiturilla junaa odottaneet matkaajat säikähtivät perinpohjin kun aseman lipunmyyjä, 62-vuotias rouva nimeltä Marguerite Ceplak, asteli raiteille ja asettui tyynenä odottamaan saapuvaa junaa. Häntä yritettiin saada siirtymään turvaan, mutta hän taisteli vastaan niin pitkään että apuvoimien oli pakko paeta junan tieltä. Veturinkuljettaja soitti junan pilliä ja yritti epätoivoisesti jarruttaa, mutta hitaana ja majesteetillisena vyöryvä massa jyräsi naisen väistämättä alleen. Hän taittui keskeltä kahtia kuin ruohonkorsi. "Nainen oli kuin riivattu", muisteli eräs auttaja myöhemmin. "Koko tapauksessa oli jotain hyvin outoa. Meitä oli monta miestä emmekä siltikään saaneet häntä siirtymään. Hän tuntui painavan ainakin tonnin", sanoi toinen. Kolme viikkoa myöhemmin aseman talonmies, eräs Karel Baumann, veti yllättäen taskustaan revolverin ja alkoi ampua umpimähkään matkustajajoukkoon. Hän tappoi kaksi ihmistä ja haavoitti kolmea ennen kuin hänet saatiin taltutettua. "En tiedä miksi tein sen", hän sanoi kuulusteluissa. Ja helmikuussa 1898 czernyläinen konduktööri puhkaisi molemmat silmänsä lyijykynällä odottaessaan junan saapumista ja työvuoronsa alkua. "En halua nähdä niitä enää", konduktööri parkui kun hänet vietiin pois.

Ja niin edelleen. Julian ei enää ihmetellyt miksi van der Hulin ja hänen rakennustensa maine oli ollut mennyttä. Sitä mitä arkkitehdille itselleen oli tapahtunut hän ei osannut edes kuvitella. Hänen mieleensä muistui salaperäisen E.M.:n Jaroslav Potzlille lähettämän kirjeen sisältämä lupaus "toimenpiteisiin ryhtymisestä".

Tämä kaikki sai Julianin tekemään siirtonsa. Hän myi kaiken irtaimen omaisuutensa ja muutti kaupunkiin jossa van der Hulin talo sijaitsi. Ja siitä pitäen hän alkoi menestyä. Korviaan myöden velkaantuneesta pikkuliikemiehestä tuli koko maan tunnetuin arvokiinteistöjen välittäjä. Hän sai selville että van der Hulin talo oli erään vähäpätöisen pankin omistuksessa ja teki siitä tarjouksen, johon sisältyi lupaus siirtää kiinteistönvälitystoimiston rahaliikenne kyseisen pankin hoidettavaksi. Talo vaihtoi omistajaa erittäin nopealla aikataululla ja Julian sai todeta olevansa erinomainen neuvottelija. Hän sai sen mitä halusi - tavalla tai toisella.

Julian havahtui muistoistaan kun kärsimätön autoilija soitti torvea hänen takanaan. Hän kaasutti DeTomason risteyksen yli niin että leveät takarenkaat kiljuivat. Pian hän oli jo asuintalonsa pihassa. Hän ajoi autonsa parkkihalliin ja nousi hissillä viidenteen kerrokseen, miettien paholaisen kanssa tehtyjä sopimuksia.


3.

Julianin omistama talo oli säästynyt luultavasti siksi että sen historia oli suorastaan hämmentävän puhdas - ei murhia, tappoja, itsemurhia, yhtäkkisiä psykooseja eikä mitään muutakaan vastaavaa. Talo oli valmistunut marraskuussa 1897 ja sen oli rakennuttanut iäkäs merikapteeni nimeltä Putzdorff. Vanha kapteeni ehti asua talossa vain neljä kuukautta ennen kuin kuoli olosuhteissa joissa ei ollut mitään hämäräperäistä tai epämääräistä. Perikunta riiteli vuosikaudet talosta ja sen hallinnasta, mutta päätyi lopulta myymään sen eräälle kirjapainoalan yritykselle. Tuon kaupan myötä talon sisustus joutui kärsimään lähes peruuttamattomia vaurioita: Alkuperäiset huonekalut hävitettiin, koristeelliset seinäpaneelit revittiin irti ja väliseiniä purettiin painokoneiden tieltä. Kirjapainon mentyä konkurssiin 1920-luvun lamavuosina kaupunki otti talon hallintaansa. Siinä toimi ensin kodittomien yömaja ja sodan aikana sitä käytettiin tilapäisenä sotilassairaalana. Myöhemmin kaupunki myi talon eräälle matkailualan yrittäjälle jonka aikomuksena oli kunnostaa se hotelliksi, mutta hänen suunnitelmansa eivät milloinkaan toteutuneet. Niinpä tuo massiivinen kivikolossi seisoi tyhjillään vuosikymmenet kunnes Julian viimein osti sen.

Julian oli tehnyt valtavan työn etsiessään valokuvia jotka kertoivat talon menneisyydestä. Kapteeni Putzdorffin suvun hallussa oli joitakin kuvia ja muutamia oli löytynyt myös paikallisten sanomalehtien arkistoista, mutta ne tarjosivat vain kalpean aavistuksen van der Hulin suunnittelemasta sisustuksesta. Onneksi muista arkkitehdin suunnittelemista rakennuksista oli olemassa enemmän materiaalia. Valokuvia, lehtileikkeitä ja piirroksia sentään oli jäänyt jäljelle vaikka rakennukset olikin revitty maahan ja arkkitehdin nimi vaiettu lähes kuoliaaksi. Ja koska kaikki van der Hulin suunnitelmat mitä ilmeisimmin rakentuivat mustan leikkauksen varaan, niitä saattoi hyvinkin käyttää pohjana entisöintityölle.

Oli varsin todennäköistä että nimenomaan sisustuksen tuhoaminen oli syynä siihen että talon menneisyys oli jäänyt niin köyhäksi tragedioista, mietti Julian astuessaan hissistä ja lähtiessään kävelemään käytävää pitkin kaupunkihuoneistonsa ovelle. Pelkkien kantavien rakenteiden mittasuhteet eivät varmaankaan riittäneet vaan tarvittiin myös väliseiniä, oviaukkoja, erkkereitä ja kaikkea muuta vastaavaa. Jopa yksittäisten huonekalujen sekä koriste-esineiden sijoittelulla oli oma merkityksensä. Julian muisti erään Villa LeBlancin salista otetun valokuvan, jossa spinetti oli omituisesti lähes keskellä lattiaa ja seinällä riippuvat taulut oli ryhmitelty erikoiseen kolmiomuodostelmaan.

Kuvia ja lehtileikkeitä oli yhteensä alun kolmatta sataa. Julian oli skannannut ne kaikki ja lähettänyt entisöintiosaston johtaja Grubelnikille. Grubelnik ryhmineen oli tutkinut kuvia kuukausitolkulla ja nyt työt olivat viimein valmiit alkamaan. Urakka nielisi tuhottomasti rahaa, mutta sillä ei ollut merkitystä Julianille. Kyseessä oli seikkailu, kokeilu, uskallusta ja kylmäpäisyyttä vaativa tutkimusretki. Valitettavasti hän itse ei voinut osallistua siihen täysipainoisesti vaan hänen oli tyydyttävä seuraamaan tapahtumien kehitystä etäältä.

Julian uskoi Grubelnikille ilmoittamiensa varoaikojen olevan vähintään riittävät. Hän perusti laskelmansa Eddingsin pappilan tapahtumiin, sillä se oli ainoa van der Hulin suunnittelema talo jossa oli asuttu yhtäjaksoisesti. Pappila oli valmistunut vuoden 1896 tammikuussa ja perhe oli muuttanut taloon kahta kuukautta myöhemmin. Rouva Eddings oli kokenut henkisen romahduksen vasta seitsemän kuukauden kuluttua. Julian ei tiennyt miksi rakennusten geometria ei vaikuttanut asukkaisiin välittömästi. Ehkä ihmisten piti altistua sille jonkin aikaa, tai kenties asiaan liittyi tekijöitä joiden laadusta ja mekanismeista hänellä ei ollut tietoa. Hän oli tutkinut jopa tähtikarttoja ja taivaankappaleiden liikkeitä mutta niillä ei tuntunut olevan yhteyttä tapahtumiin.

Kun Grubelnikin ryhmä viimein saisi työnsä valmiiksi, Julian vuokraisi talon. Mieluiten jollekin lapsiperheelle jonka voisi olettaa viipyvän talossa pitkään. Vuokrasopimuksessa pitäisi tietenkin olla ehto jonka mukaan talon sisustusta ei saisi muuttaa mitenkään, mutta se ei varmaankaan aiheuttaisi ongelmia. Perhe olisi todennäköisesti vain tyytyväinen saadessaan vuokrata niin komean ja arvokkaan talon niin edullisesti. Kauanko kestäisi ennen kuin idylli särkyisi?

Julian työnsi avainkortin asuntonsa oven lukkoon. Käytävän päähän, aivan katon rajaan asennettu valvontakamera päästi pienen surahduksen kääntyessään häntä kohti. Julian hymyili kameralle. Oli harmillista ettei hän voisi kätkeä taloon kameroita päästäkseen seuraamaan tapahtumia mahdollisimman tarkasti. Mikäli perhe löytäisi valvontalaitteet, seuraisi väistämätön oikeudenkäynti ja paljon negatiivista julkisuutta. Toisaalta Julian ymmärsi ettei kameroiden asentaminen olisi muutenkaan järkevää. Architecture Modernen mukaan Lucius van der Hul oli lausunut: "Arkkitehtuurissa ja kaikessa taiteessa on aina kyse hyvin pienistä asioista... toisinaan jopa senttimetrien kymmenesosista".

Kätketytkin valvontakamerat olisivat saattaneet sotkea mittasuhteet ja järkyttää herkkää tasapainoa.

Kirjoitettu vuonna 2008.