Hän säpsähti hereille rautasängyssään. Ateljeessa oli säkkipimeää. Ilmassa leijuva maalin ja tärpätin haju peitti vain vaivoin pienen huoneen nurkista uhoavan homeen löyhkän. Mies työnsi virttyneen peiton syrjään ja kohottautui istumaan. Ruosteen laikuttama metalli tuntui kylmältä hänen paljaita reisiään vasten.
- Kuka siellä, hän murahti vaimeasti vaikka tiesi jo vastauksen. Yö pysyi hiljaisena, ja pimeys lepäsi raskaana huoneessa. Hän oli jättänyt verhot auki mennessään illalla levolle, mutta yksikään valonsäde ei kajastanut sisään pienestä ikkunasta. Lontoon yö levittäytyi ulkona synkkänä, kylmänä ja välinpitämättömänä.
Samassa ääni kuului uudestaan. Kop-kop-kopkop. Se oli merkkikolkutus, josta oli sovittu jo kauan sitten. Aina kun sen kuuli, iho nousi kananlihalle ja hampaat alkoivat lyödä loukkua. Se oli primitiivireaktio jolle ei yksinkertaisesti voinut mitään. Mies huokaisi raskaasti ja kohottautui seisomaan. Hän kahlasi ovelle roskaisen ja pölyisen lattian poikki. Salvat, joita oli varmuuden vuoksi kaksi kappaletta, aukenivat kolisten. Huoneen ovi nirskui saranoillaan. Käytävässä savuttaen palava kynttilä loi pimeyteen aavemaisen hehkun, joka toi tullessaan helpotuksen sijasta ahdistuksen.
- Hyvää iltaa, Walter, sanoi ovella seisova hahmo saamatta vastausta. -Luulin jo, että olet kuollut nukkuessasi, se jatkoi ja asteli ripeästi sisään huoneeseen.
- Niinkö, kysyi Walter yrittäen saada ääneensä välinpitämättömyyttä. Hän onnistui aikeessaan kovin kehnosti.
- Sinua alkaa olla aina vain vaikeampi löytää. Melkein luulisin, että sinä yrität vältellä minua, ellen tietäisi paremmin, sanoi tulija kiusoitellen.
- Siitä ei ole kysymys, hinkaisi Walter hätäisesti.
- Rauhoitu, hyvä mies. Tiedänhän minä sen. Yksikään taiteilija ei juoksisi muusaansa karkuun. Sitäpaitsi... sinähän pidät minusta. Etkös pidäkin, Walter? Mmm?
- Pidän, Walter vastasi käheästi. Ja totta hän puhuikin, vaikka toisinaan hän myönsi sen itselleen varsin vastahakoisesti ja suuren itseinhon vallassa. Hän tunsi pelkoa, kauhua, kuvotusta ja vastenmielisyyttä... mutta myös vastaanpanematonta kiihkoa ja himoa. Ne eivät kuitenkaan olleet rakkauden ja kiintymyksen aikaansaamia tunteita, vaan sellaista lajia, joka käänsi vatsaa ja sai sydämen pomppimaan rinnassa niin kovaa, että tuntui kuin se saattaisi haljeta minä hetkenä hyvänsä.
Olevaisen yöpuoli oli aina kiehtonut Walteria, mutta vasta tämän henkilön seurassa hän oli alkanut toden teolla ymmärtää mistä kieroutuneisuudessa ja kauhussa oli toden teolla kysymys. Matkaoppaansa johdolla hän oli kulkenut lähes kuvaamattomien hirmutekojen maailman yöllisillä poluilla, ja vaikka hänen sisimpänsä vääntelehtikin kuvotuksesta, hän ei kuitenkaan voinut saada tarpeekseen vaan janosi yhä uusia kokemuksia. Hän oli kuin ylensyönyt mies joka himoitsi aina vain lisää ruokaa.
- Täällä on kovin pimeää, sanoi vieras. -Laitahan valoa, jotta näemme toisemme ja voimme jutella paremmin.
- Hyvä on, mutisi Walter ja hapuili tiensä huoneen nurkkaan. Tovin kuluttua hän löysi etsimänsä. Lamppu, jolla hän valaisi ateljeensa hämärän tullen, oli niinsanottu "häränsilmä". Se oli kehno ja kömpelö kapistus, tismalleen samanlainen kuin ne lamput joita alueella partioivat poliisit kantoivat mukanaan. Sen aikaansaama valo oli likaisen kellertävänpunaista ja himmeää, ja lisäksi koko rakkine kuumeni käytettäessä aivan tolkuttomasti. Walter nosti lampun pöydällä lepäävän lautasen päälle ja alkoi touhuta kömpelösti sytyttääkseen sen. Hänen kätensä kuitenkin tärisivät niin vimmatusti, ettei hän saanut tulta edes tulitikkuun.
- Annahan kun minä, sanoi vieras reippaasti ja otti tikkuaskin Walterin kädestä. Tämä sävähti kauemmas, mutta vieras ei ollut huomaavinaan. Hän raapaisi tikkuun tulen ja piteli sitä tottuneesti lampun sydäntä vasten. Himmeä, kellanpunainen valo valaisi pian pienen, sotkuisen ateljeen.
- Noin, sanoi vieras tyytyväisenä. -Melkoinen rotanloukku tämä sinun työhuoneesi! Miten ihmeessä sinä kestät näitä jumalanhylkäämiä kopperoita, hän kysyi katsellen uteliaasti ympärilleen.
- En oikeastaan tiedä itsekään, vastasi Walter.
- Yksityisyyden kaipuu on merkki taiteilijaluonteesta, totesi vieras. Hän kuulosti jostain syystä huvittuneelta.
- Niin kai, sanoi Walter. Hänellä oli Lontoossa kaksi muutakin ateljeeta, kumpikin yhtä syrjäisessä ja epämääräisessä paikassa kuin tämäkin, ja hänen vieraansa oli käynyt niissä molemmissa. Toisinaan Walterista tuntui siltä, että heitä kahta yhdisti jonkinlainen näkymätön side, joka johti hänen "muusansa" (kuten vieras oli itseään nimittänyt) tasaisin väliajoin hänen luokseen.
Vieras oli jäänyt seisomaan keskelle ateljeen lattiaa. Vaikka hän ei ollut pitkä, hän näytti jättiläiskokoiselta sängyn laidalla kököttävän Walterin silmissä. Häränsilmälampun punertava valo tanssi huoneessa ja heitti vieraan varjon vastapäiselle seinälle, missä se kohosi kuin jokin pahansuopa epäjumalankuva. Näkymä oli todellakin kuin suoraan Helvetistä.
- Oletko lähettänyt kirjeitä viime aikoina, kysyi vieras vaanivasti. Hänellä oli päässään leveälierinen hattu, joka jätti kasvot varjoonsa.
- Olen lähettänyt, vastasi Walter liukkaasti.
- Sekä poliisille että sanomalehtiin, varmisti vieras.
- Kyllä.
- Warrenista en ole ollenkaan huolissani, sanoi vieras kuin itsekseen. -Abberline taas... Hän onkin aivan eri maata. Se mies ei ole mikään typerys, Walter hyvä. Päinvastoin. Hän saattaa olla älyssään lähes minun vertaiseni. Ja sisukas hän on myös! Kuin terrieri. Oletko samaa mieltä, kysyi vieras.
- Ehdottomasti, vastasi Walter. -Sisukas hän kyllä on.
- Osoita seuraava kirje henkilökohtaisesti hänelle, vieras sanoi. -Häntä pitää ärsyttää. Ärsyyntyneet ihmiset tekevät hätiköityjä johtopäätöksiä, ja ne taas johtavat virheisiin. Eikö ole näin, Walter?
- Toki.
- Ja kun kirjoitat kirjeen, allekirjoita se tällä kertaa oikealla nimellä. Mathematicukset, May-beet ja muut keksimäsi taiteilijanimet ovat kyllä olleet oikein viihdyttäviä, mutta lienee korkea aika antaa kouriintuntuva muistutus siitä, kenen ja minkä kanssa he ovat tekemisissä. Eikö vain?
- Tietenkin.
- Tietenkin... kuka?
- Tietenkin, Viiltäjä.
Walter katseli mietteliäästi huoneessaan seisovaa hahmoa. Hän oli huojentunut nähtyään lampun kituliaassa valossa, miten Viiltäjä oli tällä kertaa pukeutunut. Lontoolaisten mieliin oli jostain syystä pesiytynyt käsitys siitä, millaisia vaatteita Viiltäjä käytti. Se huvitti Walteria, sillä silloin kun hän oli tutustunut Viiltäjään, tämä ei ollut vastannut tuota kuvausta missään määrin. Nykyisin Viiltäjä kuitenkin pukeutui toisinaan tismalleen hänestä luodun stereotypian mukaan. Tänäkin yönä hänellä oli päässään lierihattu ja yllään pitkä, tummanharmaa takki. Hän jopa kantoi mukanaan pientä, mustaa laukkua. Juuri sellaista, jonka kanssa ei ollut järin turvallista näyttäytyä ainakaan Whitechapelissa... sillä kaikki siellä tiesivät (tai pikemminkin luulivat tietävänsä) että Viiltäjä kantoi veitsiään mustassa laukussa. Walter ei tiennyt, mikä sai Viiltäjän toimimaan niin uhkarohkeasti. Ehkä se oli hänen mielestään hauskaa. Tai ehkä kyse oli silkasta ylimielisyydestä. Joka tapauksessa hän oli huojentunut siksi, että tappaessaan Viiltäjä ei koskaan pukeutunut noin. Tai ainakaan tähän mennessä niin ei ollut käynyt. Se olikin hyvä, sillä hän ei olisi kestänyt uutta retkeä näin pian edellisen jälkeen.
- Olemme mekin melkoinen pari, sanoi Viiltäjä yhtäkkiä. -Muusa ja sanansaattaja. Tunnet kai dualismin käsitteen? Voisi jopa sanoa, että me täydennämme toisiamme.
- Varmaankin, myönsi Walter. Asia oli juuri näin. Inhosta ja kauhusta huolimatta hänen oli myönnettävä, että Viiltäjä oli tuonut hänen maailmaansa enemmän kuin oli siitä vienyt. Ja hän taas... Viiltäjä tarvitsi häntä. Walter ymmärsi, ettei ollut Viiltäjälle välttämätön, mutta hyödyllinen kuitenkin. Hän oli itsekin eräänlainen muusa, luotettu, kenties jopa ystävä... ja ennen kaikkea hän oli linkki Viiltäjän sisäisen maailmanjärjestyksen ja ulkona avautuvan arkisen todellisuuden välillä.
Viiltäjä käännähti kannoillaan niin rivakasti, että hänen pitkän takkinsa helma heilahti hänen takanaan viitan tavoin. Viiltäjä liikkui aina nopeasti ja ripeästi, mutta vaikutti toisinaan miltei kömpelöltä. Paitsi tappaessaan. Silloin hänen olemuksensa sähköistyi ja hän liikkui ketterästi ja notkeasti kuin pantteri. Walter oli nähnyt sen tapahtuvan monta kertaa. Viiltäjä seisahtui huoneen nurkassa seisovan maalaustelineen eteen.
- Tyhjä maalausteline, sanoi Viiltäjä ihmetellen. -Alkaako luovuutesi vuo laantua, ystäväiseni?
- Eei, vastasi Walter epäröivästi. Häntä hämmensi se, miten Viiltäjä puhetapa saattoi vaihdella lyhyelläkin aikavälillä. Toisinaan hän saattoi puhua karkeasti ja sammaltaa kuin humalainen, kun taas toisinaan (kuten nyt) hän vaikutti uskomattoman terävältä ja hienostuneelta. Aivan kuin hänen sisällään olisi ollut monta eri henkilöä... tai henkeä, mikäli asiaa halusi kuvata niin.
- Näinköhän, kysyi Viiltäjä epäillen. -Minusta näyttää siltä, että sinä tarvitset innoitusta.
Walter avasi suunsa vastatakseen, mutta sai aikaan vain ähkäisyn. Hänen ei hyödyttänyt sanoa mitään. Innokas myöntyminen ei olisi vaikuttanut Viiltäjään mitenkään. Tämä toimi omien lainalaisuuksiensa mukaan, ja uuden retken aika koittaisi vasta sitten kun Viiltäjä olisi siihen valmis. Eikä kieltäytyminenkään auttaisi. Viiltäjä ei ottaisi hänen kieltojaan kuuleviin korviinsa, sillä niiden onttous olisi selvää heille kummallekin. Oikean hetken tullen Walter lähtisi Viiltäjän mukaan yhtä innokkaana kuin aina ennenkin.
- Innoitusta, ystäväiseni, sanoi Viiltäjä iloisesti. -Sitä sinä kaipaat. Siitä sinun kalpeasta Ellen-eukostasi ei taida oikein olla innoittajaksi, vai kuinka, hän jatkoi pilkaten.
- Eipä kai, vastasi Walter väsyneesti.
- Mitenkäs on, Walter, jatkoi Viiltäjä mietteliäästi. Hänen valkea, laiha kätensä sujahti mustaan laukkuun kuin lisko kallionkoloon. -Haluaisitko tällä kertaa kokeilla itse, miltä se tuntuu?
- E-en. Enpä välttämättä, änkytti Walter.
- Älä kursaile, hyvä mies, vastasi Viiltäjä. Hänen ääneensä oli hiipinyt pahaenteinen nuotti. -Sinähän et taida tietää, miltä tuntuu työntyä naisen sisään. Ethän?
- En. En tiedä, vastasi Walter murahtaen.
Eikä hän tiennytkään. Hänen mieleensä kohosi hirvittävien muistojen ryöppy. Muistojen, jotka olivat ahdistaneet häntä lapsuusajoilta lähtien. Rautasänky, juuri samanlainen kuin tämä jolla hän nyt istui. Hänen kätensä ja jalkansa, jotka oli sidottu sen tolppiin. Hoitajattaren viileä kosketus, ilmassa leijuva veren raudankarvas haju, lääkärin veitsen kiiltävä terä ja sen myötä saapuva valkohehkuisen kivun salamanisku, hänen oman kirkunansa raastava ääni...
- Rauhoitu, Walter. En tarkoittanut sellaista... hmm, perinteistä työntymistä. Tarkoitus ei ole aiheuttaa sinulle tuskaa. Tiedäthän sinä sen? Tarkoitin tätä toista tapaa. Minun tapaani, tarkensi Viiltäjä ja veti veitsen laukustaan. Se oli julman näköinen ase, jonka ilkeästi kaartuva terä oli ainakin kymmenen tuumaa pitkä.
- Haluaisitko kokeilla, miltä tuntuu tuikata se sisään, kysyi Viiltäjä. Hänen äänensä leijui pimeässä kuin myrkkypullosta nouseva usva.
- En halua, Walter vastasi. Hänen äänensä oli yllättävän jämäkkä. -Sitähän kokeiltiin viimeksi. Muistatko, hän tiukkasi Viiltäjältä, vaikka tämä muisti kaiken takuulla aivan yhtä hyvin kuin hän itsekin.
Walter painautui Mitre Squaren varjoihin kauhusta ja kiihkosta vavisten, kun Viiltäjä aloitti työn. Yhtäkkiä tämä kuitenkin lopetti ja ojensi veitsen Walterille. Walter tarttui sen kahvaan ja astui lähemmäs. Hän laski katseensa edessään makaavaan naiseen, polvistuen tämän eteen kuin syvästi uskova mies jumalansa alttarille. Hirvittävästi silvottu nainen oli vielä tajuissaan, kuin ihmeen kaupalla, ja hänen rintansa nousi ja laski kammottavan kurlutuksen ja korinan myötä. Auki rävähtänyt silmä toljotti runnelluista kasvoista kiiltäen kuin jokin sanoinkuvaamaton jalokivi, ja Viiltäjän pitelemän lampun valossa Walter saattoi nähdä siitä oman heijastuksensa. Walter katsoi lumoutuneena ja kauhuissaan omaa mielipuolisesti virnistävää kuvajaistaan, joka heijastui kuolevan naisen sammuvasta silmästä, kohotti veitsensä iskuun... ja tunsi kätensä valahtavan yhtäkkiä aivan hervottomaksi. Veitsi putosi kilahtaen aukion mukulakivipinnalle. Viiltäjä sähähti kirouksen, työnsi Walterin kiukkuisesti syrjään ja kävi sitten uudelleen naisen kimppuun repien ja raadellen. Walter nousi jaloilleen kuin huumaantuneena. Hän ei olisi halunnut katsoa, mutta ei kyennyt kääntymään poiskaan.
Viiltäjä seisoi nyt aivan Walterin edessä. Hänen päänsä oli painuksissa, ja hän pyöritteli veistä kädessään kuin lapsi lelua. Yhtäkkiä hän harppasi lähemmäs ja kohotti veitsensä. Kömpelyys oli tiessään. Viiltäjä liikkui nyt kuin tappava varjo. Walter ei ehtinyt edes älähtää, kun veitsen terän kylmä kärki painui hänen alushousujensa etumusta vasten.
- Sinä luulet olevasi vajavainen, Viiltäjä sihisi. Veitsen terä painui alemmas. Walterin kasvoille kohosi tuskan hiki. Hän ponnisteli pystyäkseen pysymään hiljaa. Jos hän nyt päästäisi inahduksenkin, Viiltäjä voisi hyvinkin tehdä hänestä selvää.
Aika tuntui pysähtyvän paikoilleen. Aamun punertava kajo tunkeutui huoneeseen ja sekoittui häränsilmälampun himmeään hohteeseen. Ulkona noen, löyhkän ja rappion täyttämillä Lontoon kaduilla oli alkamassa uusi päivä. Mutta täällä pienessä huoneessa kaikki oli pysähtynyt niille sijoilleen. Ainoa merkki siitä, että aika sittenkin jatkoi kulkuaan, oli Viiltäjän yhteenpuristettujen hampaiden välistä kuuluva vinkuva puuskutus.
- Vajavainen, toisti Viiltäjä. Hän sai sanan kuulostamaan kiroukselta. -SE EI OLE MITÄÄN VERRATTUNA SIIHEN MITÄ NE ÄPÄRÄT TEKIVÄT MINULLE, hän karjaisi ja sohaisi veitsellään. Walter kiljaisi tuskasta. Hän painoi kätensä nivusiinsa ja romahti kyljelleen sängylle.
Viiltäjä ojentautui täyteen pituuteensa. Veitsen terä oli verestä punainen. Viiltäjä laittoi aseensa takaisin laukkuunsa vaivautumatta edes pyyhkimään sen terää.
- Niin, hän sanoi pehmeästi. -Ehkä sinä et ole vielä valmis.
- En taida olla, ähkäisi Walter ja nousi takaisin istumaan. Punainen läikkä hänen housujensa etumuksessa laajeni hiljalleen. Haava ei kuitenkaan tainnut olla kovin paha... eihän? Suokoon Jumala, että se parantuisi itsestään.
- Meidän on edettävä hitaasti. En aio enää yrittää painostaa sinua, sanoi Viiltäjä kuulostaen katuvalta. Walter kuitenkin tiesi, että Viiltäjän maailmassa katumukselle ei ollut sijaa. Whitechapelin varjoisilla kujilla sen nimistä tunnetta ei ollut olemassakaan.
- Asioiden on edettävä omalla painollaan. Kuka tietää... ehkä olet jonain päivänä jopa valmis jatkamaan minun työtäni, sanoi Viiltäjä katsoen Walteria tiukasti suoraan silmiin.
Walterin oli pakko laskea katseensa jalkoihinsa, jotka lepäsivät ateljeen sotkuisella, tahraisella lautalattialla. Noiden vihreiden käärmeensilmien kiillon edessä jopa pyhimysten ja apostolien olisi ollut pakko katsoa muualle, saati sitten hänen. Etenkin koska hän tiesi, että Viiltäjän sanoissa piili totuus, joka hirvitti häntä. Hän ymmärsi jo, että jonain päivänä hän saattaisi todellakin olla valmis. Ja hän tunsi osan sisimmästään odottavan malttamattomana tuota hetkeä saapuvaksi.
- Minä menen nyt, sanoi Viiltäjä. Hän avasi salvat ja työnsi oven selälleen. Hämärä käytävä oli autio. Viiltäjä heilautti laukkuaan kuin tervehdykseksi, mutta kääntyi sitten takaisin.
- Walter.
- Niin?
- Muista postittaa ne kirjeet.
- Muistan toki.
- Hyvä! Ja vielä yksi asia, sanoi Viiltäjä terävästi ja astahti takaisin huoneeseen.
- Mikä asia, kysyi Walter vapisevalla, valittavalla äänellä. Sydän lepatti levottomana hänen rinnassaan. Hän saattoi jo kuvitella miten Viiltäjä vetäisi veitsen uudelleen laukustaan ja...
- Muista allekirjoitus.
- Mitä? Niin, allekirjoitus! Kyllä muistan, tolkutti Walter huojentuneena.
- "Teidän, Viiltäjä-Jack, Helvetistä", sanoi Viiltäjä ja otti hatun päästään. Sitten hän kumarsi Walterille pilkallisesti. Punainen, tuuhea kiharapilvi valahti Viiltäjän siropiirteisten kasvojen eteen. Hänen vihreät silmänsä välkkyivät kiusoittelevasti ja hänen naurunsa kuulosti aivan hopeisten tiukujen helinältä, kun hän kääntyi kannoillaan.
- Tavataan pian, sanoi Viiltäjä ja oli poissa.
(Kirjoitettu vuonna 2006)
No comments:
Post a Comment