Myrkytyksen oireet

1.

Syrjäänvetäytyneisyydestäni ja ihmisvihastani huolimatta minua on aina kalvanut polttava halu jättää jälkeni tähän maailmaan. Valitettavasti luonteeni heikkous ja itsetuntoni vajavaisuus ovat torpedoineet aikeeni varsin tehokkaasti. Nuorempana olin kohtuullisen taitava saksofonisti, mutta kun tuli aika astua julkisille estradeille, paniikki valtasi mieleni ja soitosta, joka oli aiemmin ollut suuri ilon lähde, tulikin silkkaa tuskaa. Rahapulan tullen jouduin panttaamaan ennen niin rakkaan soittimeni, ja vaikka taloudellinen tilanteeni sittemmin helpotti, en koskaan tullut lunastaneeksi sitä takaisin itselleni.

Soittajan taipaleeni katkettua etsin pitkään itseäni ja tarkoitusta elämälleni. Ajelehtiessani jouten kuin hylätty pursi ikään päähäni pälkähti ajatus ryhtyä kokeilemaan öljymaalausta. Kenties se voisi täyttää sisälläni ammottavan tyhjiön? Olin mielestäni lahjakas myös kuvataiteen alueella, ja koska maalaaminen on yksinäistä puuhaa, ajattelin sen sopivan minulle hyvin. Ajoin innoissani kaupunkiin, marssin taiteilijatarvikkeita myyvään liikkeeseen ja ostin sieltä koko joukon tavaraa aina maalaustelinettä ja palettia myöten. Illan tullen rullasin matot syrjään työhuoneeni lattialta, asetin maalaustelineen huoneen keskelle, laitoin suosikkilevyni cd-soittimeen, otin pensselin käteeni ja ryhdyin odottamaan inspiraatiota. Sitä ei koskaan tullut. Lopulta päädyin istumaan työhuoneeni sohvalle masentuneen itseinhon vallassa. Kate Bush oli vaiennut aikoja sitten, ja maalausteline tyhjine kankaineen tuntui virnuilevan minulle pilkallisesti.

En kuitenkaan lannistunut. Otin yhteyttä paikalliseen kansalaisopistoon ja ilmoittauduin maalauskurssille, mutta sen alkaessa ymmärsin heti että olin tehnyt virheen. Paikalle kerääntyi lauma innokkaasti räpättäviä keski-ikäisiä tätejä, joiden katselu ja kuuntelu sai tuskan hien kohoamaan otsalleni. Heidän joukossaan harhaili myös pari surkean laihaa tyttöä pitkine hameineen, kömpelöine nyörikenkineen ja nenärenkaineen. Lisäkseni ainoa miespuolinen osanottaja oli nuori, pujopartainen baskeripää, joka tuoksui vahvasti kölninvedeltä ja homoseksuaalisuudelta. Torjuin hänen lähestymisyrityksensä niin ponnekkaasti kuin saatoin ja oppitunnin päätyttyä poistuin paikalta vannoen itsekseni, etten ikinä palaisi takaisin. Ajoin kotiini synkän ahdistuksen vallassa, kannoin maalaustelineen ja muut tarvikkeet ullakolle ja paiskasin ne perimmäiseen ja pimeimpään nurkkaan.

Noihin aikoihin myös parisuhteeni alkoi vedellä viimeistä virttään. Tarina oli tuttu ja tyypillinen, melko puiseva tragikoominen farssi joka huipentui eteisen pöydälle jätettyyn kirjelappuun ja sormukseen. Heitin kirjeen roskikseen edes lukematta sitä, mutta sormuksen laitoin talteen. Tarpeen vaatiessa sen voisi aina myydä. Tuona iltana istuin pitkään olohuoneeni yksinäisyydessä ja mietin mihin ryhtyä. Minulla ei ollut tässä maailmassa juuri mitään. Ei puolisoa, ystäviä, työtä, harrastuksia eikä mitään muutakaan. Elämäni näytti surkean sisällöttömältä. Minut oli tuomittu ikuiseen mitättömyyteen. Tyhjyys korvensi sisintäni kuin myrkky.

Pitkät, luisevat varjot kiipeilivät jo huoneen seinillä kun ajatus alkoi muotoutua aivojeni syövereissä. Aluksi torjuin sen järkytyksen ja itseinhon vallassa, mutta sitten se alkoi kiehtoa mieltäni. Pian se sai minut otteeseensa. Olen aina ollut mitä kummallisimpien pakkomielteiden riivaama, ja olen viettänyt useita unettomia öitä taistellen mieleeni kutsumatta nousevia ajatuksia vastaan. Nyt olin kuitenkin valmis antamaan periksi ja antautumaan kurimuksen nieltäväksi. Mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä kiihkeämmin sydämeni tuntui lyövän. Vanhat intohimot ja suuruuden ajatukset, joiden olin luullut iäksi kadonneen, heräsivät jälleen henkiin. Tunsin olevani pitkästä aikaa todella elossa. Innostuneena kimposin ylös tuolistani ja harpoin ympäriinsä maanisen kiihkon vallassa.

Tutut epäilykset ottivat kuitenkin pian selkävoiton riemukkaista ajatuksistani. Olisiko minusta surkimuksesta täyttämään suuruudenhullut aikeeni? Tiesin täyttäväni vaatimukset ainakin joiltain osin. Olin yksinäinen, syrjäytynyt, sosiaalisesti täysin kykenemätön. Sitäpaitsi äitisuhteeni oli varmasti ollut riittävän traumaattinen. Ranteitani yhä koristavat palavan tupakan aikaansaamat arvet riittäisivät vakuuttamaan kenen tahansa psykiatrin. Toisaalta en kokenut olevani seksuaalisesti kovinkaan kieroutunut. Minulla ei myöskään ollut koskaan ollut minkäänlaista halua kiduttaa pieniä eläimiä; ei pikkupoikana eikä myöhemmälläkään iällä. Tosin minun oli myönnettävä itselleni, että kuolema ja kaikenlainen makaaberi olivat aina kiehtoneet mielikuvitustani normaalia enemmän. En usko, että lisäkseni kovin moni muu kolmasluokkalainen on pitänyt äidinkielen tunnilla esitelmää keskiaikaisista kidutusmetodeista.

Hymyilin hiljaa itsekseni. Sytytin valot ja katsoin kuvaani olohuoneen seinällä riippuvasta peilistä. Näin hontelon miehen jolla oli harva, sotkuinen tukka ja parin päivän parransänki leuassaan. Oliko noilla kasvoilla asuva ilme piittaamattoman psykopaatin virnistys? Ehkäpä minussa sittenkin oli ainesta ja ytyä. Aikahan sen näyttäisi.

2.

Suuret edistysaskeleet saavat usein alkunsa sattuman oikusta. Minun tapauksessani kyseinen tosiseikka manifestoitui kissani Nefertitin muodossa. Nefertiti (tuttavallisemmin Nessu) oli langanlaiha, sinisilmäinen siamilainen joka oli liittoni päättyessä jäänyt minun hoiviini. Sattumalta oli näet niin, että entisen puolisoni uusi siippa oli allerginen lähes kaikelle mahdolliselle ja eritoten kissalle. Eron jälkeisinä yksinäisinä kuukausina Nessusta oli tullut ainoa seuralaiseni ja uskottuni.

Oli syksyinen sadeilta. Istuin puolitokkuraisena olohuoneeni nojatuolissa katsellen sivusilmällä televisiossa pyörivää hollywoodilaista roskaelokuvaa, jossa räjähteli ja paukkui kuin Stalingradin taistelussa konsanaan. Huoneessa oli hämärää, takkatuli räiskyi rauhoittavasti ja oloni oli mukavan raukea. Yhtäkkiä miellyttävä horrokseni kuitenkin vaihtui valppaudeksi, sillä Nessu tassutteli huoneeseen surkeasti naukuen. Se vapisi, ja koko sen olemuksesta saattoi nähdä että sillä oli todella vaikea olo. Hyppäsin ylös tuolistani ja ehdin parhaiksi näkemään lähietäisyydeltä miten Nessu oksensi kaiken aiemmin illalla syömänsä ruuan. Kohtaus ei päättynyt siihen, vaan kissa yökki ja kakoi vielä hyvän aikaa. Oksennuksen seassa oli verta, joten kiskoin pelästyneenä takin ylleni ja lähdin ajamaan kiireen kaupalla kaupungin eläinlääkäripäivystykseen.

Eläinlääkäri, nuori ja kärsimättömän oloinen naisihminen, pisti antibioottipiikin Nessu-paran niskaan ja mutisi samalla jotain suolistotulehduksesta. Maksoin laskun, tungin protestoivan kissan jälleen kantokoriinsa ja suuntasin takaisin kotiinpäin.

Maantie kaupungin ulkopuolella oli hämärä ja hiljainen. Vettä tuli kaatamalla, ja matkanteko oli hidasta ja hankalaa. Vanhan kotteroni valot eivät olleet juuri saunalyhtyä tehokkaammat ja pyyhkijänsulkien vaihdosta oli kulunut hyvinkin pari vuotta aikaa. Vaikka näkyvyys olikin rajoittunut, ehdin juuri ja juuri väistää pyöräilijää, joka ajoi vaappuen tien oikeassa reunassa. Törmäys oli enemmän kuin lähellä, ja sydämeni oli hypätä kurkkuun. Kukahan idiootti lähti pyöräilemään tällaiseen kaatosateeseen?

Ajoin jonkin matkaa eteenpäin ja pysähdyin sitten tien laitaan. Kaivoin hansikaslokerosta Maglite -taskulampun ja astuin ulos autosta. Sateen armoton piiska kasteli minut hetkessä läpimäräksi. Nessu maukui korissaan. Se oli varmaankin ihmeissään äkkipysäyksen vuoksi. Tai ehkä sekin ymmärsi, että jotain peruuttamatonta oli tapahtumassa. Tunsin oloni kumman rauhalliseksi seistessäni tien reunassa ja tähytessäni pimeyteen.

Odotin, kunnes pyöräilijä saapui kohdalle. Harppasin esiin auton takaa ja iskin häntä lujasti taskulampulla takaraivoon. Pyörä kaatui rämisten maahan. Löin varmuuden vuoksi vielä muutaman kerran. Mätkähdykset kuulostivat sadeilmassa kovin vaimeilta ja latteilta. Lopulta sytytin taskulamppuun valon (se toimi edelleen moitteettomasti; oivallinen osoitus Magliten tuotteiden kiistämättömästä laadukkuudesta) ja tarkastelin kätteni jälkiä. Pyöräilijä oli nuori tyttö, vaalea ja kiharatukkainen. Verilammikko laajeni hiljakseen hänen allaan.

Seisoin hetken paikoillani kuin halvaantuneena. Oli aivan hiljaista. Nessukin oli vaiennut. Vain sade rummutti märkää asvalttia. Lopulta repäisin itseni toimintaan. Kyykistyin tytön viereen ja riisuin häneltä vasemman jalan kengän sekä sukan. Siinä tilanteessa en keksinyt muutakaan. Heitin vaatekappaleet autoni takapenkille ja ajoin kotiin.

Tapauksesta kerrottiin seuraavan päivän pääuutislähetyksessä. Iltapäivälehdet se valtasi päivän viiveellä. Puuttuvasta kengästä ja sukasta ei puhuttu sanaakaan. Olin hyvin tyytyväinen.

3.

Vastareaktio saapui vahvana muutaman päivän kuluttua. En ilmeisesti ollutkaan niin paatunut kuin olin luullut ja toivonut, sillä vietin tuntikaudet itkien, tuijottaen seinää ja voiden äärettömän huonosti. Soimasin itseäni paitsi ihmishengen riistämisestä, myös omasta heikkoudestani. Minusta ei ollut mihinkään.

Parin vaikean päivän ja vielä vaikeamman yön jälkeen oloni alkoi parantua. Sadeilmat olivat menneet ja puhtaanvalkea lumikerros peitti taloni hoitamattoman, ränsistyneen pihan. Eräänä aamuna hyppäsin hetken mielijohteesta autooni ja lähdin ajamaan länsirannikolle. Siellä, erään pienen maaseutupitäjän vanhainkodissa, asui ainoa elossaoleva sukulaiseni. Minulla oli tapana käydä katsomassa häntä pari, kolme kertaa vuodessa.

Saavuin perille iltapäivän kahvitunnin aikaan. Hoitajat hyörivät edestakaisin kantaen mukeilla ja kuivahtaneilla pullanpaloilla lastattuja tarjottimia. Muutamat parempikuntoisemmat vanhukset olivat kerääntyneet kahvittelemaan päivähuoneen pöydän ääreen. Tervehdin heitä ja hoitajia kohteliaasti marssiessani kohti käytävän päädyssä sijaitsevaa pientä, yksinäistä huonetta, joka oli ollut Elvi-mummoni koti jo monen vuoden ajan.

Tympääntyneen näköinen lihava hoitaja istui mummoni vuoteen vieressä nokkamuki kädessään. Mummo itse makasi selällään sängyllä aukoen suutaan kuin linnunpoika. Rintamuksen suojaksi asetettu paperiliina oli aivan märkä. Tyhjät, kaihiset silmät tuijottivat kattoon näkemättä mitään.

- Tervehdys, sanoin hoitajalle. -Olen Elvin pojanpoika, jatkoin ja ojensin käteni. Hoitaja puristi sitä tahdottomasti.

- Hauska tutustua, hän mumisi. Käsi oli kuuma ja nihkeä.

Hoitaja lyllersi ulos huoneesta ja jätti minut kahden mummoni kanssa. Istuin tuolille ja katselin mummoa hyvän tovin. En puhunut mitään, sillä siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Kolmisen vuotta sitten mummo oli vielä tunnistanut minut. Sitten oli seurannut lyhyt ajanjakso jonka aikana hän oli luullut minua isäkseni. Se oli kuitenkin mennyt pian ohitse, ja mummo oli vajonnut täysin omaan sisäiseen maailmaansa.

Istuin vaitonaisena epämukavassa, kammottavan oranssissa muovituolissa ja mietin myyttiä ihmiselon ihanuudesta ja ainutkertaisuudesta. Kahvi jäähtyi hiljalleen nokkamukissa, ja lopulta eräs nuorempi ja hoikempi hoitaja kävi hakemassa sen pois. En puhunut hänellekään mitään. Minulla ei ollut mitään sanottavaa. Ilma huoneessa oli tunkkainen ja virtsanhaju suorastaan kuvottava. Niinpä avasin ikkunan ja jäin vielä hetkeksi seisomaan mummon vuoteen ääreen. Hänen silmänsä olivat kiinni. Laiha rinta kohoili tasaiseen tahtiin. Hän nukkui. Heitin kahvin kasteleman leukalapun roskikseen ja poistuin huoneesta.

- Elvin huoneessa on ikkuna auki. Käykää jossain vaiheessa laittamassa se kiinni, jottei hän palellu, sanoin käytävässä vastaani kävelevälle hoitajalle. Hän nyökkäsi tehokkaasti ja jatkoi reipasta askellustaan. Minä tein samoin.

Kotimatkalla pysähdyin levähdyspaikalle. Minun ei tarvinnut odottaa kauan. Yksinäinen mies saapui paikalle amerikkalaisella urheiluautollaan, nousi ulos sen ohjaamosta ja kaivoi tupakka-askin taskustaan. Kun hän oli saanut tupakkansa syttymään, astelin hänen luokseen ja kysyin olisiko hänellä tarjota tulta. Mies katseli minua epäluuloisesti mutta myöntyi sitten. Silloin minä iskin häntä Maglitella päähän niin kovaa kuin ikinä jaksoin. Kun työ oli valmis, riisuin häneltä vasemman jalan kengän ja sukan. Oli jo pimeää eikä kukaan nähnyt minua.

4.

Istun työhuoneeni rauhassa. Kaiuttimista virtaa hiljaista musiikkia. "Moving stranger, does it really matter"? Aurinko maalaa seinille keltaoransseja kuvioita, jotka näyttävät aivan jonkun harrastelijaimpressionistin aikaansaannoksilta. Nessu kyhjöttää ikkunalaudalla vaanimassa pesänrakennuspuuhissa pyrähteleviä lintuja. Sen hännänpää heiluu hermostuneesti edestakaisin.

Tieto puuttuvista kengistä ja sukista on viimein vuotanut iltapäivälehtiin. Siihen vaadittiin kuitenkin paljon aikaa ja monta uhria. Kaikki tietävät nyt, että vesikauhuinen kettu on irrallaan kanatarhassa. Paniikki leviää kuin kulovalkea. Vanhan autonrotteloni matkamittariin kertyi talven aikana aika lailla kilometrejä. Pitäisiköhän minun vaihtaa uudempaan?

Olen jo pitkään ollut hyvin tyytyväinen itseeni. Tyhjyyden myrkky on lakannut polttamasta sieluani. Ruokahaluni on palannut ja itsetuntoni kohentunut. Myös sosiaalinen elämäni on alkanut osoittaa elpymisen merkkejä. Olen jopa käynyt muutamilla treffeillä. Naiset tuntuvat pitävän löytämästäni itsevarmuudesta. Julkisuus on tehnyt minulle ilmeisen hyvää. Haaveeni on viimein toteutunut.

Kaikesta huolimatta oloni on viime päivinä tuntunut hieman levottomalta. Ehkä olisi aika ryhtyä kokeilemaan jotain muuta. Kun kävin viimeksi kaupungissa, poikkesin musiikkiliikkeessä kysymässä käteishintaa uudelle tenorisaksofonille. En usko taitojeni ruostuneen vielä kovin pahasti, ja luulisin että esiintyminen saattaisi nyt käydä helpommin. Olenhan jo tottunut olemaan valokiilassa.

(Kirjoitettu vuonna 2005)