1.
Tapahtumien rujo todellisuus iski Jocelyniin vasta kun hän löysi postilaatikostaan virallisenruskean kirjekuoren - postilaatikosta joka todellakin kuului tätä nykyä vain hänelle, sillä James oli pakannut tavaransa ja muuttanut hotelliin jo viikkokausia sitten. Kuoren näkeminen oli pelkkää kevyttä alkuverryttelyä; kirjeen sisältämien sanojen tunkeutuminen tajuntaan puolestaan tuntui lujalta ja säälimättömältä iskulta palleaan.
James oli hakenut avioeroa. Kirje rutistui palloksi Jocelynin otteessa.
- Hemmetin hemmetti, Jocelyn mutisi. Hänen poskiaan kuumotti ja häntä huimasi, eikä hän tiennyt olisiko hänen pitänyt olla vihainen vai surullinen vai masentunut vai hysteerinen vai kaikkea tuota yhtä aikaa. -HEMMETIN HEMMETTI, Jocelyn rääkäisi ja harppoi portaita ylös ovelle. Se rämähti kiinni hänen jäljessään, niin kovaa että maitolasi-ikkunaan ilmestyi ruma halkeama.
Tuosta kauhujen aamusta alkaen Jocelyn tunsi kelluvansa myrskyävän valtameren aalloilla, täysin avuttomana ja yksin. Hänen oli pakko myöntää kahlanneensa itse veteen, mutta hän ei ollut ollenkaan huomannut äkkisyvän vaanivan edessään ja rannan etääntyvän näkymättömiin. Ja nyt oli liian myöhäistä huutaa apua.
Eroprosessi eteni vääjäämättömänä kuin upottava hyökyaalto, ja kun muuttoauto viimein saapui hakemaan loput Jamesin omaisuudesta, Jocelyn tunsi jo olevansa aivan turta. Muuttomiehet ajoivat pois ja James jäi seisomaan pihatielle hartiat lysyssä ja ryhti kumarassa. Mutta Jocelyn saattoi nähdä, että miehen silmissä oli haaveellinen katse ja suupielissä leikki aavistuksenomainen hymynkare. James yritti puhua hänelle, mutta hän ei vastannut sanallakaan vaan tuijotti eteensä synkkänä ja vaitonaisena. Lopulta James kohautti olkapäitään, nousi Jaguariinsa ja kaasutti tiehensä.
Jocelyn palasi tyhjään taloonsa, kaatoi itselleen tripla-annoksen kermalikööriä ja lysähti salin nahkasohvalle. Hän olisi halunnut itkeä, mutta kyyneleet eivät suostuneet virtaamaan.
2.
Kaikki oli alkanut niin viattomasti. Jocelyn ei enää muistanut tarkalleen miksi kaikki oli alkanut, mutta viattomuudesta hän oli täysin varma. Ehkä hän oli halunnut vain pilailla hieman. Tai ehkä hän oli tuntenut Jamesin etääntyvän itsestään ja oli halunnut koetella miestään. Tai ehkä hänellä oli ollut tylsää, sillä James paiski 15 -tuntisia työpäiviä toimistollaan ja kävi kotona vain nukkumassa.
Jocelyn lähetti ensimmäisen kirjeen siten että se saapui juuri sen päivän aamuna, jona James oli kotona valmistelemassa puhetta joka hänen oli tarkoitus pitää Von Schweikert -säätiön järjestämässä varainkeruutilaisuudessa.
- Käytkö hakemassa postin, hän huikkasi Jamesille ja katseli hymyillen, miten mies nousi työtuolistaan ja suuntasi eteishallin poikki ovelle. Pian James näyttäisi kirjeen hänelle ja he nauraisivat yhdessä koko jutulle, hän ajatteli.
Mutta James ei koskaan näyttänyt kirjettä Jocelynille. Ja kahden päivän kuluttua Jocelynin väärällä nimellä vuokraamaan postilokeroon ilmestyi vastaus. Hänen olisi tietenkin pitänyt viheltää peli poikki jo tuolloin, mutta jostain syystä hän ei tehnyt sitä. "Sinä olet niin komea", hän oli kirjoittanut. "Haluaisin tutustua sinuun paremmin. Kirjoitathan minulle? Terveisin Claudette".
Muutamassa viikossa kirjeitä kertyi kymmenittäin. Aluksi niiden sävy oli kepeä, mutta muuttui sitten vakavaksi... ja vielä vakavammaksi. Jocelyn hämmästeli huomatessaan miten hyvin James onnistui salaamaan kaiken. Mies oli varsinainen käärme. Saatuaan toisen kirjeen James pyysi Claudettea kirjoittamaan hänelle toimistonsa osoitteeseen, neljännen kirjeen jälkeen hän antoi huoneensa suoran puhelinnumeron. Jocelyn oli jopa soittanut Jamesille Claudettena esiintyen. Hän meni kadunkulman puhelinkioskiin ja laittoi paksun nenäliinan kuulokkeen päälle kuten oli nähnyt elokuvissa tehtävän.
3.
James olisi tietenkin halunnut tavata kirjekyyhkynsä, mutta siihen Jocelyn ei uskaltanut suostua. Koko leikki olisi ollut ohi, ja hän halusi nähdä kuinka pitkälle mies olisi valmis menemään ennen kuin kertoisi kaiken vaimolleen. Jocelyn oli varma, että mies kertoisi - ennemmin tai myöhemmin. Sitäpaitsi Jocelynin oli pakko tunnustaa itselleen, että hän nautti kaksoiselämästään. James halusi häntä jälleen, puhui hänelle, odotti häntä, rakasti häntä. Kuinka sellaisesta olisi voinut luopua?
Jocelyn kirjoitti: "Et saa tavata minua vielä, rakkaani... Mutta jos katsot ulos toimistosi ikkunasta torstai-iltapäivänä tasan kello kaksi, voit nähdä minut. Minulla on pitkät punaiset hiukset, aurinkolasit sekä vihreä duffelitakki. Lupaan vilkuttaa sinulle".
Hän työnsi kirjeen postilaatikkoon sydän jännityksestä pamppaillen ja torstaina hän pukeutui valeasuunsa vielä hermostuneempana. Entä jos James tunnistaisi hänet?
Jocelynin olo helpottui huomattavasti kun hän katsoi kuvaansa hallin peilistä. Punainen peruukki kätki hänen tumman polkkatukkansa, suuret aurinkolasit peittivät silmät ja pitkä takki sai hänet näyttämään entistä hoikemmalta ja ryhdikkäämmältä. Jocelyn oli pitkä nainen ja käytti yleensä korkeakorkoisia kenkiä korostaakseen pituuttaan, mutta nyt hänellä oli jalassaan matalakantaiset saapikkaat. Hän näytti täysin vieraalta jopa omissa silmissään. Hänellä oli eri sävyistä huulipunaa kuin yleensä ja aamulla hän oli jättänyt paitsi kainalonsa, myös säärensä ajelematta. Minä olen nyt Claudette, hän sanoi itselleen lähtiessään salaiseen kohtaamiseensa.
Jamesin kasvot näkyivät vaaleana läiskänä toimiston ikkunassa. Jocelyn vilkutti hänelle ja mies vilkutti takaisin. Hetken he katsoivat toisiaan ikkunaruudun läpi. Sitten Jocelyn lähetti Jamesille lentosuukon ja harppoi kiireesti tiehensä. Hänen kämmenensä olivat aivan nihkeät ja hänen polvensa tuntuivat olevan kumia. Pelottavaa, hän ajatteli. Mutta NIIN upeaa!
Jamesin kirje saapui seuraavana päivänä. "Minun on pakko saada tavata sinut", hän kirjoitti. "Pian", kuului vastaus. Viikon kuluttua James jätti Jocelynin ja meni asumaan hotelliin joka sijaitsi muutaman korttelin päässä hänen toimistoltaan.
4.
Jocelyn sytytti tulen luonnonkivistä muurattuun grilliin ja katseli miten punainen peruukki leimahti liekkeihin ja paloi hetkessä karrelle. Peruukkia seurasi vihreä takki ja takin jälkeen olivat vuorossa kaikki Jamesin Claudetelle lähettämät kirjeet. Aurinkolasit hän oli vääntänyt rikki ja heittänyt lähistöllä virtaavaan puroon. Jopa huulipunapuikko oli hävitetty. Claudette oli kuollut.
Liekit hiipuivat viimein ja jättivät jälkeensä kuumana kytevän hiilloksen. Jocelyn istui terassin keinussa kermalikööripullo sylissään ja odotti. Kun ilta alkoi hämärtyä, hän kaapi tuhkan peltiämpäriin ja kantoi sen kauas nummelle.
Palattuaan kotiin Jocelyn meni yläkerran kylpyhuoneeseen. Sen kaapissa oli suuri purkillinen unilääkkeitä. Jocelyn otti kourallisen pillereitä, pureskeli ja nieli. Lääkkeet maistuivat kammottavilta, mutta hän pakotti itsensä jatkamaan ja joi likööriä peittääkseen maun. Hän jatkoi kunnes sekä purkki että pullo olivat tyhjiä. Sitten hän laski ammeeseen lämmintä vettä. Hänen päässään surisi ja häntä kuvotti, mutta hän riisui paitansa ja farmarihousunsa, astui ammeeseen ja kurotti partaveitsen käteensä.
- Se oli Jamesin veitsi, hän mutisi sekavasti ja tuijotti kalpeaa rannettaan joka häilyi hänen silmissään kuin kangastus Saharan aavikolla.
5.
Komisario Hermann Bass katsoi puolittain säälivästi miestä, joka nyyhkytti hänen ankean työhuoneensa muovituolissa.
- Kuinka Jocelyn saattoi tehdä jotain tällaista, mies sopersi. -Missä Claudette on? Teidän täytyy löytää hänet.
- Me teemme parhaamme, komisario vastasi konemaisesti. Hänen edessään pöydällä oli paperilappu joka oli suljettu ilmatiiviiseen muovipussiin. "Senkin petturi ja käärme", lappu kirkui suurin punaisin kirjaimin. "Et näe Claudetteasi enää koskaan"!
Itkevä mies vaikeni ja katsoi sitten komisarioon kuin beagle isäntäänsä.
- Tuota... ette kai te usko että Claudette on todellakin kuollut? Jocelyn on vain kidnapannut hänet, eikö niin? Hän on varmasti turvassa. Jocelyn on vain piilottanut hänet jonnekin, mies höpötti.
- Niin varmasti, virkkoi komisario tyynnyttelevästi. Miespolo oli aivan tolaltaan. -Tulkaahan. Olette jo tehneet kaiken voitavanne. Teidän on viisainta mennä kotiin lepäämään. Joku miehistä antaa teille kyydin.
Komisario Bass palasi työhuoneeseensa ja huokaisi syvään. Hänen mieleensä kohosi näkymä vaaleanvihertävillä kaakeleilla koristetusta kylpyhuoneesta ja ammeessa makaavasta ruumiista. Nainen oli toiminut pelottavan määrätietoisesti. Alkoholia, niin paljon unilääkkeitä että niillä olisi tainnuttanut vaikka sarvikuonon, partaveitsi ja pesualtaan vierestä löytynyt viesti punaisine kirjaimineen. Senkin petturi ja käärme...
Tosiaan, ajatteli komisario ja huokaisi uudelleen. Claudette saattaisi todellakin löytyä kuolleena... tai ehkä häntä ei löydettäisi milloinkaan. Nainen joka oli lopettanut oman elämänsä niin päättäväisesti voisi varmaankin tehdä toiselle naiselle mitä tahansa.
Aivan mitä tahansa.
Tapahtumien rujo todellisuus iski Jocelyniin vasta kun hän löysi postilaatikostaan virallisenruskean kirjekuoren - postilaatikosta joka todellakin kuului tätä nykyä vain hänelle, sillä James oli pakannut tavaransa ja muuttanut hotelliin jo viikkokausia sitten. Kuoren näkeminen oli pelkkää kevyttä alkuverryttelyä; kirjeen sisältämien sanojen tunkeutuminen tajuntaan puolestaan tuntui lujalta ja säälimättömältä iskulta palleaan.
James oli hakenut avioeroa. Kirje rutistui palloksi Jocelynin otteessa.
- Hemmetin hemmetti, Jocelyn mutisi. Hänen poskiaan kuumotti ja häntä huimasi, eikä hän tiennyt olisiko hänen pitänyt olla vihainen vai surullinen vai masentunut vai hysteerinen vai kaikkea tuota yhtä aikaa. -HEMMETIN HEMMETTI, Jocelyn rääkäisi ja harppoi portaita ylös ovelle. Se rämähti kiinni hänen jäljessään, niin kovaa että maitolasi-ikkunaan ilmestyi ruma halkeama.
Tuosta kauhujen aamusta alkaen Jocelyn tunsi kelluvansa myrskyävän valtameren aalloilla, täysin avuttomana ja yksin. Hänen oli pakko myöntää kahlanneensa itse veteen, mutta hän ei ollut ollenkaan huomannut äkkisyvän vaanivan edessään ja rannan etääntyvän näkymättömiin. Ja nyt oli liian myöhäistä huutaa apua.
Eroprosessi eteni vääjäämättömänä kuin upottava hyökyaalto, ja kun muuttoauto viimein saapui hakemaan loput Jamesin omaisuudesta, Jocelyn tunsi jo olevansa aivan turta. Muuttomiehet ajoivat pois ja James jäi seisomaan pihatielle hartiat lysyssä ja ryhti kumarassa. Mutta Jocelyn saattoi nähdä, että miehen silmissä oli haaveellinen katse ja suupielissä leikki aavistuksenomainen hymynkare. James yritti puhua hänelle, mutta hän ei vastannut sanallakaan vaan tuijotti eteensä synkkänä ja vaitonaisena. Lopulta James kohautti olkapäitään, nousi Jaguariinsa ja kaasutti tiehensä.
Jocelyn palasi tyhjään taloonsa, kaatoi itselleen tripla-annoksen kermalikööriä ja lysähti salin nahkasohvalle. Hän olisi halunnut itkeä, mutta kyyneleet eivät suostuneet virtaamaan.
2.
Kaikki oli alkanut niin viattomasti. Jocelyn ei enää muistanut tarkalleen miksi kaikki oli alkanut, mutta viattomuudesta hän oli täysin varma. Ehkä hän oli halunnut vain pilailla hieman. Tai ehkä hän oli tuntenut Jamesin etääntyvän itsestään ja oli halunnut koetella miestään. Tai ehkä hänellä oli ollut tylsää, sillä James paiski 15 -tuntisia työpäiviä toimistollaan ja kävi kotona vain nukkumassa.
Jocelyn lähetti ensimmäisen kirjeen siten että se saapui juuri sen päivän aamuna, jona James oli kotona valmistelemassa puhetta joka hänen oli tarkoitus pitää Von Schweikert -säätiön järjestämässä varainkeruutilaisuudessa.
- Käytkö hakemassa postin, hän huikkasi Jamesille ja katseli hymyillen, miten mies nousi työtuolistaan ja suuntasi eteishallin poikki ovelle. Pian James näyttäisi kirjeen hänelle ja he nauraisivat yhdessä koko jutulle, hän ajatteli.
Mutta James ei koskaan näyttänyt kirjettä Jocelynille. Ja kahden päivän kuluttua Jocelynin väärällä nimellä vuokraamaan postilokeroon ilmestyi vastaus. Hänen olisi tietenkin pitänyt viheltää peli poikki jo tuolloin, mutta jostain syystä hän ei tehnyt sitä. "Sinä olet niin komea", hän oli kirjoittanut. "Haluaisin tutustua sinuun paremmin. Kirjoitathan minulle? Terveisin Claudette".
Muutamassa viikossa kirjeitä kertyi kymmenittäin. Aluksi niiden sävy oli kepeä, mutta muuttui sitten vakavaksi... ja vielä vakavammaksi. Jocelyn hämmästeli huomatessaan miten hyvin James onnistui salaamaan kaiken. Mies oli varsinainen käärme. Saatuaan toisen kirjeen James pyysi Claudettea kirjoittamaan hänelle toimistonsa osoitteeseen, neljännen kirjeen jälkeen hän antoi huoneensa suoran puhelinnumeron. Jocelyn oli jopa soittanut Jamesille Claudettena esiintyen. Hän meni kadunkulman puhelinkioskiin ja laittoi paksun nenäliinan kuulokkeen päälle kuten oli nähnyt elokuvissa tehtävän.
3.
James olisi tietenkin halunnut tavata kirjekyyhkynsä, mutta siihen Jocelyn ei uskaltanut suostua. Koko leikki olisi ollut ohi, ja hän halusi nähdä kuinka pitkälle mies olisi valmis menemään ennen kuin kertoisi kaiken vaimolleen. Jocelyn oli varma, että mies kertoisi - ennemmin tai myöhemmin. Sitäpaitsi Jocelynin oli pakko tunnustaa itselleen, että hän nautti kaksoiselämästään. James halusi häntä jälleen, puhui hänelle, odotti häntä, rakasti häntä. Kuinka sellaisesta olisi voinut luopua?
Jocelyn kirjoitti: "Et saa tavata minua vielä, rakkaani... Mutta jos katsot ulos toimistosi ikkunasta torstai-iltapäivänä tasan kello kaksi, voit nähdä minut. Minulla on pitkät punaiset hiukset, aurinkolasit sekä vihreä duffelitakki. Lupaan vilkuttaa sinulle".
Hän työnsi kirjeen postilaatikkoon sydän jännityksestä pamppaillen ja torstaina hän pukeutui valeasuunsa vielä hermostuneempana. Entä jos James tunnistaisi hänet?
Jocelynin olo helpottui huomattavasti kun hän katsoi kuvaansa hallin peilistä. Punainen peruukki kätki hänen tumman polkkatukkansa, suuret aurinkolasit peittivät silmät ja pitkä takki sai hänet näyttämään entistä hoikemmalta ja ryhdikkäämmältä. Jocelyn oli pitkä nainen ja käytti yleensä korkeakorkoisia kenkiä korostaakseen pituuttaan, mutta nyt hänellä oli jalassaan matalakantaiset saapikkaat. Hän näytti täysin vieraalta jopa omissa silmissään. Hänellä oli eri sävyistä huulipunaa kuin yleensä ja aamulla hän oli jättänyt paitsi kainalonsa, myös säärensä ajelematta. Minä olen nyt Claudette, hän sanoi itselleen lähtiessään salaiseen kohtaamiseensa.
Jamesin kasvot näkyivät vaaleana läiskänä toimiston ikkunassa. Jocelyn vilkutti hänelle ja mies vilkutti takaisin. Hetken he katsoivat toisiaan ikkunaruudun läpi. Sitten Jocelyn lähetti Jamesille lentosuukon ja harppoi kiireesti tiehensä. Hänen kämmenensä olivat aivan nihkeät ja hänen polvensa tuntuivat olevan kumia. Pelottavaa, hän ajatteli. Mutta NIIN upeaa!
Jamesin kirje saapui seuraavana päivänä. "Minun on pakko saada tavata sinut", hän kirjoitti. "Pian", kuului vastaus. Viikon kuluttua James jätti Jocelynin ja meni asumaan hotelliin joka sijaitsi muutaman korttelin päässä hänen toimistoltaan.
4.
Jocelyn sytytti tulen luonnonkivistä muurattuun grilliin ja katseli miten punainen peruukki leimahti liekkeihin ja paloi hetkessä karrelle. Peruukkia seurasi vihreä takki ja takin jälkeen olivat vuorossa kaikki Jamesin Claudetelle lähettämät kirjeet. Aurinkolasit hän oli vääntänyt rikki ja heittänyt lähistöllä virtaavaan puroon. Jopa huulipunapuikko oli hävitetty. Claudette oli kuollut.
Liekit hiipuivat viimein ja jättivät jälkeensä kuumana kytevän hiilloksen. Jocelyn istui terassin keinussa kermalikööripullo sylissään ja odotti. Kun ilta alkoi hämärtyä, hän kaapi tuhkan peltiämpäriin ja kantoi sen kauas nummelle.
Palattuaan kotiin Jocelyn meni yläkerran kylpyhuoneeseen. Sen kaapissa oli suuri purkillinen unilääkkeitä. Jocelyn otti kourallisen pillereitä, pureskeli ja nieli. Lääkkeet maistuivat kammottavilta, mutta hän pakotti itsensä jatkamaan ja joi likööriä peittääkseen maun. Hän jatkoi kunnes sekä purkki että pullo olivat tyhjiä. Sitten hän laski ammeeseen lämmintä vettä. Hänen päässään surisi ja häntä kuvotti, mutta hän riisui paitansa ja farmarihousunsa, astui ammeeseen ja kurotti partaveitsen käteensä.
- Se oli Jamesin veitsi, hän mutisi sekavasti ja tuijotti kalpeaa rannettaan joka häilyi hänen silmissään kuin kangastus Saharan aavikolla.
5.
Komisario Hermann Bass katsoi puolittain säälivästi miestä, joka nyyhkytti hänen ankean työhuoneensa muovituolissa.
- Kuinka Jocelyn saattoi tehdä jotain tällaista, mies sopersi. -Missä Claudette on? Teidän täytyy löytää hänet.
- Me teemme parhaamme, komisario vastasi konemaisesti. Hänen edessään pöydällä oli paperilappu joka oli suljettu ilmatiiviiseen muovipussiin. "Senkin petturi ja käärme", lappu kirkui suurin punaisin kirjaimin. "Et näe Claudetteasi enää koskaan"!
Itkevä mies vaikeni ja katsoi sitten komisarioon kuin beagle isäntäänsä.
- Tuota... ette kai te usko että Claudette on todellakin kuollut? Jocelyn on vain kidnapannut hänet, eikö niin? Hän on varmasti turvassa. Jocelyn on vain piilottanut hänet jonnekin, mies höpötti.
- Niin varmasti, virkkoi komisario tyynnyttelevästi. Miespolo oli aivan tolaltaan. -Tulkaahan. Olette jo tehneet kaiken voitavanne. Teidän on viisainta mennä kotiin lepäämään. Joku miehistä antaa teille kyydin.
Komisario Bass palasi työhuoneeseensa ja huokaisi syvään. Hänen mieleensä kohosi näkymä vaaleanvihertävillä kaakeleilla koristetusta kylpyhuoneesta ja ammeessa makaavasta ruumiista. Nainen oli toiminut pelottavan määrätietoisesti. Alkoholia, niin paljon unilääkkeitä että niillä olisi tainnuttanut vaikka sarvikuonon, partaveitsi ja pesualtaan vierestä löytynyt viesti punaisine kirjaimineen. Senkin petturi ja käärme...
Tosiaan, ajatteli komisario ja huokaisi uudelleen. Claudette saattaisi todellakin löytyä kuolleena... tai ehkä häntä ei löydettäisi milloinkaan. Nainen joka oli lopettanut oman elämänsä niin päättäväisesti voisi varmaankin tehdä toiselle naiselle mitä tahansa.
Aivan mitä tahansa.
(Kirjoitettu vuonna 2007).
No comments:
Post a Comment