Monoliitti

Lähes läpitunkemattoman havumetsän keskellä, noin 180 kilometriä Zirjajevin kylästä luoteeseen, kohoaa monoliitti. Evgenia Ohelka näki sen ensi kertaa nimettömän kukkulan laelta. Kyse oli pelkästä häivähdyksestä joka saattoi olla yhtä hyvin harhaa kuin todellisuutta, mutta tulevina vuosina se ei jättänyt häntä rauhaan.

1.

Kukkula oli anonyymi kuten kaikki muutkin maamerkit tuolla seudulla. Ohelkan laatimissa karkeissa ja epämääräisissä kartoissa se tunnettiin yksinkertaisesti nimellä Kukkula nro. 34. Rautatie tulisi kulkemaan kukkulan eteläpuolelta, mutta Ohelka päätti siitä huolimatta kiivetä sen laelle tutkimaan edessäpäin avautuvaa maastoa.

Oli kirpeä lokakuun pakkasaamu ja hiljalleen talviuneen vetäytyvä kasvillisuus rouskui hänen tukevien työsaappaidensa alla kun hän kiipesi määrätietoisesti metsäistä rinnettä. Perillä hän kohotti kiikarit silmilleen ja tähysteli tyynenä kunnes hänen takaansa alkoi kuulua puuskutusta ja kiireisen hapuilevia askelia.

- Täällähän te olette, toveri pääinsinööri, sanoi politrukki Vanajev. Ohelka murahti vastaukseksi. Hän ei pitänyt Vanajevista. -Pioneerijoukot myöhästyvät ainakin kaksi päivää, Vanajev jatkoi.

- Helkkari vieköön, Ohelka ärähti. Työt olivat jo nyt aikataulusta jäljessä ja jokainen uusi viivytys vain pahensi tilannetta.

Hän riisui korkeakupuisen turkislakkinsa ja raapi epätietoisena päätään. Ennen Vanajevin keskeytystä hän oli ollut näkevinään jonkin eriskummallisen muodostelman kaukana horisontissa... ikäänkuin kirkontornin huipun. Mutta sehän oli mahdottomuus, sillä tällä seuduin ei yksinkertaisesti ollut asutusta.

- Toveri pääinsinööri, toisti hintelä politrukki.

- Hyvä on, minä tulen. Käskekää toveri Koroshinin ottaa radioyhteys Rautatievirastoon, Ohelka sanoi jokseenkin tylysti. Vanajev teki nyrpeänä kunniaa ja lähti kompuroimaan alas rinnettä.

Myöhemmin päivällä Ohelka kiipesi uudelleen kukkulan laelle, mutta silloin alhaalla riippuvat pilvet olivat jo vallanneet taivaan eikä hän saanut enää rakennelmaa näkyviinsä.

2.

Tuosta lokakuisesta aamusta oli kulunut pitkä aika ja moni asia oli muuttunut. Sota katkaisi ratatyöt ja Ohelka unohtui Rautatieviraston toimistokopperoonsa. Sotavuosien jälkeen hän seurasi ensin tyrmistyneenä ja lopulta masentuneen tympääntyneenä kuinka hänen mahtava isänmaansa vajosi rappiotilaan ja viimein suoranaiseen sekasortoon. Mullistusten laannuttua hänet siirrettiin eläkkeelle vaivihkaa ikäänkuin hän olisi ollut maton alle lakaistava roska. Ohelka löysi itsensä suurkaupungin betonilähiön vuokrayksiöstä ihmettelemästä kuinka hän oikein oli päätynyt sinne.

Ilman unia elämä olisi ollut tasaisen harmaata ja ankeaa. Unet toistuivat säännöllisesti ja sähköistivät hänet. Hän saattoi istua tuntikausia ainokaisen huoneensa kuluneella sohvalla ja muistella uniaan, takertuen innolla niiden jokaisen yksityiskohtaan. Unet olivat aina erilaisia mutta jokaisen pohjalla lepäsi sama perustus: Metsänreunan yläpuolelle piirtyvä teräväkärkinen huippu.

Eräänä toukokuun päivänä Ohelka poistui kurjasta asunnostaan, käveli Kansanpankin konttoriin ja nosti tilinsä tyhjäksi. Hän nousi kolisevaan ja vaappuvaan raitiovaunuun ja ajoi Korova Prospektille jonka päässä sijaitsi vanha armeijan varikko. Paikalle oli jo kerääntynyt paljon ihmisiä odottamaan huutokaupan alkua. Ohelka hakeutui eturiviin ja seurasi miten univormuun sonnustautunut meklari aloitti kaupanteon.

Kun huutokauppa viimein päättyi ja katuvalot alkoivat syttyä, Ohelka kiipesi ostamansa maastoautoon ja yritti käynnistää sen. Auton akku oli kuitenkin niin tyhjä ettei starttimoottori suostunut pyörimään ollenkaan. Hän pyysi apuvirtaa eräältä pitkään turkkiin sonnustautuneelta herralta, ja lopulta maasturi käynnistyi. Ohelka kiitti miestä avusta, ajoi huoltamolle ja osti halvan akkulaturin. Kerrostalokotinsa pihalla hän irrotti autosta akun ja kantoi sen sisälle latautumaan.

Kaksi päivää myöhemmin hän oli jo matkalla kohti Zirjajevin kylää.

3.

Ohelkasta tuntui siltä kuin aika olisi jostain syystä kiertänyt tuon kaukaisen kolkan. Ratatyömaan aikaan Zirjajev oli ollut kuin suhteellisen sivistyksen viimeinen vartioasema ennen valtavan laajaa aarniometsää ja se oli sitä edelleen. Kylän laidalle oli sentään noussut jokseenkin nykyaikainen huoltoasema. Ohelka tankkasi autonsa ja osti alueen kartan. Hän istui huoltoaseman ankean kahvion pöytään, mutusti kuivunutta sämpylää ja vertasi karttaa omiin vanhoihin raapustuksiinsa jotka hänellä oli mukanaan.

Kartta vahvisti vaikutelmaa ajan pysähtymisestä Zirjajevissa. Yhtäkään uutta tietä ei ollut rakennettu. Mikäli hän halusi päästä Kukkulalle nro. 34 hänen olisi pakko seurata vanhaa, katkennutta rautatietä - omaa luomustaan joka kiemurteli kuolleena ja hyödyttömänä metsässä kuin ammoin fossiloitunut jättiläiskäärme. Zirjajevista oli pitänyt tulla tärkeä raideverkon solmukohta, mutta nyt se olikin jo lähes yhtä unohdettu kuin hänen rautatiensä.

- Rautatie, Ohelka sanoi huoltoaseman myyjälle. -Muistatteko te sen? Missä kunnossa se on nyt?

- Huonossa kunnossa, eukko vastasi. -Ei koskaan käytetty.

- Aivan, Ohelka tokaisi ja hymyili kylmää, vinoa hymyä. -Tiedättekö te pystyykö sitä pitkin ajamaan autolla, hän kysyi. Mutta vanhus ei osannut vastata.

Ohelka jätti kylän taakseen ja seurasi kapeaa metsätietä. Lopulta hän sai näkyviinsä ruohottuneen ratavallin. Hän pysäköi autonsa ja käveli radalle nostalgiaa tuntematta. Ohelka katsoi horisonttiin jonne rata katosi. Hänestä näytti siltä kuin metsä nielaisisi sen.

- Satakahdeksankymmentä kilometriä, hän mutisi lähtiessään jälleen liikkeelle. Mikäli häntä onnistaisi, hän pääsisi autolla perille saakka. Mutta tarvittaessa hän oli valmis vaikka kävelemään.

4.

Oli Ohelkan onni että rakennustöiden yhteydessä radan ympäristöön oli kylvetty myrkkyä. Suojapukuihin sonnustautuneet pioneerijoukkojen miehet olivat seuranneet topparoikkia erikoisvalmisteisella resiinalla kirkuvanpunaisten myrkkytynnyreiden kera. Ohelka ei ollut tiennyt tarkalleen mistä myrkystä oli kyse eikä hän tiennyt sitä vieläkään, mutta se oli tehnyt tehtävänsä. Radan varrella kasvoi ainoastaan rusehtavaa, kituliasta ruohoa. Myrkky oli ilmeisesti levinnyt maaperässä myös kauemmas, sillä itse metsäkin oli radan reunustoilla jokseenkin sairaan näköistä. Siellä täällä ratapenkalla ja sen lähistöllä lojui lintujen ja pienten metsäneläinten vaalenneita luurankoja.

Matkanteko sujui yllättävän joutuisasti. Ohelka oli lähtenyt Zirjajevista noin kello kolme iltapäivällä, joten hän pääsi etenemään lähes 130 kilometriä ennen kuin pimeä alkoi laskeutua metsän ylle. Hän pysäytti maastoauton ja joi teetä termospullosta. Sitten hän kallisti etupenkin selkänojan niin taakse kuin sen suinkin sai ja sulki silmänsä. Ympäristö oli aavemaisen hiljainen. Vain tuuli humisi toisinaan ikivanhojen puiden oksistossa. Ohelka oli väsynyt ja nukahti pian. Hän näki unta tornista joka hehkui hänen alitajuntansa luomassa loistossa kuin jättiläismäiset mittasuhteet omaava jalokivi.

Aamulla Ohelka joi loput teestään, söi eväsleipänsä ja lähti jälleen ajamaan. Aurinko oli jo noussut korkealle kun hän saapui Kukkulalle nro. 34. Hän nousi autosta ja kiipesi kolmannen ja viimeisen kerran kukkulan laelle. Nousu sujui nyt huomattavasti hitaammin ja kankeammin kuin ennen ja pariin otteeseen hänen oli pysähdyttävä lepäämään. Ohelka virnisti ilottomasti ymmärtäessään tulleensa vanhaksi.

Iästä huolimatta hänen näkökykynsä oli säilynyt erinomaisena. Hän haarukoi summittaisen suuntiman ja kohotti sitten kiikarit silmilleen. Päivä oli erittäin kirkas ja näkyvyys kerrassaan loistava. Siitä huolimatta hän ei löytänyt tornia.

- Hemmetti, Ohelka mutisi itsekseen. Oliko hän tehnyt koko matkan turhan takia? Hänen mieleensä hiipi kammottava kuva jossa hän ajoi autollaan takaisin suurkaupungin lähiön harmaaseen ahdistukseen. Hänen olisi varmaankin tyydyttävä istumaan huoneessaan yksinäisenä ja rahattomana kunnes lopulta kuolisi.

Ohelka kirosi, puri hammasta ja kiikaroi edelleen. Hän ei edes huomannut sydämenlyöntiensä kiihtyvän ja kämmentensä hikoavan. Hänen huuliltaan purkautui hiljaisena virtana rukous jota hänen äitinsä oli lausunut iltaisin hänen ollessaan pikkutyttö.

Ja yhtäkkiä torni oli siinä. Se kohosi horisontissa synkän ylväänä ja mahtavana, kurkottaen korkealle puunlatvojen yläpuolelle.

- Jumalan kiitos, Ohelka huudahti ja nauroi riemuissaan. Hetken koko metsä tuntui kaikuvan hänen iloaan. Hän etsi kompassinsa rinkastaan ja otti suunnan, lähtien saman tien painelemaan alas rinnettä.

5.

Metsässä rämpiminen oli aivan toista kuin maastoautolla ajaminen. Ohelka oli kuvitellut joutuvansa viettämään metsässä yhden yön tai korkeintaan kaksi, mutta matka sujui toivottoman hitaasti. Hänen rinkkansa pohjalla oli kuitenkin vielä muutama vesipullo ja jokunen säilyketölkki joten nälkäkuolema ei sentään uhannut.

Kolmannen vaelluspäivän päättyessä hän alkoi siitä huolimatta olla fyysisesti täysin lopussa eikä henkisessä kantissakaan ollut liiemmin kehumista. Oudot värit, muodot ja kuviot tuntuivat tanssivan hänen silmissään ja muutaman kerran hän oli havainnut höpöttävänsä itsekseen jotain käsittämätöntä. Ohelka oli kuullut että hallitsematon itsekseen puhuminen saattoi olla mielisairauden oire, mutta hän oli niin väsynyt ettei jaksanut murehtia asiaa sen kummemmin. Myös teltan pystyttäminen sai jäädä sikseen. Hän ryömi suuren ikikuusen juurelle ja nukahti siihen paikkaan.

Ohelka heräsi vasta keskipäivän tienoilla. Hänen päässään sykki sietämätön kipu kun hän hinautui vaivalloisesti istumaan ja kaivoi vesipullon rinkastaan. Vesi oli ällöttävän lämmintä ja mautonta, mutta hän pakotti itsensä juomaan. Hänen oli kuitenkin lopetettava kun hänen vatsaansa alkoi kouristaa. Hän pudottautui nelinkontin, oksensi maahan ja vajosi uudelleen uniseen tokkuraan.

Iltapäivällä hän oli hieman pirteämpi ja saattoi jatkaa matkaa. Kompassi kertoi että hän oli säilyttänyt suuntansa täydellisesti. Laskujensa mukaan Ohelka oli kulkenut noin kolmekymmentä kilometriä. Tornin olisi hänen mielestään pitänyt jo tulla näkyviin mutta se pysyi itsepintaisesti piilossa. Hän nosti rinkan selkäänsä ja lähti hoipertelemaan eteenpäin kompassia tuijottaen ja itsekseen mutisten.

Hän oli pudota kaivantoon kun se yhtäkkiä avautui maaperässä kuin jonkin sanoinkuvaamattoman torahampaan jälkeensä jättämä kuoppa. Ohelka tuijotti railoa tyrmistyneenä. Se oli käsittämättömän syvä ja ulottui... aina torniin saakka. Hän katsoi tornia suu auki loksahtaneena. Uskomaton kivipiikki kohosi kaivannosta ja syöksyi kohti taivasta. Hän saattoi nähdä että sen sivut levenivät alaspäin - maanpinnan tasolla leveyttä oli noin kolmisenkymmentä metriä, mutta jo kaksikymmentä metriä alempana leveyttä oli tuplasti enemmän. Ja vielä alempana vielä enemmän.

Ohelka ei edes hoksannut miettiä kuka metsässä oli kaivanut. Hänellä oli niin kiire nähdä torni, koskettaa sitä ja kokea se että se peitti alleen kaiken muun. Väsymys ja kivut tuntuivat haihtuvan jonnekin hyvin kauas. Hän juoksi kaivannon reunaa alas, menetti tasapainonsa ja kieri montun pohjalle huitovien käsien ja potkivien jalkojen mylläkkänä. Alhaalla hän riisui rinkan selästään, viskasi sen menemään ja käveli kunnioittavan verkkaisesti tornin luo. Siellä hän pysähtyi ja ojensi varovasti kätensä koskettaakseen kivistä pintaa. Vai oliko se sittenkään kiveä?

- Tuntuu pikemminkin metallilta, hän sanoi ääneen ja tuijotti tuota tuntematonta materiaalia otsa ihmetyksestä kurtussa. Mutta miksei missään ollut ruostetta tai muita merkkejä hapettumisesta? Miksei pinnassa ollut mitään merkkejä tai koristeita? Mikä tarkoitus koko rakennelmalla oikeastaan oli? Ja kuka sen oli pystyttänyt? -Ihmeellistä, Ohelka huudahti innoissaan.

- Se todellakin on ihmeellinen, kuului ääni jostain. Ohelka säikähti perinpohjin - hetken hän kuvitteli että politrukki Vanajev oli herännyt kuolleista ja saapunut tuolta puolen hänen luokseen. Mutta kun hän kääntyi, hän näki kaivannon länsiseinää vasten nojaavan pienen hirsimökin ja sen ovensuussa seisovan pitkän, laihan ja rääsyisen ukon.

6.

Kaksi viikkoa myöhemmin Ohelka istui metsän laitaan kaivamansa haudan äärellä. Vanhus oli ollut kuolemansairas ja edellisiltana henki oli viimein paennut hänestä lopullisesti. Hautoja oli rivissä puoli tusinaa. Ohelka ei oikein tiennyt mitä niistä olisi pitänyt ajatella.

- Oleg kuoli kolmekymmentäkahdeksan vuotta sitten, ukko oli sopertanut.

Mutta toisaalta tämä oli höpissyt paljon muutakin käsittämätöntä, etenkin viimeisenä elinpäivänään. Vanhuksen silmissä oli palanut omituinen hehku kun hän oli tarttunut Ohelkan käteen ja lausunut viimeiset sanansa: Se on puhunut minulle. Odota vain - sinäkin kuulet sen vielä. Se tuntuu pitävän täysikuusta. Kerran se oli sininen. Niin kaunista! Ja sitten miehen pitkä ja ohut ruumis oli jännittynyt kammottavalle kaarelle ja paksu, musta veri oli purskahtanut hänen suustaan.

Ohelka lisäsi hautaröykkiöön vielä viimeisen kiven ja käänsi selkänsä pienelle kummulle.

- Niin kaunista, hän mumisi lähtiessään laskeutumaan takaisin kaivantoon. Oli helpotus päästä ajattelemasta vanhusta ja ryhtyä ajattelemaan monoliittia. Hänen mielensä hakeutui jatkuvasti monoliitin puoleen, hänen silmänsä eivät saaneet siitä kyllikseen, hänen olemuksensa huusi sen läheisyyttä ja jopa hänen kehkonsa tuntuivat hengittävän monoliittia.

Sikäli kuin Ohelka ymmärsi, koko pilari oli työstetty yhdestä kappaleesta. Tuo ajatus tuntui uhmaavan kaikkea järkeä ja logiikkaa mutta siitä huolimatta hän uskoi vahvasti että se piti paikkansa. Eikä järjellä ja logiikalla ollut muutenkaan juuri virkaa kun oli kyse monoliitista: Se vaikutti todellakin olevan metallia ja sen pinta jopa päästi heleän kumahduksen kun sitä napautti kivellä tai lapion kärjellä. Mutta siitä huolimatta se tuntui aina tasaisen lämpimältä. Aurinko ei saanut sitä kuumenemaan eikä yön kylmyys viilenemään. Kerran oli satanut, ja Ohelka oli hämmästynyt huomatessaan että monoliitin pinta tuntui suorastaan hylkivän vettä. Pisarat ryhmittyivät sen pinnalle leveäksi kalvoksi ja valuivat nopeasti maahan. Tai ehkä vesi hylkikin monoliittia, oli Ohelka miettinyt itsekseen.

Ohelka haki lapion ja ryhtyi kaivamaan läheltä monoliitin reunaa. Hänen mieleensä syttyi kaukainen ajatus (maasturissa olisi hakku ja parempi lapio) mutta se sammui hetimiten, eikä hän jäänyt kaipaamaan sitä.

(Kirjoitettu vuonna 2007).