Meitsi ja Lennoxin Annie

1.

Walter Wolfram oli nimensä näkönen mies. Pitkä ja komea vähän sellasella susimaisella tavalla. Iso konkkonenä, harmaat hiukset, lätkämailapulisongit ja sitä rataa. Sillä oli mageet kuteet - vaalea villakangastakki, raidalliset suorat housut ja viininpunaset kengät jotka näytti siltä että ne saattais maksaa peräti nelinumeroisen summan rahaa. Enkä mä tarkota mitään dirhameja, vaan vanhoja kunnon Uu Es Of Aan dollareita.

Walter Wolfram oli myös varovainen mies. Se oli jättänyt Lincolninsa New Orleansiin ja ajeli jokusen vuoden vanhalla Pontiacilla. Ja sattuneesta syystä mä tiesin että se käytti nyt väärää nimeä. Louistonissa se tunnettiin nimellä Robert Parchins, mutta se ei mua hämännyt. Nimittäin mä olin seuraillut sitä jo jonkin aikaa.

Walter Wolfram oli kaikenkaikkiaan niin staili kaveri että oli joltinenkin sääli päästää se päiviltä. Mutta siitä huolimatta mä tein justiinsa niin. Koska siitähän mulle maksettiin ja mä saatoin ihan yhtä hyvin tappaa kuin olla tappamatta. Kun Walter pysäköi Pontiacinsa sen rotansyömän motellin pihaan ja nousi ulos autosta, mä astuin esiin varjoista ja ammuin sitä kolme kertaa. Snap, crackle ja pop! Kerran selkään lapaluiden nurkille ja kaksi kertaa päähän. Sitten mä nappasin sen Rolexin ja lompakon ja painelin rivakasti mutta huomiota herättämättä takasin omalle autolleni. Se oli Ford LTD jonka mä olin edellisenä päivänä nyysinyt Orleansista. Ja paluumatkalla mä pysähdyin ja viskasin sekä pyssyn, lompakon että Rolexin jokeen. Kukaan ei nähnyt mua, se jos mikä oli varmaa. Auton mä dumppasin yhdelle syrjäkujalle ja kävelin reippaana loppumatkan. Snadi kuntoilu tekee ihan hyvää sillon tällön.

Himassa mä katsoin kelloa ja olin tyytyväinen siitä että homma oli hoitunut niinkin nopeesti ja iisisti. Mä huitasin votkapaukun naamariini, otin iltalääkkeeni ja painuin unille. Ja nukuin kuin pikku enkeli.


2.

Seuraavana aamuna mä heräsin jo suht aikasin. Mä värkkäilin kotosalla jonkin aikaa, söin aamiaista ja otin rennosti. Siinä jossain vaiheessa mä kelasin että pitäisköhän mun soittaa Giardinille ja sanoa että homma oli hoidossa, mutta sitten mä aattelin lykätä sitä juttua hiukan ja kävästä ensin nauttimassa lounasta. Ja kuten sittemmin ilmeni, oli hiton hyvä että mä olin taas kerran niin viisas.

Mä dallailin Channelia ylöspäin ja astuin sisään Cosetten mestaan. Se on hiukka rähjänen kuppila, mutta missään ei tehdä niin hyvää kinkkumunakasta kuin siellä. Sä voit mennä vaikka vittu Rooman parhaaseen raflaan ja tilata omeletin, mutta se ei tasan oo niin hyvää kuin Cosetten duunaama munakas. Niin mä tilasin safkan ja istuin vakiopöytääni lukemaan lehteä. Mua vähän ihmetytti, että siinä ei puhuttu mitään Robert Parchinsin alias Walter Wolframin ryöstömurhasta, mutta sitten mä honasin että se stoori ei varmaan ollut vielä kerinnyt lehtiin.

Mun munakas saapui ja mä aloin mättää sitä naamaani ihan antaumuksella. Justiin kun mä olin haukkaamaisillani oikein aimo kimpaleen, joku eukko hiippaili mun pöytäni viereen ja istui mua vastapäätä. Mutta mä vaan pureskelin ja nielasin ja hörppäsin appelsiinimehua päälle. Ja samalla mä katsoa nakotin sitä emäntää suoraan näköelimiin. Sillä oli lyhyt fleda ja mun mielestä se näytti muutenkin Annie Lennoxilta. Siltä Eurythmicsin laulajalta, nääs. Mutta tää oli kyllä aika lailla bodatumpi versio. Sen lihakset oli kuin steroideja vetäneellä pikajuoksijalla ja sen silmät oli vaaleensiniset kuin jäätikkö jossain vitun Islannissa.

Mä aattelin että kaipa tuo sanoo asiansa jos sellasta on ja vielä parempi ellei sano, ja jatkoin sen mahtavan maukkaan munakkaan tuhoamista puhumatta mitään. Se eukko oli pitkään hiljaa ja katseli mua. Siinä me vahdattiin toisiamme kuin kaksi hyeenaa. Mutta lopulta se puhui.
- Walter Wolfram, se sanoi.
- Ei oo mun nimi, mä sanoin häkeltymättä. Mä funtsein että se oli varmaan kyttä. Mutta sitten mä ihmettelin, että mitä helvettiä varten se olis liikkunut yksinään. Miliisit ei tiedä musta paljoakaan mutta sen ne ehkä tietää että mä oon vaarallisempi kuin myrkkymaneetti kun sille päälle satun. Ja mä satun sille päälle tosi usein.
- Ei niin, se eukko sanoi. Sen ääni oli käheä ja matala. -Mutta sanooko se nimi siitä huolimatta sulle jotain?
- Ei, mä vastasin. -Pitäiskö?
- Voi olla. Sähän ammuit sitä viime yönä.
- En muuten ampunut.
- No sanotaan sitten että sä ammuit Robert Parchinsia.

Hetken ajan mä kelasin että tekeillä oli joku jäynä. Mä aattelin että ton muijan täytyy olla Giardinin hommissa ja ne yrittää vedättää mua jotenkin. Mutta sitten mä hylkäsin sen aatoksen. Giardini ja mä tunnetaan toisemme pitkän ajan takaa ja mä tiedän että sillä on suurinpiirtein yhtä paljon huumorintajua kuin vesikauhuisella bulldogilla. Jota se muuten hiukan muistuttaakin.
- Sä oot nyt lausunut aika paljon nimiä, mä sanoin jo aavistuksen terävämmin. Cosette mulkaisi meitä tiskin takaa ja mä nyökkäsin kertoakseni että tilanne oli hallinnassa. -Mitäs jos sä kertoisitkin seuraavaksi oman nimesi?
- Ei mun nimellä oo mitään merkitystä, se sanoi välinpitämättömästi.
- Okei. Mutta täytyyhän mun sua joksikin kutsua. Mä en pidä anonyymeistä ihmisistä. Mitäs jos sovitaan että sun nimi on nyt tästälähin Annie Lennox?
- Sovitaan vaan.
- Okei, Annie. Jos sä oot kyttä, niin mä suosittelen että sä nostat sen lihaksikkaan perseesi siitä tuolista ja viet sen takasin kamarille kuin kiltti tyttö ainakin, ennenkuin mä nussin sua sinne. Tajuatko sä?
- Joopajoo, se sanoi venytellen. -Mutta mä en oo kyttä.
- No mikä vittu sä sitten oot?
- Joku joka on tullut kertomaan sulle että sun viimeisin keikka on mennyt kerrassaan keisarillisesti päin helvettiä. Walter Wolfram on nimittäin hengissä.
- Mä en tajua mitä sä höpötät.
- No mähän höpötän vaikka semmosta, että se ei edes makaa sairaalan vihannesosastolla vaan kuljeskelee ympäriinsä ihan niinkuin ennenkin. Vaikka sä ammuit sitä selkään ja päähän. Se ei saanut edes päänsärkyä.
- Mitä helvettiä sä sekoilet, mä uhosin vaikka mun täytyy myöntää että mun selkäpiitäni karmi hivenen. Mutta Annie otti ja vaikeni. Se katsoi mua ja hymyili.

Ja just sillon mun puhelin soi. Mä vastasin ja siellä oli Giovanni Batista, Giardinin kaartin nokkamies. Se halusi tietää että koskahan mä mahdollisesti hoitaisin Walter Wolframin pois päiviltä. Hommalla alkoi kuulemma olla jo hivenen kiire, koska Walter huseerasi juurikin tällä hetkellä Giardinin alueella ja ukko oli siitä syystä melkoisen käärmeissään.
- Jukolauta, sanoin mä ja työnsin puhelimen takasin nahkarotsin rintataskuun. Annie nauroi.
- Et sä saa ikinä sitä tyyppiä hengiltä ilman mun jeesiä, se sanoi. -Mutta ei se mitään. Koska mäkin haluan että se kuolee.


3.

Annien auto seisoi kadun varressa. Se oli vanha Dodge -paku, ja sen sisällä oli niin helvetinmoinen arsenaali että mä en oo koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Ja mä oon sentään nähnyt tosi paljon.
- Mihin hittoon sä tarviit kaikkea tätä roinaa, mä ihmettelin ja katselin ympärilleni. Siellä oli konepistooleja ja revolvereita ja liekinheitin ja kaksi kevytsinkoa ja ties mitä muuta - myös sellaisiakin aseita jotka näytti ikivanhoilta. Ja paljon sekalaista kamaa mille mä en osannut hahmottaa minkäännäköstä käyttötarkotusta. Se Dodge oli kuin joku liikkuva asevarikon ja voodookaupan sekotus.
- Vaikka mihin, vastasi Annie.

Tunnelma meidän välillä oli lientynyt huomattavasti kun mä olin hoksinut että me oltiin ikäänkuin samalla sivulla. Ei ehkä ihan samalla rivillä mutta samassa kirjassa ja samalla sivullakin, jos te niinkuin kässäätte mitä mä meinaan. Ja mun täytyy myöntää että mä olin aika häkeltynyt. Giovanni Batista ei ikinä puhunut paskaa. Walter Wolfram oli siis hengissä. Mutta miten vitussa se saattoi olla mahdollista?

- Ammuinko mä jumakauta väärää tyyppiä, mä ihmettelin silleen retorisesti.
- Et, Annie sanoi. -Sä ammuit ihan oikeeta tyyppiä. Mä kyllä näin sut. Sä seurasit Wolframia ja mä seurasin Wolframia ja sitten kun mä huomasin että säkin seuraat Wolframia niin mä aloinkin seurata sua. Ihan simppeliä.
- No minkä helvetin takia sä et sitten itse tappanut sitä? Sä olisit säästänyt meiltä molemmilta ihan vitusti vaivaa ja energiaa ja tupakkia ja kaikkea muutakin semmosta, mä kysyin. Ja olin snadisti harmissani siitä etten mä ollut hoksannut että mua varjostetaan.
- Mä odottelin sopivaa hetkeä, jota ei oikein tahtonut tulla. Mutta sitten sä teit oman siirtosi ja mä aloin aatella että susta saattais olla hyötyä.
- Ai miten niin muka, mä sanoin. Mä kelasin että siinäpä oli asiallinen emäntä. Se ajatteli ja puhuikin ihan samalla lailla kuin mä. Ja se oli kova. Se paistoi siitä vittu viiden mailin päähän. Vähintään.

- Mitä sä tiedät Walter Wolframista, Annie kysyi.
- No mitä mä nyt tiedän. Sen että se on mafioso-nousukas. Tai yrittää olla, ja onnistuukin siinä suht hyvin. Sen lonkerot ulottuu jo aika moneen paikkaan tässä kaupungissa. Ja sehän tietysti ärsyttää monia muita tyyppejä, ja ne haluaa katkoa ne sen lonkerot.
- Etkö sä ihmetellyt minkä takia se häärää siellä Louistonissa jumalan selän takana?
- Enpä kummemmin, mä vastasin. -Mun kannaltahan se oli vaan hyvä juttu. Eipä tarvinnut alkaa räiskiä täällä cityssä. Mutta selitäpä sä nyt vuorostasi, että minkä helvetin takia se ukko ei kuollut kun mä ammuin sitä?
- Sen takia että pelkkä ampuminen ei riitä. Se teki kyllä vahinkoa, mutta vain vähän ja ohimenevästi. Sun olis pitänyt kaivaa siltä sydän irti ja pilkkoa sen ruumis kappaleiksi, Annie vastasi. Ja siinä kohtaa kävi niin että mä jäin kerrankin sanattomaksi.

- Mä tiedän että tätä on vaikee uskoa, Annie sanoi lopulta. -Mutta niin se vaan on. Walter Wolfram ei oo ihminen.
- Ja mikä vittu se sitten muka on, mä kysyin. -Joku vampyyrikö?
- Ei. Ei vampyyri eikä ihmissusi - mutta jotain sinne päin. Walter Wolframin kaltasia otuksia on ollut tän maan päällä aikojen alusta asti. Mutta nyt ne on taas tulleet esiin ja ruvenneet toimimaan avoimemmin kuin ennen.
- Jos sä kuule venaat että mä sanon "okei" ja oon heti valmis lähtemään sun kanssa johonkin helvetin aavejahtiin niin siinä sä todellakin erehdyt, mä sanoin ja virnistin vittumaisesti. -Enpä oo eläissäni kuullut tollasta paskapuhetta ja mä oon sentään käynyt Washingtonissakin.
- Sä voit aatella mitä sä haluat, Annie sanoi kylmästi. -Mutta totuus on se että sä ammuit Walter Wolframia eikä se kuollut. Ja sun mahdollisuudet saada se hengiltä yksin on tosi nirkoset. Voi olla että se kyllästyy olemaan maalitauluna ja päättääkin lopettaa sut. Ja ellei niin käy, niin joka tapauksessa sun pitää selittää työnantajallesi miksei homma hoidu.

- Mitä sä oikein haluat musta, mä kysyin.
- Pikkasen apuja. Mä aattelin että me voitaisiin hoitaa koko Wolframin porukka hengiltä kahteen pekkaan. Yksin mäkään en siihen pysty. Mutta jos meillä molemmilla olis konepistoolit ja -
- Hei hei hei, mä keskeytin. -Mun kontrahdissa ei puhuta mitään tollasesta verilöylystä. Mä voin joutua ihan ekstrasyvään kuseen jos me ruvetaan listimään puolta maailmaa.
- Ei niitä tyyppejä oo montaa. Pääosa Wolframin remmistä on ihan tavallisia ihmisiä. Ainoastaan sisärengas pitää hoitaa tälleen spesiaalisti. Ei siitä tuu mitään isompaa juttua. Me hävitetään ne ruumiinkappaleet siististi ja siivotaan paikat muutenkin. Eikä yksikään viskaali ala kysellä Wolframin perään, koska kukaan ei halua tulla yhdistetyksi siihen. Siksikin on hyvä että koko sisäpiiri tapetaan kerralla. Ketään ei jää jatkamaan toimintaa. Mä luulisin että sunkin palkkasi maksaja on tyytyväinen kun ne kaikki häviää kuvioista.
- Voi olla, mä myönsin. -Mutta selitäpäs nyt vielä keitä nää tyypit oikein on.
- Sitä on vaikee selittää, Annie vastasi. -Luultavasti ne on alkujaan olleet ihmisiä, jotka on joutuneet tekemisiin sellasten voimien kanssa että se on aiheuttanut niissä fyysisiäkin muutoksia.
- Minkä voimien, mä kysyin.
- Siitä ei oo tarkkaa tietoa. Mutta sillon tällön löytyy tällanen pieni joukko joka me sitten koitetaan hävittää. Niin on ollut jo pitkään. Viimeksi tälleen kävi Argentiinassa vuonna 1994. Silloin kaikki kuittaantui rikollisjengien välienselvittelynä. Ne on aina viihtyneet pienissä mestoissa, sellasissa paikoissa jotka on joko kuolleita tai kuolemaisillaan. Kukaan ei tiedä miksi mutta niin se vaan on. Täälläkin niiden pesäpaikka on nimenomaan Louiston eikä suinkaan New Orleans.
- Vai silleen. Ja teillä on sitten vissiin joku salanen veljes- tai sisarkunta, vai?
- Jotain sinne päin, Annie hymähti.


4.

Annie puhui asiaa. Nimittäin sikälikin että Louiston tosiaan oli kuoleva käpykylä. Se oli kuulemma autioitunut jo joskus 20 -luvulla, mutta parikymmentä sitten joku teollisuusmagnaatti perusti sinne tehtaan joka valmisti kylmälaitteita ja rakennutti duunareilleen uusia asuntoja ja muuta vastaavaa. Vähäksi aikaa Louiston taas elpyi, mutta nyt kun talouselämät sun muut suhdanteet oli jälleen kerran nyrjähtäneet lievästi sanottuna perseelleen, tehdas pisti pillit pussiin ja nuotit nippuun. Joten näytti todellakin siltä että edes reipas suusta suuhun -tyyppinen tekohengitys ei pelastaisi potilasta.

Mä ja Annie vuokrattiin tukikohdaksemme rähjänen omakotitalo. Se oli suoraan sanottuna vallan vittumaisessa kunnossa. Ullakolla juoksi rottia, kaikki viemärit oli tuhannen pimpslooran päreinä ja koko mesta löyhkäsi paskalta ja homeelta. Mutta eipä se juuri haitannut, koska ei me varsinaisesti oltu viettämässä mitään kuherruskuukautta. Ja talon kuntoa huomattavasti tärkeempi juttu oli sen sijainti. Nimittäin kun kiersi takapihaa reunustavan säidenraiskaaman lauta-aidan, kahlasi sen takana avautuvan pienen metsäläntin poikki ja ylitti ojan, saikin jo näköpiiriinsä sen mörskän jota Wolframin porukka piti pesäpaikkanaan. Ehkä se oli joskus ollut jonkun paikallisen porvaripampun lukaali, mutta vuosien vieriessä siitä oli tullut pelkkä lahoamispisteessä oleva kummitustalon rähjä.

Meidän toimintasuunnitelma oli hyvin simppeli: Istua ja venata kunnes jotain tapahtuisi. Me päivystettiin vuoron perään Wolframin talolla, tai oikeastaan päivystäminen on väärä sana koska Annien mukaan ne otukset kokoontui aina vasta kun oli jo pimeetä. Yöt kului niinollen hälytysvalmiudessa ja päiväsaikaan mä sain useaankin otteeseen vakuutella Giovanni Batistalle että asiat oli kondiksessa ja tässä vaan odoteltiin sopivaa tilaisuutta iskeä. Ja sehän olikin tietysti tosi.

Mutta mun täytyy kyllä sanoa juurikin tässä ja nyt, että se venaaminen ja perseellään istuminen alkoi riepoa mua ihan tosissaan. Olinhan mä tietysti tottunut odotteluun ja kyttäämiseen, mutta se ei koskaan ollut kestänyt näin kirotun pitkään. Päivällä venattiin yötä ja yöllä venattiin että tapahtuis jotain. Parin päivän päästä mä aloin jo olla tosi paiseessa - en tiedä mitenkähän olis käynyt, ellei mulla olis ollut niitä kivoja tasottavia nappeja joita mä popsein kuin kersa karkkipäivänä. Ja Annie perkele vaan nauroi kun se tsiigas miten mä kiemurtelin kuin mun housuissa olis ollut armeija keltiäisiä.
- Tätä sotaa on käyty jo kymmenentuhatta vuotta, se sanoi. -Muutama lisäpäivä ei tunnu missään.
- Vittu niin varmaan, sanoin mä siihen.


5.

Kaikki kuulemma päättyy aikanaan ja niin se odottelukin päättyi, Kiesuksen kiitos. Viidentenä yönä Annie palasi kytiksestään ja sanoi että piru oli niinsanotusti merrassa. Tai pikemminkin kokoontumispaikassaan odottamassa teurastetuksi tulemista. Niinpä me napattiin messiin konepistoolit ja helkkarinmoinen kattaus muutakin aseistusta, mukaanlukien liuta käsikranaatteja ja jättiläiskokonen teurastajanveitsi, ja lähdettiin hiipparoimaan paikan päälle.

- Oletko sä varma että ne on täällä, mä kysyin Annielta kun me oltiin päästy lähietäisyydelle. Talo oli nimittäin pimeenä. Eikä yhtäkään autoa näkynyt missään.
- On ne siellä. Ne tykkää olla pimeessä.
- Okei, mä vastasin ja napsautin valon pieneen mutta pirun tehokkaaseen otsalamppuun jollainen sekä mulla että Anniella oli päässä. Niistä lähti valokiila paitsi eteenpäin, myös molemmille sivuille. Kertakaikkiaan pätevä kapistus, etten sanoisi.

Me juostiin tien yli kyyryssä kuin mitkäkin kommandot, ja sellasia me kai taidettiin ollakin. Kun me päästiin pihaan, me hakeuduttiin kuolleeseen kulmaan oveen ja ikkunoihin nähden ja odotettiin hetki jos jotain vaikka sattuisi tapahtumaan. Mutta talo pysyi hiljasena.
- Okei, miten tästä edetään, mä kysyin.
- Mä potkasen oven sisään ja alan ampua. Sä tulet perässä ja pidät huolen siitä että kukaan ei pääse yllättämään mua sivustasta tai takaa. Ne mitä edessä on mä pystyn kyllä hoitamaan. Konepistooli on niin tehokas värkki että se tekee ne toimintakyvyttömäksi pitkäksi aikaa. Eikä niitä onneksi oo montaa, korkeintaan viisi tai kuusi.
- Selvä on, mä vastasin. Mä en yleensä tykkää yhtään siitä että mua käsketään (jos sellasta sattuu, mulla on tapana ryhtyä hyvin väkivaltaseksi) mutta tää oli sellasta tanssia jossa mä katsoin parhaaksi antaa Annien viedä. -Mutta etkö sä luule että niillä on vartija tai jotain? Siis, joka tapauksessahan mä ammuin jo yhtä niistä ja ne tietää että joku on niiden perässä. Mitäs jos tää onkin ansa?
- Tuskin, Annie vastasi. -Ne oliot ei ajattele niinkuin normaalit ihmiset. Ne on vähän kuin koneita. Ne vaan menee eteenpäin ja tekee sen mitä on tehdäkseen. Sitäpaitsi sähän nyysit Wolframin kellon ja lompakon. Kai ne on kelanneet että se oli tosiaan ryöstö. Ja oli miten oli - yllätys on meidän paras tsäänssi.
- Hyvä, mä sanoin.

Seuraavat pari minuuttia olikin sitten varsinaista pilveä ja usvaa. Kaikki tapahtui hiton nopeesti mutta silti se aika tuntui kestävän ikuisuuden. Me mentiin ovelle ja Annie kenkäisi sen selälleen ja sitten alkoi räiske. Annie teurasti kuin Rambo konsanaan, ja mä vahdin selustaa. Oli jotenkin karseeta hoksata, että ne olennot ei karjuneet ja vaikeroineet kun niihin osui vaan ne oli ihan ääneti. Eikä niistä roiskunut tavallista punasta verta vaan jotain mustaa nestettä joka haisi palaneelta moottoriöljyltä. Mun ei tarvinnut ampua laukaustakaan.

- Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, laski Annie tyytyväisenä. -Me taidettiin saada ne kaikki.
- Mitäs nyt sitten tehdään, mä kysyin ja katselin niitä raatoja jotka makas hiljaisina lattialla. Irtonaisia raajojakin oli jokunen kappale. Mutta kun mä tsiigasin tarkemmin, mä näin että osa ruumiista nytkähteli vielä. Niitä ei tosiaankaan saanut hengiltä niin vain.
- Ne täytyy pilkkoa, sanoi Annie ja veti takkinsa alta pienen kirveen. -Ota sä tämä. Mä revin niiden sydämet veke. Sitten haetaan mun paku, lastataan koko roska siihen ja lähdetään vitomaan vähän helvetin äkkiä.

Mutta just kun mä olin vastaamaisillani, yläkerrasta kuului kolahdus.
- Voihan paska, Annie sanoi. -Niitä oli sittenkin kuusi. Mä käyn klaaraamassa sen. Ala sä hommiin. Tässä ei oo hirveesti aikaa, se jatkoi ja paineli eteiseen konepistooli tanassa. Mä kuulin sen askelten kolinan portaissa ja sillon mulle tuli kumma olo. Mä olin ihan satavarma että kohta tapahtuisi jotain vähemmän mukavaa.
- Odota, mä karjasin mutta sitten oli jo liian myöhästä. Mä kuulin ylhäältä sellasen kaameen rusahduksen ja sitten voihkasun. Se oli ihan hiljanen voihkasu, kuin huokaus. Ja kun mä sen kuulin, mun veri tuntui muuttuvan jääksi.

Kun mä pääsin taas liikkeelle, mä hiivin portaisiin niin hiljaa kuin ikinä pystyin. Mä nousin niitä puoleenväliin ja kuulostelin. Ja kun mä en kuullut mitään, mä jatkoin matkaa sydän hakaten kuin painevasara. Jos mun polvilla olis tapana tutista, niin sillon ne olis tutisseet.

Mä otin sen otsalampun veke päästäni ja kohotin sen lattiatason yläpuolelle. Nääs mä aattelin että jos joku on kytiksellä, ei kandee ekana pistää nuppiaan tulilinjalle. Mutta kun mitään ei tapahtunut, mä nousin vielä pari porrasta ja tsiigasin varovasti. Ja sillon mä näin Annien, tai sen mitä siitä oli jäljellä. Se oli katkennut siististi kahtia.

Varjoissa häilähti jokin ja mä ammuin ajattelematta mitään sen kummemmin. Mä annoin palaa kunnes lipas oli tyhjä. Se yläkerran seinä muuttui reikäjuustoksi alta aikayksikön. Konepistooli sanoi "KLIK" joten mä heitin sen veke ja kaivoin kainalokotelosta automaattipistoolin.
- Tuosta ei ole mitään hyötyä, kuului ääni. Mutta mä poika ammuin siitä huolimatta, kerran toisensa jälkeen. Se ääni oli nimittäin sanalla sanoen paha. Siinä oli jotain karmivaa. Ja kun niiden laukausten kaiku kuoli veke, se ääni nauroi.

Jostain tuntui puhaltavan viilee viima. Mä en tiedä näinkö mä näkyjä, mutta mä voisin vaikka vannoa että koko se ympäristö hohti sellasta kummaa sinistä valoa kun se olio tuli näkyviin sieltä yläkerran varjoista. Mä olin ladannut siihen varmaan sata kutia ja siinä se vaan käveli. Mä en nähnyt sitä kovin hyvin mutta sekin vähä minkä mä näin riitti ihan mainiosti. Sen pää oli kumman suippo eikä sillä ollut minkäännäköstä nenää. Silmätkin oli pelkät kapeet punaset raot. Mutta suu sillä kyllä oli, ja se oli sitten sitäkin isompi ja täynnä hampaita. Mikäli mä näin oikein niitä ei ollut vaan kahdessa rivissä vaan peräti neljässä. Ja se otus oli pirun pitkä ja laiha. Musta näytti että se oli pukeutunut johonkin mustaan pukuun joka oli niinkuin moottoripyöräilijän nahka-asu tai joku sellanen. Ja se ojensi kätensä tai eturaajansa tai minkä lie mua kohti ja siinä oli vaan kolme sormea. Tai pikemminkin kynttä, pirun pitkää ja terävää. Niissä oli punasta verta ja siitä mä hoksasin miten Annie oli kuollut. Sen iho oli muuten ihan harmaa. Tai siltä se ainakin näytti siinä mun lamppuni valossa.

Mä kaivelin kuumeisesti rotsini taskuja että olisin löytänyt vielä lisää aseistusta, mutta ainoat jutut mitkä mun käsiin sattu oli nenäliina ja pilleripurkki. Niistä ei ollut juuri jeesiä. Kun se monsteri vaan läheni, mä muistin että mun vyöstä roikkui käsikranaatteja. Mä nappasin yhden handuuni ja näytin sitä sille oliolle.
- Ei kandee tulla lähemmäs, mä sanoin. -Meinaan että jos tulet, mä tungen tän kapistuksen sun suuhusi ja räjäytän ton sun ruman naamasi täältä husvitun kuuseen. Diggaatsä tätä hilpeetä paskaa, mä kysyin. Ja se hirviö kallisti päätään ja tsiigasi mua niillä rakosilmillään. Ja sitten se puhui mulle. Mä honasin että se ei liikuttanut suutaan vaan sen ääni kuului tavallaan suoraan mun pääni sisältä.
- Tuostakaan ei ole mitään apua, se sanoi. -Minun fyysisen kehoni olemus ja muuntautumiskyky ovat sinun ymmärryksesi ulottumattomissa.
- Voi olla, mutta mulle tulee parempi fiilis jos mä edes yritän räjäyttää sut, mä sanoin. Ja olin ihan varma että kohta mä saisin tuta ihan henkilökohtasesti miltä tuntuu saada kolme helvetin pitkää raatelukynttä pernansa läpi.

Hetken oli hiljaista.
- Sinä olet palkkasoturi, se otus sanoi sitten.
- Voi olla, mutta sun lausunto ei päde oikeudessa, mä letkautin takasin. Mä aattelin että jos mun kerran piti kuolla, niin sitähän vois yhtä hyvin lähteä hymyillen.
- Muutaman palvelijan kuolema ei haittaa meitä, se sanoi sitten. -Niitä on paljon. Huomattavasti enemmän kuin te ihmiset voitte edes kuvitella. Tärkeintä oli se että me saimme hänet ansaan ja hengiltä, se jatkoi ja viittasi sillä pitkällä, laihalla ja kerrassaan karmivalla eturaajallaan Annien ruumiiseen. -Hänen tarkkaavaisuutensa herpaantui hetkeksi ja se riitti.
- Tää oli siis sittenkin lavastus, mä sanoin.
- Kyllä ja ei, kuului vastaus.
- No, mitä sä meinaat tehdä mulle, mä kysyin. -Pitääkö tässä alkaa tapella?
- Ei. En aio tehdä sinulle mitään. Sinua ajavat eteenpäin voimat jotka eivät ole ristiriidassa meidän pyrkimystemme kanssa. Harvat saavat nähdä meidän kasvomme, joten voit pitää itseäsi onnekkaana, se sanoi ja nauroi sitä kaameaa, äänetöntä nauruaan. Hetken sen olion puistattava pärstä häilyi mun edessäni, hampaat nakuttaen toisiaan vasten - ja sitten se katosi. Noin vain. Ja samalla hävisi se kylmä tuuli ja sininen hohde, jos niitä oli ikinä ollutkaan. Mutta ainakin nyt olin vain mä ja Annien raato ja tyhjä ullakko.


6.

Mä kävelin takasin talolle ja hyppäsin Annien Dodgen rattiin. Kun mä ajelin kohti kaupunkia, mä suunnittelin miten mä jatkasin Annien duunia ja etsisin käsiini ne muutkin tyypit joilla oli samat suunnitelmat.

Mä harkitsin tota ehkä about neljäkymmentäviisi sekuntia ja sitten mä aattelin, että vitut. Ihmiskunnan kohtalo ei kertakaikkiaan kiinnostanut mua juurikaan. Ja sitäpaitsi mullahan meni hyvin. Walter Wolfram oli vainaa ja se myös pysyisi sellasena. Sen mä olin varmistanut. Walterin ruumis oli Dodgen perässä nätisti kappaleina ja sydämen mä olin viskannut siihen talon takana kulkeneeseen paskaojaan. Ne muut tyypit mä olin jättänyt sikseen. Ehkä Giardini maksaisi mulle niidenkin lopullisesta listimisestä, tai sitten ei. Aikahan sen näyttäisi.

(Kirjoitettu vuonna 2008).